Nathan Hill: Nix

Nathan Hill: Nix

Gummerus 2017

Suomennos Raimo Salminen

Englanninkielinen alkuteos The Nix

Kirjastosta lainattu

"Jos Samuel olisi tiennyt äitinsä olevan lähdössä, hän olisi saattanut olla tarkkaavaisempi. Hän olisi saattanut kuunnella äitiä paremmin, seurata tämän tekemisiä lähemmin, kirjoittaa eräitä olennaisia seikkoja muistiin. Ehkä hän olisi voinut toimia toisin, puhua toisin, olla toisenlainen ihminen.
Ehkä hän olisi voinut olla lapsi, jonka luokse olisi kannattanut jäädä."

Näin alkaa Nix, kirja, jota kirjailija kirjoitti peräti kymmenen vuotta. Kirja, joka nousi kotimaansa bestseller-listoille ja jonka kannessa itse herra Irving on antanut kehuvan kommenttinsa Nathan Hillistä. Pakkohan kirjan on siis olla vähintäänkin huikea! Ja kyllä se sitä omalla tavallaan olikin. Nixistä nimittäin kuoriutui lopulta minulle se kirja jolla sain kokovartalolukujumin selätettyä kertaheitolla. Ottaessani kirjaa lukuun mietin että mitenköhän saan tällaisen paksukaisen tällä lukumoodilla luettua koskaan ikinä, mutta pari päivää kirjan parissa humahti nopeasti. Että näemmä ihan helposti.

Samuel on äitinsä hylkäämä poika, kirjailija joka ei saa kirjoitettua kirjaa, työhönsä kyllästynyt college-opettaja ja nettipeliaddikti. Yllättäen kesken kaiken, ilman mitään ennakkovaroitusta, Samuel kuulee äidistään. Eikä millään pienellä tavalla, vaan äiti on päätynyt uutisiin aktivoiduttuaan poliittisesti. Television kautta Samuel saa kuulla äitinsä olevan radikaali ex-hippi ja terroristi vaikka Samuel on luullut äitinsä aina olleen kiltti naapurintyttö, vaikka nyt sattuikin hylkäämään perheensä. Mutta mikä sitten lopulta onkaan totta? Samuel alkaa kaivella äitinsä historiaa, mikä kuljettaa lukijan läpi Amerikan viisikymmenvuotisen historian ja sen yhteiskunnallisen liikehdinnän, myös Norjaan, sieltä mistä suku on alun perin lähtöisin.

Nix on tosiaan sivumäärältään muhkea, muttei mahdoton. Ja hyvän tarinanhan parissa on vain ihanaa että sivuja riittää. Vaikka itse suorastaan ahmin kirjan, on sanottava että tiivistämisen varaa olisi ollut monessakin kohtaa, ja joidenkin henkilöhahmojen osallisuus tarinan kannalta tuntui epäolennaiselta. Tarina rönsyili todella paljon, ja joihinkin henkilöhahmoihin käytetyt sivut olivat jaarittelua ja aivan liian yksityiskohtaista kerrontaa. Minulle ne eivät tuoneet kuvioon yhtään enempää lisäarvoa, enemmänkin ihmetytti miksi johonkin puhelinkeskusteluun tai ihmisen dieetin suunnitteluun käytettiin niin kamalan monta sivua.

Ehkä eniten jäin lopulta miettimään äidin ja pojan suhdetta. Se nimittäin jäi mielestäni lopulta yllättävän pieneksi osaksi tarinaa, vaikka siitä koko kirja alkaakin, hylkäämisestä. Ehkä se, kuinka rönsyilevästi, antaumuksellisesti ja toisaalta raivoisastikin Hill kirjoittaa, ei voi riittää kaikkeen. Samuel suuttuu äidlleen käytännössä vain kerran, mutta muuten vuosien patoumat ovat siinä. Sitten tarina vain jatkaa kulkuaan. Mutta kaikesta runsaudestaan huolimatta pidin lukemastani. Oli mielenkiintoista seurata menneisyyden ja nykyhetken tapahtumia, sitä kuinka kaikelle löytyy lopulta selityksensä vaikka oma menneisyytensä on kohdattava ja toisesta ihmisestä muodostettava täysin uusi käsitys. Ei ehkä vuoden vahvin mutta yksi vetävimmistä lukukokemuksista joka tapauksessa!


Helmet-lukuhaaste: 23. Sukutarina