keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Pajtim Statovci: Tiranan sydän

Pajtim Statovci: Tiranan sydän
Otava 2016
Kirjastosta lainattu

Minun on myönnettävä heti tähän alkuun, etten ollut ajatellut ensin lukea Tiranan sydäntä. Luin Statovcin esikoisen Kissani Jugoslavian sen ilmestyessä mutta koska lukukokemukseni jäi niin hajanaiseksi ja sekavaksi, ei kirja päässyt koskaan edes tänne blogiini asti. Sillä on todellakin väliä missä ajankohdassa tiettyjä kirjoja lukee, sillä minun ja Kissani Jugoslavian tiet eivät kohdanneet tuolloin toivotulla tavalla. Tiranan sydäntä päädyin lopulta jonottamaan kirjastosta satojen muiden halukkaiden tavoin, ja kun saapumisilmoitus kirjastosta saapui, otin kirjan heti lukuun.

Vuonna 1990, Albanian Tiranassa, neljätoistavuotias Bujar saattaa isänsä ennenaikaiseen hautaan, todistaa sisarensa katoamisen ja äitinsä elämänhalun hiipumisen. Samaan aikaan ihmiset näkevät nälkää eikä kaupoissa ole ruokaa. Maa alkaa vajota köyhyyteen ja samalla kaikki haluavat pois maasta ja aloittaa uuden elämän muualla.

"Elimme siellä minne aika ei ulottunut, merkityksettömällä maa-alueella jonne järkipuhe ei kantautunut, oli kuin kukaan ei olisi vaivautunut kertomaan meille ennen kuin vasta nyt, millaiset olosuhteet meitä ympäröivät, ja se taas tuntui siltä kuin meillä ei olisi ollut mitään väliä.
Euroopan kaatopaikka, Euroopan takapiha, Euroopan suurin vankila, vertaukset muuttuivat päivittäin, ja lehdet kirjoittivat elämästä Saksassa Berliini muurin romahtamisen jälkeen, saksalaiset olivat päässeet jaloilleen ja kansa piti yhtä, ja kuvissa ranskalaiset ja englantilaiset ja ruotsalaiset näyttivät niin puhtailta ja hyvinvoivilta, että Kosovosta alkanaut häpeän tunteeni kasvoi niin suureksi, että se kattoi koko tuntemani maailman, ihmiset jotka pitivät itseään kunniallisina mutta varastivat toistensa omaisuutta ja puukottivat toisiaan selkään heti mahdollisuuden tullen, kellastuvat hampaani ja nuhjaantuvat vaatteet, jotka minulla oli ylläni."


Bujar päättää parhaimman ystävänsä Agimin kanssa lähteä tavoittelemaan Albanian raunioiden keskeltä uutta alkua elämälleen. Nykyinen kotimaa ei anna heille enää mitään, vain muualla elämällä on antaa mahdollisuuksia. Ja tuon päätöksen myötä vuosia myöhemmin Bujar on matkannut lukuisissa suurkaupungeissa etsien paikkaansa maailmassa. Viimeinen kaupunki on Helsinki. Löytääkö rikkinäinen ihminen rauhan ja onnen vihdoinkin?

Jo heti ensisivuilta Tiranan sydän ottaa kädestä tiukasti kiinni ja sen tiukka ote tuntuu sydämessä saakka. Kirjalle antautuu välittömästi, sen tarina on samaan aikaan sydäntäsärkevä, todentuntuinen ja vahvasti myös tätä päivää kuvaava. Statovci kuvaa vahvasti ulkopuolisuuden tunnetta ja suurta tarvetta tulla nähdyksi, olla hyväksytty, kuulua johonkin. Tuo palava halu olla osa jotakin kuristaa hyvinvointivaltiossa asuvan kurkkua väkisinkin.

"Tiedätkö, miten nöyryyttävää on, ettei saa edes sellaisia asioita, joita ei halua?"

Tiranan sydän on täynnä tunnetta mutta myös suuria yhteiskunnallisia kysymyksiä; kannanottoa seksuaalisen tasa-arvon puolesta, maahanmuuttajan asemasta yhteiskunnassa ja siitä, kenellä on oikeus hyvään elämään. Sillä eikö meistä jokainen haaveile parhaasta mahdollisesta elämästä? Ei mitään pieniä aiheita, ja silti Statovci osaa kirjoittaa niistä hallitun hienovaraisesti samalla ravistaen lukijan omia näkemyksiä pakottaen ajattelemaan asioita monelta kantilta. Me emme aina ymmärrä miten paljon joku haluaisi elää ihan tätä tavallista elämää mitä me saamme elää. "Eurooppa oli meidän Amerikkamme".

Tiranan sydän on todella vaikuttava ja vahva lukukokemus.

Helmet-lukuhaaste: 48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Ilana Aalto: Paikka kaikelle

 Ilana Aalto: Paikka kaikelle
Atena 2017
Kansi Elina Warsta
Arvostelukappale kustantajalta

"Tänään meillä on varaa poistaa tavaroita ihan vain siksi, että emme enää halua niitä. Säilytettävien tavaroiden valitseminen esimerkiksi sillä perusteella, tuottaako tavara iloa on häpeilemättömän itsekeskeistä. Kysymys on oman aikamme kuva: missään muualla tai milloinkaan aikaisemmin laajoilla ihmisryhmillä ei ole ollut mahdollisuutta alkaa valikoida esineitään pelkästään sillä kriteerillä ilahduttavatko ne."

Olen jo jonkun aikaa seurannut enemmän ja vähemmän kiinnostuneena maailmalla suureen suosioon johtanutta KonMari ilmiötä, ja lukenut Marie Kondon järjestämisoppaat. Ilmiö on luonut esimerkiksi Facebookiin monia järjestelyyn keskittyviä keskusteluryhmiä joita olen myös sivusilmällä kiinnostuneena seurannut. Tavaran vähentäminen ja kodin pirskahteleminen ovat nyt asioita joihin monet pyrkivät. Vaatteita pystyviikataan, kuivamuonakaappeja koodataan väreittäin ja jokaisen esineen olemusta kyseenalaistetaan. Tavara on painolasti josta halutaan nyt eroon, ja hyväntekeväisyysjärjestöt ovat pulassa ovista ja ikkunoista pursuavista lahjoituksista. Tavarasta halutaan eroon nopeasti ja ihmisten kotien tavarapaljous paljastuu oikeastaan vasta nyt kunnolla: monilla on yksinkertaisesti aivan liikaa tavaraa, ihan roinaakin, ja se ei meinaa mahtua oikein mihinkään.

Tämän seurauksena halusin ottaa lukuun vähän aikaa sitten ilmestyneen Ilana Aallon Paikka kaikelle kirjan, joka pohtii laajasti sitä mistä tavarapaljous oikein syntyy, millainen suhteemme tavaraan on ja miksi siitä kaikesta tavarasta halutaan nyt (jopa vimmaisesti) eroon. Aalto on itse ammattijärjestäjä, mutta tämä kirja ei ole järjestelyopas. Heti kirjan alussa Aalto nimittäin tuo julki sen, että mikäli sotku ei haittaa, se ei haittaa. Kaikkien ei tarvitse pyrkiä täydelliseen järjestykseen tai minimalistiin, mutta suhdetta tavaraoihin ja etenkin niiden hankintaan olisi hyvä pohtia miettimään. Miksi kodissasi on juuri ne tavarat mitä siellä tällä hetkellä on? Säilytätkö niitä itseäsi vai muita varten? Yletön tavaran haaliminen rasittaa maapalloa sen lisäksi että ihmiset rakentavat yhä isompia koteja jotta tavarat mahtuisivat niihin. Koti on pian tavaroita eikä ihmisiä varten.

