tiistai 30. joulukuuta 2014

Kirjavuosi 2014

Kulunut vuosi on mennyt hurjaa vauhtia. Vuoden alussa sitä miettii aina lukevansa paljon mutta jossain välissä sitten vain tajuaa elävänsä joulukuussa ja kirjoittaa yhteenvetoa vuodesta. Nyt tämän mammuttimaisen postauksen pariin!

Reading Challenge 2014

Pidän lukua lukemistani kirjoista Goodreadsin avulla, ja tälle vuodelle asetin 65 kirjan rajapyykin mutta hieman siitä jäätiin. Sinänsä asialla ei ole kovinkaan suurta merkitystä ihan oikeasti, mutta pieni suorittaja täällä hei... Yhteensä luin 60 kirjaa. Pienestä jäi kiinni! Täytyy silti mainita, että Goodreads ei löydä kaikkia kirjoja joita vuoden aikana olen lukenut.

Jossain vaiheessa vuotta tein päätöksen, etten tähditä kirjoja enää Goodreadsissa muuta kuin jos kirja on totaalisen surkea (yksi tähti) tai jos se on aivan huippu, jolloin se ansaitsee täydet viisi. Minulle tämä käytäntö on jotenkin helpompi.

Mutta sitten itse lukemiseen. 

Kulunut kirjavuosi opetti minulle lukijana yhden asian: kesällä en saa luetuksi. Lukujumi ja eräs pieni tuleva tyyppi sekoitti kesän luku-urakat siihen tahtiin että pidin ihan tarkoituksella blogilomaa ja keskityin suosiolla muihin asioihin. Paluu blogimaailmaan kävi syksyllä kuitenkin aika hitaasti, mutta nyt tässä loppuvuodesta blogi on päivittynyt jo hieman paremmalla tahdilla. Kesällä huomaan kiinnostuvani ulkoilusta ja puutarhailusta paljon enemmän kuin lukemisesta, joten en yritäkään nyt muuta jatkossa olla. Kesällä  puutarhaillaan ja talvella luetaan.

Vuosi on ollut lukemisen suhteen silti yksi antoisimmista. Vähääkään epäkiinnostavat kirjat on jäänyt nyt helpommin lukematta, ja huomaan miettiväni tarkemmin mitä oikeasti haluan lukea. Vahvat ja voimakkaat tarinat ovat vetäneet viime aikoina puoleensa, ja olenkin lukenut monta poikkeuksellisen upeaa kotimaista kirjaa ja iloinnut näistä upeista kirjamatkoista. En tänäkään vuonna kykene laittamaan kirjoja paremmuusjärjestykseen, mutta silti luettujen joukosta joka vuosi nousee aina muutamia todellisia helmiä ja huikeita teoksia. Alla kuva jossa on muutamia minulle tämän vuoden sykähdyttävimmistä lukuelämyksistä.


Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa
Sirpa Kähkönen: Graniittimies
Haruki Murakami: IQ84 osa 1 & 2
Haruki Murakami: IQ84 osa 3
Anni Kytömäki: Kultarinta

Muita mieleenpainuneita kirjoja olivat Tommi Kinnusen Neljäntienristeys (joka ei blogiin asti valitettavasti päässyt, mutta sanon että huikea kirja!), Chimamanda Ngozi Adichien Purppuranpunainen hibiskus sekä Kjell Westön Kangastus 38.

Jonkinlaisia "kunniamainintoja" antaisin myös seuraaville:

Kati Tervo: Sukupuu
Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset
Antti Heikkinen: Pihkatappi
Marisha Pessl: Yönäytös
Parinoush Saniee: Kohtalon kirja

Kyseiset kirjat eivät ehkä yltäneet ihan top-listoille, mutta pidin niiden lukemisesta joka tapauksessa paljon. Ja ne jäivät mieleeni.

Kotimainen kirjallisuus vs. käännöskirjallisuus

Tätä oli mielenkiintoista tarkastella lähempää. Olen aina ennen ollut enemmän kallellaan käännöskirjallisuuteen, mutta tekeekö sen blogi vai mikä sitten, mutta huomaan että luen vuosi vuodelta enemmän kotimaista kirjallisuutta. Ja hyvänen aika, kyllähän niitä huikeita kotimaisia teoksia on viime aikoina ilmestynytkin vaikka kuinka monta!

Kotimaisia kirjoja luin tänä vuonna 23 kpl (vuonna 2013 määrä oli 16 kpl) ja lisäksi muutamia suomalaisia tietokirjoja/harrastekirjallisuutta joita en sen kummemmin tuonut blogiini. Käännöskirjallisuutta tuli luettua 31 kappaleen verran. Vuoteen mahtuu kaunokirjallisten teosten lisäksi lastenkirjoja ja tietokirjoja jotka eivät blogiin asti päätyneet.

Käännöskirjallisuus on silti edelleen vahvasti blogissa mukana, vaikka kotimainen kirjallisuus on vähitellen nostamassa osuuttaan. Mielenkiintoista!

