tiistai 27. syyskuuta 2016

Laura Honkasalo: Nuukaillen - eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman

Laura Honkasalo: Nuukaillen - eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman
Kirjapaja 2014
Kansi: Katja Kuittinen


Kesällä 2011 kirjailija Laura Honkasalo jää yhtäkkiä yksin kahden pienen lapsen kanssa avioeron myötä. Vaikka tulot olivat ennen eroa kohtalaiset, oli talousasioita silti mietittävä ihan tosissaan uudestaan. Kuinka saada rahat riittämään elämiseen ja perheen ruokkimiseen? Samaan aikaan kirjailijaa uuvutti valloilla oleva kulutushysteria, jossa uutta ostettiin vain piristykseksi tai pelkästä ostamisen ilosta, vaikka tavaraa kotona oli ennestään nurkat täynnä.

"Ihminen käyttää elämänsä ensimmäiset neljäkymmentä vuotta tavaran hankkimiseen ja seuraavat neljäkymmentä vuotta siitä eroon pääsemiseen."

Miksi nykyihminen ostaa niin paljon? Miksi kuluttaminen on mennyt niin överiksi? Honkasalo pohtii kriittisesti nykyajan kuluttamista ja miettii syitä sen taustalla; yritetäänkö ostamisella parantaa elämänlaatua ja määrittää identiteettiä? Pönkitetäänkö sillä haavemielikuvaa itsestään?

Ihmisten kulutuskäyttäytymistä on ollut aina mielenkiintoista seurata, mutta sitä on silti vaikeaa ymmärtää. Kotitaloudet velkaantuvat reippaasti yli varojensa, mutta jokavuotisesta ulkomaanmatkasta ja tuliterästä autosta on pidettävä kiinni. Miksi? Ja jos aikuiset ihmiset haluavat niin palavasti kuulua joukkoon, ja olla aina muodin mukainen vaikkapa sisustuksen suhteen, mitä esimerkkiä he samalla näyttävät lapsilleen?

Nuukaillen antaa jonkun verran käytännön vinkkejä nuukailuun, mutta vaikka talouden suhteen kannalta kannattaakin olla tarkkana, viesti on silti hyvin selkeä: liiallinen hamstraaminen pahan päivän varalle ei ole hyväksi. Itselleni kirjan vinkit eivät kuitenkaan olleet omiaan. Nimittäin vaikka tarkkaan mietinkin perheen ruoka-asioita, en ole se joka tienvarresta poimii teehensä tai ruokaansa rikkaruohoja/villiyrttejä.


Nuukaillen oli ihan mielenkiintoinen kurkistus kirjailijan arvomaailmaan ja elämään, myönnän silti että itselleni se ei tuonut ajatusmaailmaani mitään uutta. Tai ostokäyttäytymiseenkään, se nimittäin pysyy jatkossakin ennallaan; ostetaan kun tarvitaan. Ja kyllähän se vain totta on, että ihminen pärjää hyvin vähällä kun sen lopulta ymmärtää. 

tiistai 20. syyskuuta 2016

Riitta Jalonen: Kirkkaus

Riitta Jalonen: Kirkkaus
Tammi 2016
Arvostelukappale kustantajalta


"Harppi piirtää ympyrän, jonka sisälle kaikkien ihmisten pitäisi mahtua. Rajan yli voi kurkotella mutta sinne ei saa mennä. Jos menee, on kuin neulomuksesta karkaisi silmukka omille teilleen: yksi karannut uhkaa vetää mukaan toisia. 
Aika siirtää rajat aina eri paikkaan, ei mikään määritelmä pysy. Kuka sanoo mikä on oikea tapa olla ihminen?"

Pitkästä, pitkästä aikaa kirjaa lukiessa tuli tunne, että sen haluaa lukea uudestaan ja uudestaan. Kuten loppusanoissaan Jalonen kirjoittaa: kirja syntyy omalla painollaan niin kuin se olisi istutettu etukäteen sisälleni. Ja sen todella huomaa! Ei voi sanoa kuka kirjoittaa, Jalonen vai Frame, sillä niin upeaa teksti on.

