keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Pajtim Statovci: Tiranan sydän

Pajtim Statovci: Tiranan sydän
Otava 2016
Kirjastosta lainattu

Minun on myönnettävä heti tähän alkuun, etten ollut ajatellut ensin lukea Tiranan sydäntä. Luin Statovcin esikoisen Kissani Jugoslavian sen ilmestyessä mutta koska lukukokemukseni jäi niin hajanaiseksi ja sekavaksi, ei kirja päässyt koskaan edes tänne blogiini asti. Sillä on todellakin väliä missä ajankohdassa tiettyjä kirjoja lukee, sillä minun ja Kissani Jugoslavian tiet eivät kohdanneet tuolloin toivotulla tavalla. Tiranan sydäntä päädyin lopulta jonottamaan kirjastosta satojen muiden halukkaiden tavoin, ja kun saapumisilmoitus kirjastosta saapui, otin kirjan heti lukuun.

Vuonna 1990, Albanian Tiranassa, neljätoistavuotias Bujar saattaa isänsä ennenaikaiseen hautaan, todistaa sisarensa katoamisen ja äitinsä elämänhalun hiipumisen. Samaan aikaan ihmiset näkevät nälkää eikä kaupoissa ole ruokaa. Maa alkaa vajota köyhyyteen ja samalla kaikki haluavat pois maasta ja aloittaa uuden elämän muualla.

"Elimme siellä minne aika ei ulottunut, merkityksettömällä maa-alueella jonne järkipuhe ei kantautunut, oli kuin kukaan ei olisi vaivautunut kertomaan meille ennen kuin vasta nyt, millaiset olosuhteet meitä ympäröivät, ja se taas tuntui siltä kuin meillä ei olisi ollut mitään väliä.
Euroopan kaatopaikka, Euroopan takapiha, Euroopan suurin vankila, vertaukset muuttuivat päivittäin, ja lehdet kirjoittivat elämästä Saksassa Berliini muurin romahtamisen jälkeen, saksalaiset olivat päässeet jaloilleen ja kansa piti yhtä, ja kuvissa ranskalaiset ja englantilaiset ja ruotsalaiset näyttivät niin puhtailta ja hyvinvoivilta, että Kosovosta alkanaut häpeän tunteeni kasvoi niin suureksi, että se kattoi koko tuntemani maailman, ihmiset jotka pitivät itseään kunniallisina mutta varastivat toistensa omaisuutta ja puukottivat toisiaan selkään heti mahdollisuuden tullen, kellastuvat hampaani ja nuhjaantuvat vaatteet, jotka minulla oli ylläni."


Bujar päättää parhaimman ystävänsä Agimin kanssa lähteä tavoittelemaan Albanian raunioiden keskeltä uutta alkua elämälleen. Nykyinen kotimaa ei anna heille enää mitään, vain muualla elämällä on antaa mahdollisuuksia. Ja tuon päätöksen myötä vuosia myöhemmin Bujar on matkannut lukuisissa suurkaupungeissa etsien paikkaansa maailmassa. Viimeinen kaupunki on Helsinki. Löytääkö rikkinäinen ihminen rauhan ja onnen vihdoinkin?

Jo heti ensisivuilta Tiranan sydän ottaa kädestä tiukasti kiinni ja sen tiukka ote tuntuu sydämessä saakka. Kirjalle antautuu välittömästi, sen tarina on samaan aikaan sydäntäsärkevä, todentuntuinen ja vahvasti myös tätä päivää kuvaava. Statovci kuvaa vahvasti ulkopuolisuuden tunnetta ja suurta tarvetta tulla nähdyksi, olla hyväksytty, kuulua johonkin. Tuo palava halu olla osa jotakin kuristaa hyvinvointivaltiossa asuvan kurkkua väkisinkin.

"Tiedätkö, miten nöyryyttävää on, ettei saa edes sellaisia asioita, joita ei halua?"

Tiranan sydän on täynnä tunnetta mutta myös suuria yhteiskunnallisia kysymyksiä; kannanottoa seksuaalisen tasa-arvon puolesta, maahanmuuttajan asemasta yhteiskunnassa ja siitä, kenellä on oikeus hyvään elämään. Sillä eikö meistä jokainen haaveile parhaasta mahdollisesta elämästä? Ei mitään pieniä aiheita, ja silti Statovci osaa kirjoittaa niistä hallitun hienovaraisesti samalla ravistaen lukijan omia näkemyksiä pakottaen ajattelemaan asioita monelta kantilta. Me emme aina ymmärrä miten paljon joku haluaisi elää ihan tätä tavallista elämää mitä me saamme elää. "Eurooppa oli meidän Amerikkamme".