Mitäpä sitten vuonna 2015?

Sen osaan varmana sanoa, etten osaa luvata mitään. Alkuvuodesta blogi varmaan päivittyy vielä ihan kohtalaisesti, mutta keväästä eteenpäin tahti tulee suurella todennäköisyydellä muuttumaan radikaalisti kun pikku kirppu tulee maailmaan. Jännä nähdä kuinka lukemisen saa sovitettua tuohon uuteen elämäntilanteeseen, vai saako ollenkaan. Mutta kuten olen teille aikaisemminkin todennut, blogi elää kirjoittajansa mukana. Joskus on vähän hiljaisempaa mutta tämä bloggaaja ei ole kuitenkaan menossa minnekään.

Ensi vuonna minun on tarkoitukseni myös vihdoin ja viimein esitellä e-kirjan lukulaitettani Koboa. Alkumme ei lähtenyt toivotulla tavalla käyntiin vaikka Koboani kovasti odotinkin. Pieniä tutustumisongelmia on ollut kun miellän lukulaitteen ja raskauspahoinvoinnin yhdeksi ja samaksi asiaksi. Laite on päässyt nyt hieman pölyttymään laatikossani mutta ensi vuonna uudella mielenkiinnolla tutustutaan taas toisiimme!

Vakaa aikomukseni on myös lukea enemmän oman kirjahyllyni kirjoja. En tällä hetkellä tiedä kuinka monta lukematonta hyllyssäni on, mutta kyllä sinne hyvin osaan tasaiseen tahtiin uusia tuoda... Vielä en ole edes käynyt alennusmyynneissä. Ja noh, onhan niiden lukusuunnitelmien tekeminen vain niin ihanaa!

Kaiken kaikkiaan otan uuden kirjavuoden ilolla vastaan ja aion lukea niin paljon kuin se on vain mahdollista. Kirjaisaa vuotta 2015 kaikille!


sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Sirpa Kähkönen: Graniittimies
Otava 2014
Kansi Timo Numminen
Vuoden 2014 Finlandia-ehdokas

"Jelena ja Ilja lähtivät kävelemään kohti porttikäytävää, mutta minä seisahdin kivikuilun pohjalle ja katselin luentosaleista ja asuntolahuoneista loistavia sähkövaloja ja jouduin yllättäen siihen tilaan, joka oli useinkin tullut minuun lapsena: ihmettelin, minäkö tässä olen ja tämäkö on se maailma jossa minun kuuluu elää. Lapsena olin aina ajatellut, että oli päästävä pois, suuremmille aloille, kaupunkiin. Ja tänne se toive oli minut tuonut. Taivas oli pala tummaa huopaa kuilun yllä, viemäri huokaili jalkojeni juuressa ja äkkiä minä kaipasin puita jotka kasvavat vapaina, eivät vartioituina takorauta-aitojen takana."

Ilja ja Klara matkaavat kohti unelmiaan ja aatteitaan sukset jalkojensa alla pois Suomesta, kohti vapauden valtakuntaa jossa he voisivat elää unelmiensa elämää. Eivätkä he koskaan enää palaisi Suomeen. Neuvostoliitosta, tuosta uudesta ja uljaasta maasta, tulisi nyt heidän kotinsa. Nuori aviopari muuttaa nimensä ja vaihtaa kielensä, kaiken he jättävät taakse edes hyvästejä sanomatta. He kiintyvät kaupunkiin, joka ei kiintymykseen vastaa. Ja kun Petrogardista tulee Leningrad, alkaa vaikea elämä. Tuo kuumeinen kaupunki, jonka kaduilla harhailevat tuhannet ja taas tuhannet nälkää näkevät orvot lapset, ei jää yhtä ihmistä itkemään.

Se on joskus niin ihmeellistä, että saa käteensä ihan vahingossa kirjan jota ei ollut alunperin ajatellut edes lukevansa. Sitten käy niin, että kirja vie niin mukanaan ettei ymmärrä miksi oli koskaan edes ajatellut jättävänsä tämän helmen lukematta. Graniittimies oli voimakas lukukokemus joka jää mieleen pitkäksi aikaa. 

Kähkönen kuvaa tarkkanäköisesti ja herkästi sen, kuinka unelmat särkyvät ja kuinka pettymys tulevaisuutta kohtaan muuttaa ihmistä. Kuinka utopiasta tulee dystopiaa. Kuinka kaikki romahtaa, eikä uusi elämä tarjoakaan sitä mitä sen piti. Kuinka ihmiset nousevat toisiaan vastaan, kuinka ennen niin elinvoimaiset ihmiset muuttuvat.