Kirkkaus on fiktiivinen teos uusiseelantilaisesta kirjailijasta Janet Framesta (1924-2004), jota hoidettiin vuosia mielisairaalassa väärällä diagnoosilla, skitsofreenikkona. Myöhemmin diagnoosi kumottiin ja Janet Frame alkoi kirjoittaa maailmanmaineeseen johtaneita romaaneja poikkeuksellisella herkkävaistoisuudellaan ja lahjakkuudellaan. Sanat kirjaimellisesti pelastivat Janetin, sillä suunniteltu lobotomia peruttiin kun hänen esikoisteoksensa voitti arvostetun kirjallisuuspalkinnon. Kuitenkaan Janet ei luottanut kotimaahansa niin paljoa että olisi uskaltanut sinne jäädä, vaan matkusti lopulta niin sanojen kuin elävien ja kuolleiden kanssa Eurooppaan.

Ei Janetin elämä ilman skitsofreenikon leimaakaan ole ollut helppoa; elämä köyhässä perheessä mädätti hampaat suusta, kohtalon kiemurat veivät meren syvyyksiin hänen kaksi sisartaan ja sairastutti veljenkin vakavasti. Mutta sanat, ne vievät kirkkauteen ja "--voivat pelastaa ihmisen elämälle", kuten niin kävikin.

Kirjasta joka on täynnä toinen toistaan upeampia sanoja, on haastavaa kirjoittaa. Tuntuu että omat viritelmät eivät anna sille riittävää oikeutta. Sillä niin, tämä on upea.  Kirjan kieli on kirkasta ja kaunista, mieleenpainuvaa ja melankolista, ja "--että ihmisen sisällä oleva tuuli kuljettaa sanat oikeaan paikkaan." (Olen todellakin laputtanut kirjani täyteen merkintöjä kauniista lauseista.)

Uskomatonta, mutta melkein jätin kirjan lukematta sen kannen takia. Se ei mielestäni ollut hieno, ja vaikka ymmärrän sen värimaailman kirjan luettuani, sotii se silti hieman kirjan nimeä, Kirkkautta, vastaan. Älä siis ikinä anna pelkän kannen hämätä! Kaiken kaikkiaan minulle tämä oli ihan mieletön yllätys, sillä en tiennyt kirjan olemassaolosta mitään ennen kuin se postilaatikkoon kolahti. Nyt se pääsee kirjahyllyni parhaimpien joukkoon.

Vaikka kirja teki vaikutuksen ja se nousee mielessäni korkeuksiin, täytyy silti sanoa ettei se ehkä ole kaikille, kuten Katrikin miettii. Kirjan rytmi vie mennessään mutta vaatii osansa, sillä Kirkkautta ei voi lukea huitaisten. Mutta mielessä se säilyy pitkään. Kirkkaasti.

Nyt ei voi enää kuin pohtia ääneen, että miksi Janet Framea ei ole suomennettu?


"Kuolleina ihmiset ovat sisällämme vielä enemmän kuin elävinä."


perjantai 16. syyskuuta 2016

Maja Lunde: Mehiläisten historia

Maja Lunde: Mehiläisten historia
Tammi 2016
Suomennos Katriina Huttunen
Kansi iStockphoto
Norjankielinen alkuteos Bienes historie, 2015
Arvostelukappale kustantajalta

"Sata vuotta toisen maailmansodan loppumisen jälkeen maapallo, nykyajan ihmisen koti, ei enää ollut paikka, jossa olisi voinut asua miljardeja ihmisiä. Vuonna 2045 maapallolla ei ollut mehiläisiä."

Vuonna 1852 englantilaisen suurperheen isä William on haudannut tieteelliset haaveensa ja kunnianhimonsa normaalin arjen pyörittämiseen, ja hän kokee epäonnistuneensa täydellisesti. Kun hän kiinnostuu mehiläisten kasvatuksesta, alkaa uinunut kunnianhimo herätä henkiin ja tieteellinen tutkimus saa hänestä otteen.

Vuonna 2007 amerikkalaisen mehiläistarhaajan Georgen suurin toive on saada ainoasta lapsestaan työnsä jatkaja, mutta haave näyttää romuttuvan poikansa kiinnostuksen kohteen olevan aivan muualla kuin mehiläisten parissa. Toiveet jatkamisesta näyttää muultakin kantilta huolestuttavilta, sillä samaan aikaan mehiläiskuolemien aalto pyyhkäisee koko maailman. Mihin mehiläiset kuolevat?

