sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Joonas Konstig - Totuus naisista

Joonas Konstig, Gummerus 2013. Kansi Tuomo Parikka

Tapani oli tähän ikään mennessä nähnyt riittävästi maailmaa tietääkseen, ettei täällä niin kamalan monta ihmeellistä asiaa lopulta ollutkaan, paitsi yksi, se suurin ja kulunein ja silti, siksi, kaikkein tosin ihmeellinen asia: kuinka aika kuluu niin nopeasti ja sitten sitä ei enää ole, ja kuinka sitä tyttöä, jolle joulupukin näyttelijä oli hymyillyt partansa takaa - näyttelijä, sillä se hymy ei ollut osa esitystä - sitä tyttöä ei enä ollut. Nyt sen tilalla oli tuo nuori nainen, josta oli äkkiä tullut hänelle niin vieras.

Tapani Koskikari työskentelee talousjohtajana kansainvälisessä muovialan yrityksessä ja hänellä on Tiina vaimonsa kanssa kaksi tytärtä, maailmanparantaja ja sanavalmis Ronja, sekä itseään etsivä lukioikäinen Roosa. Tapani rakastaa molempia tyttäriään jotka ovat keskenään erilaisia kuin yö ja päivä. Tapani muistaa, kuinka he syntyivät, millaista oli tuoda pieni vauva kotiin ja kuinka sitä lupaa suojella rakasta lastaan maailman vaaroilta. Tyttöjen kasvaessa keski-ikäinen perheenisä huomaa kuitenkin kuinka vähän hän tietää lähempiensä elämästä ja voimattomana Tapani seuraa vierestä luonnonvoimaa nimeltä elämä.

Totuus naisista kietoutuu suurimman osan ajasta Roosan ja tämän isän Tapanin ympärille. Tapani ei ymmärrä missä vaiheessa tuo nuori tyttö on kasvanut, muuttunut hänelle vieraaksi, seurustelee nyt pojan kanssa ja saa isän pahimmat pelot heräämään henkiin. Mico on Roosan turkkilaistaustainen poikaystävä, joka saa puheillaan ja toimillaan lukijan välittömästi varuilleen. Kävi niin, että lukiessa huomasin sanattomasti puhuvani Roosalle "etkö tajua? Ansaitset parempaa, unohda se poika!", mutta Roosa, tuo nuori ja kokematon tyttö tekee juuri niin kuin uskoo olevan oikein ja pysyvänsä suosiossa. Valinnat ja teot tulevat lopuksi koettua kantapään kautta ja se tulee kalliiksi kaikille. 

Tapania koetellaan koko ajan, ja Tapani saikin minulta alusta asti sympatiat puolelleen. Tapania on helppo ymmärtää ja asettua hänen tilalleen, mutta toisaalta samalla kun puhuin mielessäni järkeä Roosalle, toivoin Tapanille pientä potkua takalistoon. Tuntui että Tapani oli välillä niin hämmentynyt ympärillään tapahtuvista asioista ettei saanut otettua härkää sarvista.

Kertojaääninä toimivat Tapani ja Roosa vuorotellen, ja puhe muuttuukin radikaalisti kun kirjan sivut valtaavat nuorten puhetyyli kaikkine kammottavine ilmauksineen. Olen todella allerginen nuorison käyttämälle puhetyylille ja taidan olla näin sanottuani hieman tosikko. Ihan oikeasti, noinko nykyään puhutaan?! Moni asia meni ihan ohi, en muista että kukaan olisi lukiossa noin puhunut...ehkäpä lukioissakin on niiltä osin eroja? Huomasin välillä olevani kamalan ärtynyt, en olisi millään halunnut lukea yhtään v-sanaa ja älyttömiä lausahduksia, verenpaineeni huiteli ties missä! En päässyt asiassa missään vaiheessa yli, ja tämä rokotti lukuintoani paljon, valitettavasti.

