sunnuntai 13. elokuuta 2017

Ben Kalland: Vien sinut kotiin

Ben Kalland: Vien sinut kotiin
Atena 2017
Kansi Anna Makkonen
Arvostelukappale kustantajalta


"En osaa antaa selitystä tapahtuneelle. En voi enää muistaa tai edes kuvitella, mitkä tunteet ohjasivat meitä. Joskus vain teemme valintoja, jotka lukitsevat kohtalomme ikuisiksi ajoiksi. Voimme myöhemmin tutkia näitä päätöksiä joka puolelta kuin meripihkaan juuttunutta kärpästä, mutta emme voi koskaan perua niitä."

Markus kasvaa kolmen siskonsa kanssa uskonnollisessa perheessä jossa likapyykki pestään aina kotona perheen kesken, ja jossa yhteisön säännöt ovat selkeät ja ankarat. Vain sääntöjä noudattamalla pääsee ikuiseen paratiisiin, kaikki muut joutuvat ikuiseen kadotukseen. Joukosta erotetut pyyhitään pois, heitä ei ole koskaan ollut olemassakaan. Kun yksi sisaruksista karkotetaan yhteisöstä, äiti ei jaksa nousta ylös sängystään ja viattoman mutta luonteeltaan pippurisen Ellen -siskon viulu vaimenee, onkin varsin osuvaa, että kirjan sivuilta löytää lauseen Anna Kareninasta; "kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, mutta jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan". Perhe hajoaa ja Markus lähtee Yhdysvaltoihin kymmeniksi vuosiksi, mutta tulee tulee ymmärtämään, ettei totuutta voi koskaan paeta täysin.

Sain juuri päätökseen yhden syksyn uutuuskirjoista, enkä voi muuta kuin todeta että kirjasyksyni on alkanut mitä vaikuttavimmalla tavalla. Kävi niin että kun aloitin, en voinut lopettaa, vaan tarina vangitsi minut otteeseensa kuin taikaviulu soittaen välillä vimmaisesti ja välillä rauhallisemmin. Kalland on luonut vahvan, vaikuttavan ja herkän romaanin joka soi siskon viulun lailla.

Vien sinut kotiin on tarina perhesuhteista, elämästä uskonnollisessa lahkossa, perheen sisäisestä rakkaudesta, sivullisuudesta sekä vallasta, viulun soidessa taustalla. Kalland ei sorru kritisoimaan, mutta tuo esiin uskonlahkon henkisesti julmia käytäntöjä. Valta, vastuu ja etuoikeudet veljille, sisarille vain se minkä voivat antaa myös lapsille tehtäväksi. Naisen heikko asema yhteisössä nousee kirjassa esiin myös useasti, sillä naisen paikka on aina ensisijaisesti kotona perheensä kanssa jota johtaa mies. Naisen kuuluu olla lojaali ja siveä, miehillä säännöt eivät suinkaan ole näin tiukat. Kalland on itse syntynyt Jehovan todistajien -perheeseen mutta eronnut liikkeestä nuorena, joten aiheesta on hänellä omakohtaista kokemusta. Omalle ajattelulle liikkeessä ei ole tilaa.

Vien sinut kotiin on Kallandin esikoisteos, ja erittäin vahva sellainen. Kalland onkin kirjoittanut juuri sellaisen romaanin joista pidän: jo sen ensimmäisestä lauseesta alkaen olen kiinni tarinassa joka ei missään vaiheessa notkahda tai kompastu omiin nokkeluuksiinsa, ja joka ottaa kantaa alleviivamatta tai syyttämättä ketään vaikka puhutaan isoista aiheista. Kalland ei myöskään tarjoile tapahtumia auliisti valmiina heti, vaan raottaa tapahtumia auki vähitellen. Ja teksti soljuu niin vaivattomasti!

Paikoitellen kirja on raadollinen - juuri niskakarvoja nostattavan uskonjärjestön sääntöjen vuoksi - mutta tummista sävyistään huolimatta pidin sitä herkkänä ja kauniisti kerrottuna. Aina kun kirjoitetaan uskonnosta, ollaan vaarassa kirjoittaa siitä mässäilevästi, mutta vaikka Kalland antaakin tapahtumille välillä dramaattisen loppusilauksen, se antaa tekstille vain lisää vaikuttavuutta.


Helmet-lukuhaaste: 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta

torstai 10. elokuuta 2017

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta
Gummerus 2017
Suomennos Sari Kumpulainen
Ruotsinkielinen alkuteos Älskaren från huvudkontoret
Oikolukematon ennakkokappale kustantajalta


Emma Bohman työskentelee ison vaateketjun palveluksessa Clothes & More -liikkeessä Tukholmassa, ja on korviaan myöten rakastunut esimieheensä Jesper Orreen. Pari tapaa toisiaan salassa, sillä suhteessa on ongelma; se on pidettävä salassa juorulehtien vuoksi, sillä Jesper on vaateliikeketjun toimitusjohtaja ja skandaalilehtien vakiokasvo. Sitten Jesper kuitenkin katoaa ja tämän kotoa löydetään erittäin raa'asti murhattu nainen. Murha on samanlainen kuin kymmenisen vuotta sitten tapahtunut ja selvittämättömäksi jäänyt, mikä mietityttää aikaisempaa tapausta tutkineita rikospoliisi Peter Lindgreniä sekä profiloija Hanne Lagerlind-Schöniä. Jesperiä etsii niin Emma kuin poliisitkin.

Kun postiluukkuun kolahti arvostelukappale mainostekstillä vuoden petollisin trilleri päätin kokeilla. Suhteeni dekkareihin on ajoittain ongelmallinen, sillä en ihan hirveästi koe niitä omaksi kirjalliseksi mukavuusalueekseni niiden henkilöhahmojen pakollisten kliseiden takia. Dekkarissa pitää olla hieman jotain erilaista jotta viihdyn sen parissa. Esimerkiksi viimeksi lukemani dekkarit omasivat vahvan yhteiskunnallisen äänen, ja Karin Slaughter on ehdoton suosikkini dekkarigenressä vaikka ei näissäkään henkilöt millään tavalla ongelmattomia ole.  Kun jää pettää alta -kirjan alku oli suhteellisen nopeatempoinen, joten päätin antaa mahdollisuuden.

Jatkoin, vaikka puolessa välissä tajusinkin ettei tämä tosiaan ole minulle.

Onkohan sellaista poliisia/tutkijaa näissä dekkareissa olemassakaan joka olisi onnellinen, tai edes ihan vain tavallinen ihminen? Pitääkö aina päähenkilön tai päähenkilöiden elämässä olla tapahtunut jotain traumaattista että tarina on uskottava ja vetävä? Minua jostain syystä ärsyttää tämä asia dekkareissa nykyään niin paljon, etten tahdo päästä siitä yli. Tykkään, että kirjojen henkilöhahmoissa on rouheutta (eihän kukaan nyt jaksa täydellisistä ihmisistä lukeakaan), mutta. Kun tämä toistuu jokaisessa lukemassani dekkarissa ja siksi mutkat suorana yleistänkin ( ja voihan olla että olen haalinut itselleni vain täysin vääriä dekkareita luettavaksi). Greben romaanissa on jälleen henkilökohtaisessa elämässään epäonnistunut sitoutumiskammoinen mies joka uskoo että hänen on parempi olla yksin, koska ovathan kaikki hänen ympärillään kärsineet niin pahasti että hän ei voi muuta kuin paeta lähikapakkaan, olla tapaamatta poikaansa ja blaah. Ylipäätään poliisien henkilökohtaiselle elämälle annettin todella paljon tekstitilaa, mikä ei saanut lämpenemään kirjalle yhtään enempää, sillä siitä huolimatta henkilöt tuntuivat jäävän ohuiksi juonen hajaantuen vähän joka suuntaan.

Kun jää pettää alta ei lopulta osunut minulle millään tavalla, ja luinkin sen loppuun vain siksi, että olin kerennyt jo kirjan aloittamaan. Muualla blogimaailmassa kirjasta on pidetty paljonkin, joten huomattavasti paljon positiivisempia arvioita pääsee lukemaan esimerkiksi Annikalta, Leena Lumilta, Lukuneuvojalta ja Susalta.

No, näinhän me olemme erilaisia lukijoita.

tiistai 1. elokuuta 2017

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen
Viisitoista kirjaa lääkäri Sinuhen elämästä n. 1390-1335 eKr.
Ilmestynyt ensimmäisen kerran WSOYn kustantamana 1945

"Minä, Sinuhe, Senmutin ja hänen vaimonsa Kipan poika, kirjoitan tämän. En ylistääkseni Kemin maan jumalia, sillä jumaliin olen kyllästynyt. En ylistääkseni faraoita, sillä heidän tekoihinsa olen kyllästynyt. Vaan itseni tähden minä tämän kirjoitan. En mairitellakseni jumalia, en mairitellakseni kuninkaita, en pelosta enkä tulevaisuuden toivosta. Sillä elämäni aikana olen niin paljon kokenut ja menettänyt, ettei turha pelko minua vaivaa, ja kuolemattomuuden toivoon olen kyllästynyt, niinkuin olen kyllästynyt jumaliin ja kuninkaihin.Vaan itseni tähden tämän kirjoitan ja siinä luulen eroavani kaikista kirjoittajista niin menneisyydessä kuin tulevaisuudessa."

Valitsin kesäkirjakseni ja Helmetin lukuhaasteen klassikkokirja kohtaan Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen. Ottaen huomioon kuinka paljon luen, on klassikoiden kohdalla tilanne aina ollut vähän heikohko, valitettavasti. Sinuhen lukemista olen kuitenkin vuosia pohtinut, ja juuri tämä Helmetin lukuhaaste antoi sen lopullisen kimmokkeen tarttua tähän suureen klassikkoon. Onneksi, sillä ei kirjaa suotta ole kymmenille kielille käännetty ja kansainvälisesti kehuttu: Sinuhe egyptiläinen on ajaton klassikko.

Kirjan lukemisen jälkeen jäin kuitenkin kovasti pohtimaan, että mitä ihmettä voisin kirjoittaa klassikosta? Olen rummuttanut jo etukäteen joka suuntaan että työn alla on Sinuhe, mutta tässä kohtaa alan hieman empiä. Mitä erilaista sanottavaa (tai ylipäätään sanottavaa) minulla voisi olla klassikosta, jonka kirjallinen taso on vallan hyvin huomioitu jo ennen syntymääni. Mutta nyt täällä uutuuskirjojen ja muiden kirjojen keskellä on myös ajatukseni klassikosta, Sinuhe egyptiläisestä.

Juonesta kerron lyhykäisesti tämän: Sinuhe kulkeutuu vastasyntyneenä punotussa kaislaveneessä alas Niilin virtaa köyhän ja lapsettoman pariskunnan luokse, jotka ottavat tämän omaksi pojakseen. Kasvaessaan Sinuhesta tulee lääkäri kuten isästään. Kohtalo oli varannut kuitenkin Sinuhelle matkaamisen maailmalle, ja paitsi lääkärinä myös maailman matkaajana hän näkee ja kokee enemmän kuin suurin osa ihmisistä koskaan.

Vaikka juonesta voi kertoa lyhyestikin, ei sivumäärältään Sinuhe egyptiläinen suinkaan sitä ole. Onkin yllättävää, kuinka sujuvaa ja helppoa kirjan lukeminen runsaudestaan huolimatta on. Varsinkin alussa hurahti ensimmäiset kirjat helposti ja Egypti kietoutui tiukasti ympärilleni; Theban tuoksut, värit ja kaupungin kiihko. Ihastuin kirjan vanhaan kieleen ja dialogeihin joita Waltari kirjoittaa todella tarkkanäköisesti ja yksityiskohtaisesti, monessa ääneen lausutussa kohdassa on totuuden siemen ja ajateltavaa. Rivien välistä löytääkin paljonkin pureskeltavaa, ja varsinkin kirjan lopussa se näkyy parhaiten kun Sinuhe pohtii menneisyyttään ja tekojaan.