Valehtelisin jos väittäisin ettei KonMari -ilmiö ole saanut miettimään omaa suhdettani tavaroihin. Paikka kaikelle saa pohtimaan sitä vielä enemmän, sillä mitä enemmän tavaraa sitä enemmän on siivottavaakin. Ja mihin ihminen lopulta tarvitsee niin paljon kaikkea? Ja ennen kaikkea: tekeekö tavaramäärä onnelliseksi?

En kuitenkaan voisi elää minimalistisesti. Se ei kuvasta minua millään tavalla. Minulle kodin lämpö on yksi tärkeimmistä asioista, ja esimerkiksi kynttilöillä, kirjoilla ja tekstiileillä sellainen on mahdollista luoda. Siis juuri niillä asioilla mitä monet kavahtavat nykyään. Sen sijaan en ole koriste-esine ihminen (ellei sillä ole suurta tunnearvoa), enkä osta uutta ennen kuin vanha on rikki tai loppunut. Tykkään että tavaroilla on oma paikkansa, ja silti perheen kaksivuotias tekee kaikkensa ettei niin pääse tapahtumaan. Mutta sehän on sitä elämää!

Aalto pohtii mielestäni varsin laajasti tavaratulvan paljoutta nykykodeissa sekä suhdettamme tavaroihin käyttäen apunaan myös paljon lähdeaineistoa. Tykästyin kovasti tyyliin, jossa jokainen uusi luku oli nimetty aina yhden kodin huoneen mukaan. Jokaisen huoneen myötä ymmärtää niihin liitetyn historian ja kulttuurisen vaikutuksen. Esimerkiksi ennen keittiö haluttiin pitää erillään ja jopa piilossa, vastaavasti nyt keittiö halutaan tuoda keskelle perheen arkea niin että jokainen voi osallistua ruuanlaittoon. Aalto pohtii asioita niin ammattijärjestäjän kuin kulttuurihistorioitsijan näkökulmasta, ja teos onkin erittäin hyvää vastapainoa nyt kun viime aikoina on ilmestynyt lukuisia nimenomaan järjestelyyn liittyviä oppaita. Paikkansa on myös tällaiselle teokselle, joka saa pohtimaan miksi tarvitsemme järjestelyoppaita ylipäätään.



perjantai 10. maaliskuuta 2017

John Williams: Augustus

John Williams: Augustus
Bazar 2017
Johdanto Daniel Mendelsohn
Suomennos Ilkka Rekiaro
Englanninkielinen alkuteos Augustus, 1971
Arvostelukappale kustantajalta


John Williams on tehnyt vaikutuksen kirjoillaan Stoner sekä Butcher's Crossing, joten ei kauaa tarvinnut pohtia Augustuksen ilmestymistä omalle lukulistalle. Williams on eittämättä erittäin monipuolinen kirjailija, sillä hänen kolme suomennettua teostaan ovat jokainen aivan erilaisista maailmoista. Augustus on kirjailijan viimeiseksi jäänyt teos joka kertoo Rooman valtakunnan perustajasta ja ensimmäisestä keisarista. Ei mikään helppo aihe, mutta sitäkin mielenkiintoisempi. Kirja koostuu kuvitteellisista kirjeistä, päiväkirjamerkinnöistä sekä muistelmapätkistä, mitkä tuovat lukijan lähelle Gaius Octaviuksen, tulevan keisari Augustuksen elämää.

Myönnän kuitenkin auliisti, että kirjan alku sai luku-urakan takkuamaan alkumetreillä. Olin jopa hieman kauhuissani kun mietin että näinkö Williams saa minut nyt pettymään. Ensimmäinen osa yllätti pienoisella pitkäveteisyydellään, alati vaihtuvilla vaikeasti muistettavilla henkilöiden nimillä, vuosilla sekä tapahtumapaikoilla. Toisen osan myötä tarinan suunta hieman muuttui, se sai syvempää otetta kun Octaviuksen tytär Julia, Pikku Rooma, saa äänen omien päiväkirjasivujensa kautta. Tässä kohtaa sain tarinasta kiinni, ja kun kolmas osa koitti ja itse keisari saa puheenvuoron, koin sen hetken kun ymmärsin jälleen kuinka hieno kirjailija Williams on. Hänen havaintonsa ihmiselämän vääjäämättömästä lopusta, viimeisistä hetkistä ja keisarin inhimillistämisestä tekevät enemmän kuin vaikutuksen: se on lähes nerokasta ja lumoavaa luettavaa.

"Olen päätynyt ajattelemaan, että jokaisen ihmisen elämässä tulee varhain tai myöhään vastaan hetki, jolloin hän tietää yli kaiken muun ymmärryksensä ja riippumatta siitä, kykeneekö hän ilmaisemaan tietämyksensä, sen kauhistuttavan tosiasian, että hän on yksin ja erillinen ja ettei hän voi olla mikään muu kuin se poloinen joka hän on."

Siinä kohtaa kun omat ajatukset olivat vielä vaikutuksesta sekaisin, luin lopuksi kirjan alussa olevan johdannon Daniel Mendelsohnilta, joka asettaa ne vielä irrallaan leijuvat ajatukset ja sanat lopulta oikeille paikoilleen. Augustus on lopulta yhtä erilainen kuin samanlainen Stonerin ja Butcher's Crossingin kanssa: kun ihmiseltä vähitellen riisutaan se prosessi jossa "se mitä olisit itse voinut tehdä" niin että jäljelle jää vain se mitä hän todella teki - toisin sanoen se vähä, mikä on hänen aitoa minäänsä."  Jokainen meistä kohtaa lopussa itsensä, oli takana kuinka mahtava elämä tahansa.

Vaikka kirjan lukeminen lopulta otti melkoisen ajan, olen onnellinen että en lopettanut kesken. Augustus toden totta palkitsee lopussa lukijansa, ja Williams pitää paikkansa upeiden kirjailijoiden joukossa. Williamsin tapa havannoida ihmisyyttä ja elämää vaikuttaa kerta toisensa jälkeen.



Helmet-lukuhaaste: 6. Kirjassa on monta kertojaa

perjantai 3. maaliskuuta 2017

Kati Hiekkapelto: Kolibri & Suojattomat

Kati Hiekkapelto: Kolibri, Otava 2013
Kati Hiekkapelto: Suojattomat, Otava 2014
Molemmat kirjat omia ostoksia Elisa Kirjasta

Innostuin pitkästä aikaa kaivamaan Koboni esiin, ja tilaamaan Elisa Kirjasta pari edullista dekkaria helpoksi lukemiseksi. Koska Kati Hiekkapellon Anna Fekete -sarja houkutteli edullisella hinnallaan, päätin kokeilla hetkeksi aikaa dekkarien maailmaa. Ja tästähän kuoriutui vallan loistava sarja jota ruveta seuraamaan, todella positiivinen yllätys!

