keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki
Teos 2015
Kansi Jussi Kaakinen
Kirjastosta lainattu

"Myöhemmin opin, ettei meripihkaan vangiksi jääneitä olentoja voi vapauttaa. Ne ovat menneisyyden kuvia, ajan ulkopuolelle pudonneita, ja se on niiden ainoa tapa olla olemassa. Kun kääntelen mennyttä silmieni edessä, ajattelen korentoa. Ajattelen läpikuultavaa kirkkautta, joka varjelee sitä ja vääristää sitä. Siivet eivät värähdä, se ei koskaan käännä tuntosarviaan. Silti, kun valo lävistää kiven uudesta kulmasta, korento näyttää muuntuvan toiseksi. Ja kauan sitten pysähtyneeseen asentoon on jo kirjoitettu se, mikä tulee myöhemmin.
Niin myös minun menneessääni kasvaa tämä nykyisyys jo sinä ensimmäisenä yönä, kun näen hänet."


Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunki on kuin kaunis ja taidokas kudontatyö jonka langat kietovat lukijan intensiiviseen lukukokemukseen vahvasti. Siinä missä Teemestarin kirja jätti hieman toivomisen varaa (vaikka rakastinkin kirjan maailmaa ja Itärannan kieltä suuresti), lunasti Kudottujen kujien kaupunki odotukseni. Kokonaisuus pysyi kasassa, ja kirja tuntui hiotummalta kuin esikoisensa.

Kudottujen kujien kaupunki on toistuvien tulvien riivaama saari, jossa unet ovat kiellettyjä. Seittien Talon pihasta nuori Eliana löytää puhekyvyttömän nuoren naisen jonka käteen on tatuoitu hänen nimensä. Tuo tatuointi vihjaa siitä miksi nainen on päätynyt kutojien luokse, mutta Eliana ei tunne naista. Tuo tatuointi lopulta kietoo heidän tarinansa ja tulevaisuutensa yhteen. Samalla kun Eliana selvittää mysteeritatuointia, riehuu saarella tuntematon sairaus joka sairastuttaa kasvit, eläimet ja ihmiset. Unennäkeminen on silti sairauksista suurin, ja niiden näkemisestä joutuu Tahrattujen Taloon.

Historia ja nykyisyys kohtaavat, ja Eliana kietoutuu siihen vahvasti mukaan, kuten lukijakin. Koko ajan kirjan yllä häilyvä pahaenteisyyden painava ilmapiiri käy aina vain tummemmaksi tarinan edetessä ja saadessa uusia muotoja, joissa Itäranta käyttää taitavasti ikivanhoja symboleja, tarinoita ja kantaaottavaa ajankuvaakin. Sen maailma on lopulta hyvin iätöntä, silti mystistä ja täynnä syvää inhimillisyyttä. Itärannan kieli on edelleen kaunista vaan ei koukeroista, eikä siihen ei voi kuin ihastua.

Olen lainannut tämän kirjan useasti kirjastosta, mutta palauttanut sen lopulta joka kerta lukemattomana kirjastoon. En ole mukamas ehtinyt lukea määräajassa. Kun tarinan imuun pääsi, ei voinut kuin taas ihmetellä omaa lukemattomuuttaan. Kirjan maailmaa on oikeastaan aika vaikeaa kuvailla, mutta sen lukemisen jälkeen kyllä tuntee vahvasti. Tunnelma on koko matkan kauttaaltaan suorastaan käsin kosketeltavan painostava ja pahaenteinen, unenomainen mutta tarunhohtoisen kaunis. Lukija kudotaan tarinaan mukaan.


Helmet-lukuhaaste: 31. Fantasiakirja

perjantai 10. helmikuuta 2017

Meik Wikin: Hygge - Hyvän elämän kirja

Meik Wikin: Hygge - Hyvän elämän kirja
Readme.fi 2017
Suomennos Tapani Lahtinen
Alkuperäinen teos The Little Book of Hygge
Arvostelukappale kustantajalta

"Hyggessä on kyse enemmän tunnelmasta ja kokemisesta kuin konkreettisista asioista. Sitä on yhdessäolo rakkaiden kanssa. Kodikkuuden tunne. Turvallisuuden tunne, joka mahdollistaa suojavarustusten laskemisen. Voit käydä jonkun kanssa loputonta keskustelua elämän pienistä ja suurista asioista, nauttia äänettömästi toisen läsnäolosta tai vain istahtaa teekupillisen ääreen omissa oloissasi."