"Ei ole eroa ihmisten välillä ja jokainen ihminen syntyy alastomana maailmaan ja ihmisen sydän on ainoa mitta ihmisten välillä. Eikä ihmistä voi mitata hänen ihonsa värin tai kielensä mukaan eikä ihmistä voi mitata hänen vaatteensa tai korujensa mukaan eikä ihmistä voi mitata hänen rikkautensa tai köyhyytensä mukaan, vaan ainoastaan hänen sydämensä mukaan. Siksi hyvä ihminen on parempi kuin paha ihminen ja oikeus on parempi kuin vääryys, mutta muuta en tiedä ja tämä on kaikki tietoni."

Teemoja kirjassa riittää, itseäni puhutteli vahvasti kirjan uskonnollisuus, kuinka Waltari siitä kirjoittaa. Siitä, kuinka sokeasti ihminen luottaa jumalaan. Siitä, kuinka on vääriä jumalia ja oikeita, kuinka uskonnon ja jumaluuden nimissä sallitaan kaikki ihmisen kauheat teot ja julistetaan sodat. Aivan kuten tänäkin päivänä. Valta ja vallan himo on myös näkyvästi yksi kirjan teemoista kun faaraon kruunusta, jumaluudesta, taistellaan verisesti jatkuvasti. Raakuuden ja ylipäätään väkivaltaisuuden kuvaukset korostivat ajan uskonnollista kiihkoa ja oikeutusta siihen jumaluuden nimissä. Lääkärinä ja maailmaa nähneenä Sinuhe ei uskonut jumaliin, mutta uskoi sellaiseen mihin kansakunta ei ollut vielä valmis.

En oikeastaan osannut täysin aavistaa mitä tulen lukemaan kun tartuin Sinuheen, mutta nyt voin sanoa että se on yksi upeimmista suomalaisista kirjoista joita olen koskaan lukenut. Sen lukeminen ei ollut täysin ongelmatonta ja monta hidastempoista ja tylsääkin hetkeä matkalle mahtui, mutta kokonaisuus palkitsee suuresti. On hämmästyttävää kuinka upean maailman Waltari on luonut menneestä ajasta ilman että mikään tuntuu epäuskottavalta. Sinuhen maailmankuvassa ja ajatuksissa on paljon peilattavaa tähänkin aikaan ja uskonkin, että mikäli Sinuhen lukisi joskus uudestaan, sieltä löytäisi jälleen uusia tasoja pohdittavaksi.

Sinuhe egyptiläinen oli oiva valinta kesäkirjaksi, ja nousee mielessäni koko ajan suurempaan ja suurempaan arvoon. Tätä suomalaista klassikkoa ei voi kuin suositella!


Helmet-lukuhaaste: 3. Suomalainen klassikkokirja

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Kesän kuulumiset

Nyt on myönnettävä: yllättävän tahmaista aloittaa tauon jälkeen jälleen täällä blogissa. Tämäkään kesä ei nimittäin ole poikkeus bloggaustahdissani, vaan kesätohinat vievät toisaalle. Tästä suomen kesästä kun on otettava kaikki irti! :D Viimeisestä kirjoituksesta on siis ehtinyt vierähtää, sillä sen jälkeen kuvioihin on hypännyt kesätohinoiden lisäksi termi ruuhkavuosi, jonka ymmärrän tässä arjen pyörityksessä nyt oikein hyvin. Eipä tässä mitään, omaa aikaa on vain todella niukasti ja sen huomaa täällä bloginkin puolella. Työnteon oravanpyörässä pyöritään siis jälleen! (Ah, voisipa sitä lukea ja blogata kirjoista työkseen.)

Tahmaisuutta bloggaamisen suhteen ilmeni myös niiltä osin, kun aiemmin kuvien lataamiseen käyttämäni Photobucket päätti ettei enää näytä kuvia. Ollenkaan. Yllätys oli kaikkea muuta kuin mieluisa, sillä ilman kuvia blogi näytti yksinkertaisesti kamalalta. Olin vähällä repiä hiukseni päästä tästä yllättävästä ja epämieluista käänteestä, sillä ei meikäläistä nyt ihan tietokoneiden velhoksi voi haukkua. Apua kuitenkin sain (kiitos!♥), ja nyt tilanne on hallinnassa. Pakko on kuitenkin myös sanoa että älkää koskeko siihen Photobucketiin.

Vaan olen minä silti täällä ruudun toisella puolella myös lukenut! Vähänlaisesti, ja eniten oman alani kirjallisuutta joka ei ihan tänne blogin puolelle luontevasti asetu. Kesäkirjakseni olen valinnut Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen, joka on massiivinen niin sivumäärältään kuin kerronnaltaankin, eikä tätä klassikkoa pysty hetkessä lukemaan. Palataan tähän sitten jonkun ajan kuluttua kun loput parisataa sivua on tullut luettua ja ajatukset jäsenneltyä.


Täytin tässä ohimennen pyöreitäkin, mittarissa siis nyt kolmekymmentä. Virallisestihan en siis myönnä kärsineeni mistään ikäkriisistä, mutta kyllähän tässä on väkisinkin tullut mietittyä niin mennyttä kuin tulevaakin. Sitä se virallinen aikuisuus kaiketi teettää. Kuohuvat on kuitenkin juotu ja kakut syöty, ja voin olla suhteellisen tyytyväinen vallitsevaan olotilaan. Vaikka se niin kliseiseltä kuulostaakin, niin kyllä sitä on mieluummin ikänsä puolesta tässä kuin että olisi se parikymppinen ihmettelijä.


Helmetin lukuhaastekin voi hyvin, kiitos kysymästä. Luettuja kirjoja tosin on vain 12/50, mutta josko loppuvuodesta saisi lukutahdinkin hieman vauhdikkaammaksi ja haasteeseen lisättyä kirjoja. Mutta olen tyytyväinen, lisää tuosta haasteesta voi lukea vaikkapa tästä postauksesta jonka alkuvuodesta kirjoitin.

Edessäni on ruhtinaallinen viikon kesäloma, jolloin lasistani löytyy kylmää valkoviiniä ja kädestäni kirja.

lauantai 20. toukokuuta 2017

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

 Hanya Yanagihara: Pieni elämä
Tammi 2017
Suomennos Arto Schroderus
Kannen sunnittelu Markko Taina
Kannen kuva iStockphoto
Englanninkielinen alkuteos A Little Life, 2015
Arvostelukappale kustantajalta

"Minun elämäni, niin hän ajattelee, minun elämäni. Mutta sen pidemmälle hän ei pysty ajattelemaan, ja hän jatkaa sanojen hokemista itsekseen - osaksi loitsuna, osaksi kirouksena, osaksi rauhoitteluna - ja ajautuu toiseen maailmaan, jossa hän käy silloin kun kipu on tällainen, siihen maailmaan, jonka hän tietää olevan aina omansa vieressä, mutta jota hän ei koskaan jälkeenpäin muista: minun elämäni."

Hanya Yanagiharan Pieni elämä on sivumäärältään kaikkea muuta kuin pieni, mutta kansien väliin todella mahtuu pieni elämä. Pieni elämä kertoo neljästä ystävyksestä jotka muuttavat New Yorkiin. Willem haluaa näyttelijäksi, JB taidemaalariksi ja Malcolm arkkitehdiksi. Porukan neljäs, Jude, on erittäin lahjakas mutta tämän kauhea menneisyys ei jätä tätä rauhaan. Juden menneisyys leijuukin nelikon ystävyyden yllä hiljaisena, kuitenkin vaikuttaen heihin kaikkiin. Tiedetään, että Jude ei halua puhua siitä. Tiedetään, että jotain kauheaa ja traumaattista on tapahtunut. Tiedetään, että vaikka Jude kuinka muuta esittää, hän ei ole päässyt siitä yli, sillä koko menneisyys vaikuttaa Juden tapaan katsoa maailmaa ja ennen kaikkea arvottaa itsensä.

Jude kärsii ajottain kovista kivuista, sillä hänen jalkansa ovat vahingoittuneet nuorempana, menneisyydessä. Juden liikuntarajoitteisuutta ei oteta juurikaan puheeksi, mutta jokainen ottaa sen huomioon. Jokainen tietää Juden kivut, ja iän myötä ne myös pahenevat. Tärkein Juden tuki on ystävä Willem, joka rakastaa Judea ja auttaa Judea yli Juden ymmärryskyvyn. Juden lapsuus ja nuoruus on tehnyt niin syvät jäljet tämän sieluun, ettei Jude pysty koko elämänsä aikana ymmärtämään omaa erityisyyttään, ylipäätään sitä että joku voisi häntä rakastaa. Tämä leimaa hänen jokaista suhdettaan.

Pieni elämä vie todella syvälle pimeään, ja välillä tuntuu kuin koko kirjan tarkoitus on vain särkeä lukijan sydän kerta toisensa jälkeen. Kirjan lukemisessa kesti melko kauan, sillä se kietoutui ympärille tiukasti antamatta armoa. Kuinka vähitellen Juden menneisyys paljastuu lukijalle, kuinka vuodet vierivät ja kuinka menneisyys on nykyisyydessä aina läsnä. Pieni elämä on todella koskettava, todella järkyttävä mutta paikoitellen kärsii pienestä epäuskottavuudesta. Pahuus on niin pahaa ja hahmona Jude (vaikka onkin luonnollisesti aivan rikki kokemastaan), ei loppua kohden tunnu enää uskottavalta eikä järkevältä. Kuinka ihminen toisensa jälkeen häntä rakastaa, auttaa häntä ja hän ei muuta tee kuin pakene, väistä ja vähättele itseään. Eikä anna rakastaa. Vuodesta toiseen. Se ei jotenkin tunnu lopussa enää todelliselta. Sitä on enää vaikea ymmärtää, kaikesta tapahtuneesta huolimatta.

Pieni elämä on runsas, ja romaanissa olisi voinut olla tiivistämisen varaa. Yanagihara on perusteellinen kertoja: hän kuvaa todella yksityiskohtaisesti ihmisten luonteenpiirteitä ja ominaisuuksia sekä tapahtumia, että ne alkavat välillä tuntumaan turhalta ylimääräiseltä selostamiselta. Mutta toisaalta se tarkkanäköisyys kiehtoo sillä parhaimmillaan kuvaukset ovat erittäin osuvia havaintoja ihmisyydestä. Perusteellisessa kerronnassa on myös se puoli, että lukijana jokaiseen henkilöön huomaamattaan kiintyy, ja käy niin että ikään kuin heidät jokaisen tuntee.

Pieni elämä tekee suuren vaikutuksen, ja jättää siihen kerta toisensa jälkeen särjettyyn sydämeen pienen jäljen. Lohduttomassa kertomuksessa on valon pilkahduksia, mutta liikaa Yanagihara ei niitä lukijalle anna. Vaikka Pieni elämä on pitkälti hyvin lohdutonta ja surullista luettavaa, joku taika siinä oli miksi kirjan maailmaan niin upposi. Ystävyys on yksi teoksen kulmakivistä, ja koko kirjan lukemisen ajan ajattelinkin vain mielessäni että "kunpa jokaisella ihmisellä olisi elämässään oma Willem."

tiistai 16. toukokuuta 2017

Han Kang: Vegetaristi


Han Kang: Vegetaristi
Gummerus 2017
Suomennos Sari Karhulahti, käännetty Deborah Smithin englanninnoksesta The Vegetarian, 2015
Arvostelukappale kustantajalta

Kirjablogeissa on kevään ajan kuhistu Etelä-Koreassa syntyneen Han Kangin Booker- palkitusta romaanista Vegetaristi siihen malliin, että kirja heilahti lukulistalle sukkelaan. Romaania on kehuttu niin hätkähdyttäväksi, rajuksi, oudoksi kuin henkeäsalpaavaksikin. Sitä kaikkea Vegetaristi nimittäin on. Ja kuitenkin: Vegetaristi jättää hämmentyneen olotilan lukemisen jälkeen. Ensimmäinen ajatus kun oli vain: mitä ihmettä juuri luin?