Tiranan sydän on todella vaikuttava ja vahva lukukokemus.

Helmet-lukuhaaste: 48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Ilana Aalto: Paikka kaikelle

 Ilana Aalto: Paikka kaikelle
Atena 2017
Kansi Elina Warsta
Arvostelukappale kustantajalta

"Tänään meillä on varaa poistaa tavaroita ihan vain siksi, että emme enää halua niitä. Säilytettävien tavaroiden valitseminen esimerkiksi sillä perusteella, tuottaako tavara iloa on häpeilemättömän itsekeskeistä. Kysymys on oman aikamme kuva: missään muualla tai milloinkaan aikaisemmin laajoilla ihmisryhmillä ei ole ollut mahdollisuutta alkaa valikoida esineitään pelkästään sillä kriteerillä ilahduttavatko ne."

Olen jo jonkun aikaa seurannut enemmän ja vähemmän kiinnostuneena maailmalla suureen suosioon johtanutta KonMari ilmiötä, ja lukenut Marie Kondon järjestämisoppaat. Ilmiö on luonut esimerkiksi Facebookiin monia järjestelyyn keskittyviä keskusteluryhmiä joita olen myös sivusilmällä kiinnostuneena seurannut. Tavaran vähentäminen ja kodin pirskahteleminen ovat nyt asioita joihin monet pyrkivät. Vaatteita pystyviikataan, kuivamuonakaappeja koodataan väreittäin ja jokaisen esineen olemusta kyseenalaistetaan. Tavara on painolasti josta halutaan nyt eroon, ja hyväntekeväisyysjärjestöt ovat pulassa ovista ja ikkunoista pursuavista lahjoituksista. Tavarasta halutaan eroon nopeasti ja ihmisten kotien tavarapaljous paljastuu oikeastaan vasta nyt kunnolla: monilla on yksinkertaisesti aivan liikaa tavaraa, ihan roinaakin, ja se ei meinaa mahtua oikein mihinkään.

Tämän seurauksena halusin ottaa lukuun vähän aikaa sitten ilmestyneen Ilana Aallon Paikka kaikelle kirjan, joka pohtii laajasti sitä mistä tavarapaljous oikein syntyy, millainen suhteemme tavaraan on ja miksi siitä kaikesta tavarasta halutaan nyt (jopa vimmaisesti) eroon. Aalto on itse ammattijärjestäjä, mutta tämä kirja ei ole järjestelyopas. Heti kirjan alussa Aalto nimittäin tuo julki sen, että mikäli sotku ei haittaa, se ei haittaa. Kaikkien ei tarvitse pyrkiä täydelliseen järjestykseen tai minimalistiin, mutta suhdetta tavaraoihin ja etenkin niiden hankintaan olisi hyvä pohtia miettimään. Miksi kodissasi on juuri ne tavarat mitä siellä tällä hetkellä on? Säilytätkö niitä itseäsi vai muita varten? Yletön tavaran haaliminen rasittaa maapalloa sen lisäksi että ihmiset rakentavat yhä isompia koteja jotta tavarat mahtuisivat niihin. Koti on pian tavaroita eikä ihmisiä varten.

Valehtelisin jos väittäisin ettei KonMari -ilmiö ole saanut miettimään omaa suhdettani tavaroihin. Paikka kaikelle saa pohtimaan sitä vielä enemmän, sillä mitä enemmän tavaraa sitä enemmän on siivottavaakin. Ja mihin ihminen lopulta tarvitsee niin paljon kaikkea? Ja ennen kaikkea: tekeekö tavaramäärä onnelliseksi?

En kuitenkaan voisi elää minimalistisesti. Se ei kuvasta minua millään tavalla. Minulle kodin lämpö on yksi tärkeimmistä asioista, ja esimerkiksi kynttilöillä, kirjoilla ja tekstiileillä sellainen on mahdollista luoda. Siis juuri niillä asioilla mitä monet kavahtavat nykyään. Sen sijaan en ole koriste-esine ihminen (ellei sillä ole suurta tunnearvoa), enkä osta uutta ennen kuin vanha on rikki tai loppunut. Tykkään että tavaroilla on oma paikkansa, ja silti perheen kaksivuotias tekee kaikkensa ettei niin pääse tapahtumaan. Mutta sehän on sitä elämää!