Meik Wikingillä on aika siisti työ, sillä hän tutkii sitä mikä tekee ihmisistä onnellisia. Hän on Tanskan Happiness Research Instituten johtaja, ja on tutkinut vuosia tanskalaista elämäntapaa. Tanska mainitaankin usein maailman onnellisimpana maana. Miksi? Onnellisuutta selittää yksi asia: hygge.

Mitä ihmettä se hygge sitten meinaa? Sitä Wiking avaa nyt kokonaisen kirjan verran.

"Sana hygge juontaa juurensa norjalaisesta hyvinvointia tarkoittavasta sanasta. Tanska ja Norja kuuluivat samaan kuningaskuntaan lähes viisisataa vuotta, kunnes Tanska menetti Norjan vuonna 1814. Sana "hygge" esiintyi kirjoitetussa tanskan kielessä ensimmäistä kertaa 1800-luvun alussa. Yhteys hyggen ja hyvinvoinnin tai onnellisuuden välillä ei välttämättä ole sattumaa."

Hyggeilyn yksi perusasioista on tunnelma. Sitä saadaan luomalla kaunis valaistus, eikä olekaan ihan sama millä valaisimilla kotiin tuodaan valoa. Loisteputkivalaisimia ei tanskalaisista kodeista löydä. Kynttilät ovat tanskalaisten mielestä suurin tunnelman luoja, minkä allekirjoitan itsekin täysin! Talvisin poltan päivittäin kynttilöitä. Muistan omasta lapsuudestani kuinka äitini joka aamu sytytti yhden kynttilän keittiön pöydälle ihan arkenakin, ja tuon kynttilän valossa syöty aamupala oli maailman tunnelmallisin ja ihanin tapa aloittaa arkiaamu. Sitä harrastan itsekin aina kun mahdollista. Ehkä äitini ymmärsi hyggen perusolemuksen jo ennen kuin kukaan siitä keksi puhua.

Hygge on kaikkea ihanaa, kotoisaa. Sitä on tunnelma, läsnäolo, nautinto, mukavuus, yhdessätekeminen, kiitollisuus, yhteenkuuluvuus... Sanaa hygge on vaikea kääntää muille kielille täysin, mutta esimerkiksi englanninkielinen sana hominess liippaa jo aika läheltä. Pimeässä pohjolassa hyggeily on ehdottomasti keino pärjätä talven yli: on lupa jäädä viltin alle takkatulen ääreen, lämmin juoma viereisellä pöydällä. Keskittyä vain siihen hetkeen. Ylen sivuilta löytyy myös aiheesta artikkeli Apua kaamokseen maailman onnellisimmilta – hygge-trendi antaa luvan jäädä sohvannurkkaan.

Innostuin kirjasta ihan mielettömästi kun tästä vähän aikaa sitten kuulin: tälle meikäläisen omalle sielunmaisemalle ja perusolemukselle on olemassa ihan termikin! Ja koko touhu tekee vielä onnelliseksikin (pitäisikö muuttaa Tanskaan?). Ja niin se kyllä tekeekin, kun alkaa todella pohtia miten täydellisen ihanalta tuntuu juoda hyvää kahvia, syödä ihanaa tuoretta pullaa kynttilän valossa ja vaikkapa villasukat vielä jalkaan vedettynä (äitinä tarkennan perään vielä että rauhassa). Se hetki on siinä itsessään täydellinen, hyggelig. Vielä tämä helmikuun kirkas ihana auringonvalo siihen päälle, ah. Olisin varmasti aivan kotonani tanskalaisten parissa.