Yeong-hye päättää lopettaa lihansyönnin kokonaan nähtyään toistuvia brutaaleja painajaisia. Hän on ennen kasvissyöjäksi ryhtymistään taipunut aina muiden tahtoon, kokkaillut miehelleen ja ollut vaatimaton sekä vaitonainen. Yeong-hyen päätöstä ei kuitenkaan oteta suopeasti vastaan perhepiirissä, ja Yeong-hyen aviomies, lanko ja sisar yrittävät saada Yeong-hyen luopumaan päätöksestään ja saamaan kaiken ennalleen. Päätös kasvissyöjäksi ryhtymisestä suistaa vähitellen kaiken raiteiltaan. Pienellä päätöksellä on lopulta suuret seuraukset, sillä Yeong-hyen ruumis ja mieli ovat saavuttamattomissa.

"Yeong-hye muistutti häntä asioista, joita hän ei enää kestänyt. Hän ei voinut antaa Yeong-hyelle anteeksi sitä, että Yeong-hye oli ylittänyt yksinään rajan, jonka tuolle puolen hän ei ikinä kykenisi menemään, eikä sitä, että Yeong-hye oli viitannut niin tavattoman vastuuttomasti kintaalla sovinnaisuussäännöille mutta jättänyt hänet niiden vangiksi. Eikä hän ollut edes tiennyt olevansa kaltereiden takana, ennen kuin sisar oli murtanut omansa."

Kirjan rakenne on totuttua erilaisempi, sillä itse päähenkilö ei saa puheenvuoroa. Äänessä ovat ensin Yeong-hyen aviomies (äärimmäisen vastenmielinen tapaus kaikinpuolin), Yeong-hyesta pakkomielteen saanut lanko sekä Yeong-hyen sisar, jonka kautta valottuu sisarusten lapsuusaika. Yeong-hye näyttäytyy lukijalle vain näiden kolmen henkilön kautta.

Vegetaristia voi lukea monesta näkökulmasta, sillä näkökulmia tässä teoksessa riittää. Itse olin etukäteen tarttumassa teokseen ihmisen oikeudesta omaan vartaloon -ajatuksella, mutta lopulta kuvaan astui niin monta teemaa, ettei teosta voi kuvailla mitenkään yhdellä sanalla. Kontrolli, halu, mielenterveyden menettäminen, naisen asema ja toisaalta kasvutarina ovat myös kaikki kuvauksia jotka kirjaan sopivat.

Kirja oli lopulta niin monimerkityksellinen, outo, rujo, jopa vastenmielinenkin, etten lopulta kuitenkaan ihastunut. Ja myönnän auliisti, etten välttämättä ehkä edes ymmärtänyt kaikkea (toisella lukukerralla tilanne voisi olla eri). Oli jotenkin hirvittävän vaikeaa päästä jo alussa sen yli, että niinkin tavallinen asia kuin kasvissyöjäksi ryhtyminen suistaa jokaisen henkilön elämän raiteiltaan niin järjettömästi kuin tässä tapauksessa tapahtui. Mutta eteläkorealainen kulttuuri ei ole tietämykseni vahvimmasta päästä, tässä siis ehkä yksi kompastuskivistä mikä lukemiseen vaikutti.

Vegetaristi onnistuu siis hätkähdyttämään vaan ei ihastuttamaan. Jotain jää puuttumaan, vaikka monia tasoja kirjasta löytyykin.


Helmet-lukuhaaste: 16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Bea Uusma: Naparetki - minun rakkaustarinani


Bea Uusma: Naparetki - minun rakkaustarinani
Like 2016
Suomennos Petri Stenman
Ruotsinkielinen alkuteos Expeditionen. Min kärlekshistoria, 2013
Kirjastosta lainattu

"Kun sain ensimmäisen kerran nähdä retkikunnan varusteet omin silmin, minussa tapahtui jotain. Kuljin ympäriinsä näyttelykaappien keskellä ja katselin tuntikausia jääkarhun kaluamia säilykepurkkeja ja kotikutoisesti paikailtuja rekiä. Istuessani taas autossa valtatiellä 40 katseeni oli kiinni tiessä, mutta en voinut lakata ajattelemasta näkemääni. Yritin olla järkevä, mutta olin kuin vampyyri, joka oli saanut maistaa ensimmäisen kerran ihmisverta. Siitä tuli minun retkikuntani."

Uusma oli 90-luvulla vieraana eräissä tylsissä juhlissa, joissa istahti nojatuoliin ja otti käteensä kirjahyllystä ensimmäisenä käteen sattuneen kirjan. Tuo kirja oli Med Örnen mot polen. Andrées polarexpidition år 1897. Hän alkoi lukea. Sen jälkeen hän nousi nojatuolista ja lähti kotiin tuo kirja kainalossa joka on edelleen hänen kirjahyllyssään. Tuolla hetkellä kiinnostus ja suoranainen rakkaus Andréen Pohjoisnavalle kadonnutta retkikuntaa kohtaan roihahti niin koviin liekkeihin, ettei kirjailija saanut rauhaa vuosikausiin.

Andréen retkikuntaan kuului kolme tukholmalaismiestä, joiden tarkoituksena oli lentää Pohjoisnavalle vetykaasupallolla. Kolmekymmentäkolme vuotta myöhemmin retkikunnan jäännökset löytyvät keskeltä Jäämerta umpijäässä, eikä kukaan koskaan osannut aukottomasti kertoa mitä heille oli tapahtunut vaikka matka on Ruotsin kuvailluin naparetki. Ja sen arvoituksen parista Uusma itsensä löysi. Arvoituksen, joka sai välillä pakonomaisia piirteitä; "Nyt minun oli lopetettava lopettamatta jäänyt. Minun oli ratkaistava arvoitus, mutta en saa sitä koskaa tehdyksi, ellen uppoudu retkikuntaan syvemmin. Minun on yritettävä seurata heitä. Minun on päästävä heidän sisätaskuihinsa. Minun on päästävä heidän rispaantuneiden päiväkirjasivujensa sanojen taakse. Minun on ymmärrettävä, mitä tapahtuu ihmiselle, joka oleskelee keskellä ahtojäätä vailla poispääsyn mahdollisuutta. Minun on mentävä jään sisälle, hangen alle. Minun on mentävä sinne, missä he kuolivat. Minun on päästävä Valkosaarelle."

Jos Uusma koskaan yllättyi omasta kiinnostuksestaan epäonnista retkikuntaa kohtaan, niin kävi myös tälle lukijalle. Kun aurinko paistoi ulkona, vietin pääni sisällä aikaa kylmällä napapiirillä (tosin tämä Suomen kevät nyt vaihtelee sen verran paljon että kun tätä kirjoitan, ulkona sataa lunta!). Oli suorastaan hämmentävää, kuinka retkikunnan vaiheet ja kohtalo kietoi pauloihinsa niin, että kirja tuli luettua lähes yhdeltä istumalta. Jos jokin kirja on sopiva pelastamaan orastavan lukujumin, niin tämä! Kirjaan on nimittäin panostettu visuaalisesti paljon sillä se sisältää kuvia, raportteja sekä otteita päiväkirjamerkinnöistä. Kirja oli kirjoitettu sen verran mielenkiintoisesti että aihe, joka ei alustavasti olisi voinut juuri yhtään kiinnostaa, sai lopulta kääntämään sivuja tiuhaan tahtiin.

Retkikunnan kohtalo kutkuttaa ensi sivuiltaan lähtien - ja vielä kirjan lukemisen jälkeenkin.

Helmet-lukuhaaste: 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista

maanantai 8. toukokuuta 2017

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin

 Yaa Gyasi: Matkalla kotiin
Otava 2017
Suomennos Sari Karhulahti
Kansi: nathanburtondesign.com
Englanninkielinen alkuteos Homegoing
Arvostelukappale kustantajalta


Yaa Gyasin Matkalla kotiin oli yksi kevään kiinnostavimmista kirjoista, jonka lukemista odotin kovasti. Lukukokemus oli lopulta niin intensiivinen, voimakas ja voimia vievä, että sen lukemiseen ja sulatteluun meni lähes kuukauden päivät. Olin vahvan tarinan vallassa pitkään, enkä usko että koskaan tulen tätä sukupolvitarinaa unohtamaan.

Tarina alkaa 1700-luvulta, jolloin sisarpuolet päätyvät toisistaan tietämättä brittien linnoitukseen Afrikassa. Toinen päätyy brittien kuvernöörin vaimoksi, toinen linnoituksen kellariin matkatakseen  orjalaivan kyydissä Yhdysvaltoihin. Ja tästä alkaa sukupolvia ylittävä romaani molemmilla mantereilla, kun sisarusten jälkeläiset kohtaavat esiäitien roihuavaa perintöä.Yhdysvaltoihin päätyvät orjat joutuvat pakkotöihin puuvillaplantaaseille tai kaivoksiin ja Matkalla kotiin näyttää sen, kuinka orjuus alunperin rantautui Yhdysvaltoihin.

Matkalla kotiin on kertakaikkisen järisyttävä lukokokemus. Se menee niin ihon alle että välillä tuntuu kuin happi loppuisi. Varsinkin romaanin alku oli niin kauheaa ja surullista luettavaa, ettei lukiessa voinut kuin kauhistella valkoisen ihmisen julmuutta. Suorastaan hävetä. Se kaikki osui jotenkin niin syvälle, se suru ja kauheus mitä toinen pistää toisen kokemaan, että oli välillä pakko pitää taukoa. Myötäeläminen oli väistämätöntä ja koko kirjan lukemisen ajan tuntuu kuin sisällä olisi raskas kivi.

Yaa Gyasi on syntynyt Ghanassa ja kasvanut Yhdysvalloissa, ja on todella kiinnostava uusi kirjallinen tapaus. Toivon hänen kirjoittavan lisää. Suhteellisen lyhyeen sivumäärään hän on saanut mahdutettua usean ihmisen elinkaaren yli kahdensadan vuoden ajalta kahden eri maan välillä saaden kaiken pysymään kasassa. Jokainen ihmiskohtalo on oma tarinansa, kuin novelli, mutta yhdistyen aina edellisen sukupolven kanssa. Kirjan loppu ei yllä vaikuttavuudessaan aloituksen tasolle, mutta yhtä kaikki se sitoo kaiken yhteen hienosti.

Rehellisesti sanottuna en usko oikeastaan vieläkään että olen täysin toipunut lukemastani. Matkalla kotiin on ollut minulle pitkästä aikaa viiden tähden arvoista järisyttävää luettavaa, ja ehdottomasti tämän kevään upein lukukokemus tähän asti. Matkalla kotiin on niitä kirjoja mitkä muistuttavat kuinka upeaa kirjallisuus parhaimmillaan on ja myös sen, miksi rakastan lukemista.


Helmet-lukuhaaste: 49. Vuoden 2017 uutuuskirja

lauantai 6. toukokuuta 2017

Novellihaasteesta

Osallistuin Ompun huomenna päättyvään Novellihaasteeseen heittäytyen siinä sitten kertaheitolla mukavuusalueeni ulkopuolelle. Tuo heittäytyminen kuitenkin kannatti, sillä silmäni avautuivat positiivisella tavalla. Miksi ihmeessä olen novelleja ennen karttanut? Minulla oli lukusuunnitelmissa lukea pari teosta enemmänkin kuin mitä lopuksi sain luettua, nuo jäävät kuitenkin muistiin tulevaa ajatellen. Lauran blogista esimerkiksi todella hyviä novellivinkkejä, joista itsekin bongasin aivan mielettömän teoksen tätä haastetta varten.


Gao Xingjianin Vaarin onkivapa Oli aivan mieletön yllättäjä, oikea takavasemmalta pongahtava supertyyppi! Näihin inhimillisiin novelleihin oli helppo upota, suorastaan kiintyä. Vaarin onkivapa nousee vaikuttavuudessaan samoille tasoille kuin ikisuosikkini Adichien kokoelma Huominen on liian kaukana.


Alice Munron Liian paljon onnea -teoksen kanssa kamppailinkin tovin jos toisen. Kaikki novellit eivät auenneet minulle ehkä ihan täysin, mutta vaikutuin Munron tavasta kirjoittaa ja vangita lukijansa. Kerronta on viiltävän oivaltavaa ja toisaalta yksinkertaistakin, mutta onnistuu (varsinkin avausnovellissa) iskemään lukijaa päin näköä ihan kunnolla. Sanoisin, että Munrolle täytyy antaa ihan oma aikansa.