Aalto pohtii mielestäni varsin laajasti tavaratulvan paljoutta nykykodeissa sekä suhdettamme tavaroihin käyttäen apunaan myös paljon lähdeaineistoa. Tykästyin kovasti tyyliin, jossa jokainen uusi luku oli nimetty aina yhden kodin huoneen mukaan. Jokaisen huoneen myötä ymmärtää niihin liitetyn historian ja kulttuurisen vaikutuksen. Esimerkiksi ennen keittiö haluttiin pitää erillään ja jopa piilossa, vastaavasti nyt keittiö halutaan tuoda keskelle perheen arkea niin että jokainen voi osallistua ruuanlaittoon. Aalto pohtii asioita niin ammattijärjestäjän kuin kulttuurihistorioitsijan näkökulmasta, ja teos onkin erittäin hyvää vastapainoa nyt kun viime aikoina on ilmestynyt lukuisia nimenomaan järjestelyyn liittyviä oppaita. Paikkansa on myös tällaiselle teokselle, joka saa pohtimaan miksi tarvitsemme järjestelyoppaita ylipäätään.



perjantai 10. maaliskuuta 2017

John Williams: Augustus

John Williams: Augustus
Bazar 2017
Johdanto Daniel Mendelsohn
Suomennos Ilkka Rekiaro
Englanninkielinen alkuteos Augustus, 1971
Arvostelukappale kustantajalta


John Williams on tehnyt vaikutuksen kirjoillaan Stoner sekä Butcher's Crossing, joten ei kauaa tarvinnut pohtia Augustuksen ilmestymistä omalle lukulistalle. Williams on eittämättä erittäin monipuolinen kirjailija, sillä hänen kolme suomennettua teostaan ovat jokainen aivan erilaisista maailmoista. Augustus on kirjailijan viimeiseksi jäänyt teos joka kertoo Rooman valtakunnan perustajasta ja ensimmäisestä keisarista. Ei mikään helppo aihe, mutta sitäkin mielenkiintoisempi. Kirja koostuu kuvitteellisista kirjeistä, päiväkirjamerkinnöistä sekä muistelmapätkistä, mitkä tuovat lukijan lähelle Gaius Octaviuksen, tulevan keisari Augustuksen elämää.

Myönnän kuitenkin auliisti, että kirjan alku sai luku-urakan takkuamaan alkumetreillä. Olin jopa hieman kauhuissani kun mietin että näinkö Williams saa minut nyt pettymään. Ensimmäinen osa yllätti pienoisella pitkäveteisyydellään, alati vaihtuvilla vaikeasti muistettavilla henkilöiden nimillä, vuosilla sekä tapahtumapaikoilla. Toisen osan myötä tarinan suunta hieman muuttui, se sai syvempää otetta kun Octaviuksen tytär Julia, Pikku Rooma, saa äänen omien päiväkirjasivujensa kautta. Tässä kohtaa sain tarinasta kiinni, ja kun kolmas osa koitti ja itse keisari saa puheenvuoron, koin sen hetken kun ymmärsin jälleen kuinka hieno kirjailija Williams on. Hänen havaintonsa ihmiselämän vääjäämättömästä lopusta, viimeisistä hetkistä ja keisarin inhimillistämisestä tekevät enemmän kuin vaikutuksen: se on lähes nerokasta ja lumoavaa luettavaa.

"Olen päätynyt ajattelemaan, että jokaisen ihmisen elämässä tulee varhain tai myöhään vastaan hetki, jolloin hän tietää yli kaiken muun ymmärryksensä ja riippumatta siitä, kykeneekö hän ilmaisemaan tietämyksensä, sen kauhistuttavan tosiasian, että hän on yksin ja erillinen ja ettei hän voi olla mikään muu kuin se poloinen joka hän on."

Siinä kohtaa kun omat ajatukset olivat vielä vaikutuksesta sekaisin, luin lopuksi kirjan alussa olevan johdannon Daniel Mendelsohnilta, joka asettaa ne vielä irrallaan leijuvat ajatukset ja sanat lopulta oikeille paikoilleen. Augustus on lopulta yhtä erilainen kuin samanlainen Stonerin ja Butcher's Crossingin kanssa: kun ihmiseltä vähitellen riisutaan se prosessi jossa "se mitä olisit itse voinut tehdä" niin että jäljelle jää vain se mitä hän todella teki - toisin sanoen se vähä, mikä on hänen aitoa minäänsä."  Jokainen meistä kohtaa lopussa itsensä, oli takana kuinka mahtava elämä tahansa.