Katri kirjoitti kirjasta vähän aikaa sitten, ja samoihin epäkohtiin tuli kiinnitettyä myös huomiota. Vaikka tunnelman luomiseen ei tarvita paksua lompakkoa, ei esimerkit laskettelureissusta, kahvilassa käymisestä tai ulkona syömisestä ole tuolloin mitenkään erityisen onnistuneet. Kyllähän se hieman sitä pätäkkääkin vaatii. Monia asioita myös toistettiin vähän turhan usein: asia olisi mennyt perille vähemmästäkin. Hyggen käsite nimittäin tuli erittäin selväksi kun asialle oli omistettu ihan oma kirjansa.

Kuitenkin sanon että kirja oli vallan ihastuttava. Se ei mullista maailmaa, mutta tekee sen hieman pehmeämmäksi. Onnellisuushan on pääosassa! Tyytyväisenä jatkan tätä totuttua elämäntyyliä, hyggeilyä, joka on ollut näemmä osa minua aina. Ja juuri siksi sijoitankin tämän kirjan Helmetin lukuhaasteessa kohtaan 13: kirja "kertoo sinusta".

maanantai 6. helmikuuta 2017

Anthony Doerr: Davidin uni

Anthony Doerr: Davidin uni
WSOY 2016
Suomennos Hanna Tarkka
Kansi Martti Ruokonen / Istock
Englanninkielinen alkuteos About Grace, 2004
Arvostelukappale kustantajalta

"Hänen nimensä oli David Winkler, ja hän oli viidenkymmenenyhdeksän. Oli ensimmäinen kerta kahteenkymmeneenviiteen vuoteen, kun hän matkustaisi kotiin - jos sitä vielä kodiksi voisi sanoa. Hän oli ollut isä, aviomies ja hydrologi. Enää hän ei ollut varma, oliko hän mitään näistä."

Davidin uni on Anthony Doerrin esikoisteos, mutta paremmin hänet muistetaan läpimurtoteoksestaan Kaikki se valo jota emme näe. Sain Davidin unen kustantajalta jo viime vuoden puolella, mutta en ollut varma lukeako lopulta kirjaa kun en kuulunut heihin jotka ihastuivat Kaikki se valo jota emme näe teokseen. Jätin asian kuitenkin hautumaan ja lopullinen syy tarttua kirjaan oli lopulta niinkin yllättävä kuin sen kansi. Tykästyin kauniiseen kanteen sen verran että päätin antaa Doerrille uuden mahdollisuuden.

Alaskalainen hydrologi David Winkler näkee enneunia. Joskus unet kertovat etukäteen pieniä asioita tai kohtaamisia, mutta joskus ne näyttävät kauheita onnettomuuksia. Unet eivät noudata tarkkaa kaavaa ilmestymisestään, mutta yksi tällainen kauhea uni toistuu Davidille joka yö kun hänen ja hänen vaimonsa Sandyn tytär Grace on vastasyntynyt. Pelko on järjetöntä, eikä David lopulta uskalla edes nukkua. David yrittää kertoa vaimolleen tästä unesta mutta Sandy ei halua kuunnella eikä ymmärtää vaan patistaa Davidia lääkärille. Lopulta David ei keksi tilanteeseen mitään muuta ratkaisua kuin paeta. Paeta perheensä luota jotta he kaikki olisivat turvassa.

Tuo pakomatka vie Davidin aina Karibianmerelle asti, jonne hän lopulta asettuu asumaan kahdeksikymmeneksiviideksi vuodeksi. Ja koko tuon ajan hän miettii, onko Grace elossa. Lopulta hänellä on kylliksi rohkeutta matkustaa takaisin kotiin ja selvittää mitä hänen perheelleen on tapahtunut.

Davidin unen kerronta lipuu hiljalleen, hieman unenomaisesti, keinuen Karibianmeren aalloilla ja lämmössä, tippuen hiljaa taivaalta kuin kuusisakaraiset lumihiutaleet Alaskassa. Se on unta ja valvomista, oman itsensä pakenemista ja lopulta kohtaamista. Davidin uni kolahtaa lopulta kovempaa kuin Kaikki se valo jota emme näe.