Kirjan päähenkilönä on Anna Fekete, Jugoslavian hajoamissotaa jo lapsena perheensä kanssa Suomeen paennut rikostutkija. Hän on juuri aloittanut työnsä pohjoissuomalaisessa kaupungissa, kun hän joutuu heti keskelle raakaa murhatutkintaa. Samalla murhatutkimusten taustalla Annaa mietityttää kovasti nuoren kurditytön hätäpuhelu kunniaväkivallan uhasta, mutta tyttö pyörtää lopulta puheensa. Anna tietää ettei kaikki ole kunnossa, mutta tyttö ei uskalla avata suutaan. Uuden työn aloitus on siis melkoisen rankka, varsinkin kun Anna saa rasistisen Eskon työparikseen johon kiteytyy koko suomalaisen keski-ikäisen miehen irvikuva kielteisine asenteineen ulkomaalaisia kohtaan.

Molemmissa teoksissa tutkitaan rikoksia, mutta ollaan myös syvällä yhteiskunnallisissa asioissa ja annetaan kasvot tuntemattomille, maahanmuuttajille ja sille aina olemassa olevalle tarinan toiselle puolelle. Mikään ei ole mustavalkoista, vaikka juuri Annan työpari Esko ottaakin sarjassa roolin mustavalkoisesta ajattelutavasta mitä tulee asenteesta ulkomaalaisia kohtaan. Ja sarjan ensimmäisessä osassa, Kolibrissa, Esko onkin niin järkyttävän kamala tapaus että hävettää ihan ajatella että elävästä elämästä oikeasti löytyy niin rasistisia ihmisiä.

Kati Hiekkapelto tuo siis esiin paljon kipeitä aiheita, ihmiskohtaloita ja toisaalta vastakkainasettelua: rasistin työpariksi ulkomaalaistaustainen maahanmuuttaja, rikollisen ulkomaalaisen rinnalle työtä tekevän ulkomaalaisen. Jokaisella ihmisellä on tarina kerrotavanaan, eikä sitä pidä vähätellä.

"Suomen lähiöissä oli jo vuosikausia tikittänyt aikapommi: toisen polven syrjäytyneet maahanmuuttajanuoret, joiden elämäntavat ja moraali eivät ammentaneet heidän vanhempiensa uuden sen enempää kuin vanhankaan kotimaan parhaista puolista. Silti musta huppari tuntui yllättäneen kaikki kuin äkisti noussut ukkonen. Poliisit tuijottivat sitä epäuskoisina, ilmassa kihisi sähköinen jännitys, Esko tunsi sen väreilyn ihollaan. Näiden hupparityyppien tulevaisuuden unelmissa ei siintänyt koulunpenkki ja alipalkattu paskatyö. Näille tyypeille tämä yhteiskunta ei ollut onnistunut tarjoamaan mitään kiinnostavaa vaan päinvastoin: yhteiskunta oli onnistunut sysäämään heidät syrjään."

Tykästyin kovasti kirjasarjaan. Se oli vetävä juonellaan, mielenkiintoinen kantaaottavuudellaan. Se ei tuomitse, mutta tuo esiin asioita joita on jokaisen hyvä pohtia. Suomalainen ei aina ymmärrä miten tavallista ja turvallista elämää saa elää. Sellaista, josta niin moni haaveilee. Näitä asioita, tavallisia asioita meille, tuodaan kirjoissa välillä esille. Joskus kuin ohimennen, mutta silti välillä hieman liian alleviivaavasti. Ensin se ärsytti, mutta sitten sitäkin jäi miettimään: ehkä sitä alleviivaavuutta oikeasti tarvitaan että voi ymmärtää miten hyvä Suomessa on asua.

Anna Fekete on kiinnostavan oloinen persoona, vaikkakin tuntuu että yhdenkään dekkarisarjan tähti ei voi olla muutakuin yksinäinen ja kovasti työtä tekevä, ehkä aina vähän alkoholilla lohduttautuva tapaus (ei kai ehkä näin aina ole, mutta ne dekkarit joita olen lukenut, tuntuu näin usein olevan). Tämäkään päähenkilö ei ole siitä muotista poikkeus, mutta silti tuntuu siltä että pinnan alta voisi paljastua vielä paljonkin, sen sarjan eteneminen varmaan vielä näyttää. Sarjan kolmas osa tulee varmasti vielä luettua!

Helmet-lukuhaaste: 24. Kirjassa selvitetään rikos



keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Ihan hillitön helmikuu takana

Jos yhteen kuukauteen voi mahtua paljon, niin helmikuu taisi juuri tehdä niin. En ole kahteen viikkoon avannut edes tietokonetta, ja blogi vaipui pieneen horrostilaan. Arki muuttui kovasti kun perheen pienin aloitti heti kuun vaihteessa päiväkotitaipaleensa. Sen jälkeen onkin ihmetelty uutta, saatu tarhatuliaisina flunssaa, noroa (ja oli siinä välissä korvatulehduskin), juostu lääkärissä ja valvottu öitä. Lukemisesta ei ole tullut mitään. Kuvitelkaa tilanne, jossa olette niin kipeänä ettei voi lukea. Se on kuulka lukevan ihmisen pahimpia painajaisia! Sillä kuten arvata saattaa, pojan tarhatuliaisista osa tarttui meihin vanhempiinkin. Arvoon arvaamattomaan nousi kuitenkin yllättäen e-kirjan lukulaitteeni Kobo, johon latasin pari vetävää dekkaria joista toisen sainkin luettua lapsen unta samalla valvoessa. Ah, on se näppärä laite kun voi lukea pimeässä ilman että kenenkään uni siitä häiriintyy! Toinen dekkareista on luettu ihan justiinsa, joten niistä pian lisää.


Mutta kuten aina ennenkin, vaikka ei olisi aikaa lukea, on aina aikaa ostaa kirjoja. Piipahdin taas tässä kuussa läheisessä Kierrätyskeskuksessa ja mukaan lähti ylläoleva pino pokkareita neljällä eurolla. Ei paha. Lisäksi kävin lainaamassa kirjastosta pari kirjaa ja postisetäkin on muistanut meikäläistä äärimmäisen kiinnostavilla kevään uutuuskirjoilla, joita luen nyt vähän niinkuin kaikkia samaan aikaan. Juu, keskittymiskyvyn kanssa vissiin nyt vähän ongelmia.


Takana on siis melkoisen hillitön helmikuu, eikä se ole ollut sitä koko aikaa erityisen positiivisella tavalla. Kuitenkin, on aika kääntää kalenterin sivu maaliskuulle ja kuulostella kevättä. Ostaa vähän lisää tulppaaneja ja tarttua jälleen kirjaan ja herättää blogi pienestä horroksestaan. Tervetuloa maaliskuu! 