Tämä on Konstigilta ensimmäinen teos jonka luin, hyllyssä odottaa lukuvuoroaan Kaikki on sanottu, johon aion vielä tutustua jossain välissä. Totuus naisista on vahva teos, se herätti monia tunteita (ja ajoittain nosti verenpainettakin), mutta samalla se kertoo ehdottoman suoraan nuorten maailmasta, isän tunteista, perhe-elämästä ja siitä kuinka paljon isä voi lapsiaan rakastaa. 

tiistai 9. huhtikuuta 2013

Geraldine Brooks - Kirjan kansa

Geraldine Brooks (People of the Book 2008) Tammi 2009.  Suomennos Arto Schroderus



Missä poltetaan kirjoja 
siellä poltetaan lopulta myös ihmisiä.
- Heinrich Heine

Olen viime päivät vaeltanut erään kirjan matkassa Toisen maailmansodan jaloissa, 1800- luvun Wienissä, 1600- Venetsiassa karnevaalihumussa sekä 1400 -luvun Sevillassa afrikkalaisen orjan seurana. Kyseessä on haggada, ikivanha juutalainen kirjoituskokoelma, joka katosi Jugoslavian sodan aikana. Kirja on nyt löytynyt, ja vanhojen kirjojen konservointiin erikoistunut australialainen Hanna Heath saa tehtäväkseen kartoittaa teoksen kunnon.

Hanna saa ammattillisesti erittäin jännittävän työtehtävän ja matkustaa kirjan luokse sodan runtelemaan Sarajevoon. Tutkiessaan kirjaa, sen kauniita kuvia ja ohutta pergamenttia, löytyy sivujen välistä pienen pieniä merkkejä kirjan matkasta aina tähän hetkeen saakka. Niin Hanna kuin lukijakin pääsee unohtumattomalle matkalle menneisyyteen, kansakunnan ja kirjan historiaan. Vähitellen hahmottuu haggadan menneisyys ja kirjassa esiintyneen salaperäisen afrikkalaisen naisen henkilöllisyys, jota tutkijat ovat vuosia pohtineet.

Kirjan kansa kiinnitti ensimmäistä kertaa huomioni Leenan arvostelussa, jossa Leena kertoo kirjan olevan hänen vuoden 2009 parhain kirja, ja kuuluu edelleen hänen kymmenen parhaan luetun joukkoon.Tällainen herättää huomioni täydellisesti, ja nyt olen päättänyt matkani kirjan parissa. Ja mikä matka!

"Joka tapauksessa tuhoutuu kirja. On parempi, että te teette sen kuin että saatte meidät älyllisesti niin orjuutetuiksi, että teemme sen puolestanne."

Välähdykset menneisyydestä saivat minut pauloihinsa, jokainen henkilön tarina liittyi tuon uskomattomasti kerta kerran pelastuneen kirjan matkaan, ja nykyhetkeen siirtyminen Hannan luokse tapahtui vaivaalloisesti. Luen aina mieluusti historiasta, ja kun sekoitetaan kahta eri aikatasoa jään väistämättä aina menneisyyteen. Kirjan matkan ja surullisten ihmiskohtaloiden välissä päästään tutustumaan muun muassa Hannan ja tämän lääkäri äitinsä vaikeaa suhdetta jonka olisin mieluusti jättänyt lukematta. Hannalle selviää myös omasta menneisyydestään asioita joiden olemassaolo on häneltä salattu koko elämänsä ajan.

Kirjan kansa on hieno kunnianosoitus kirjallisuudelle, taiteelle, tieteelle ja ihmisyydelle. Kirja kirjoja rakastavalle ihmiselle. Tämä on kirja jota luetaan ajan kanssa, juoni tempaa mukaansa mutta vaatii ajatustyötä myös lukijalta. Minusta tämä oli upea lukukokemus, eniten viihdyin menneessä joka oli kirjan parasta antia. Uskomaton matka kerta kaikkiaan!

"Joku ensi tai sitä seuraavan vuosisadan konservoija löytäisi siemenen, jonka minä pudotin aitoon haggadaan, ensimmäisen ja toisen arkkivihkon väliin. Morton Bayn viikunan siemenen, Sydneyn satamaa reunustavista isoista käkkyräisistä puista. Olin tehnyt sen mielijohteesta viimeisenä Sydneyn päivänäni. Merkiksi itsestäni. Johtolangaksi kaukaiseen tulevaisuuteen, jollekin kaltaiselleni, joka löytäisi sen  ja ihmettelisi..."


keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Hélène Grémillon - Uskottuni

 Hélène Grémillon (Le Confident) Otava 2012. 
Suomennos Anna-Maija Viitanen, kansi Owen Franken 

"Kun nyt mietin murhenäytelmän syitä, päädyn aina samaan: jos Annie ei olisi harrastanut maalaamista, olisi kaikki jäänyt tapahtumatta. Olen siitä yhtä varma kuin jotkut siitä, että maailma olisi parempi paikka, jollei Hitler olisi reputtanut taidekoulun pääsykokeissa."