Toisaalta hurmaannuin kirjasta todella paljonkin, mutta täydelliseksi kirjaa ei pääse mitenkään kehumaan. Kirjan alku on todella vetävä ja ensimmäinen osa menikin yhdessä hujauksessa. Alun psykologinen jännitys ja uhkaavuus lupailee lopulta hyvin erilaista tunnelmaa kuin mitä kirjasta lopulta kuoriutuu. Doerr kirjoittaa kauniisti, ja ihastuin suuresti juuri luonnonkuvauksiin; Karibian kuumuus, Alaskan kylmyys, meri ja lumi. Kerronta oli hyvinkin runollista kun Doerr antoi äänen luonnolle. Muuten kiinnitin huomiota siihen, että luvut ovat tässäkin lyhyitä (kuten siis Kaikki se valo jota emme näe -kirjassakin) mikä pääsee rikkomaan ja herpaannuttamaan itse lukukokemuksesta, välillä todella pahastikin. Lisäksi ihmettelin kirjailijan valintaa käyttää Davidista puhuttaessa vain sukunimeä, Winkleriä, vaikka kaikkien muiden kohdalla käytettiin etunimiä.

Se, oliko Davidin pako Karibialle lopulta erityisen uskottava, oli mielestäni koko ajan hyvin kyseenalainen. Varsinkin, kun David vain jämähti elämään johon pakeni, eikä selvittänyt asioita. Ja sitten pitkä matka takaisin kotiin saa paljon lisää sivuja ja puuduttavaa matkakertomusta. Ja kuitenkin sinne väliin osuu kaunista ja runsasta luonnonkuvausta joka pääsee ihastuttamaan.

Epäuskottavuuksia kirjassa riittää, joten Davidin uni jää minulle siis ristiriitaiseksi, erilaiseksi, runsaaksi mutta silti paikoitellen hyvin ihastuttavaksi lukukokemukseksi.


Helmet-lukuhaaste: 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis

maanantai 30. tammikuuta 2017

Elizabeth Gilbert: Big Magic - Uskalla elää luovasti

Elizabeth Gilbert: Big Magic - Uskalla elää luovasti
Gummerus 2017
Suomennos Laura Beck
Englanninkielinen alkuteos Big Magic, 2015
Arvostelukappale kustantajalta

"Uskon vakaasti, että me kaikki tarvitsemme elämäämme jotain puuhaa, joka estää meitä pureskelemasta sohvaa. Tulee siitä meille sitten ammatti tai ei, me kaikki tarvitsemme tekemistä, joka ei ole meille arkipäivää ja joka vapauttaa meidät vakiintuneista ja rajoittavista yhteiskunnallisista rooleistamme (äitinä, työntekijänä, naapurina, veljenä, esimiehenä tms.). Me kaikki tarvitsemme jotakin, mikä auttaa meidät unohtamaan itsemme joksikin aikaa - unohtamaan ikämme, sukupuolemme, sosioekonomisen taustamme, velvollisuutemme, epäonnistumisemme ja kaiken sen, mitä olemme menettäneet ja möhlineet. Tarvitsemme jotakin, mikä vie meidät niin kauas itsestämme että unohdamme syödä, unohdamme käydä pissalla, unohdamme leikata nurmikon, unohdamme inhota vihollisiamme, unohdamme pohtia epävarmuuksiamme. "

Luin vuosia sitten Elizabeth Gilbertin bestsellerin Eat Pray Love - Omaa tietä etsimässä, josta muistan kovasti pitäneeni. Kyseisen kirjan julkaisusta on kulunut jo kymmenen vuotta aikaa, ja Gilbertiltä on näin juhlavuotena ilmestynyt nyt uusi kirja Big Magic - Uskalla elää luovasti joka nimensä mukaisesti opastaa oman luovuuden pariin. Hyvinvointikirjoille on oma hetkensä ja paikkansa, ja itseäni ne ovat viime aikoina innostaneet kovasti. Ja rehellisesti uskon sen kielivän jostain. Melkoisen pirstaleinen työhistoria vailla sitä "omaa juttua", lähestyvät kolmekymppiset ja oman paikan löytyminen maailmassa mietityttävät entistä enemmän ja juuri siksi kirjat kuten Big Magic kutsuvat luokseen. Jo pelkästään kirjan kansi on ihanan energinen ja sopii luovuuden teemaan!