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

 Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki
Teos 2015
Kansi Jussi Kaakinen
Kirjastosta lainattu

"Myöhemmin opin, ettei meripihkaan vangiksi jääneitä olentoja voi vapauttaa. Ne ovat menneisyyden kuvia, ajan ulkopuolelle pudonneita, ja se on niiden ainoa tapa olla olemassa. Kun kääntelen mennyttä silmieni edessä, ajattelen korentoa. Ajattelen läpikuultavaa kirkkautta, joka varjelee sitä ja vääristää sitä. Siivet eivät värähdä, se ei koskaan käännä tuntosarviaan. Silti, kun valo lävistää kiven uudesta kulmasta, korento näyttää muuntuvan toiseksi. Ja kauan sitten pysähtyneeseen asentoon on jo kirjoitettu se, mikä tulee myöhemmin.
Niin myös minun menneessääni kasvaa tämä nykyisyys jo sinä ensimmäisenä yönä, kun näen hänet."


Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunki on kuin kaunis ja taidokas kudontatyö jonka langat kietovat lukijan intensiiviseen lukukokemukseen vahvasti. Siinä missä Teemestarin kirja jätti hieman toivomisen varaa (vaikka rakastinkin kirjan maailmaa ja Itärannan kieltä suuresti), lunasti Kudottujen kujien kaupunki odotukseni. Kokonaisuus pysyi kasassa, ja kirja tuntui hiotummalta kuin esikoisensa.

Kudottujen kujien kaupunki on toistuvien tulvien riivaama saari, jossa unet ovat kiellettyjä. Seittien Talon pihasta nuori Eliana löytää puhekyvyttömän nuoren naisen jonka käteen on tatuoitu hänen nimensä. Tuo tatuointi vihjaa siitä miksi nainen on päätynyt kutojien luokse, mutta Eliana ei tunne naista. Tuo tatuointi lopulta kietoo heidän tarinansa ja tulevaisuutensa yhteen. Samalla kun Eliana selvittää mysteeritatuointia, riehuu saarella tuntematon sairaus joka sairastuttaa kasvit, eläimet ja ihmiset. Unennäkeminen on silti sairauksista suurin, ja niiden näkemisestä joutuu Tahrattujen Taloon.

Historia ja nykyisyys kohtaavat, ja Eliana kietoutuu siihen vahvasti mukaan, kuten lukijakin. Koko ajan kirjan yllä häilyvä pahaenteisyyden painava ilmapiiri käy aina vain tummemmaksi tarinan edetessä ja saadessa uusia muotoja, joissa Itäranta käyttää taitavasti ikivanhoja symboleja, tarinoita ja kantaaottavaa ajankuvaakin. Sen maailma on lopulta hyvin iätöntä, silti mystistä ja täynnä syvää inhimillisyyttä. Itärannan kieli on edelleen kaunista vaan ei koukeroista, eikä siihen ei voi kuin ihastua.

Olen lainannut tämän kirjan useasti kirjastosta, mutta palauttanut sen lopulta joka kerta lukemattomana kirjastoon. En ole mukamas ehtinyt lukea määräajassa. Kun tarinan imuun pääsi, ei voinut kuin taas ihmetellä omaa lukemattomuuttaan. Kirjan maailmaa on oikeastaan aika vaikeaa kuvailla, mutta sen lukemisen jälkeen kyllä tuntee vahvasti. Tunnelma on koko matkan kauttaaltaan suorastaan käsin kosketeltavan painostava ja pahaenteinen, unenomainen mutta tarunhohtoisen kaunis. Lukija kudotaan tarinaan mukaan.


Helmet-lukuhaaste: 31. Fantasiakirja

perjantai 10. helmikuuta 2017

Meik Wikin: Hygge - Hyvän elämän kirja

Meik Wikin: Hygge - Hyvän elämän kirja
Readme.fi 2017
Suomennos Tapani Lahtinen
Alkuperäinen teos The Little Book of Hygge
Arvostelukappale kustantajalta

"Hyggessä on kyse enemmän tunnelmasta ja kokemisesta kuin konkreettisista asioista. Sitä on yhdessäolo rakkaiden kanssa. Kodikkuuden tunne. Turvallisuuden tunne, joka mahdollistaa suojavarustusten laskemisen. Voit käydä jonkun kanssa loputonta keskustelua elämän pienistä ja suurista asioista, nauttia äänettömästi toisen läsnäolosta tai vain istahtaa teekupillisen ääreen omissa oloissasi."

Meik Wikingillä on aika siisti työ, sillä hän tutkii sitä mikä tekee ihmisistä onnellisia. Hän on Tanskan Happiness Research Instituten johtaja, ja on tutkinut vuosia tanskalaista elämäntapaa. Tanska mainitaankin usein maailman onnellisimpana maana. Miksi? Onnellisuutta selittää yksi asia: hygge.

Mitä ihmettä se hygge sitten meinaa? Sitä Wiking avaa nyt kokonaisen kirjan verran.

"Sana hygge juontaa juurensa norjalaisesta hyvinvointia tarkoittavasta sanasta. Tanska ja Norja kuuluivat samaan kuningaskuntaan lähes viisisataa vuotta, kunnes Tanska menetti Norjan vuonna 1814. Sana "hygge" esiintyi kirjoitetussa tanskan kielessä ensimmäistä kertaa 1800-luvun alussa. Yhteys hyggen ja hyvinvoinnin tai onnellisuuden välillä ei välttämättä ole sattumaa."

Hyggeilyn yksi perusasioista on tunnelma. Sitä saadaan luomalla kaunis valaistus, eikä olekaan ihan sama millä valaisimilla kotiin tuodaan valoa. Loisteputkivalaisimia ei tanskalaisista kodeista löydä. Kynttilät ovat tanskalaisten mielestä suurin tunnelman luoja, minkä allekirjoitan itsekin täysin! Talvisin poltan päivittäin kynttilöitä. Muistan omasta lapsuudestani kuinka äitini joka aamu sytytti yhden kynttilän keittiön pöydälle ihan arkenakin, ja tuon kynttilän valossa syöty aamupala oli maailman tunnelmallisin ja ihanin tapa aloittaa arkiaamu. Sitä harrastan itsekin aina kun mahdollista. Ehkä äitini ymmärsi hyggen perusolemuksen jo ennen kuin kukaan siitä keksi puhua.

Hygge on kaikkea ihanaa, kotoisaa. Sitä on tunnelma, läsnäolo, nautinto, mukavuus, yhdessätekeminen, kiitollisuus, yhteenkuuluvuus... Sanaa hygge on vaikea kääntää muille kielille täysin, mutta esimerkiksi englanninkielinen sana hominess liippaa jo aika läheltä. Pimeässä pohjolassa hyggeily on ehdottomasti keino pärjätä talven yli: on lupa jäädä viltin alle takkatulen ääreen, lämmin juoma viereisellä pöydällä. Keskittyä vain siihen hetkeen. Ylen sivuilta löytyy myös aiheesta artikkeli Apua kaamokseen maailman onnellisimmilta – hygge-trendi antaa luvan jäädä sohvannurkkaan.