Todella harvoin tulee enää lähdettyä mukaan haasteisiin, mutta tähän oli oikein mukava ottaa osaa. Yhteissaldoni novellien suhteen on 27. Ja Ompulle kiitokset haasteen järjestämisestä! :)

Minkäköhän novellin sitä seuraavaksi lukisi?

torstai 4. toukokuuta 2017

Kevään alku kaiken kauniin


Avaan läppärini sen jälkeen kun olen avanut takapihan oven, ja tunnen auringon valon ja kevään tuoksun. Tunnen ilmassa väreilevän odotuksen, enkä voi kuin fiilistellä. Vihdoin ja viimein talven pimeyden jälkeen voin avata oven ja antaa luonnon tunkeutua sisään. Tätä on odotettu. Tämä hetki joka kevät saa rakastumaan kotiimme uudelleen ja uudelleen. On kuin symbolisesti avaisin oven paljon laajemminkin, ja siltä kieltämättä tuntuu. Läppäri oli ihan oikeasti pölyssä (pyyhin sen ennen kuin aloin kirjoittaa), sillä viimeisen kuukauden aikana on tapahtunut niin paljon asioita että annoinkin niiden tietoisesti vaikuttaa pitäen samalla blogini hiljaisena.

Olen ottanut vähitellen askelia äitiysloman ja hoitovapaan jälkeen työelämän puolelle. Osa-aika työ mahdollisti pojan päivähoidon aloituksen kevennytetysti, ja samalla vapautti aikaani kokopäiväisen työn hankintaan. Väänsin itseni mitä ihmeellisiin asentoihin läppärin kanssa viilaten ansioluetteloani kuntoon, hakaten hakemuksia, miettien myyviä lauseita ja markkinoiden osaamistani. Valvoin öitä miettien miten muijan käy, ja katsoin tuskaisena säästötiliä joka oli huvennut kotonaoloaikanani käytännössä kokonaan.

Työhistoriani on kaikilta osin hyvin värikäs, ja pätkätöiden luvatussa maassamme olenkin tehnyt koko ikäni vain niitä. Kesälomista olen voinut vain haaveilla, sillä aina uusi pätkätyö uudessa paikassa on aloittanut kaiken nollasta. Kotona ollessani mietin enemmän kuin sen sata kertaa mitä hittoa sitä isona haluaa tehdä, sitä ihan täysin vielä oivaltamatta. Se ajatus jääköön vielä hautumaan.


Taustalla toivoin kuitenkin vimmaisesti saavani vakituisen työpaikan, se oli tavoitteeni koko ajan. Saada hetkellinen rauha käytännössä koko ajan käynnissä olevaan työnhakuun. En voinut levätä laakereillani hetkeäkään, uuden sopimuksen jälkeen oli mietittävä jo seuraavaa. Pahimman epätoivon hetkellä asioita alkoikin tapahtua rytinällä: puhelimeni soi monta päivää putkeen ja sain kutsuja työhaastatteluihin. En voinut ottaa ensiksi tarjottua työtä vastaan suorilta käsin (taidan olla ihan kaheli), sillä pyörät olivat jo pyörimässä ja halusin ottaa tilanteesta kaiken irti. Ensin ei tapahdu mitään ja sitten käynnissä onkin sellainen hullunmylly että alkoi olla jo pää ihan pyörällä.

Samalla tajusin että vuosia ollut haaveeni vakituisesta työpaikasta näyttää ihan oikeasti käyvän toteen. Ja niin lopulta kävikin. Tällä viikolla asia varmistui ja hiljaiseloni täälläkin päättyy. Olen onnellinen, olen innoissani ja oloni on riehakkaan rauhallinen. Nyt voin näiltä osin hengähtää, vaikka arki muuttukin nyt kovasti. Olen innoissani tulevista haasteista vaikka ne kuuluisat ruuhkavuodet sieltä nyt päälle paukahtavatkin.

Parin viikon ajan saan nauttia rauhallisista iltapäivistä ennen kuin työni alkavat ja tiedättekö, käytän sen todellakin itseni hemmotteluun ja rauhoittumiseen! Haahuilen siellä missä mieleni tekee (kuvat muuten Koiramäen Pajutallilta Tuusulasta) ja luen aina kun mahdollista. On siis kevät! 



keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Pajtim Statovci: Tiranan sydän


Pajtim Statovci: Tiranan sydän
Otava 2016
Kirjastosta lainattu

Minun on myönnettävä heti tähän alkuun, etten ollut ajatellut ensin lukea Tiranan sydäntä. Luin Statovcin esikoisen Kissani Jugoslavian sen ilmestyessä mutta koska lukukokemukseni jäi niin hajanaiseksi ja sekavaksi, ei kirja päässyt koskaan edes tänne blogiini asti. Sillä on todellakin väliä missä ajankohdassa tiettyjä kirjoja lukee, sillä minun ja Kissani Jugoslavian tiet eivät kohdanneet tuolloin toivotulla tavalla. Tiranan sydäntä päädyin lopulta jonottamaan kirjastosta satojen muiden halukkaiden tavoin, ja kun saapumisilmoitus kirjastosta saapui, otin kirjan heti lukuun.

Vuonna 1990, Albanian Tiranassa, neljätoistavuotias Bujar saattaa isänsä ennenaikaiseen hautaan, todistaa sisarensa katoamisen ja äitinsä elämänhalun hiipumisen. Samaan aikaan ihmiset näkevät nälkää eikä kaupoissa ole ruokaa. Maa alkaa vajota köyhyyteen ja samalla kaikki haluavat pois maasta ja aloittaa uuden elämän muualla.

"Elimme siellä minne aika ei ulottunut, merkityksettömällä maa-alueella jonne järkipuhe ei kantautunut, oli kuin kukaan ei olisi vaivautunut kertomaan meille ennen kuin vasta nyt, millaiset olosuhteet meitä ympäröivät, ja se taas tuntui siltä kuin meillä ei olisi ollut mitään väliä.
Euroopan kaatopaikka, Euroopan takapiha, Euroopan suurin vankila, vertaukset muuttuivat päivittäin, ja lehdet kirjoittivat elämästä Saksassa Berliini muurin romahtamisen jälkeen, saksalaiset olivat päässeet jaloilleen ja kansa piti yhtä, ja kuvissa ranskalaiset ja englantilaiset ja ruotsalaiset näyttivät niin puhtailta ja hyvinvoivilta, että Kosovosta alkanaut häpeän tunteeni kasvoi niin suureksi, että se kattoi koko tuntemani maailman, ihmiset jotka pitivät itseään kunniallisina mutta varastivat toistensa omaisuutta ja puukottivat toisiaan selkään heti mahdollisuuden tullen, kellastuvat hampaani ja nuhjaantuvat vaatteet, jotka minulla oli ylläni."


Bujar päättää parhaimman ystävänsä Agimin kanssa lähteä tavoittelemaan Albanian raunioiden keskeltä uutta alkua elämälleen. Nykyinen kotimaa ei anna heille enää mitään, vain muualla elämällä on antaa mahdollisuuksia. Ja tuon päätöksen myötä vuosia myöhemmin Bujar on matkannut lukuisissa suurkaupungeissa etsien paikkaansa maailmassa. Viimeinen kaupunki on Helsinki. Löytääkö rikkinäinen ihminen rauhan ja onnen vihdoinkin?

Jo heti ensisivuilta Tiranan sydän ottaa kädestä tiukasti kiinni ja sen tiukka ote tuntuu sydämessä saakka. Kirjalle antautuu välittömästi, sen tarina on samaan aikaan sydäntäsärkevä, todentuntuinen ja vahvasti myös tätä päivää kuvaava. Statovci kuvaa vahvasti ulkopuolisuuden tunnetta ja suurta tarvetta tulla nähdyksi, olla hyväksytty, kuulua johonkin. Tuo palava halu olla osa jotakin kuristaa hyvinvointivaltiossa asuvan kurkkua väkisinkin.

"Tiedätkö, miten nöyryyttävää on, ettei saa edes sellaisia asioita, joita ei halua?"

Tiranan sydän on täynnä tunnetta mutta myös suuria yhteiskunnallisia kysymyksiä; kannanottoa seksuaalisen tasa-arvon puolesta, maahanmuuttajan asemasta yhteiskunnassa ja siitä, kenellä on oikeus hyvään elämään. Sillä eikö meistä jokainen haaveile parhaasta mahdollisesta elämästä? Ei mitään pieniä aiheita, ja silti Statovci osaa kirjoittaa niistä hallitun hienovaraisesti samalla ravistaen lukijan omia näkemyksiä pakottaen ajattelemaan asioita monelta kantilta. Me emme aina ymmärrä miten paljon joku haluaisi elää ihan tätä tavallista elämää mitä me saamme elää. "Eurooppa oli meidän Amerikkamme".
Tiranan sydän on todella vaikuttava ja vahva lukukokemus.

Helmet-lukuhaaste: 48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Ilana Aalto: Paikka kaikelle

 Ilana Aalto: Paikka kaikelle
Atena 2017
Kansi Elina Warsta
Arvostelukappale kustantajalta

"Tänään meillä on varaa poistaa tavaroita ihan vain siksi, että emme enää halua niitä. Säilytettävien tavaroiden valitseminen esimerkiksi sillä perusteella, tuottaako tavara iloa on häpeilemättömän itsekeskeistä. Kysymys on oman aikamme kuva: missään muualla tai milloinkaan aikaisemmin laajoilla ihmisryhmillä ei ole ollut mahdollisuutta alkaa valikoida esineitään pelkästään sillä kriteerillä ilahduttavatko ne."

Olen jo jonkun aikaa seurannut enemmän ja vähemmän kiinnostuneena maailmalla suureen suosioon johtanutta KonMari ilmiötä, ja lukenut Marie Kondon järjestämisoppaat. Ilmiö on luonut esimerkiksi Facebookiin monia järjestelyyn keskittyviä keskusteluryhmiä joita olen myös sivusilmällä kiinnostuneena seurannut. Tavaran vähentäminen ja kodin pirskahteleminen ovat nyt asioita joihin monet pyrkivät. Vaatteita pystyviikataan, kuivamuonakaappeja koodataan väreittäin ja jokaisen esineen olemusta kyseenalaistetaan. Tavara on painolasti josta halutaan nyt eroon, ja hyväntekeväisyysjärjestöt ovat pulassa ovista ja ikkunoista pursuavista lahjoituksista. Tavarasta halutaan eroon nopeasti ja ihmisten kotien tavarapaljous paljastuu oikeastaan vasta nyt kunnolla: monilla on yksinkertaisesti aivan liikaa tavaraa, ihan roinaakin, ja se ei meinaa mahtua oikein mihinkään.

Tämän seurauksena halusin ottaa lukuun vähän aikaa sitten ilmestyneen Ilana Aallon Paikka kaikelle kirjan, joka pohtii laajasti sitä mistä tavarapaljous oikein syntyy, millainen suhteemme tavaraan on ja miksi siitä kaikesta tavarasta halutaan nyt (jopa vimmaisesti) eroon. Aalto on itse ammattijärjestäjä, mutta tämä kirja ei ole järjestelyopas. Heti kirjan alussa Aalto nimittäin tuo julki sen, että mikäli sotku ei haittaa, se ei haittaa. Kaikkien ei tarvitse pyrkiä täydelliseen järjestykseen tai minimalistiin, mutta suhdetta tavaraoihin ja etenkin niiden hankintaan olisi hyvä pohtia miettimään. Miksi kodissasi on juuri ne tavarat mitä siellä tällä hetkellä on? Säilytätkö niitä itseäsi vai muita varten? Yletön tavaran haaliminen rasittaa maapalloa sen lisäksi että ihmiset rakentavat yhä isompia koteja jotta tavarat mahtuisivat niihin. Koti on pian tavaroita eikä ihmisiä varten.

Valehtelisin jos väittäisin ettei KonMari -ilmiö ole saanut miettimään omaa suhdettani tavaroihin. Paikka kaikelle saa pohtimaan sitä vielä enemmän, sillä mitä enemmän tavaraa sitä enemmän on siivottavaakin. Ja mihin ihminen lopulta tarvitsee niin paljon kaikkea? Ja ennen kaikkea: tekeekö tavaramäärä onnelliseksi?