Vaikka kirjan lukeminen lopulta otti melkoisen ajan, olen onnellinen että en lopettanut kesken. Augustus toden totta palkitsee lopussa lukijansa, ja Williams pitää paikkansa upeiden kirjailijoiden joukossa. Williamsin tapa havannoida ihmisyyttä ja elämää vaikuttaa kerta toisensa jälkeen.



Helmet-lukuhaaste: 6. Kirjassa on monta kertojaa

perjantai 3. maaliskuuta 2017

Kati Hiekkapelto: Kolibri & Suojattomat

Kati Hiekkapelto: Kolibri, Otava 2013
Kati Hiekkapelto: Suojattomat, Otava 2014
Molemmat kirjat omia ostoksia Elisa Kirjasta

Innostuin pitkästä aikaa kaivamaan Koboni esiin, ja tilaamaan Elisa Kirjasta pari edullista dekkaria helpoksi lukemiseksi. Koska Kati Hiekkapellon Anna Fekete -sarja houkutteli edullisella hinnallaan, päätin kokeilla hetkeksi aikaa dekkarien maailmaa. Ja tästähän kuoriutui vallan loistava sarja jota ruveta seuraamaan, todella positiivinen yllätys!

Kirjan päähenkilönä on Anna Fekete, Jugoslavian hajoamissotaa jo lapsena perheensä kanssa Suomeen paennut rikostutkija. Hän on juuri aloittanut työnsä pohjoissuomalaisessa kaupungissa, kun hän joutuu heti keskelle raakaa murhatutkintaa. Samalla murhatutkimusten taustalla Annaa mietityttää kovasti nuoren kurditytön hätäpuhelu kunniaväkivallan uhasta, mutta tyttö pyörtää lopulta puheensa. Anna tietää ettei kaikki ole kunnossa, mutta tyttö ei uskalla avata suutaan. Uuden työn aloitus on siis melkoisen rankka, varsinkin kun Anna saa rasistisen Eskon työparikseen johon kiteytyy koko suomalaisen keski-ikäisen miehen irvikuva kielteisine asenteineen ulkomaalaisia kohtaan.

Molemmissa teoksissa tutkitaan rikoksia, mutta ollaan myös syvällä yhteiskunnallisissa asioissa ja annetaan kasvot tuntemattomille, maahanmuuttajille ja sille aina olemassa olevalle tarinan toiselle puolelle. Mikään ei ole mustavalkoista, vaikka juuri Annan työpari Esko ottaakin sarjassa roolin mustavalkoisesta ajattelutavasta mitä tulee asenteesta ulkomaalaisia kohtaan. Ja sarjan ensimmäisessä osassa, Kolibrissa, Esko onkin niin järkyttävän kamala tapaus että hävettää ihan ajatella että elävästä elämästä oikeasti löytyy niin rasistisia ihmisiä.

Kati Hiekkapelto tuo siis esiin paljon kipeitä aiheita, ihmiskohtaloita ja toisaalta vastakkainasettelua: rasistin työpariksi ulkomaalaistaustainen maahanmuuttaja, rikollisen ulkomaalaisen rinnalle työtä tekevän ulkomaalaisen. Jokaisella ihmisellä on tarina kerrotavanaan, eikä sitä pidä vähätellä.

"Suomen lähiöissä oli jo vuosikausia tikittänyt aikapommi: toisen polven syrjäytyneet maahanmuuttajanuoret, joiden elämäntavat ja moraali eivät ammentaneet heidän vanhempiensa uuden sen enempää kuin vanhankaan kotimaan parhaista puolista. Silti musta huppari tuntui yllättäneen kaikki kuin äkisti noussut ukkonen. Poliisit tuijottivat sitä epäuskoisina, ilmassa kihisi sähköinen jännitys, Esko tunsi sen väreilyn ihollaan. Näiden hupparityyppien tulevaisuuden unelmissa ei siintänyt koulunpenkki ja alipalkattu paskatyö. Näille tyypeille tämä yhteiskunta ei ollut onnistunut tarjoamaan mitään kiinnostavaa vaan päinvastoin: yhteiskunta oli onnistunut sysäämään heidät syrjään."