Innostuin kirjasta ihan mielettömästi kun tästä vähän aikaa sitten kuulin: tälle meikäläisen omalle sielunmaisemalle ja perusolemukselle on olemassa ihan termikin! Ja koko touhu tekee vielä onnelliseksikin (pitäisikö muuttaa Tanskaan?). Ja niin se kyllä tekeekin, kun alkaa todella pohtia miten täydellisen ihanalta tuntuu juoda hyvää kahvia, syödä ihanaa tuoretta pullaa kynttilän valossa ja vaikkapa villasukat vielä jalkaan vedettynä (äitinä tarkennan perään vielä että rauhassa). Se hetki on siinä itsessään täydellinen, hyggelig. Vielä tämä helmikuun kirkas ihana auringonvalo siihen päälle, ah. Olisin varmasti aivan kotonani tanskalaisten parissa.

Katri kirjoitti kirjasta vähän aikaa sitten, ja samoihin epäkohtiin tuli kiinnitettyä myös huomiota. Vaikka tunnelman luomiseen ei tarvita paksua lompakkoa, ei esimerkit laskettelureissusta, kahvilassa käymisestä tai ulkona syömisestä ole tuolloin mitenkään erityisen onnistuneet. Kyllähän se hieman sitä pätäkkääkin vaatii. Monia asioita myös toistettiin vähän turhan usein: asia olisi mennyt perille vähemmästäkin. Hyggen käsite nimittäin tuli erittäin selväksi kun asialle oli omistettu ihan oma kirjansa.

Kuitenkin sanon että kirja oli vallan ihastuttava. Se ei mullista maailmaa, mutta tekee sen hieman pehmeämmäksi. Onnellisuushan on pääosassa! Tyytyväisenä jatkan tätä totuttua elämäntyyliä, hyggeilyä, joka on ollut näemmä osa minua aina. Ja juuri siksi sijoitankin tämän kirjan Helmetin lukuhaasteessa kohtaan 13: kirja "kertoo sinusta".

maanantai 6. helmikuuta 2017

Anthony Doerr: Davidin uni

Anthony Doerr: Davidin uni
WSOY 2016
Suomennos Hanna Tarkka
Kansi Martti Ruokonen / Istock
Englanninkielinen alkuteos About Grace, 2004
Arvostelukappale kustantajalta

"Hänen nimensä oli David Winkler, ja hän oli viidenkymmenenyhdeksän. Oli ensimmäinen kerta kahteenkymmeneenviiteen vuoteen, kun hän matkustaisi kotiin - jos sitä vielä kodiksi voisi sanoa. Hän oli ollut isä, aviomies ja hydrologi. Enää hän ei ollut varma, oliko hän mitään näistä."

Davidin uni on Anthony Doerrin esikoisteos, mutta paremmin hänet muistetaan läpimurtoteoksestaan Kaikki se valo jota emme näe. Sain Davidin unen kustantajalta jo viime vuoden puolella, mutta en ollut varma lukeako lopulta kirjaa kun en kuulunut heihin jotka ihastuivat Kaikki se valo jota emme näe teokseen. Jätin asian kuitenkin hautumaan ja lopullinen syy tarttua kirjaan oli lopulta niinkin yllättävä kuin sen kansi. Tykästyin kauniiseen kanteen sen verran että päätin antaa Doerrille uuden mahdollisuuden.

Alaskalainen hydrologi David Winkler näkee enneunia. Joskus unet kertovat etukäteen pieniä asioita tai kohtaamisia, mutta joskus ne näyttävät kauheita onnettomuuksia. Unet eivät noudata tarkkaa kaavaa ilmestymisestään, mutta yksi tällainen kauhea uni toistuu Davidille joka yö kun hänen ja hänen vaimonsa Sandyn tytär Grace on vastasyntynyt. Pelko on järjetöntä, eikä David lopulta uskalla edes nukkua. David yrittää kertoa vaimolleen tästä unesta mutta Sandy ei halua kuunnella eikä ymmärtää vaan patistaa Davidia lääkärille. Lopulta David ei keksi tilanteeseen mitään muuta ratkaisua kuin paeta. Paeta perheensä luota jotta he kaikki olisivat turvassa.

Tuo pakomatka vie Davidin aina Karibianmerelle asti, jonne hän lopulta asettuu asumaan kahdeksikymmeneksiviideksi vuodeksi. Ja koko tuon ajan hän miettii, onko Grace elossa. Lopulta hänellä on kylliksi rohkeutta matkustaa takaisin kotiin ja selvittää mitä hänen perheelleen on tapahtunut.

Davidin unen kerronta lipuu hiljalleen, hieman unenomaisesti, keinuen Karibianmeren aalloilla ja lämmössä, tippuen hiljaa taivaalta kuin kuusisakaraiset lumihiutaleet Alaskassa. Se on unta ja valvomista, oman itsensä pakenemista ja lopulta kohtaamista. Davidin uni kolahtaa lopulta kovempaa kuin Kaikki se valo jota emme näe.

Toisaalta hurmaannuin kirjasta todella paljonkin, mutta täydelliseksi kirjaa ei pääse mitenkään kehumaan. Kirjan alku on todella vetävä ja ensimmäinen osa menikin yhdessä hujauksessa. Alun psykologinen jännitys ja uhkaavuus lupailee lopulta hyvin erilaista tunnelmaa kuin mitä kirjasta lopulta kuoriutuu. Doerr kirjoittaa kauniisti, ja ihastuin suuresti juuri luonnonkuvauksiin; Karibian kuumuus, Alaskan kylmyys, meri ja lumi. Kerronta oli hyvinkin runollista kun Doerr antoi äänen luonnolle. Muuten kiinnitin huomiota siihen, että luvut ovat tässäkin lyhyitä (kuten siis Kaikki se valo jota emme näe -kirjassakin) mikä pääsee rikkomaan ja herpaannuttamaan itse lukukokemuksesta, välillä todella pahastikin. Lisäksi ihmettelin kirjailijan valintaa käyttää Davidista puhuttaessa vain sukunimeä, Winkleriä, vaikka kaikkien muiden kohdalla käytettiin etunimiä.

Se, oliko Davidin pako Karibialle lopulta erityisen uskottava, oli mielestäni koko ajan hyvin kyseenalainen. Varsinkin, kun David vain jämähti elämään johon pakeni, eikä selvittänyt asioita. Ja sitten pitkä matka takaisin kotiin saa paljon lisää sivuja ja puuduttavaa matkakertomusta. Ja kuitenkin sinne väliin osuu kaunista ja runsasta luonnonkuvausta joka pääsee ihastuttamaan.

Epäuskottavuuksia kirjassa riittää, joten Davidin uni jää minulle siis ristiriitaiseksi, erilaiseksi, runsaaksi mutta silti paikoitellen hyvin ihastuttavaksi lukukokemukseksi.