Eletään vuotta 1975, ja kustannustoimittajana työskentelevä Camille Werner alkaa saada äitinsä kuoleman jälkeen kirjeitä ilman tarkempaa tietoa lähettäjästä. Joka tiistai Camillea odottaa jälleen uusi kirje, eikä hän ymmärrä mitä kirjeiden taakse kätkeytyy: kyseessä täytyy olla joku toinen henkilö, jokin väärinkäsitys.

Kirjeiden takana on muuan Louis, jonka tarina vie aina 30- luvulle saakka aikaan, jolloin rakastui Annie nimiseen tyttöön. Louisin kirjeet ovat kirjoitettu tarinamuotoon, ja Camille pohtii myös sitä mahdollisuutta että joku kirjailijaksi haluava päättää lähestyä häntä tällä tavoin. Louisin tarina koukuttaa niin Camillen kuin lukijankin täydellisesti. Alkuhämmennyksen jälkeen kirjeiden sävy muuttuu, eikä Camille enää tiedä mitä uskoa todeksi. Kuinka yli neljäkymmentä vuotta sitten tapahtuneet asiat liittyvät häneen?

"En tiedä miten sain kirjeen luetuksi loppuun.
Kun laskin sen käsistäni olin kalmankalpea ja voimaton, toistin toistamistani samaa elettä: sivelin sormellani niskakuoppaa ihan hiusrajasta.
Sen pikku kauneuspilkkua."

Kaikki alkaa pienestä N:n kylästä. Annie rakastaa maalaamista, ja maalatessaan hän tutustuu vähän aikaa sitten kylään muuttaneeseen Rouva M:ään, joka kutsuu Annien hänen ja Herra M:n kotiin. Rouva M kantaa sydämessään raskasta taakkaa, ja Annie tuo hänen yksinäiseen elämäänsä kaipaamaansa eloa, ja Rouva tarjoaa Annielle tarvikkeet maalaamiseen. Annie ei myöskään koskaan kysele, toisin kuin kaikki Pariisissa. Rouva M kertoo eräänä päivänä Annielle kaiken: hän ei voi saada lapsia, kaikista kokeilemistaan keinoista huolimatta. Tutustuminen pariskuntaan ja tunnustus käynnistävät uskomattoman tapahtumaketjun jonka vuoksi Louis on päättänyt kertoa vuosikymmeniä olemassa olleen salaisuuden kaikessa rumuudessaan, mutta kristallinkirkkaana.

Uskottuni oli upea lukukokemus, joka vangitsi minut välittömästi. Kerronta on todella koukuttavaa, ja salaisuuden purkautuminen pikku hiljaa vaikuttaa lukijaan syvästi. Uskottuni ei ole ainoastaan rakkaustarina, se sisältää paljon sellaistakin mitä en osannut ennalta arvata; kostonhimoa, vihaa sekä äidinrakkautta sodan riehuessa ympärillä. Se on myös uhrauksia, joita rakkauden vuoksi ollaan valmiita tekemään.

Aluksi osa kirjan henkilöistä eivät saaneet minulta mitään sympatiaa osakseen, mutta kirjailija keikauttaa kaiken päälaelleen ja tarjoaa motiivin henkilön teolle. Näin lukija ymmärtää paremmin miksi kaikki on niin kuin on, mutta on silti vaikeaa asettua kenenkään puolelle. Eniten minua jäi kaihertamaan Louisin kohtalo. Mies, joka rakasti Annietaan aina vaan..
Kohtalon kiemurat ja salaisuuden verho vaikuttavat vielä kirjan lukemisenkin jälkeen, ja olen todella vaikuttunut tästä esikoisteoksesta. Melkoisen kauan kesti ottaa tämä kirja lukuun, mutta onneksi kuitenkin nyt. Minulle tämä oli täysosuma, täydet viisi tähteä.

maanantai 1. huhtikuuta 2013

Julie Kibler - Matkalla kotiin

Julie Kibler (Calling Me Home) Gummerus 2013. 
Suomennos Riie Heikkilä, kansi Anna Gorovoy & Eevaliisa Rusanen

"Ymmärtäkää kuitenkin tämä: kun ihminen rakastuu, joka ainoa järjenhiven katoaa hänen aivoistaan."