Tykästyin kovasti kirjasarjaan. Se oli vetävä juonellaan, mielenkiintoinen kantaaottavuudellaan. Se ei tuomitse, mutta tuo esiin asioita joita on jokaisen hyvä pohtia. Suomalainen ei aina ymmärrä miten tavallista ja turvallista elämää saa elää. Sellaista, josta niin moni haaveilee. Näitä asioita, tavallisia asioita meille, tuodaan kirjoissa välillä esille. Joskus kuin ohimennen, mutta silti välillä hieman liian alleviivaavasti. Ensin se ärsytti, mutta sitten sitäkin jäi miettimään: ehkä sitä alleviivaavuutta oikeasti tarvitaan että voi ymmärtää miten hyvä Suomessa on asua.

Anna Fekete on kiinnostavan oloinen persoona, vaikkakin tuntuu että yhdenkään dekkarisarjan tähti ei voi olla muutakuin yksinäinen ja kovasti työtä tekevä, ehkä aina vähän alkoholilla lohduttautuva tapaus (ei kai ehkä näin aina ole, mutta ne dekkarit joita olen lukenut, tuntuu näin usein olevan). Tämäkään päähenkilö ei ole siitä muotista poikkeus, mutta silti tuntuu siltä että pinnan alta voisi paljastua vielä paljonkin, sen sarjan eteneminen varmaan vielä näyttää. Sarjan kolmas osa tulee varmasti vielä luettua!

Helmet-lukuhaaste: 24. Kirjassa selvitetään rikos



keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Ihan hillitön helmikuu takana

Jos yhteen kuukauteen voi mahtua paljon, niin helmikuu taisi juuri tehdä niin. En ole kahteen viikkoon avannut edes tietokonetta, ja blogi vaipui pieneen horrostilaan. Arki muuttui kovasti kun perheen pienin aloitti heti kuun vaihteessa päiväkotitaipaleensa. Sen jälkeen onkin ihmetelty uutta, saatu tarhatuliaisina flunssaa, noroa (ja oli siinä välissä korvatulehduskin), juostu lääkärissä ja valvottu öitä. Lukemisesta ei ole tullut mitään. Kuvitelkaa tilanne, jossa olette niin kipeänä ettei voi lukea. Se on kuulka lukevan ihmisen pahimpia painajaisia! Sillä kuten arvata saattaa, pojan tarhatuliaisista osa tarttui meihin vanhempiinkin. Arvoon arvaamattomaan nousi kuitenkin yllättäen e-kirjan lukulaitteeni Kobo, johon latasin pari vetävää dekkaria joista toisen sainkin luettua lapsen unta samalla valvoessa. Ah, on se näppärä laite kun voi lukea pimeässä ilman että kenenkään uni siitä häiriintyy! Toinen dekkareista on luettu ihan justiinsa, joten niistä pian lisää.


Mutta kuten aina ennenkin, vaikka ei olisi aikaa lukea, on aina aikaa ostaa kirjoja. Piipahdin taas tässä kuussa läheisessä Kierrätyskeskuksessa ja mukaan lähti ylläoleva pino pokkareita neljällä eurolla. Ei paha. Lisäksi kävin lainaamassa kirjastosta pari kirjaa ja postisetäkin on muistanut meikäläistä äärimmäisen kiinnostavilla kevään uutuuskirjoilla, joita luen nyt vähän niinkuin kaikkia samaan aikaan. Juu, keskittymiskyvyn kanssa vissiin nyt vähän ongelmia.


Takana on siis melkoisen hillitön helmikuu, eikä se ole ollut sitä koko aikaa erityisen positiivisella tavalla. Kuitenkin, on aika kääntää kalenterin sivu maaliskuulle ja kuulostella kevättä. Ostaa vähän lisää tulppaaneja ja tarttua jälleen kirjaan ja herättää blogi pienestä horroksestaan. Tervetuloa maaliskuu! 