Helmet-lukuhaaste: 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis

maanantai 30. tammikuuta 2017

Elizabeth Gilbert: Big Magic - Uskalla elää luovasti

Elizabeth Gilbert: Big Magic - Uskalla elää luovasti
Gummerus 2017
Suomennos Laura Beck
Englanninkielinen alkuteos Big Magic, 2015
Arvostelukappale kustantajalta

"Uskon vakaasti, että me kaikki tarvitsemme elämäämme jotain puuhaa, joka estää meitä pureskelemasta sohvaa. Tulee siitä meille sitten ammatti tai ei, me kaikki tarvitsemme tekemistä, joka ei ole meille arkipäivää ja joka vapauttaa meidät vakiintuneista ja rajoittavista yhteiskunnallisista rooleistamme (äitinä, työntekijänä, naapurina, veljenä, esimiehenä tms.). Me kaikki tarvitsemme jotakin, mikä auttaa meidät unohtamaan itsemme joksikin aikaa - unohtamaan ikämme, sukupuolemme, sosioekonomisen taustamme, velvollisuutemme, epäonnistumisemme ja kaiken sen, mitä olemme menettäneet ja möhlineet. Tarvitsemme jotakin, mikä vie meidät niin kauas itsestämme että unohdamme syödä, unohdamme käydä pissalla, unohdamme leikata nurmikon, unohdamme inhota vihollisiamme, unohdamme pohtia epävarmuuksiamme. "

Luin vuosia sitten Elizabeth Gilbertin bestsellerin Eat Pray Love - Omaa tietä etsimässä, josta muistan kovasti pitäneeni. Kyseisen kirjan julkaisusta on kulunut jo kymmenen vuotta aikaa, ja Gilbertiltä on näin juhlavuotena ilmestynyt nyt uusi kirja Big Magic - Uskalla elää luovasti joka nimensä mukaisesti opastaa oman luovuuden pariin. Hyvinvointikirjoille on oma hetkensä ja paikkansa, ja itseäni ne ovat viime aikoina innostaneet kovasti. Ja rehellisesti uskon sen kielivän jostain. Melkoisen pirstaleinen työhistoria vailla sitä "omaa juttua", lähestyvät kolmekymppiset ja oman paikan löytyminen maailmassa mietityttävät entistä enemmän ja juuri siksi kirjat kuten Big Magic kutsuvat luokseen. Jo pelkästään kirjan kansi on ihanan energinen ja sopii luovuuden teemaan!

Kirjan tarkoituksena ei ole opastaa siihen kuinka elämä yht'äkkiä omistetaan taiteen tekemiselle, tai kuinka elämän suunta muutetaan hetkeksi täysin päinvastaiseen suuntaan. Niin saa toki tehdä jos siltä tuntuu, mutta pääpaino on laajemassa sanomassa; "--kun puhun luovasta elämästä, puhun laajemmin. Puhun elämästä, jota ohjaa pikemminkin uteliaisuus kuin pelko." Sillä kuinka monen ihmisen unelmat ja luovuus kaatuvat juuri pelkoon! Ei uskalleta olla sitä mitä halutaan olla, ei päästetä irti niistä näkymättömistä rajoitteista joita ympärille on kasattu. Pelolle annetaan liikaa valtaa, vaikka sisällä asuisi millaisia lahjoja tahansa.

Uskon samaan kuin yllä olevassa lainauksessa: me kaikki tarvitsemme jotain mikä auttaa meidät unohtamaan itsemme hetkeksi. Meille himolukijoille on helppoa mennä tarinoiden sisään, unohtaa ympäröivä maailma, sillä rakastamme kirjoja ja lukemista. Monesti myös kirjoittamista, sillä minulle juuri tämä blogi on se luovuuden kanava jota ilman en voi olla. Samalla tavalla se ihminen joka möyrii kukkapenkissä sormet mullassa unohtaa arkihuolet ihastellessaan kätten jälkiä ja toinen maalaa niin keskittyneesti että on sulkenut muun maailman hetkeksi pois ulottuviltaan. Se on luovuutta, intohimoa ja uteliaisuutta.

Kirjassaan Gilbert esimerkkien kautta kertoo kuinka luovuus on kuin taikaa: aikaansaannokset vaihtelevat suuresti eri ihmisillä, mutta luova elämä antaa onnellisempaa, vahvempaa ja ennen kaikkea kiinnostavampaa elämää. Jos olet aina halunnut harrastaa vaikkapa balettia, tee se. Elämä on taatusti erilaisempaa kuin ennen!

Uskalla elää luovasti on ennen kaikkea inspiroivaa luettavaa. Se rohkaisee, eikä edes hirveästi vedä överiksi. Joskus tällaisilla self-help oppailla on taipumusta pieneen epäuskottavuuteen, mutta itse koin kirjan enemmänkin pienenä voimakirjana inspiraation tiellä. Tukena sille rohkeuden tielle jossa uskaltaa elää omannäköistä elämää.


Helmet -lukuhaaste: 4. kirja lisää hyvinvointiasi

perjantai 27. tammikuuta 2017

Blogistanian vuoden 2016 parhaat kirjaehdokkaani


Ensimmäistä kertaa otan osaa Blogistanian Finlandia sekä Blogistanian Globalia 2016 äänestykseen, jossa kirjabloggaajat äänestävät vuoden 2016 parhaista kirjoista neljässä eri kategoriassa.
Kategoriat ovat:
  • Blogistanian Finlandia
  • Blogistanian Globalia
  • Blogistanian Kuopus
  • Blogistanian Tieto
joista itse osallistun nyt kahteen ensimmäiseen. Kuinka jännittävää! Varsinkin näin Suomen juhlavuotena varsinkin kotimaisen kirjallisuuden taso ilahduttaa, ja Blogistanian Finlandia -kategoriassa nähdään varmasti timanttinen kolmikko. Pisteytys menee niin, että paras kirja saa kolme (3) pistettä, seuraava kirja kaksi (2) pistettä ja sitä seuraava yhden (1) pisteen. Jokaisen kirjan kohdalla on myös linkki omaan blogiarviooni.

Blogistanian Finlandia 2016 -palkinto nostaa esille bloggaajien arvostamia kotimaisia kirjoja. Äänestys koskee vuonna 2016 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia ja runokokoelmia sekä sarjakuvia. Blogistanian Finlandiaa emännöi Krista Lukutoukan kirjallisuusblogista.

Pisteeni annan

Minna Rytisalo: Lempi, kolme (3) pistettä
Riitta Jalonen: Kirkkaus, kaksi (2) pistettä


Blogistanian Globalia 2016 -palkinto nostaa esille bloggaajien arvostamia käännöskirjoja. Äänestys koskee vuonna 2016 Suomessa julkaistua, suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä, alun perin ulkomailla ilmestynyttä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia. Blogistanian Globaliaa emännöi Yöpöydän kirjat -blogi.

Pisteeni annan kahdelle kirjalle:

Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon, kolme (3) pistettä
Sadie Jones: Kotiinpaluu, kaksi (2) pistettä

Äänestyksen tulokset julkaistaan emäntäblogeissa 28.1. kello 10. 

torstai 26. tammikuuta 2017

Tua Harno: Ne jotka jäävät

Tua Harno: Ne jotka jäävät
Otava 2013
Seven pokkari 2014
Kansi Timo Numminen
Oma kirjaostos


"Jotkut meistä menevät rikki jäämällä, toiset lähtemällä, ja tässä minä olen,
 enkä tiedä kumpaan ryhmään kuulun."

Frida kirjoittaa auki sukunsa tarinaa yrittäen ymmärtää isäänsä, isoisäänsä ja itseään. Fridassa asuu sama levottomuus kuin sukunsa miehissä, mutta ei halua osaksi samaa toistuvaa ja sukupolvia vahingoittavaa ketjua, sillä "Miksi aina tärkeimpiä ovat ne, jotka lähtevät? Miksi kirjoitan tätä isästäni, joka lähti, enkä äidistäni, joka jäi?"