Kirjan tarkoituksena ei ole opastaa siihen kuinka elämä yht'äkkiä omistetaan taiteen tekemiselle, tai kuinka elämän suunta muutetaan hetkeksi täysin päinvastaiseen suuntaan. Niin saa toki tehdä jos siltä tuntuu, mutta pääpaino on laajemassa sanomassa; "--kun puhun luovasta elämästä, puhun laajemmin. Puhun elämästä, jota ohjaa pikemminkin uteliaisuus kuin pelko." Sillä kuinka monen ihmisen unelmat ja luovuus kaatuvat juuri pelkoon! Ei uskalleta olla sitä mitä halutaan olla, ei päästetä irti niistä näkymättömistä rajoitteista joita ympärille on kasattu. Pelolle annetaan liikaa valtaa, vaikka sisällä asuisi millaisia lahjoja tahansa.

Uskon samaan kuin yllä olevassa lainauksessa: me kaikki tarvitsemme jotain mikä auttaa meidät unohtamaan itsemme hetkeksi. Meille himolukijoille on helppoa mennä tarinoiden sisään, unohtaa ympäröivä maailma, sillä rakastamme kirjoja ja lukemista. Monesti myös kirjoittamista, sillä minulle juuri tämä blogi on se luovuuden kanava jota ilman en voi olla. Samalla tavalla se ihminen joka möyrii kukkapenkissä sormet mullassa unohtaa arkihuolet ihastellessaan kätten jälkiä ja toinen maalaa niin keskittyneesti että on sulkenut muun maailman hetkeksi pois ulottuviltaan. Se on luovuutta, intohimoa ja uteliaisuutta.

Kirjassaan Gilbert esimerkkien kautta kertoo kuinka luovuus on kuin taikaa: aikaansaannokset vaihtelevat suuresti eri ihmisillä, mutta luova elämä antaa onnellisempaa, vahvempaa ja ennen kaikkea kiinnostavampaa elämää. Jos olet aina halunnut harrastaa vaikkapa balettia, tee se. Elämä on taatusti erilaisempaa kuin ennen!

Uskalla elää luovasti on ennen kaikkea inspiroivaa luettavaa. Se rohkaisee, eikä edes hirveästi vedä överiksi. Joskus tällaisilla self-help oppailla on taipumusta pieneen epäuskottavuuteen, mutta itse koin kirjan enemmänkin pienenä voimakirjana inspiraation tiellä. Tukena sille rohkeuden tielle jossa uskaltaa elää omannäköistä elämää.


Helmet -lukuhaaste: 4. kirja lisää hyvinvointiasi

perjantai 27. tammikuuta 2017

Blogistanian vuoden 2016 parhaat kirjaehdokkaani


Ensimmäistä kertaa otan osaa Blogistanian Finlandia sekä Blogistanian Globalia 2016 äänestykseen, jossa kirjabloggaajat äänestävät vuoden 2016 parhaista kirjoista neljässä eri kategoriassa.
Kategoriat ovat:
  • Blogistanian Finlandia
  • Blogistanian Globalia
  • Blogistanian Kuopus
  • Blogistanian Tieto
joista itse osallistun nyt kahteen ensimmäiseen. Kuinka jännittävää! Varsinkin näin Suomen juhlavuotena varsinkin kotimaisen kirjallisuuden taso ilahduttaa, ja Blogistanian Finlandia -kategoriassa nähdään varmasti timanttinen kolmikko. Pisteytys menee niin, että paras kirja saa kolme (3) pistettä, seuraava kirja kaksi (2) pistettä ja sitä seuraava yhden (1) pisteen. Jokaisen kirjan kohdalla on myös linkki omaan blogiarviooni.

Blogistanian Finlandia 2016 -palkinto nostaa esille bloggaajien arvostamia kotimaisia kirjoja. Äänestys koskee vuonna 2016 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia ja runokokoelmia sekä sarjakuvia. Blogistanian Finlandiaa emännöi Krista Lukutoukan kirjallisuusblogista.

Pisteeni annan

Minna Rytisalo: Lempi, kolme (3) pistettä
Riitta Jalonen: Kirkkaus, kaksi (2) pistettä


Blogistanian Globalia 2016 -palkinto nostaa esille bloggaajien arvostamia käännöskirjoja. Äänestys koskee vuonna 2016 Suomessa julkaistua, suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä, alun perin ulkomailla ilmestynyttä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia. Blogistanian Globaliaa emännöi Yöpöydän kirjat -blogi.