Vuonna 2098 mehiläisiä ei enää ole. Maailma on kokenut luonnonkatastrofin, eikä ihmisiä enää ole maapallolla niin paljon kuin ennen. Ja he ketkä ovat, taistelevat elämästään sillä toivoa ei tunnu olevan. Kiinalainen Tao kuitenkin toivoo pojallensa parempaa elämää kuin mitä hänellä itsellään on: hedelmäpuiden pölyttäjänä kun mehiläisiä ei työhön enää ole. Taon elämä järkkyy pahasti kun poika sairastuu ja hänet viedään pois. Miksi Tao ei pääse miehensä kanssa katsomaan lastaan?

Ja yllättäen, kaikki kolme tarinaa kiertyy lopulta yhteen.

Kirja käynnistyy hyvin, ja se imaisee mukaansa. Asetelma on hyvin kiehtova ja se vetää puoleensa. Puolessa välissä kirjaa imu alkoi kuitenkin heiketä, ja loppua kohti sen kiinnostavuus lässähti pahasti. Ja se on todella harmi, sillä olisin nähnyt kirjassa potentiaalia paljon parempaankin ja ennen kaikkea suurempaa sanomaan. Yksi suurin syy pettymykseen oli henkilöhahmojen suoranainen epäkiinnostavuus. Oli vaikeaa samaistua henkilöihin jotka jäävät etäisiksi ihan jo siitäkin syystä että luvut olivat melko lyhyitä. Ja muutenkin, on vaikeaa ymmärtää ihmistä joka ei osaa käsitellä pettymyksiä eikä sellaista, joka on mielessään luonut tulevaisuuden kuvan perijänsä harteille joka ei ole kiinnostunut siitä.

Myös loppujuonen selviäminen on lukijalle pettymys, sillä sen kyllä arvaa ennen kuin kirja päättyy. Kuin myös sen kuinka nämä kolme tarinaa yhdistyvät. Lunden maalaava kuva tulevaisuudesta on ontuva ja epäuskottava, enemmänkin vain toteava eikä selittelevä. Ja niin, tällä kertaa jäi taas todella ihmetyttämään kannen kehut.

Mehiläisten historia ei onnistunut säväyttämään, ja olemaan sitä mitä kannen kehut antoivat ymmärtää. Samoilla linjoilla ovat olleet myös Laura ja Katja.

perjantai 9. syyskuuta 2016

Lisa Genova: Edelleen Alice

Lisa Genova: Edelleen Alice
WSOY 2010
BON -pokkarit
Suomennos Leena Tammi
Englanninkielinen alkuteos Still Alice, 2007
Löytö kirjaston kirjanvaihtopisteestä


"Hän, Alice Howland, istui kylmässä, kovassa tuolissa tyhjän tuolin vieressä neurologin vastaanotolla muistihäiriöyksikössä Massachusettsin keskussairaalan kahdeksannessa kerroksessa. Ja hänellä oli juuri todettu alzheimerintauti."

Kun Alicella alkaa katoamaan tavaroita ja sanat unohtumaan kesken lauseen, on unohdukset helppo laittaa vaihdevuosien ja stressin piikkiin. Kaikillahan on hajamielisyyttä, ja Alicen elämä on vauhdikasta. Mutta jossain välissä Alicekin ymmärtää, että unohdukset eivät ole enää normaalin rajoissa, ja varaa ajan lääkärille. Pian hän saa diagnoosin, jolle ei ole mitään tehtävissä: varhaisessa vaiheessa puhjennut alzheimerin tauti. Alice on vasta viisikymmentä, ja tauti etenee nopeasti. Tauti muuttaa paitsi Alicen elämän myös perheen elämän täysin.