Fridan isä Raimo on nuorena kuin ilmetty Leonard Cohen, hän soittaa tyttärelleen artistin levyjä, pyytää kuuntelemaan sanoja tarkoin, ja matkustaa ympäri maailmaa aina moitteettomasti pukeutuen. Fridan isän lapsuus ilman oman isänsä Pojun läsnäoloa sai tämän vakuuttuneeksi ajatuksesta yhdestä upeasta ja onnellisesta perheestä, mutta se sama levottomuus mikä ajoi Pojunkin maailmalle horjuttaa myös Fridan isää. Lähteä voi monella tavalla, kuten Poju maailmalle, tai Raimo, joka yritti pysyä paikoillaan, mutta "hän kaatui sisäänpäin. Teki sisälleen maailman, jonne kukaan ei voinut häntä seurata eikä häntä sieltä löytää."

Ne jotka jäävät
on vahva sukutarina. Se kertoo poislähtemisestä, jäämisestä ja sielun levottomuudesta. Samalla se tuo esiin sen jäljen mikä jääviin sukupolviin jää kun luota lähdetään pois. Se ei parane koskaan. Tässä suvussa miehet ovat lähteneet ja naiset jääneet, ja samalla rikkoneet lähtiessään paljon.

Tua Harnon teksti on painavaa ja kaunista luettavaa. Tässä tarinassa ei lähdetä sivuraiteille, se ei tuomitse henkilöitään mutta ei toisaalta anna armoakaan. Tarina ei ole kaunis mutta se on vahva ja voimakas, sieluun osuva. Surumielisyys leijuu kirjan yllä, ja sellainen kaihoisa surumielisyyden tunne jäi itsellenikin kirjan kannet suljettuani. Kuinka paljon onkaan asioita jotka ylittävät monet sukupolvet! Mutta mitä kirjailija haluaa teoksellaan sanoa?, mietin pitkin kirjaa. Kirja kertoi nimensä vastaisesti kuitenkin enemmän heistä jotka lähtevät, eivät niistä jotka oikeasti jäivät, ja juuri se asia teki tarinasta aika julman. Voisiko sukupolvien ylittävässä ketjussa tehdä poikkeuksen? Olen kuitenkin odella vaikuttunut siitä että tämä on Harnon esikoisteos, ja päällimmäiset tunteet kirjan suhteen ovat ihastuneet. Kirjan loppuratkaisu on kirjan tyylille uskollinen ja suorastaan jäätävä, mutta jotenkin niin ainoa oikea.

"Eivät ne rakasta jotka lähtevät, vaan ne jotka jäävät."

Helmet-lukuhaaste: 42. Esikoisteos

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

John Williams: Stoner

John Williams: Stoner
Bazar 2017, 1. taskukirjapainos
Suomennos Ilkka Rekiaro
Englanninkielinen alkuteos Stoner, ilmestyi alunperin vuonna 1965
Oma kirjaostos

"Nimen sattumalta kohdannut opiskelija saattaa aprikoida, mikä William Stoner oli miehiään, mutta tuskin tyydyttää uteliaisuuttaan muuten kuin ohimennen asiaa tiedustelemalla. Stonerin kollegat, jotka eivät mitenkään erityisesti arvostaneet häntä hänen eläessään, puhuvat hänestä enää harvoin; vanhimmille hänen nimensä muistuttaa siitä lopusta joka heitä kaikkia odottaa, ja nuorimmille se on pelkkä ääneen lausuttu sanapari. Se ei herätä menneisyyden vastakaikua eikä mielikuvaa henkilöstä, johon he kykenisivät itsensä tai uransa yhdistämään."

En olisi voinut aloittaa tätä uutta kirjavuotta yhtään paremmin. Minua kiinnosti Stoner jo sen ilmestyessään suomeksi käännettynä vuonna 2015, ja ihastuneita arvioita muista kirjablogeista lukiessani olin jossain syvällä sisimmässäni varma että kirjaan tulenkin ihastumaan. Kirjan lukeminen sai kuitenkin odottaa näinkin kauan, mutta koska olin varma ihastumisestani en voinut myöskään ajatella lukevani kirjaa missä tilanteessa vain. Halusin antaa Stonerille arvoisensa ajan.

Kirja kertoo nimensä mukaisesti miehestä nimeltä William Stoner. Stoner kasvaa Yhdysvaltojen Keskilännessä maatilan poikana ja vanhempiensa ainoana lapsena, lopulta muuttaen kotoa pois aloittaakseen opiskelut Missourin yliopistossa. Aluksi suunnitelmana oli, että Stoner opiskelee maataloustiedekunnassa palaten opiskelujensa jälkeen takaisin maatilalle ja perheen tilaa jatkamaan. Rakkaus kirjallisuuteen roihahtaa kuitenkin Stoneriin sen verran palavasti, ettei hän palaa enää kotiin. Yliopistosta tulee nyt hänen kotinsa ja elämänsä, kun hän alkaa myös opettaa.

Stoner tapaa nuoren ja kauniin Edithin, ja he menevät naimisiin tuntematta toisiaan. Avioliitosta tulee onneton, heillä ei ole muuta yhteistä kuin kaipaus joka ei kohtaa. Edithistä kuoriutuu tasapainoton nainen, johon on koko kirjan ajan vaikea suhtautua myötämielisesti, vaikka avioliiton molemmissa osapuolissa on syynsä sen epäonnisuuteen. Parille syntyy yksi lapsi, tytär, johon vanhempien epäonnistunut avioliitto lopulta jättää vääjämättä omat arpensa.

Stoner on yksi vaikuttavimmista ihmisen elämän kaaresta kerrottavista kirjoista. Williams kirjoittaa niin inhimillisen tarkkanäköisesti ihmiselämän pettymyksistä, rakkaudesta ja niistä pienistä sekä suurista vivahteista joita ihmisten välille vuodet tuovat. Kuinka joku voikaan löytää niin osuvat sanat kuvastamaan ihmisen pettymystä omaan elämäänsä, kuinka syvän viisaalta tuntuu lukea rauhallisen eleettömästi etenevää armottoman vääjäämätöntä ihmiselämän loppua. Kuinka joku kirja voikaan olla näin vakuuttava, koskettava ja vain kertakaikkisen upea.

Tunne syvällä sisimmässä oli siis osunut oikeaan: minä todella ihastuin kirjaan. Se pisti ajattelemaan, kietoi maailmaansa ja kaikessa yksinkertaisuudessaan piti otteessaan. Stonerin luettuani en voi kuin samassa lauseessa todeta että on suuri harmi, ettei kirja ilmestyessään herättänyt huomiota mutta kuitenkin onni, että teos on nyt löytänyt kaunokirjallisessa maailmassa arvoisensa paikan, kun vuonna 2006 kirjasta otettiin uusia painoksia ja lukijat löysivät teoksen.