Pisteeni annan kahdelle kirjalle:

Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon, kolme (3) pistettä
Sadie Jones: Kotiinpaluu, kaksi (2) pistettä

Äänestyksen tulokset julkaistaan emäntäblogeissa 28.1. kello 10. 

torstai 26. tammikuuta 2017

Tua Harno: Ne jotka jäävät

Tua Harno: Ne jotka jäävät
Otava 2013
Seven pokkari 2014
Kansi Timo Numminen
Oma kirjaostos


"Jotkut meistä menevät rikki jäämällä, toiset lähtemällä, ja tässä minä olen,
 enkä tiedä kumpaan ryhmään kuulun."

Frida kirjoittaa auki sukunsa tarinaa yrittäen ymmärtää isäänsä, isoisäänsä ja itseään. Fridassa asuu sama levottomuus kuin sukunsa miehissä, mutta ei halua osaksi samaa toistuvaa ja sukupolvia vahingoittavaa ketjua, sillä "Miksi aina tärkeimpiä ovat ne, jotka lähtevät? Miksi kirjoitan tätä isästäni, joka lähti, enkä äidistäni, joka jäi?"

Fridan isä Raimo on nuorena kuin ilmetty Leonard Cohen, hän soittaa tyttärelleen artistin levyjä, pyytää kuuntelemaan sanoja tarkoin, ja matkustaa ympäri maailmaa aina moitteettomasti pukeutuen. Fridan isän lapsuus ilman oman isänsä Pojun läsnäoloa sai tämän vakuuttuneeksi ajatuksesta yhdestä upeasta ja onnellisesta perheestä, mutta se sama levottomuus mikä ajoi Pojunkin maailmalle horjuttaa myös Fridan isää. Lähteä voi monella tavalla, kuten Poju maailmalle, tai Raimo, joka yritti pysyä paikoillaan, mutta "hän kaatui sisäänpäin. Teki sisälleen maailman, jonne kukaan ei voinut häntä seurata eikä häntä sieltä löytää."

Ne jotka jäävät
on vahva sukutarina. Se kertoo poislähtemisestä, jäämisestä ja sielun levottomuudesta. Samalla se tuo esiin sen jäljen mikä jääviin sukupolviin jää kun luota lähdetään pois. Se ei parane koskaan. Tässä suvussa miehet ovat lähteneet ja naiset jääneet, ja samalla rikkoneet lähtiessään paljon.

Tua Harnon teksti on painavaa ja kaunista luettavaa. Tässä tarinassa ei lähdetä sivuraiteille, se ei tuomitse henkilöitään mutta ei toisaalta anna armoakaan. Tarina ei ole kaunis mutta se on vahva ja voimakas, sieluun osuva. Surumielisyys leijuu kirjan yllä, ja sellainen kaihoisa surumielisyyden tunne jäi itsellenikin kirjan kannet suljettuani. Kuinka paljon onkaan asioita jotka ylittävät monet sukupolvet! Mutta mitä kirjailija haluaa teoksellaan sanoa?, mietin pitkin kirjaa. Kirja kertoi nimensä vastaisesti kuitenkin enemmän heistä jotka lähtevät, eivät niistä jotka oikeasti jäivät, ja juuri se asia teki tarinasta aika julman. Voisiko sukupolvien ylittävässä ketjussa tehdä poikkeuksen? Olen kuitenkin odella vaikuttunut siitä että tämä on Harnon esikoisteos, ja päällimmäiset tunteet kirjan suhteen ovat ihastuneet. Kirjan loppuratkaisu on kirjan tyylille uskollinen ja suorastaan jäätävä, mutta jotenkin niin ainoa oikea.

"Eivät ne rakasta jotka lähtevät, vaan ne jotka jäävät."