Edelleen Alice on mielenkiintoinen näkökulma muistisairaan sisäisestä elämästä ja kamppailusta tautia vastaan. Tauti etenee nopeasti ja vie lukijaa syvemmälle Alicen epätoivoon ja muistamattomuuteen, eikä se tunnu mukavalta. Mutta eihän alzheimer olekaan mukava asia, se vie ihmisen kokonaan ja unohtamaan missä koti on, ketä nämä ihmiset ovat joita hänen lapsiksi sanotaan, ja kuinka on mahdollista eksyä omassa kodissaan matkalla vessaan. Mitään ei ole tehtävissä, taudin geeni on Alicessa ja upean tieteellisen uran tehnyt Alice menettää elämänsä hallinnan. Kaikki saavutukset tuntuvat menettävän merkityksensä taudin edetessä, ja yksitellen ihmiset yliopsito- ja tiedemaailmassa hänet hylkäävät. On liiaan pelottaavaa kohdata sairaus, joka voi iskeä omallekin kohdalle.

Alicen mies John jää inhottavan etäiseksi hahmoksi, vaikka nyt jos koskaan Alice häntä tarvitsisi. Aviomies ei suostu hyväksymään elämän uutta suuntaa eikä Alicea joka ei muista mitään. Hän pakenee tilannetta työnsä pariin. Pariskunnan lapset ovat enemmään huolissaan äidistään, ja ottavat hänestä vastuuta. Tilanne on varmasti hyvin todellinen monissa parisuhteissa, että sairautta on vaikeaa hyväksyä ja se mielellään kielletään, mutta silti John olisi voinut olla tukena enemmänkin.

”Ei, John, se vie hengen minulta, ei sinulta. Minä menen huonommaksi, olet sinä kotona sitä katsomassa tai piileksit labrassasi. Sinä menetät minut. Minä menetän minut. Mutta jos sinä et pidä ensi vuotta vapaata minun kanssani, niin sitten me menetimme sinut ensiksi. Minulla on alzheimer. Mikä vitun veruke sinulla on?”

Edelleen Alice on jouhevasti etenevä ja mielenkiintoinen tarina siitä, miten koskaan ei voi olla varma siitä mitä elämässä tapahtuu. Kirjasta käy raadollisen toteavasti ilmi millaista alzheimerin taudin kanssa on elää. Se jättää myös lopun avoimeksi, vaikka selvää on ettei Alice enää ymmärrä. Tavallaan loppu on kuitenkin hyvällä tavalla kaunis, eikä sitä päätetä Alicen totaalisiin viimeisiin hetkiin, mutta se että Alice elää täysin tietämättömänä perheensä keskellä, jättää lukijalle hieman epävarman ja keskeneräisen oloisen tunteen tarinasta. Näinkö asiat nyt ovat, näinkö kaikki nyt päättyy? Ehkä sen on hyvä päättyä juuri näin.

tiistai 6. syyskuuta 2016

Chigozie Obioma: Kalamiehet

Chigozie Obioma: Kalamiehet
Atena 2016
Suomennos Heli Naski
Kansi John Gray
Englanninkielinen alkuteos The Fishermen
Arvostelukappale kustantajalta


"Me olemme kalamiehiä!" huusimme kuorossa minkä keuhkoista lähti, jokainen meistä hämmästyneenä siitä, kuinka nopeasti - ja miltei pinnistelemättä - olimme tempautuneet mukaan tähän kiihkoon.

Neljä veljestä karkaa perheensä tietämättä läheiselle joelle kalastamaan kiellosta huolimatta. Joella on huono maine, ja siellä asuu kylähullu jonka ennustuksia pelätään. Ja niin käy, että veljekset törmäävät tuohon pelättyyn ennustajaan, joka ennustaa että yksi veljistä tappaa toisen. Tämä ennustus käynnistää traagisten tapahtumien ketjun, joka syöstää koko perheen epätoivoon jolta se ei voi välttyä.

Kalamiehet on kuin yksi suuri tarina. Sellainen, jota voi kuvitella kerrottavan kansanperinteenä sukupolvelta toiselle. Kerronta on enemmän tarinamuotoista ja myös opettavaista
sen näyttäen, kuinka pelko voi ottaa ihmisen valtaansa vieden tältä kaiken ympäriltään, kuinka pienet asiat voivat paisua liian suuriin mittoihin, ja toisaalta kuinka tärkeä perhe ympärillä on.