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

 Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki
Teos 2015
Kansi Jussi Kaakinen
Kirjastosta lainattu

"Myöhemmin opin, ettei meripihkaan vangiksi jääneitä olentoja voi vapauttaa. Ne ovat menneisyyden kuvia, ajan ulkopuolelle pudonneita, ja se on niiden ainoa tapa olla olemassa. Kun kääntelen mennyttä silmieni edessä, ajattelen korentoa. Ajattelen läpikuultavaa kirkkautta, joka varjelee sitä ja vääristää sitä. Siivet eivät värähdä, se ei koskaan käännä tuntosarviaan. Silti, kun valo lävistää kiven uudesta kulmasta, korento näyttää muuntuvan toiseksi. Ja kauan sitten pysähtyneeseen asentoon on jo kirjoitettu se, mikä tulee myöhemmin.
Niin myös minun menneessääni kasvaa tämä nykyisyys jo sinä ensimmäisenä yönä, kun näen hänet."


Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunki on kuin kaunis ja taidokas kudontatyö jonka langat kietovat lukijan intensiiviseen lukukokemukseen vahvasti. Siinä missä Teemestarin kirja jätti hieman toivomisen varaa (vaikka rakastinkin kirjan maailmaa ja Itärannan kieltä suuresti), lunasti Kudottujen kujien kaupunki odotukseni. Kokonaisuus pysyi kasassa, ja kirja tuntui hiotummalta kuin esikoisensa.

Kudottujen kujien kaupunki on toistuvien tulvien riivaama saari, jossa unet ovat kiellettyjä. Seittien Talon pihasta nuori Eliana löytää puhekyvyttömän nuoren naisen jonka käteen on tatuoitu hänen nimensä. Tuo tatuointi vihjaa siitä miksi nainen on päätynyt kutojien luokse, mutta Eliana ei tunne naista. Tuo tatuointi lopulta kietoo heidän tarinansa ja tulevaisuutensa yhteen. Samalla kun Eliana selvittää mysteeritatuointia, riehuu saarella tuntematon sairaus joka sairastuttaa kasvit, eläimet ja ihmiset. Unennäkeminen on silti sairauksista suurin, ja niiden näkemisestä joutuu Tahrattujen Taloon.

Historia ja nykyisyys kohtaavat, ja Eliana kietoutuu siihen vahvasti mukaan, kuten lukijakin. Koko ajan kirjan yllä häilyvä pahaenteisyyden painava ilmapiiri käy aina vain tummemmaksi tarinan edetessä ja saadessa uusia muotoja, joissa Itäranta käyttää taitavasti ikivanhoja symboleja, tarinoita ja kantaaottavaa ajankuvaakin. Sen maailma on lopulta hyvin iätöntä, silti mystistä ja täynnä syvää inhimillisyyttä. Itärannan kieli on edelleen kaunista vaan ei koukeroista, eikä siihen ei voi kuin ihastua.

Olen lainannut tämän kirjan useasti kirjastosta, mutta palauttanut sen lopulta joka kerta lukemattomana kirjastoon. En ole mukamas ehtinyt lukea määräajassa. Kun tarinan imuun pääsi, ei voinut kuin taas ihmetellä omaa lukemattomuuttaan. Kirjan maailmaa on oikeastaan aika vaikeaa kuvailla, mutta sen lukemisen jälkeen kyllä tuntee vahvasti. Tunnelma on koko matkan kauttaaltaan suorastaan käsin kosketeltavan painostava ja pahaenteinen, unenomainen mutta tarunhohtoisen kaunis. Lukija kudotaan tarinaan mukaan.


Helmet-lukuhaaste: 31. Fantasiakirja

perjantai 10. helmikuuta 2017

Meik Wikin: Hygge - Hyvän elämän kirja

Meik Wikin: Hygge - Hyvän elämän kirja
Readme.fi 2017
Suomennos Tapani Lahtinen
Alkuperäinen teos The Little Book of Hygge
Arvostelukappale kustantajalta

"Hyggessä on kyse enemmän tunnelmasta ja kokemisesta kuin konkreettisista asioista. Sitä on yhdessäolo rakkaiden kanssa. Kodikkuuden tunne. Turvallisuuden tunne, joka mahdollistaa suojavarustusten laskemisen. Voit käydä jonkun kanssa loputonta keskustelua elämän pienistä ja suurista asioista, nauttia äänettömästi toisen läsnäolosta tai vain istahtaa teekupillisen ääreen omissa oloissasi."

Meik Wikingillä on aika siisti työ, sillä hän tutkii sitä mikä tekee ihmisistä onnellisia. Hän on Tanskan Happiness Research Instituten johtaja, ja on tutkinut vuosia tanskalaista elämäntapaa. Tanska mainitaankin usein maailman onnellisimpana maana. Miksi? Onnellisuutta selittää yksi asia: hygge.