Helmet-lukuhaaste: 42. Esikoisteos

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

John Williams: Stoner

John Williams: Stoner
Bazar 2017, 1. taskukirjapainos
Suomennos Ilkka Rekiaro
Englanninkielinen alkuteos Stoner, ilmestyi alunperin vuonna 1965
Oma kirjaostos

"Nimen sattumalta kohdannut opiskelija saattaa aprikoida, mikä William Stoner oli miehiään, mutta tuskin tyydyttää uteliaisuuttaan muuten kuin ohimennen asiaa tiedustelemalla. Stonerin kollegat, jotka eivät mitenkään erityisesti arvostaneet häntä hänen eläessään, puhuvat hänestä enää harvoin; vanhimmille hänen nimensä muistuttaa siitä lopusta joka heitä kaikkia odottaa, ja nuorimmille se on pelkkä ääneen lausuttu sanapari. Se ei herätä menneisyyden vastakaikua eikä mielikuvaa henkilöstä, johon he kykenisivät itsensä tai uransa yhdistämään."

En olisi voinut aloittaa tätä uutta kirjavuotta yhtään paremmin. Minua kiinnosti Stoner jo sen ilmestyessään suomeksi käännettynä vuonna 2015, ja ihastuneita arvioita muista kirjablogeista lukiessani olin jossain syvällä sisimmässäni varma että kirjaan tulenkin ihastumaan. Kirjan lukeminen sai kuitenkin odottaa näinkin kauan, mutta koska olin varma ihastumisestani en voinut myöskään ajatella lukevani kirjaa missä tilanteessa vain. Halusin antaa Stonerille arvoisensa ajan.

Kirja kertoo nimensä mukaisesti miehestä nimeltä William Stoner. Stoner kasvaa Yhdysvaltojen Keskilännessä maatilan poikana ja vanhempiensa ainoana lapsena, lopulta muuttaen kotoa pois aloittaakseen opiskelut Missourin yliopistossa. Aluksi suunnitelmana oli, että Stoner opiskelee maataloustiedekunnassa palaten opiskelujensa jälkeen takaisin maatilalle ja perheen tilaa jatkamaan. Rakkaus kirjallisuuteen roihahtaa kuitenkin Stoneriin sen verran palavasti, ettei hän palaa enää kotiin. Yliopistosta tulee nyt hänen kotinsa ja elämänsä, kun hän alkaa myös opettaa.

Stoner tapaa nuoren ja kauniin Edithin, ja he menevät naimisiin tuntematta toisiaan. Avioliitosta tulee onneton, heillä ei ole muuta yhteistä kuin kaipaus joka ei kohtaa. Edithistä kuoriutuu tasapainoton nainen, johon on koko kirjan ajan vaikea suhtautua myötämielisesti, vaikka avioliiton molemmissa osapuolissa on syynsä sen epäonnisuuteen. Parille syntyy yksi lapsi, tytär, johon vanhempien epäonnistunut avioliitto lopulta jättää vääjämättä omat arpensa.

Stoner on yksi vaikuttavimmista ihmisen elämän kaaresta kerrottavista kirjoista. Williams kirjoittaa niin inhimillisen tarkkanäköisesti ihmiselämän pettymyksistä, rakkaudesta ja niistä pienistä sekä suurista vivahteista joita ihmisten välille vuodet tuovat. Kuinka joku voikaan löytää niin osuvat sanat kuvastamaan ihmisen pettymystä omaan elämäänsä, kuinka syvän viisaalta tuntuu lukea rauhallisen eleettömästi etenevää armottoman vääjäämätöntä ihmiselämän loppua. Kuinka joku kirja voikaan olla näin vakuuttava, koskettava ja vain kertakaikkisen upea.

Tunne syvällä sisimmässä oli siis osunut oikeaan: minä todella ihastuin kirjaan. Se pisti ajattelemaan, kietoi maailmaansa ja kaikessa yksinkertaisuudessaan piti otteessaan. Stonerin luettuani en voi kuin samassa lauseessa todeta että on suuri harmi, ettei kirja ilmestyessään herättänyt huomiota mutta kuitenkin onni, että teos on nyt löytänyt kaunokirjallisessa maailmassa arvoisensa paikan, kun vuonna 2006 kirjasta otettiin uusia painoksia ja lukijat löysivät teoksen.

Helmet-lukuhaaste: 2. kirjablogissa kehuttu kirja.