Kalamiehet sijoittuu pieneen nigerialaiseen kylään, ja Obioma maalaakin lukijalle kuvan niin menneen kuin nykyajankin Nigeriasta. Obioma ottaa kantaa Afrikan yhteiskuntapoliittiseen tilanteeseen kuvailemalla Afrikan historiaa ja sen nykyistä hallintoa. Obiomalla on vahva, toisaalta kriittinen mutta myös ylpeä ääni juuristaan. Obiomaa onkin verrattu (ja mikä sai minut alunperin kirjasta kiinnostumaankin) Chimamanda Ngozi Adichieen. Minusta vertaus on hieman haastava, sillä kyllä kirjailijoilla on mielestäni omanlaisensa vahvat tavat kirjoittaa, vaikka Afrikka heitä yhdistääkin.

Tunnustan ja ymmärrän Kalamiesten upeuden, eikä se suotta ole ollut Booker -palkintoehdokkaana, mutta kun kirjan lukemisesta on kulunut jo jokunen tovi, on se päässyt mielessäni haihtumaan jo kovasti. Tarina ei ollut missään vaiheessa erityisen kaunis, vaan se oli raaka ja traaginen joskaan ei lopussa täysin toivoton. Ilmassa koko ajan leijuvat synkät uhkakuvat maalasivat lopulta kirjan tunnelman enemmän ahdistavan puolelle ja jossain välissä tuli miettineeksi voivatko asiat enää huonommaksi mennä. Ja ehkä juuri siksi Kalamiehet ei päässyt nousemaan lukukokemuksessa erityisen korkealle.

maanantai 29. elokuuta 2016

Minna Rytisalo: Lempi

Minna Rytisalo: Lempi
Gummerus 2016
Kannen suunnittelu: Jenni Noponen


Lempi on kolmen ihmisen kertoma tarina Lapin sodan aikana tapahtuneesta perhetragediasta. Äänen saa rintamalle lähtenyt Viljami, kotitaloon jäänyt piikatyttö Elli sekä ulkomaille lähtenyt Sisko. Näiden kolmen henkilön tarina kietoutuu yhteen luoden ihmissuhteiden palapelistä kokonaisen ja osoittaa, miten emme koskaan näe toisiamme kokonaisina - meidän tarinamme sivuhenkilöt ovat pääosassa omassa elämässään.

Kirjan sivuilta voi kokea koko suuren tunteiden kirjon; vihaa, rakkautta, surua... Eikä lukijana voi kuin heittäytyä tunneskaalojen vietäväksi.
 
Kirjan juonesta (ja kirjasta itsestään) voisi kirjoittaa enemmänkin, mutta mitä kirjoittaa kirjasta josta on jo ennestään kirjoitettu niin kauniisti, koskettavasti ja ylistävästi? Kaiketi yhtyä vain samaan kuoroon. Sillä Lempi on upea ja mieleenpainuva kirja, ja kaikki kehunsa ja arvostuksensa se on ansainnut. Tarina jää mielen taustalle ja pulpahtaa sieltä ajoittain esiin muistuttaen kuinka pienestä elämä onkaan kiinni, kuinka näemme ja koemme asiat niin eri tavoin...

Tyylistäni poiketen jätän tämän kirjoituksen tähän. Lempi on hieno kirja, lukekaa.

tiistai 23. elokuuta 2016

Eva Weaver: Jacobin takki

Eva Weaver: Jacobin takki
WSOY 2015
Suomennos Anna Lönnroth
Englanninkielinen alkuteos The Puppet Boy of Warsaw
Kirjastosta lainattu



"Ilman takkia ei olisi käynyt niin kuin kävi. Ensin se oli vain todistaja, musta villakankainen takki, kuusi nappia rivissä. Mutta sitten siitä tulikin taskutakki - ja samalla rikostoveri."

Kaikki alkaa mustasta villakangastakista, joka teetetään isoisälle vuonna 1938 Varsovassa. Taidokas räätäli valmistaa takin huikaisevilla yksityiskohdilla, jonka salaisiin taskuihin ja lokeroihin myöhemmin sujahtaa koko maailma. Takki ehtii olla isoisän päällä vapaudessa vain vuoden, kun juutalaiset kerätään asumaan ghettoihin. Tuolloin pieni Mika -poika perii takin itsellensä, ja takki onkin valtavan kokoinen pienen pojan päällä.