Helmet-lukuhaaste: 2. kirjablogissa kehuttu kirja.


perjantai 6. tammikuuta 2017

Gao Xingjian: Vaarin onkivapa

Gao Xingjian: Vaarin onkivapa
Otava 2009
Suomennos Riina Vuokko
Kansi Joseph Shan Pao Lo
Kiinankielinen alkuteos Gei wo laoye mai yugan
Kirjastosta lainattu

"Kirjoitin, että koti on joustava kahle. Joskus se tuntuu väljältä, joskus taas puristaa tiukemmin kiinni. Joskus sitä jää loukkuun ihan lähelle, joskus vapautuu miltei kokonaan. Tämä pätee myös kahden toistaan rakastavan ihmisen muodostamaan kotiin.
  Yleensä se on juuri noin.
  Väitän että myös täynnä rakkautta oleva koti on tällainen kahle. Kun rakkaus on suurimmillaan, ehkä kipeänä mutta myös onnellisena, kahleet eivät ahdista kovina ja kylminä, ne tuntuvat pehmeiltä ja helliltä, juuri sitä tarkoitan kun kutsun sitä joustavaksi kahleeksi. Mutta kun matkan varrella tulee vaikeuksia, niitä pieniä ristiriitoja, joihin jokaisessa kodissa joskus törmätään, silloin kokee tuskaa läheistensä takia ja ajattelee helposti, että alun perinkin, perhettä perustaessa, tuli tehtyä niitä ja näitä virheitä. Riitoja ei voi välttää onnellisimmassakaan perheessä. Siinä vaiheessa tuo kahle kiristyy tiukemmalle, ja kun selvitään riidan yli, se taas löystyy. Näin minä sen asian ymmärrän. Näin kirjoitin päiväkirjaani. En siis halua että kukaan koskaan, tulevaisuudessakaan, omistaa minut, enkä minä halua omistaa ketään. Tuollaista omistamista ei voi kutsua rakkaudeksi.
  Niin. Ihminen elää ristiriitojen keskellä."


Olen varmasti tehnyt selväksi sen, että kärsin novellikammosta. Ja juuri siksi olenkin ottanut osaa Ompun novellihaasteeseen, jossa siirryn epämukavuusalueelleni. Mutta kappas kuulkaa kuinka hyvää se tekeekään olla välillä siellä epämukavuusalueella, ainakin kun seurana on Vaarin onkivapa. Jos joskus lukee muutaman vaikean, hankalan (ja ehkä jopa huononkin) novellin, ei voi julistaa kaikkia maailman novelleja sellaisiksi. Ja siksi onkin erityisen hienoa löytää luettavaksi hyviä novelliteoksia. Vaarin onkivapa on taas niitä kirjoja, joiden olemassaolosta en tiennyt yhtään mitään, mutta jonka luettuani olen onnellinen sen löydettyäni. Miten jotkut hienot kirjat voivatkaan välillä mennä näin ohi?

Pidin oikeastaan kaikista teoksen novelleista. Luonnollisesti jotkut kolahtivat enemmän kuin muutamat muut (yllä oleva lainaus yhdestä lempinovellistani Sadetta, lunta ja sen sellaista), mutta jokaisen novellin kohdalla mielenkiinto pysyi yllä. Kiina ja sen lähihistorian muistot ovat näissä inhimillisissä novellissa läsnä. Pidin paitsi tunnelmasta, inhimillisyydestä ja kerronnasta myös siitä, etteivät novellit olleet vaikeaselkoisia tai liian monimerkityksellisiä. Näiden novellien maailmaan oli helppoa upota, enkä yrittänytkään lukea kirjaa nopeasti. Novellien (kuten muidenkin kirjojen) kohdalla on tärkeää löytää ne oikeat, sillä tämän teoksen lukeminen auttoi ymmärtämään että ei novellien lukeminen ole epämukavaa: täytyy vain löytää ne oikeat jotka vievät jalat alta. Harva novelliteos on päässyt ihastuttamaan kuten tämä, vain Adichien Huominen on liian kaukana on vaikuttavuudessaan vielä muistoissani pikkaisen edellä. Mutta vain hiukan. Ja näin Vaarin onkivapa pääseekin novelliteoksien parhaimpiin ja niihin kokoelmiin, joita voin suositella hyvillä mielin muillekin. Näihin novelleihin on helppo kiintyä.

Vaarin onkivapa sisältää 17 novellia, jotka näin ollen omalta kohdaltani kuittaan nyt novellihaasteeseen.



maanantai 2. tammikuuta 2017

Helmetin lukuhaaste vuodelle 2017


Kirjakirppu ottaa tänä vuonna osaa Helmetin lukuhaasteeseen. Jo viime vuonna seurasin hyvin aktiivista facebook-ryhmää haasteen tiimoilta, ja sama hyvä meininki näyttää ryhmässä jatkuvan. Tämän vuoden lukuhaaste julkaistiin vähän aikaa sitten, ja lista vaikuttaa niin mielenkiintoiselta, ettei tähän vain yksinkertaisesti voi olla osallistumatta!

Helmetin lukuhaaste järjestetään jo kolmannen kerran, ja yhteistyössä mukana on Kirja-Suomi 2017 hanke, jonka teemaviikot ovat inspiroineet osaa haastekohdista. Listan erityisenä inspiraationa on kuitenkin vaikuttanut satavuotias Suomi.

"Lukuhaasteen tavoitteena on antaa sopivassa suhteessa uusia näkökulmia, innostaa ja yllättää lukija. Se on avoin kutsu kirjallisuuteen ihan kaikille – tartu sinäkin siis lukuhaasteeseen!"

Tässä vuoden 2017 lukuhaaste:

1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis
2. Kirjablogissa kehuttu kirja
3. Suomalainen klassikkokirja
4. Kirja lisää hyvinvointiasi
5. Kirjassa liikutaan luonnossa
6. Kirjassa on monta kertojaa
7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja
8. Suomen historiasta kertova kirja
9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja
10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis
11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja
12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja
13. Kirja "kertoo sinusta"
14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella
15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen
16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja
17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista
18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa
19. Yhdenpäivänromaani
20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö
21. Sankaritarina
22. Kuvitettu kirja
23. Käännöskirja
24. Kirjassa selvitetään rikos
25. Kirja, jossa kukaan ei kuole
26. Sukutarina
27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja
28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan
29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia
30. Kirjan nimessä on tunne
31. Fantasiakirja
32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta
33. Kirja kertoo Intiasta
34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt
35. Kirjan nimessä on erisnimi
36. Elämäkerta tai muistelmateos
37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta
38. Kirjassa mennään naimisiin
39. Ikääntymisestä kertova kirja
40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä
41. Kirjan kannessa on eläin
42. Esikoisteos
43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään
44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta
45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja
46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja
47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit
48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän
49. Vuoden 2017 uutuuskirja
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Muutamia kirjoja olen listaan jo hahmotellut, mutta vinkkien antaminen kommenttiboksissa on enemmän kuin sallittua! Aion hyödyntää ensisijaisesti haastekohtien kirjoja omasta kirjahyllystäni, ja sen jälkeen suunnata kirjastoon. Vuoden lopussa kokoan erillisen postauksen, johon listaan haasteseen luetut kirjat, mutta tässä vuoden mittaan lisään jokaisen kirja-arvioni perään mihin kohtaan haastetta kirja sijoittuu. Mitä mieltä olet tämän vuoden haasteesta? Sitten ei muuta kuin lukuiloa!