En kuitenkaan voisi elää minimalistisesti. Se ei kuvasta minua millään tavalla. Minulle kodin lämpö on yksi tärkeimmistä asioista, ja esimerkiksi kynttilöillä, kirjoilla ja tekstiileillä sellainen on mahdollista luoda. Siis juuri niillä asioilla mitä monet kavahtavat nykyään. Sen sijaan en ole koriste-esine ihminen (ellei sillä ole suurta tunnearvoa), enkä osta uutta ennen kuin vanha on rikki tai loppunut. Tykkään että tavaroilla on oma paikkansa, ja silti perheen kaksivuotias tekee kaikkensa ettei niin pääse tapahtumaan. Mutta sehän on sitä elämää!

Aalto pohtii mielestäni varsin laajasti tavaratulvan paljoutta nykykodeissa sekä suhdettamme tavaroihin käyttäen apunaan myös paljon lähdeaineistoa. Tykästyin kovasti tyyliin, jossa jokainen uusi luku oli nimetty aina yhden kodin huoneen mukaan. Jokaisen huoneen myötä ymmärtää niihin liitetyn historian ja kulttuurisen vaikutuksen. Esimerkiksi ennen keittiö haluttiin pitää erillään ja jopa piilossa, vastaavasti nyt keittiö halutaan tuoda keskelle perheen arkea niin että jokainen voi osallistua ruuanlaittoon. Aalto pohtii asioita niin ammattijärjestäjän kuin kulttuurihistorioitsijan näkökulmasta, ja teos onkin erittäin hyvää vastapainoa nyt kun viime aikoina on ilmestynyt lukuisia nimenomaan järjestelyyn liittyviä oppaita. Paikkansa on myös tällaiselle teokselle, joka saa pohtimaan miksi tarvitsemme järjestelyoppaita ylipäätään.



perjantai 10. maaliskuuta 2017

John Williams: Augustus

John Williams: Augustus
Bazar 2017
Johdanto Daniel Mendelsohn
Suomennos Ilkka Rekiaro
Englanninkielinen alkuteos Augustus, 1971
Arvostelukappale kustantajalta


John Williams on tehnyt vaikutuksen kirjoillaan Stoner sekä Butcher's Crossing, joten ei kauaa tarvinnut pohtia Augustuksen ilmestymistä omalle lukulistalle. Williams on eittämättä erittäin monipuolinen kirjailija, sillä hänen kolme suomennettua teostaan ovat jokainen aivan erilaisista maailmoista. Augustus on kirjailijan viimeiseksi jäänyt teos joka kertoo Rooman valtakunnan perustajasta ja ensimmäisestä keisarista. Ei mikään helppo aihe, mutta sitäkin mielenkiintoisempi. Kirja koostuu kuvitteellisista kirjeistä, päiväkirjamerkinnöistä sekä muistelmapätkistä, mitkä tuovat lukijan lähelle Gaius Octaviuksen, tulevan keisari Augustuksen elämää.

Myönnän kuitenkin auliisti, että kirjan alku sai luku-urakan takkuamaan alkumetreillä. Olin jopa hieman kauhuissani kun mietin että näinkö Williams saa minut nyt pettymään. Ensimmäinen osa yllätti pienoisella pitkäveteisyydellään, alati vaihtuvilla vaikeasti muistettavilla henkilöiden nimillä, vuosilla sekä tapahtumapaikoilla. Toisen osan myötä tarinan suunta hieman muuttui, se sai syvempää otetta kun Octaviuksen tytär Julia, Pikku Rooma, saa äänen omien päiväkirjasivujensa kautta. Tässä kohtaa sain tarinasta kiinni, ja kun kolmas osa koitti ja itse keisari saa puheenvuoron, koin sen hetken kun ymmärsin jälleen kuinka hieno kirjailija Williams on. Hänen havaintonsa ihmiselämän vääjäämättömästä lopusta, viimeisistä hetkistä ja keisarin inhimillistämisestä tekevät enemmän kuin vaikutuksen: se on lähes nerokasta ja lumoavaa luettavaa.

"Olen päätynyt ajattelemaan, että jokaisen ihmisen elämässä tulee varhain tai myöhään vastaan hetki, jolloin hän tietää yli kaiken muun ymmärryksensä ja riippumatta siitä, kykeneekö hän ilmaisemaan tietämyksensä, sen kauhistuttavan tosiasian, että hän on yksin ja erillinen ja ettei hän voi olla mikään muu kuin se poloinen joka hän on."

Siinä kohtaa kun omat ajatukset olivat vielä vaikutuksesta sekaisin, luin lopuksi kirjan alussa olevan johdannon Daniel Mendelsohnilta, joka asettaa ne vielä irrallaan leijuvat ajatukset ja sanat lopulta oikeille paikoilleen. Augustus on lopulta yhtä erilainen kuin samanlainen Stonerin ja Butcher's Crossingin kanssa: kun ihmiseltä vähitellen riisutaan se prosessi jossa "se mitä olisit itse voinut tehdä" niin että jäljelle jää vain se mitä hän todella teki - toisin sanoen se vähä, mikä on hänen aitoa minäänsä."  Jokainen meistä kohtaa lopussa itsensä, oli takana kuinka mahtava elämä tahansa.

Vaikka kirjan lukeminen lopulta otti melkoisen ajan, olen onnellinen että en lopettanut kesken. Augustus toden totta palkitsee lopussa lukijansa, ja Williams pitää paikkansa upeiden kirjailijoiden joukossa. Williamsin tapa havannoida ihmisyyttä ja elämää vaikuttaa kerta toisensa jälkeen.



Helmet-lukuhaaste: 6. Kirjassa on monta kertojaa

perjantai 3. maaliskuuta 2017

Kati Hiekkapelto: Kolibri & Suojattomat

Kati Hiekkapelto: Kolibri, Otava 2013
Kati Hiekkapelto: Suojattomat, Otava 2014
Molemmat kirjat omia ostoksia Elisa Kirjasta

Innostuin pitkästä aikaa kaivamaan Koboni esiin, ja tilaamaan Elisa Kirjasta pari edullista dekkaria helpoksi lukemiseksi. Koska Kati Hiekkapellon Anna Fekete -sarja houkutteli edullisella hinnallaan, päätin kokeilla hetkeksi aikaa dekkarien maailmaa. Ja tästähän kuoriutui vallan loistava sarja jota ruveta seuraamaan, todella positiivinen yllätys!

Kirjan päähenkilönä on Anna Fekete, Jugoslavian hajoamissotaa jo lapsena perheensä kanssa Suomeen paennut rikostutkija. Hän on juuri aloittanut työnsä pohjoissuomalaisessa kaupungissa, kun hän joutuu heti keskelle raakaa murhatutkintaa. Samalla murhatutkimusten taustalla Annaa mietityttää kovasti nuoren kurditytön hätäpuhelu kunniaväkivallan uhasta, mutta tyttö pyörtää lopulta puheensa. Anna tietää ettei kaikki ole kunnossa, mutta tyttö ei uskalla avata suutaan. Uuden työn aloitus on siis melkoisen rankka, varsinkin kun Anna saa rasistisen Eskon työparikseen johon kiteytyy koko suomalaisen keski-ikäisen miehen irvikuva kielteisine asenteineen ulkomaalaisia kohtaan.

Molemmissa teoksissa tutkitaan rikoksia, mutta ollaan myös syvällä yhteiskunnallisissa asioissa ja annetaan kasvot tuntemattomille, maahanmuuttajille ja sille aina olemassa olevalle tarinan toiselle puolelle. Mikään ei ole mustavalkoista, vaikka juuri Annan työpari Esko ottaakin sarjassa roolin mustavalkoisesta ajattelutavasta mitä tulee asenteesta ulkomaalaisia kohtaan. Ja sarjan ensimmäisessä osassa, Kolibrissa, Esko onkin niin järkyttävän kamala tapaus että hävettää ihan ajatella että elävästä elämästä oikeasti löytyy niin rasistisia ihmisiä.

Kati Hiekkapelto tuo siis esiin paljon kipeitä aiheita, ihmiskohtaloita ja toisaalta vastakkainasettelua: rasistin työpariksi ulkomaalaistaustainen maahanmuuttaja, rikollisen ulkomaalaisen rinnalle työtä tekevän ulkomaalaisen. Jokaisella ihmisellä on tarina kerrotavanaan, eikä sitä pidä vähätellä.

"Suomen lähiöissä oli jo vuosikausia tikittänyt aikapommi: toisen polven syrjäytyneet maahanmuuttajanuoret, joiden elämäntavat ja moraali eivät ammentaneet heidän vanhempiensa uuden sen enempää kuin vanhankaan kotimaan parhaista puolista. Silti musta huppari tuntui yllättäneen kaikki kuin äkisti noussut ukkonen. Poliisit tuijottivat sitä epäuskoisina, ilmassa kihisi sähköinen jännitys, Esko tunsi sen väreilyn ihollaan. Näiden hupparityyppien tulevaisuuden unelmissa ei siintänyt koulunpenkki ja alipalkattu paskatyö. Näille tyypeille tämä yhteiskunta ei ollut onnistunut tarjoamaan mitään kiinnostavaa vaan päinvastoin: yhteiskunta oli onnistunut sysäämään heidät syrjään."

Tykästyin kovasti kirjasarjaan. Se oli vetävä juonellaan, mielenkiintoinen kantaaottavuudellaan. Se ei tuomitse, mutta tuo esiin asioita joita on jokaisen hyvä pohtia. Suomalainen ei aina ymmärrä miten tavallista ja turvallista elämää saa elää. Sellaista, josta niin moni haaveilee. Näitä asioita, tavallisia asioita meille, tuodaan kirjoissa välillä esille. Joskus kuin ohimennen, mutta silti välillä hieman liian alleviivaavasti. Ensin se ärsytti, mutta sitten sitäkin jäi miettimään: ehkä sitä alleviivaavuutta oikeasti tarvitaan että voi ymmärtää miten hyvä Suomessa on asua.

Anna Fekete on kiinnostavan oloinen persoona, vaikkakin tuntuu että yhdenkään dekkarisarjan tähti ei voi olla muutakuin yksinäinen ja kovasti työtä tekevä, ehkä aina vähän alkoholilla lohduttautuva tapaus (ei kai ehkä näin aina ole, mutta ne dekkarit joita olen lukenut, tuntuu näin usein olevan). Tämäkään päähenkilö ei ole siitä muotista poikkeus, mutta silti tuntuu siltä että pinnan alta voisi paljastua vielä paljonkin, sen sarjan eteneminen varmaan vielä näyttää. Sarjan kolmas osa tulee varmasti vielä luettua!

Helmet-lukuhaaste: 24. Kirjassa selvitetään rikos



keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Ihan hillitön helmikuu takana

Jos yhteen kuukauteen voi mahtua paljon, niin helmikuu taisi juuri tehdä niin. En ole kahteen viikkoon avannut edes tietokonetta, ja blogi vaipui pieneen horrostilaan. Arki muuttui kovasti kun perheen pienin aloitti heti kuun vaihteessa päiväkotitaipaleensa. Sen jälkeen onkin ihmetelty uutta, saatu tarhatuliaisina flunssaa, noroa (ja oli siinä välissä korvatulehduskin), juostu lääkärissä ja valvottu öitä. Lukemisesta ei ole tullut mitään. Kuvitelkaa tilanne, jossa olette niin kipeänä ettei voi lukea. Se on kuulka lukevan ihmisen pahimpia painajaisia! Sillä kuten arvata saattaa, pojan tarhatuliaisista osa tarttui meihin vanhempiinkin. Arvoon arvaamattomaan nousi kuitenkin yllättäen e-kirjan lukulaitteeni Kobo, johon latasin pari vetävää dekkaria joista toisen sainkin luettua lapsen unta samalla valvoessa. Ah, on se näppärä laite kun voi lukea pimeässä ilman että kenenkään uni siitä häiriintyy! Toinen dekkareista on luettu ihan justiinsa, joten niistä pian lisää.