Isoisän takin kätköistä löytyy käsinukkeja, joiden parissa Mika alkaa pian puuhata. Hän valmistaa gheton kurjuudessa lisää nukkeja ja ryhtyy pitämään esityksiä naapureidensa ja ennen kaikkea pienten lasten iloksi. Elämässä ei ole paljoa ilon aihetta, mutta ainakin hetkeksi nälkä unohtuu kaikilta, kun Mika pistää nukketeatterin pystyyn.

Merkittävä käännekohta Mikan ja monen muun elämässä tapahtuu, kun Mika vastoin tahtoaan joutuu esiintymään nukkejensa kanssa saksalaissotilaille. Häntä inhottaa yli kaiken esiintyä noille julmille miehille jotka tekevät heidän kaikkien elämästä julmaa ja kurjaa, mutta esiintymispaikka tarjoaa kuitenkin yllättävän keinon kuljettaa lapsia turvaan ghetosta. Pian Mikan takki saa entistä suuremman merkityksen, sillä kyseessä ei ole enää mikä tahansa takki.

"Miten paljon isoisän takki olikaan nähnyt: ensin se oli suojannut lapsia, joiden sydän oli tikittänyt nopeasti kuin jäniksenpojan, ja nyt se suojasi aseiden kylmää terästä. Mutta mitä ikinä kannoinkin, nuket olivat todistajani, uskottuni ja toverini tässä elämän ja kuoleman leikissä."

Samalla kun Mika tekee hengenvaarallista pelastustyötä ja esiintyy saksalaissotilaille, saa hän oudolla tavalla yhdestä sotilaasta itselleen jonkinlaisen tuttavan, vaikka Mika ei niin välittäisi. Sotilas, Max, puhuu omasta pojastaan ja antaa Mikalle esiintymispalkkiona ruokaa. Kun karmaisevat kuljetukset karjavaunuilla alkavat, pelastaa Max Mikan perheen kuolemanleiriltä. Kun saksalaisten sotaonni kääntyy, ovat he pian itse matkalla kyseisissä karjavaunuissa Siperian työleireille, joista harva palaa koskaan. Mikan ja Maxin tarinat kietoutuvat lopulta yhteen.

Vaikka Jacobin takin lukemisesta on jo tovi aikaa, yllättäen huomaan muistavani kirjan hyvin. Toisesta maailmansodasta kirjoitetaan paljon, ja uusia romaaneja ilmestyy usein. Olen lukenut holokaustiin liittyviä kirjoja paljon, eivätkä läheskään kaikki yllä vakuuttamaan ja nousemaan erityisen korkealle lukukokemuksessa. Jacobin takissa kuitenkin oli sitä pientä jotain. Vähän erilaista.

Juutalaisten kohtalo jaksaa aina järkyttää, tarinoista ja kohtaloista ei pääse yli. Ja silti sitä taas lukee jotain uutta yhtä järkyttävää ja yrittää ymmärtää kaiken sen kauhun, nälän ja pienten lasten hädän... Kaikkien hädän. Mikan tarina on juutalaisvainoista eri näkökulmasta kerrottu, ja ehkä siksikin lähtökohtaisesti kiinnostuin lukemastani enemmän.

Mielenkiintoisinta kirjassa oli kuitenkin se asetelma, että lopulta myös saksalaissotilas joutui tilille teoistaan. Max joutuu kokemaan itse samoja kauhuja kuin mitä on juutalaisille aiheuttanut, ja lopulta elämään niiden tekojensa kanssa loppuelämänsä. Eikä menneisyys jätä häntä rauhaan.


"Max rakasti pojantytärtään valtavasti, mutta hän oli tukehtua niin suureen määrään elämää. Hänen pikku Maransa juoksenteli kikattaen, mutta ghetossa samanlaista elinvoimaa pursuilevat Marat oli liiskattu kuin madot, ja kirkas liekki sammutettu yhdellä puhalluksella. Nuo lapset vainosivat häntä."

Jacobin takki onnistui siis yllättämään mieleenpainuvuudellaan. Se myös kosketti, vaikka kirjan loppupuolen tunnelma pääsikin notkahtamaan.