Mitä ihmettä se hygge sitten meinaa? Sitä Wiking avaa nyt kokonaisen kirjan verran.

"Sana hygge juontaa juurensa norjalaisesta hyvinvointia tarkoittavasta sanasta. Tanska ja Norja kuuluivat samaan kuningaskuntaan lähes viisisataa vuotta, kunnes Tanska menetti Norjan vuonna 1814. Sana "hygge" esiintyi kirjoitetussa tanskan kielessä ensimmäistä kertaa 1800-luvun alussa. Yhteys hyggen ja hyvinvoinnin tai onnellisuuden välillä ei välttämättä ole sattumaa."

Hyggeilyn yksi perusasioista on tunnelma. Sitä saadaan luomalla kaunis valaistus, eikä olekaan ihan sama millä valaisimilla kotiin tuodaan valoa. Loisteputkivalaisimia ei tanskalaisista kodeista löydä. Kynttilät ovat tanskalaisten mielestä suurin tunnelman luoja, minkä allekirjoitan itsekin täysin! Talvisin poltan päivittäin kynttilöitä. Muistan omasta lapsuudestani kuinka äitini joka aamu sytytti yhden kynttilän keittiön pöydälle ihan arkenakin, ja tuon kynttilän valossa syöty aamupala oli maailman tunnelmallisin ja ihanin tapa aloittaa arkiaamu. Sitä harrastan itsekin aina kun mahdollista. Ehkä äitini ymmärsi hyggen perusolemuksen jo ennen kuin kukaan siitä keksi puhua.

Hygge on kaikkea ihanaa, kotoisaa. Sitä on tunnelma, läsnäolo, nautinto, mukavuus, yhdessätekeminen, kiitollisuus, yhteenkuuluvuus... Sanaa hygge on vaikea kääntää muille kielille täysin, mutta esimerkiksi englanninkielinen sana hominess liippaa jo aika läheltä. Pimeässä pohjolassa hyggeily on ehdottomasti keino pärjätä talven yli: on lupa jäädä viltin alle takkatulen ääreen, lämmin juoma viereisellä pöydällä. Keskittyä vain siihen hetkeen. Ylen sivuilta löytyy myös aiheesta artikkeli Apua kaamokseen maailman onnellisimmilta – hygge-trendi antaa luvan jäädä sohvannurkkaan.

Innostuin kirjasta ihan mielettömästi kun tästä vähän aikaa sitten kuulin: tälle meikäläisen omalle sielunmaisemalle ja perusolemukselle on olemassa ihan termikin! Ja koko touhu tekee vielä onnelliseksikin (pitäisikö muuttaa Tanskaan?). Ja niin se kyllä tekeekin, kun alkaa todella pohtia miten täydellisen ihanalta tuntuu juoda hyvää kahvia, syödä ihanaa tuoretta pullaa kynttilän valossa ja vaikkapa villasukat vielä jalkaan vedettynä (äitinä tarkennan perään vielä että rauhassa). Se hetki on siinä itsessään täydellinen, hyggelig. Vielä tämä helmikuun kirkas ihana auringonvalo siihen päälle, ah. Olisin varmasti aivan kotonani tanskalaisten parissa.

Katri kirjoitti kirjasta vähän aikaa sitten, ja samoihin epäkohtiin tuli kiinnitettyä myös huomiota. Vaikka tunnelman luomiseen ei tarvita paksua lompakkoa, ei esimerkit laskettelureissusta, kahvilassa käymisestä tai ulkona syömisestä ole tuolloin mitenkään erityisen onnistuneet. Kyllähän se hieman sitä pätäkkääkin vaatii. Monia asioita myös toistettiin vähän turhan usein: asia olisi mennyt perille vähemmästäkin. Hyggen käsite nimittäin tuli erittäin selväksi kun asialle oli omistettu ihan oma kirjansa.

Kuitenkin sanon että kirja oli vallan ihastuttava. Se ei mullista maailmaa, mutta tekee sen hieman pehmeämmäksi. Onnellisuushan on pääosassa! Tyytyväisenä jatkan tätä totuttua elämäntyyliä, hyggeilyä, joka on ollut näemmä osa minua aina. Ja juuri siksi sijoitankin tämän kirjan Helmetin lukuhaasteessa kohtaan 13: kirja "kertoo sinusta".