Mutta kuten aina ennenkin, vaikka ei olisi aikaa lukea, on aina aikaa ostaa kirjoja. Piipahdin taas tässä kuussa läheisessä Kierrätyskeskuksessa ja mukaan lähti ylläoleva pino pokkareita neljällä eurolla. Ei paha. Lisäksi kävin lainaamassa kirjastosta pari kirjaa ja postisetäkin on muistanut meikäläistä äärimmäisen kiinnostavilla kevään uutuuskirjoilla, joita luen nyt vähän niinkuin kaikkia samaan aikaan. Juu, keskittymiskyvyn kanssa vissiin nyt vähän ongelmia.


Takana on siis melkoisen hillitön helmikuu, eikä se ole ollut sitä koko aikaa erityisen positiivisella tavalla. Kuitenkin, on aika kääntää kalenterin sivu maaliskuulle ja kuulostella kevättä. Ostaa vähän lisää tulppaaneja ja tarttua jälleen kirjaan ja herättää blogi pienestä horroksestaan. Tervetuloa maaliskuu! 

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

 Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki
Teos 2015
Kansi Jussi Kaakinen
Kirjastosta lainattu

"Myöhemmin opin, ettei meripihkaan vangiksi jääneitä olentoja voi vapauttaa. Ne ovat menneisyyden kuvia, ajan ulkopuolelle pudonneita, ja se on niiden ainoa tapa olla olemassa. Kun kääntelen mennyttä silmieni edessä, ajattelen korentoa. Ajattelen läpikuultavaa kirkkautta, joka varjelee sitä ja vääristää sitä. Siivet eivät värähdä, se ei koskaan käännä tuntosarviaan. Silti, kun valo lävistää kiven uudesta kulmasta, korento näyttää muuntuvan toiseksi. Ja kauan sitten pysähtyneeseen asentoon on jo kirjoitettu se, mikä tulee myöhemmin.
Niin myös minun menneessääni kasvaa tämä nykyisyys jo sinä ensimmäisenä yönä, kun näen hänet."


Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunki on kuin kaunis ja taidokas kudontatyö jonka langat kietovat lukijan intensiiviseen lukukokemukseen vahvasti. Siinä missä Teemestarin kirja jätti hieman toivomisen varaa (vaikka rakastinkin kirjan maailmaa ja Itärannan kieltä suuresti), lunasti Kudottujen kujien kaupunki odotukseni. Kokonaisuus pysyi kasassa, ja kirja tuntui hiotummalta kuin esikoisensa.

Kudottujen kujien kaupunki on toistuvien tulvien riivaama saari, jossa unet ovat kiellettyjä. Seittien Talon pihasta nuori Eliana löytää puhekyvyttömän nuoren naisen jonka käteen on tatuoitu hänen nimensä. Tuo tatuointi vihjaa siitä miksi nainen on päätynyt kutojien luokse, mutta Eliana ei tunne naista. Tuo tatuointi lopulta kietoo heidän tarinansa ja tulevaisuutensa yhteen. Samalla kun Eliana selvittää mysteeritatuointia, riehuu saarella tuntematon sairaus joka sairastuttaa kasvit, eläimet ja ihmiset. Unennäkeminen on silti sairauksista suurin, ja niiden näkemisestä joutuu Tahrattujen Taloon.

Historia ja nykyisyys kohtaavat, ja Eliana kietoutuu siihen vahvasti mukaan, kuten lukijakin. Koko ajan kirjan yllä häilyvä pahaenteisyyden painava ilmapiiri käy aina vain tummemmaksi tarinan edetessä ja saadessa uusia muotoja, joissa Itäranta käyttää taitavasti ikivanhoja symboleja, tarinoita ja kantaaottavaa ajankuvaakin. Sen maailma on lopulta hyvin iätöntä, silti mystistä ja täynnä syvää inhimillisyyttä. Itärannan kieli on edelleen kaunista vaan ei koukeroista, eikä siihen ei voi kuin ihastua.

Olen lainannut tämän kirjan useasti kirjastosta, mutta palauttanut sen lopulta joka kerta lukemattomana kirjastoon. En ole mukamas ehtinyt lukea määräajassa. Kun tarinan imuun pääsi, ei voinut kuin taas ihmetellä omaa lukemattomuuttaan. Kirjan maailmaa on oikeastaan aika vaikeaa kuvailla, mutta sen lukemisen jälkeen kyllä tuntee vahvasti. Tunnelma on koko matkan kauttaaltaan suorastaan käsin kosketeltavan painostava ja pahaenteinen, unenomainen mutta tarunhohtoisen kaunis. Lukija kudotaan tarinaan mukaan.


Helmet-lukuhaaste: 31. Fantasiakirja

perjantai 10. helmikuuta 2017

Meik Wikin: Hygge - Hyvän elämän kirja

 Meik Wikin: Hygge - Hyvän elämän kirja
Readme.fi 2017
Suomennos Tapani Lahtinen
Alkuperäinen teos The Little Book of Hygge
Arvostelukappale kustantajalta

"Hyggessä on kyse enemmän tunnelmasta ja kokemisesta kuin konkreettisista asioista. Sitä on yhdessäolo rakkaiden kanssa. Kodikkuuden tunne. Turvallisuuden tunne, joka mahdollistaa suojavarustusten laskemisen. Voit käydä jonkun kanssa loputonta keskustelua elämän pienistä ja suurista asioista, nauttia äänettömästi toisen läsnäolosta tai vain istahtaa teekupillisen ääreen omissa oloissasi."

Meik Wikingillä on aika siisti työ, sillä hän tutkii sitä mikä tekee ihmisistä onnellisia. Hän on Tanskan Happiness Research Instituten johtaja, ja on tutkinut vuosia tanskalaista elämäntapaa. Tanska mainitaankin usein maailman onnellisimpana maana. Miksi? Onnellisuutta selittää yksi asia: hygge.

Mitä ihmettä se hygge sitten meinaa? Sitä Wiking avaa nyt kokonaisen kirjan verran.

"Sana hygge juontaa juurensa norjalaisesta hyvinvointia tarkoittavasta sanasta. Tanska ja Norja kuuluivat samaan kuningaskuntaan lähes viisisataa vuotta, kunnes Tanska menetti Norjan vuonna 1814. Sana "hygge" esiintyi kirjoitetussa tanskan kielessä ensimmäistä kertaa 1800-luvun alussa. Yhteys hyggen ja hyvinvoinnin tai onnellisuuden välillä ei välttämättä ole sattumaa."

Hyggeilyn yksi perusasioista on tunnelma. Sitä saadaan luomalla kaunis valaistus, eikä olekaan ihan sama millä valaisimilla kotiin tuodaan valoa. Loisteputkivalaisimia ei tanskalaisista kodeista löydä. Kynttilät ovat tanskalaisten mielestä suurin tunnelman luoja, minkä allekirjoitan itsekin täysin! Talvisin poltan päivittäin kynttilöitä. Muistan omasta lapsuudestani kuinka äitini joka aamu sytytti yhden kynttilän keittiön pöydälle ihan arkenakin, ja tuon kynttilän valossa syöty aamupala oli maailman tunnelmallisin ja ihanin tapa aloittaa arkiaamu. Sitä harrastan itsekin aina kun mahdollista. Ehkä äitini ymmärsi hyggen perusolemuksen jo ennen kuin kukaan siitä keksi puhua.

Hygge on kaikkea ihanaa, kotoisaa. Sitä on tunnelma, läsnäolo, nautinto, mukavuus, yhdessätekeminen, kiitollisuus, yhteenkuuluvuus... Sanaa hygge on vaikea kääntää muille kielille täysin, mutta esimerkiksi englanninkielinen sana hominess liippaa jo aika läheltä. Pimeässä pohjolassa hyggeily on ehdottomasti keino pärjätä talven yli: on lupa jäädä viltin alle takkatulen ääreen, lämmin juoma viereisellä pöydällä. Keskittyä vain siihen hetkeen. Ylen sivuilta löytyy myös aiheesta artikkeli Apua kaamokseen maailman onnellisimmilta – hygge-trendi antaa luvan jäädä sohvannurkkaan.

Innostuin kirjasta ihan mielettömästi kun tästä vähän aikaa sitten kuulin: tälle meikäläisen omalle sielunmaisemalle ja perusolemukselle on olemassa ihan termikin! Ja koko touhu tekee vielä onnelliseksikin (pitäisikö muuttaa Tanskaan?). Ja niin se kyllä tekeekin, kun alkaa todella pohtia miten täydellisen ihanalta tuntuu juoda hyvää kahvia, syödä ihanaa tuoretta pullaa kynttilän valossa ja vaikkapa villasukat vielä jalkaan vedettynä (äitinä tarkennan perään vielä että rauhassa). Se hetki on siinä itsessään täydellinen, hyggelig. Vielä tämä helmikuun kirkas ihana auringonvalo siihen päälle, ah. Olisin varmasti aivan kotonani tanskalaisten parissa.

Katri kirjoitti kirjasta vähän aikaa sitten, ja samoihin epäkohtiin tuli kiinnitettyä myös huomiota. Vaikka tunnelman luomiseen ei tarvita paksua lompakkoa, ei esimerkit laskettelureissusta, kahvilassa käymisestä tai ulkona syömisestä ole tuolloin mitenkään erityisen onnistuneet. Kyllähän se hieman sitä pätäkkääkin vaatii. Monia asioita myös toistettiin vähän turhan usein: asia olisi mennyt perille vähemmästäkin. Hyggen käsite nimittäin tuli erittäin selväksi kun asialle oli omistettu ihan oma kirjansa.

Kuitenkin sanon että kirja oli vallan ihastuttava. Se ei mullista maailmaa, mutta tekee sen hieman pehmeämmäksi. Onnellisuushan on pääosassa! Tyytyväisenä jatkan tätä totuttua elämäntyyliä, hyggeilyä, joka on ollut näemmä osa minua aina. Ja juuri siksi sijoitankin tämän kirjan Helmetin lukuhaasteessa kohtaan 13: kirja "kertoo sinusta".

maanantai 6. helmikuuta 2017

Anthony Doerr: Davidin uni

Anthony Doerr: Davidin uni
WSOY 2016
Suomennos Hanna Tarkka
Kansi Martti Ruokonen / Istock
Englanninkielinen alkuteos About Grace, 2004
Arvostelukappale kustantajalta

"Hänen nimensä oli David Winkler, ja hän oli viidenkymmenenyhdeksän. Oli ensimmäinen kerta kahteenkymmeneenviiteen vuoteen, kun hän matkustaisi kotiin - jos sitä vielä kodiksi voisi sanoa. Hän oli ollut isä, aviomies ja hydrologi. Enää hän ei ollut varma, oliko hän mitään näistä."

Davidin uni on Anthony Doerrin esikoisteos, mutta paremmin hänet muistetaan läpimurtoteoksestaan Kaikki se valo jota emme näe. Sain Davidin unen kustantajalta jo viime vuoden puolella, mutta en ollut varma lukeako lopulta kirjaa kun en kuulunut heihin jotka ihastuivat Kaikki se valo jota emme näe teokseen. Jätin asian kuitenkin hautumaan ja lopullinen syy tarttua kirjaan oli lopulta niinkin yllättävä kuin sen kansi. Tykästyin kauniiseen kanteen sen verran että päätin antaa Doerrille uuden mahdollisuuden.

Alaskalainen hydrologi David Winkler näkee enneunia. Joskus unet kertovat etukäteen pieniä asioita tai kohtaamisia, mutta joskus ne näyttävät kauheita onnettomuuksia. Unet eivät noudata tarkkaa kaavaa ilmestymisestään, mutta yksi tällainen kauhea uni toistuu Davidille joka yö kun hänen ja hänen vaimonsa Sandyn tytär Grace on vastasyntynyt. Pelko on järjetöntä, eikä David lopulta uskalla edes nukkua. David yrittää kertoa vaimolleen tästä unesta mutta Sandy ei halua kuunnella eikä ymmärtää vaan patistaa Davidia lääkärille. Lopulta David ei keksi tilanteeseen mitään muuta ratkaisua kuin paeta. Paeta perheensä luota jotta he kaikki olisivat turvassa.

Tuo pakomatka vie Davidin aina Karibianmerelle asti, jonne hän lopulta asettuu asumaan kahdeksikymmeneksiviideksi vuodeksi. Ja koko tuon ajan hän miettii, onko Grace elossa. Lopulta hänellä on kylliksi rohkeutta matkustaa takaisin kotiin ja selvittää mitä hänen perheelleen on tapahtunut.