Vuonna 1939 kuusitoistavuotiaan Isabelle McAllisterin on vaikeaa ymmärtää kotikaupunkinsa Kentuckyn Shalervillen ahdasmielisyyttä. Ymmärtämättömyys saa uudet mittasuhteet, kun Isabelle tutustuu perheensä taloudenhoitajan Robert -poikaan, joka on musta. On olemassa tarkat säännöt mustien elämisestä yhteiskunnassa, he eivät missään nimessä ole samalla viivalla valkoisten kanssa. Kaupungin kyltit kieltävät mustien liikkumisen ulkona enää auringonlaskun jälkeen, valkoisten ja mustien ihmisten kanssakäymisestä puhumattakaan. Se on paitsi laitonta, myös hengenvaarallista. 

Kuten tästä voi jo arvata, ympäröivän yhteiskunnan säännöistä huolimatta Isabelle ja Robert avaavat sydämensä toisilleen ja rakastuvat. Puhutaan että rakkaus on vaikeaa, Isabellen ja Robertin tapauksessa rakkaus on kuitenkin enemmän kuin vaikeaa: ajat eivät sallineet nuorten rakkautta missään muodossa, ihmisten raadollisuus toisia kohtaan on järkyttävää. Oman karmivan lisänsä tarinaan tuo Isabellen perheen asenne mustaa väestöä kohtaan. Perheen äiti ruokki omaa pelkoansa mustia kohtaan kertomalla pojillensa kuinka kauheita ihmisiä mustat ovat. Isabellen veljistä kasvaakin julmia ihmisiä, jotka eivät epäröi satuttaa toista ihmistä vailla omaatuntoa. Perheen äiti pitää rautaisesti langat käsissään, eikä isällä ole sanavaltaa poikiensa käytökseen tai Isabellen kohteluun. Isabellen äiti saa lukijalle välittömästi karvat pystyyn.

Ei ole helppoa sanoa rakastuneena sydämellensä kuinka toimia oikein vaikeassa tilanteessa jossa niin moneen ihmiseen voi sattua pahasti, eikä Isabellen ja Robertin valitsema tie ole helppo. Matkan varrelle mahtuu vihamielisyyden lisäksi myös sota, ja Isabellen sietämättömät kotiolot.

Kirja etenee kahdessa aikatasossa ja kertoo kahden eri naisen tarinaa. Vuosikymmeniä myöhemmin nyt jo iäkäs Isabelle pyytää kampaajaansa ja ystäväänsä Dorrieta ajamaan hänen kanssaan hautajaisiin yli tuhannen kilometrin päähän. Matkan aikana naisten ystävyys syventyy vielä enemmän ja Isabellen muisteloiden lisäksi äänen saa myös Dorrie. Yhteinen matka herättää menneisyyden eloon ja sekoittuu nykyhetkeen kun kaksi naista ja kaksi tarinaa saa äänen.

Julie Kiblerin esikoisromaani Matkalla kotiin syntyi, kun Kibler ryhtyi tutkimaan omaa perhetaustaansa ja sai tutkimusten ohella tietää, että hänen isoäidillään oli nuoruuden rakastettu jota tämän perhe ei hyväksynyt. Matkalla kotiin kiinnosti teemallaan ennakkoon kovasti, vaikka rotusyrjintää ei missään nimessä voi sanoa mukavaksi aiheeksi. On vaikeaa lukea aiheesta kun ymmärtää miten vähän aikaa sitten rotusyrjintä on ollut hyväksyttävää, miten on ollut mahdollista tuollainen käytös..

Kirjan luki nopeasti ja halusin tietää kuinka kaikki lopulta päättyy. Olin enemmän kiinnostunut lukemaan juuri Isabellen nuoruuden tarinaa kuin kuulemaan Dorrien ongelmista, ja tällainen keskeytys jonka Dorrien puheenvuoro aiheutti, välillä harmitti. Muuten kahdella aikatasolla kertominen onnistui ihan hyvin.

Elämä on julmaa ja kohtalo saattaa olla vielä kauheampi, traagisuudelta ja liikuttumiselta ei siis voi kirjassa välttyä. Vaikka pidin lukemastani, huomaan jälkikäteen palaavani mielessäni Kathryn Stockettin Piiat -romaaniin, johon tykästyin kuitenkin enemmän kuin tähän. Stockett antaa kirjassaan enemmän ääntä mustille, Kibler kuvaa tapahtumia enemmän valkoisen ihmisen näkökulmasta. Matkalla kotiin ei ole missään nimessä huono, mutta jää silti hieman etäiseksi verrattuna Piikoihin vakavasta aiheestaan huolimatta.