Davidin unen kerronta lipuu hiljalleen, hieman unenomaisesti, keinuen Karibianmeren aalloilla ja lämmössä, tippuen hiljaa taivaalta kuin kuusisakaraiset lumihiutaleet Alaskassa. Se on unta ja valvomista, oman itsensä pakenemista ja lopulta kohtaamista. Davidin uni kolahtaa lopulta kovempaa kuin Kaikki se valo jota emme näe.

Toisaalta hurmaannuin kirjasta todella paljonkin, mutta täydelliseksi kirjaa ei pääse mitenkään kehumaan. Kirjan alku on todella vetävä ja ensimmäinen osa menikin yhdessä hujauksessa. Alun psykologinen jännitys ja uhkaavuus lupailee lopulta hyvin erilaista tunnelmaa kuin mitä kirjasta lopulta kuoriutuu. Doerr kirjoittaa kauniisti, ja ihastuin suuresti juuri luonnonkuvauksiin; Karibian kuumuus, Alaskan kylmyys, meri ja lumi. Kerronta oli hyvinkin runollista kun Doerr antoi äänen luonnolle. Muuten kiinnitin huomiota siihen, että luvut ovat tässäkin lyhyitä (kuten siis Kaikki se valo jota emme näe -kirjassakin) mikä pääsee rikkomaan ja herpaannuttamaan itse lukukokemuksesta, välillä todella pahastikin. Lisäksi ihmettelin kirjailijan valintaa käyttää Davidista puhuttaessa vain sukunimeä, Winkleriä, vaikka kaikkien muiden kohdalla käytettiin etunimiä.

Se, oliko Davidin pako Karibialle lopulta erityisen uskottava, oli mielestäni koko ajan hyvin kyseenalainen. Varsinkin, kun David vain jämähti elämään johon pakeni, eikä selvittänyt asioita. Ja sitten pitkä matka takaisin kotiin saa paljon lisää sivuja ja puuduttavaa matkakertomusta. Ja kuitenkin sinne väliin osuu kaunista ja runsasta luonnonkuvausta joka pääsee ihastuttamaan.

Epäuskottavuuksia kirjassa riittää, joten Davidin uni jää minulle siis ristiriitaiseksi, erilaiseksi, runsaaksi mutta silti paikoitellen hyvin ihastuttavaksi lukukokemukseksi.


Helmet-lukuhaaste: 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis

maanantai 30. tammikuuta 2017

Elizabeth Gilbert: Big Magic - Uskalla elää luovasti


Elizabeth Gilbert: Big Magic - Uskalla elää luovasti
Gummerus 2017
Suomennos Laura Beck
Englanninkielinen alkuteos Big Magic, 2015
Arvostelukappale kustantajalta

"Uskon vakaasti, että me kaikki tarvitsemme elämäämme jotain puuhaa, joka estää meitä pureskelemasta sohvaa. Tulee siitä meille sitten ammatti tai ei, me kaikki tarvitsemme tekemistä, joka ei ole meille arkipäivää ja joka vapauttaa meidät vakiintuneista ja rajoittavista yhteiskunnallisista rooleistamme (äitinä, työntekijänä, naapurina, veljenä, esimiehenä tms.). Me kaikki tarvitsemme jotakin, mikä auttaa meidät unohtamaan itsemme joksikin aikaa - unohtamaan ikämme, sukupuolemme, sosioekonomisen taustamme, velvollisuutemme, epäonnistumisemme ja kaiken sen, mitä olemme menettäneet ja möhlineet. Tarvitsemme jotakin, mikä vie meidät niin kauas itsestämme että unohdamme syödä, unohdamme käydä pissalla, unohdamme leikata nurmikon, unohdamme inhota vihollisiamme, unohdamme pohtia epävarmuuksiamme. "

Luin vuosia sitten Elizabeth Gilbertin bestsellerin Eat Pray Love - Omaa tietä etsimässä, josta muistan kovasti pitäneeni. Kyseisen kirjan julkaisusta on kulunut jo kymmenen vuotta aikaa, ja Gilbertiltä on näin juhlavuotena ilmestynyt nyt uusi kirja Big Magic - Uskalla elää luovasti joka nimensä mukaisesti opastaa oman luovuuden pariin. Hyvinvointikirjoille on oma hetkensä ja paikkansa, ja itseäni ne ovat viime aikoina innostaneet kovasti. Ja rehellisesti uskon sen kielivän jostain. Melkoisen pirstaleinen työhistoria vailla sitä "omaa juttua", lähestyvät kolmekymppiset ja oman paikan löytyminen maailmassa mietityttävät entistä enemmän ja juuri siksi kirjat kuten Big Magic kutsuvat luokseen. Jo pelkästään kirjan kansi on ihanan energinen ja sopii luovuuden teemaan!

Kirjan tarkoituksena ei ole opastaa siihen kuinka elämä yht'äkkiä omistetaan taiteen tekemiselle, tai kuinka elämän suunta muutetaan hetkeksi täysin päinvastaiseen suuntaan. Niin saa toki tehdä jos siltä tuntuu, mutta pääpaino on laajemassa sanomassa; "--kun puhun luovasta elämästä, puhun laajemmin. Puhun elämästä, jota ohjaa pikemminkin uteliaisuus kuin pelko." Sillä kuinka monen ihmisen unelmat ja luovuus kaatuvat juuri pelkoon! Ei uskalleta olla sitä mitä halutaan olla, ei päästetä irti niistä näkymättömistä rajoitteista joita ympärille on kasattu. Pelolle annetaan liikaa valtaa, vaikka sisällä asuisi millaisia lahjoja tahansa.

Uskon samaan kuin yllä olevassa lainauksessa: me kaikki tarvitsemme jotain mikä auttaa meidät unohtamaan itsemme hetkeksi. Meille himolukijoille on helppoa mennä tarinoiden sisään, unohtaa ympäröivä maailma, sillä rakastamme kirjoja ja lukemista. Monesti myös kirjoittamista, sillä minulle juuri tämä blogi on se luovuuden kanava jota ilman en voi olla. Samalla tavalla se ihminen joka möyrii kukkapenkissä sormet mullassa unohtaa arkihuolet ihastellessaan kätten jälkiä ja toinen maalaa niin keskittyneesti että on sulkenut muun maailman hetkeksi pois ulottuviltaan. Se on luovuutta, intohimoa ja uteliaisuutta.

Kirjassaan Gilbert esimerkkien kautta kertoo kuinka luovuus on kuin taikaa: aikaansaannokset vaihtelevat suuresti eri ihmisillä, mutta luova elämä antaa onnellisempaa, vahvempaa ja ennen kaikkea kiinnostavampaa elämää. Jos olet aina halunnut harrastaa vaikkapa balettia, tee se. Elämä on taatusti erilaisempaa kuin ennen!

Uskalla elää luovasti on ennen kaikkea inspiroivaa luettavaa. Se rohkaisee, eikä edes hirveästi vedä överiksi. Joskus tällaisilla self-help oppailla on taipumusta pieneen epäuskottavuuteen, mutta itse koin kirjan enemmänkin pienenä voimakirjana inspiraation tiellä. Tukena sille rohkeuden tielle jossa uskaltaa elää omannäköistä elämää.


Helmet -lukuhaaste: 4. kirja lisää hyvinvointiasi

perjantai 27. tammikuuta 2017

Blogistanian vuoden 2016 parhaat kirjaehdokkaani


Ensimmäistä kertaa otan osaa Blogistanian Finlandia sekä Blogistanian Globalia 2016 äänestykseen, jossa kirjabloggaajat äänestävät vuoden 2016 parhaista kirjoista neljässä eri kategoriassa.
Kategoriat ovat:
  • Blogistanian Finlandia
  • Blogistanian Globalia
  • Blogistanian Kuopus
  • Blogistanian Tieto
joista itse osallistun nyt kahteen ensimmäiseen. Kuinka jännittävää! Varsinkin näin Suomen juhlavuotena varsinkin kotimaisen kirjallisuuden taso ilahduttaa, ja Blogistanian Finlandia -kategoriassa nähdään varmasti timanttinen kolmikko. Pisteytys menee niin, että paras kirja saa kolme (3) pistettä, seuraava kirja kaksi (2) pistettä ja sitä seuraava yhden (1) pisteen. Jokaisen kirjan kohdalla on myös linkki omaan blogiarviooni.

Blogistanian Finlandia 2016 -palkinto nostaa esille bloggaajien arvostamia kotimaisia kirjoja. Äänestys koskee vuonna 2016 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia ja runokokoelmia sekä sarjakuvia. Blogistanian Finlandiaa emännöi Krista Lukutoukan kirjallisuusblogista.

Pisteeni annan

Minna Rytisalo: Lempi, kolme (3) pistettä
Riitta Jalonen: Kirkkaus, kaksi (2) pistettä


Blogistanian Globalia 2016 -palkinto nostaa esille bloggaajien arvostamia käännöskirjoja. Äänestys koskee vuonna 2016 Suomessa julkaistua, suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä, alun perin ulkomailla ilmestynyttä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia. Blogistanian Globaliaa emännöi Yöpöydän kirjat -blogi.

Pisteeni annan kahdelle kirjalle:

Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon, kolme (3) pistettä
Sadie Jones: Kotiinpaluu, kaksi (2) pistettä

Äänestyksen tulokset julkaistaan emäntäblogeissa 28.1. kello 10. 

torstai 26. tammikuuta 2017

Tua Harno: Ne jotka jäävät

 Tua Harno: Ne jotka jäävät
Otava 2013
Seven pokkari 2014
Kansi Timo Numminen
Oma kirjaostos


"Jotkut meistä menevät rikki jäämällä, toiset lähtemällä, ja tässä minä olen,
 enkä tiedä kumpaan ryhmään kuulun."

Frida kirjoittaa auki sukunsa tarinaa yrittäen ymmärtää isäänsä, isoisäänsä ja itseään. Fridassa asuu sama levottomuus kuin sukunsa miehissä, mutta ei halua osaksi samaa toistuvaa ja sukupolvia vahingoittavaa ketjua, sillä "Miksi aina tärkeimpiä ovat ne, jotka lähtevät? Miksi kirjoitan tätä isästäni, joka lähti, enkä äidistäni, joka jäi?"

Fridan isä Raimo on nuorena kuin ilmetty Leonard Cohen, hän soittaa tyttärelleen artistin levyjä, pyytää kuuntelemaan sanoja tarkoin, ja matkustaa ympäri maailmaa aina moitteettomasti pukeutuen. Fridan isän lapsuus ilman oman isänsä Pojun läsnäoloa sai tämän vakuuttuneeksi ajatuksesta yhdestä upeasta ja onnellisesta perheestä, mutta se sama levottomuus mikä ajoi Pojunkin maailmalle horjuttaa myös Fridan isää. Lähteä voi monella tavalla, kuten Poju maailmalle, tai Raimo, joka yritti pysyä paikoillaan, mutta "hän kaatui sisäänpäin. Teki sisälleen maailman, jonne kukaan ei voinut häntä seurata eikä häntä sieltä löytää."

Ne jotka jäävät
on vahva sukutarina. Se kertoo poislähtemisestä, jäämisestä ja sielun levottomuudesta. Samalla se tuo esiin sen jäljen mikä jääviin sukupolviin jää kun luota lähdetään pois. Se ei parane koskaan. Tässä suvussa miehet ovat lähteneet ja naiset jääneet, ja samalla rikkoneet lähtiessään paljon.

Tua Harnon teksti on painavaa ja kaunista luettavaa. Tässä tarinassa ei lähdetä sivuraiteille, se ei tuomitse henkilöitään mutta ei toisaalta anna armoakaan. Tarina ei ole kaunis mutta se on vahva ja voimakas, sieluun osuva. Surumielisyys leijuu kirjan yllä, ja sellainen kaihoisa surumielisyyden tunne jäi itsellenikin kirjan kannet suljettuani. Kuinka paljon onkaan asioita jotka ylittävät monet sukupolvet! Mutta mitä kirjailija haluaa teoksellaan sanoa?, mietin pitkin kirjaa. Kirja kertoi nimensä vastaisesti kuitenkin enemmän heistä jotka lähtevät, eivät niistä jotka oikeasti jäivät, ja juuri se asia teki tarinasta aika julman. Voisiko sukupolvien ylittävässä ketjussa tehdä poikkeuksen? Olen kuitenkin odella vaikuttunut siitä että tämä on Harnon esikoisteos, ja päällimmäiset tunteet kirjan suhteen ovat ihastuneet. Kirjan loppuratkaisu on kirjan tyylille uskollinen ja suorastaan jäätävä, mutta jotenkin niin ainoa oikea.

"Eivät ne rakasta jotka lähtevät, vaan ne jotka jäävät."
Helmet-lukuhaaste: 42. Esikoisteos

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

John Williams: Stoner

John Williams: Stoner
Bazar 2017, 1. taskukirjapainos
Suomennos Ilkka Rekiaro
Englanninkielinen alkuteos Stoner, ilmestyi alunperin vuonna 1965
Oma kirjaostos

"Nimen sattumalta kohdannut opiskelija saattaa aprikoida, mikä William Stoner oli miehiään, mutta tuskin tyydyttää uteliaisuuttaan muuten kuin ohimennen asiaa tiedustelemalla. Stonerin kollegat, jotka eivät mitenkään erityisesti arvostaneet häntä hänen eläessään, puhuvat hänestä enää harvoin; vanhimmille hänen nimensä muistuttaa siitä lopusta joka heitä kaikkia odottaa, ja nuorimmille se on pelkkä ääneen lausuttu sanapari. Se ei herätä menneisyyden vastakaikua eikä mielikuvaa henkilöstä, johon he kykenisivät itsensä tai uransa yhdistämään."

En olisi voinut aloittaa tätä uutta kirjavuotta yhtään paremmin. Minua kiinnosti Stoner jo sen ilmestyessään suomeksi käännettynä vuonna 2015, ja ihastuneita arvioita muista kirjablogeista lukiessani olin jossain syvällä sisimmässäni varma että kirjaan tulenkin ihastumaan. Kirjan lukeminen sai kuitenkin odottaa näinkin kauan, mutta koska olin varma ihastumisestani en voinut myöskään ajatella lukevani kirjaa missä tilanteessa vain. Halusin antaa Stonerille arvoisensa ajan.

Kirja kertoo nimensä mukaisesti miehestä nimeltä William Stoner. Stoner kasvaa Yhdysvaltojen Keskilännessä maatilan poikana ja vanhempiensa ainoana lapsena, lopulta muuttaen kotoa pois aloittaakseen opiskelut Missourin yliopistossa. Aluksi suunnitelmana oli, että Stoner opiskelee maataloustiedekunnassa palaten opiskelujensa jälkeen takaisin maatilalle ja perheen tilaa jatkamaan. Rakkaus kirjallisuuteen roihahtaa kuitenkin Stoneriin sen verran palavasti, ettei hän palaa enää kotiin. Yliopistosta tulee nyt hänen kotinsa ja elämänsä, kun hän alkaa myös opettaa.

Stoner tapaa nuoren ja kauniin Edithin, ja he menevät naimisiin tuntematta toisiaan. Avioliitosta tulee onneton, heillä ei ole muuta yhteistä kuin kaipaus joka ei kohtaa. Edithistä kuoriutuu tasapainoton nainen, johon on koko kirjan ajan vaikea suhtautua myötämielisesti, vaikka avioliiton molemmissa osapuolissa on syynsä sen epäonnisuuteen. Parille syntyy yksi lapsi, tytär, johon vanhempien epäonnistunut avioliitto lopulta jättää vääjämättä omat arpensa.

Stoner on yksi vaikuttavimmista ihmisen elämän kaaresta kerrottavista kirjoista. Williams kirjoittaa niin inhimillisen tarkkanäköisesti ihmiselämän pettymyksistä, rakkaudesta ja niistä pienistä sekä suurista vivahteista joita ihmisten välille vuodet tuovat. Kuinka joku voikaan löytää niin osuvat sanat kuvastamaan ihmisen pettymystä omaan elämäänsä, kuinka syvän viisaalta tuntuu lukea rauhallisen eleettömästi etenevää armottoman vääjäämätöntä ihmiselämän loppua. Kuinka joku kirja voikaan olla näin vakuuttava, koskettava ja vain kertakaikkisen upea.

Tunne syvällä sisimmässä oli siis osunut oikeaan: minä todella ihastuin kirjaan. Se pisti ajattelemaan, kietoi maailmaansa ja kaikessa yksinkertaisuudessaan piti otteessaan. Stonerin luettuani en voi kuin samassa lauseessa todeta että on suuri harmi, ettei kirja ilmestyessään herättänyt huomiota mutta kuitenkin onni, että teos on nyt löytänyt kaunokirjallisessa maailmassa arvoisensa paikan, kun vuonna 2006 kirjasta otettiin uusia painoksia ja lukijat löysivät teoksen.

Helmet-lukuhaaste: 2. kirjablogissa kehuttu kirja.


perjantai 6. tammikuuta 2017

Gao Xingjian: Vaarin onkivapa

 Gao Xingjian: Vaarin onkivapa
Otava 2009
Suomennos Riina Vuokko
Kansi Joseph Shan Pao Lo
Kiinankielinen alkuteos Gei wo laoye mai yugan
Kirjastosta lainattu

"Kirjoitin, että koti on joustava kahle. Joskus se tuntuu väljältä, joskus taas puristaa tiukemmin kiinni. Joskus sitä jää loukkuun ihan lähelle, joskus vapautuu miltei kokonaan. Tämä pätee myös kahden toistaan rakastavan ihmisen muodostamaan kotiin.
  Yleensä se on juuri noin.
  Väitän että myös täynnä rakkautta oleva koti on tällainen kahle. Kun rakkaus on suurimmillaan, ehkä kipeänä mutta myös onnellisena, kahleet eivät ahdista kovina ja kylminä, ne tuntuvat pehmeiltä ja helliltä, juuri sitä tarkoitan kun kutsun sitä joustavaksi kahleeksi. Mutta kun matkan varrella tulee vaikeuksia, niitä pieniä ristiriitoja, joihin jokaisessa kodissa joskus törmätään, silloin kokee tuskaa läheistensä takia ja ajattelee helposti, että alun perinkin, perhettä perustaessa, tuli tehtyä niitä ja näitä virheitä. Riitoja ei voi välttää onnellisimmassakaan perheessä. Siinä vaiheessa tuo kahle kiristyy tiukemmalle, ja kun selvitään riidan yli, se taas löystyy. Näin minä sen asian ymmärrän. Näin kirjoitin päiväkirjaani. En siis halua että kukaan koskaan, tulevaisuudessakaan, omistaa minut, enkä minä halua omistaa ketään. Tuollaista omistamista ei voi kutsua rakkaudeksi.
  Niin. Ihminen elää ristiriitojen keskellä."


Olen varmasti tehnyt selväksi sen, että kärsin novellikammosta. Ja juuri siksi olenkin ottanut osaa Ompun novellihaasteeseen, jossa siirryn epämukavuusalueelleni. Mutta kappas kuulkaa kuinka hyvää se tekeekään olla välillä siellä epämukavuusalueella, ainakin kun seurana on Vaarin onkivapa. Jos joskus lukee muutaman vaikean, hankalan (ja ehkä jopa huononkin) novellin, ei voi julistaa kaikkia maailman novelleja sellaisiksi. Ja siksi onkin erityisen hienoa löytää luettavaksi hyviä novelliteoksia. Vaarin onkivapa on taas niitä kirjoja, joiden olemassaolosta en tiennyt yhtään mitään, mutta jonka luettuani olen onnellinen sen löydettyäni. Miten jotkut hienot kirjat voivatkaan välillä mennä näin ohi?

Pidin oikeastaan kaikista teoksen novelleista. Luonnollisesti jotkut kolahtivat enemmän kuin muutamat muut (yllä oleva lainaus yhdestä lempinovellistani Sadetta, lunta ja sen sellaista), mutta jokaisen novellin kohdalla mielenkiinto pysyi yllä. Kiina ja sen lähihistorian muistot ovat näissä inhimillisissä novellissa läsnä. Pidin paitsi tunnelmasta, inhimillisyydestä ja kerronnasta myös siitä, etteivät novellit olleet vaikeaselkoisia tai liian monimerkityksellisiä. Näiden novellien maailmaan oli helppoa upota, enkä yrittänytkään lukea kirjaa nopeasti. Novellien (kuten muidenkin kirjojen) kohdalla on tärkeää löytää ne oikeat, sillä tämän teoksen lukeminen auttoi ymmärtämään että ei novellien lukeminen ole epämukavaa: täytyy vain löytää ne oikeat jotka vievät jalat alta. Harva novelliteos on päässyt ihastuttamaan kuten tämä, vain Adichien Huominen on liian kaukana on vaikuttavuudessaan vielä muistoissani pikkaisen edellä. Mutta vain hiukan. Ja näin Vaarin onkivapa pääseekin novelliteoksien parhaimpiin ja niihin kokoelmiin, joita voin suositella hyvillä mielin muillekin. Näihin novelleihin on helppo kiintyä.

Vaarin onkivapa sisältää 17 novellia, jotka näin ollen omalta kohdaltani kuittaan nyt novellihaasteeseen.



maanantai 2. tammikuuta 2017

Helmetin lukuhaaste vuodelle 2017


Kirjakirppu ottaa tänä vuonna osaa Helmetin lukuhaasteeseen. Jo viime vuonna seurasin hyvin aktiivista facebook-ryhmää haasteen tiimoilta, ja sama hyvä meininki näyttää ryhmässä jatkuvan. Tämän vuoden lukuhaaste julkaistiin vähän aikaa sitten, ja lista vaikuttaa niin mielenkiintoiselta, ettei tähän vain yksinkertaisesti voi olla osallistumatta!

Helmetin lukuhaaste järjestetään jo kolmannen kerran, ja yhteistyössä mukana on Kirja-Suomi 2017 hanke, jonka teemaviikot ovat inspiroineet osaa haastekohdista. Listan erityisenä inspiraationa on kuitenkin vaikuttanut satavuotias Suomi.

"Lukuhaasteen tavoitteena on antaa sopivassa suhteessa uusia näkökulmia, innostaa ja yllättää lukija. Se on avoin kutsu kirjallisuuteen ihan kaikille – tartu sinäkin siis lukuhaasteeseen!"

Tässä vuoden 2017 lukuhaaste:

1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis
2. Kirjablogissa kehuttu kirja
3. Suomalainen klassikkokirja
4. Kirja lisää hyvinvointiasi
5. Kirjassa liikutaan luonnossa
6. Kirjassa on monta kertojaa
7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja
8. Suomen historiasta kertova kirja
9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja
10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis
11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja
12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja
13. Kirja "kertoo sinusta"
14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella
15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen
16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja
17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista
18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa
19. Yhdenpäivänromaani
20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö
21. Sankaritarina
22. Kuvitettu kirja
23. Käännöskirja
24. Kirjassa selvitetään rikos
25. Kirja, jossa kukaan ei kuole
26. Sukutarina
27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja
28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan
29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia
30. Kirjan nimessä on tunne
31. Fantasiakirja
32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta
33. Kirja kertoo Intiasta
34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt
35. Kirjan nimessä on erisnimi
36. Elämäkerta tai muistelmateos
37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta
38. Kirjassa mennään naimisiin
39. Ikääntymisestä kertova kirja
40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä
41. Kirjan kannessa on eläin
42. Esikoisteos
43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään
44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta
45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja
46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja
47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit
48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän
49. Vuoden 2017 uutuuskirja
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Muutamia kirjoja olen listaan jo hahmotellut, mutta vinkkien antaminen kommenttiboksissa on enemmän kuin sallittua! Aion hyödyntää ensisijaisesti haastekohtien kirjoja omasta kirjahyllystäni, ja sen jälkeen suunnata kirjastoon. Vuoden lopussa kokoan erillisen postauksen, johon listaan haasteseen luetut kirjat, mutta tässä vuoden mittaan lisään jokaisen kirja-arvioni perään mihin kohtaan haastetta kirja sijoittuu. Mitä mieltä olet tämän vuoden haasteesta? Sitten ei muuta kuin lukuiloa!