"Panin hatun päähäni ja liikahdin kohti ovea. Katseeni tarttui olentoon, joka häivähti korkean peilin kultaisissa kehyksissä. Kasvot kuin vainotulla eläimellä. Seisahduin. Takinkauhtana, kuluneet kengät, sateissa lionnut pikkuinen hattu. Naama kuin itsensäkieltäjällä ja ilonpilaajalla. Sivelin poskeani ja kurja hahmo matki minua. Missä oli se tyttö, joka asettui kuvaajan eteen kaulakkain parhaan toverinsa kanssa, missä toverittaret, käädyt, ketjut, helminauhat, sormikiharat, kirjokaulukset, verkahameet, nappaskengät, käsilaukut, keikkuva käynti kuin västäräkillä?
 Missä ne tytöt olivat, piilossa minun sisälläni, kaikukalliosta kimpoavana nauruna, lauluna, huutona metsän takaa."

Kirjan alku on Klaran äänellä kerrottu. Loppuosassa pääsevät muutkin kirjassa esiintyneet henkilöt antamaan oman näkemyksensä ja kuvailunsa tuon ajan tapahtumiin. Pidin molemmista näkökulmista, näin kirjasta tuli vielä moniäänisempi.

Sirpa Kähkönen on ollut minulle ennen tätä tuntematon kirjailija, ja nyt Graniittimiehen lukemisen jälkeen olen kysynyt itseltäni miksi. Miten minulta on jäänyt tutustumatta tällainen upea kirjailija, joka vangitsi minut kirjansa ääreen niin täysin? Graniittimies oli minulle upea lukukokemus, ja nousi vielä näillä viime metreillä parhaaksi kotimaiseksi teokseksi.

Parhaissa kirjoissa on aina se ongelma, etteivät omat sanat tahdo aina riittää kuvailemaan sitä mitä on juuri lukenut. Kaikki mitä kirjasta kirjoittaa, ei anna sille riittävää oikeutta. Minulle Graniittimies oli täydellinen kirja, kaikki siinä oli niin vahvaa ja vangitsevaa. Se on niin hyvä, etten tahdo saada aloitettua uutta kirjaa ollenkaan. Miksi se sitten kiehtoo niin kovasti? Paitsi että Kähkönen kirjoittaa hyvin, tarinalla on vetovoimaa. Vielä kertaakaan en ole lukenut tarinaa, jossa joku lähtisi Suomesta rajan toiselle puolelle vapaasta tahdostaan ja myös vakaasta uskomuksesta. Että vainot ja kurjuus olisi suomalaisen silmin kerrottua. Koska historian tuntee, ja sen kuinka tuon mahtavan valtion kävi, on kirjassa heti alussa läsnä pahaenteinen vire tulevasta. Vaikka tietää, ettei tässä tarinassa ole onnellista loppua, sen haluaa silti lukea.

Toistankohan muuten itseäni, viime vuonna luin tähän samaan aikaan niin ikään Neuvostoliittoon sijoittuvan romaanin Jokapäiväinen elämämme. Samoilla teemoilla mennään siis tänäkin vuonna.

maanantai 22. joulukuuta 2014

Kohti joulua

Lahjat on paketoitu, kuusi koristeltu ja jäljellä on enää viimeiset joulusiivoukset. Lunta on satanut maahan ja lupaavat sitä jopa vielä lisää! Juuri enempää en tähän hetkeen voisi toivoakaan, valkoinen joulu on lahja luonnolta. Vähän aikaa vaikutti vielä siltä että saamme pääkaupunkiseudulla kärsiä mustasta joulusta, mutta voi kuinka ihanaa on nähdä maan muuttuvan valkoiseksi. Ja juuri jouluksi! Sitä voisi jo kutsua joulun taiaksi ja ihmeeksi.

Olin ajatellut vielä yhden kirja-arvion tulla kirjoittamaan, mutta jätän sen suosiolla rauhallisille lomapäiville ja keskityn nyt tähän ihanaan ja jännittävään joulutohinaan. Vielä ennen vuoden vaihtumista aion käydä läpi kulunutta kirjavuotta ja pohtia tulevaisuuden suunnitelmia. Noita kyseisiä koontipostauksia on kiva lueskella loppuvuodesta myös muiden blogeista, vuoteen mahtuu niin paljon hienoja kirjaelämyksiä ja tapahtumia!

Tänä vuonna en poikkeuksellisesti pyytänyt yhtään kirjaa lahjaksi, sillä ajattelin ostaa itse itselleni kirjalahjan josta nauttia joulunpyhinä. Harmikseni kirjaa ei löytynyt kaupasta tämän päivän reissulta, mutta vielä on yksi mahdollisuus huomenna. Kirjastossa aion myös ihan vain varuilta vierailla mikäli lukeminen sattuisi loppumaan kesken. Kauhea tilanne, ei olisi mukamas mitään luettavaa! Ikään kuin omassa hyllyssä ei olisi ennestään yhtään lukematonta kirjaa...

Elokuvia olen myös varannut joulunpyhille useamman, tai noh, niiden piti saapua ennen joulua mutta vielä ei ole postilaatikossa näkynyt. Tiukille menee! Olin niin kaavaillut katsovani Anna Kareninaa vihreiden kuulien kera...


Haluan näiden kuvien ja höpöttelyjen myötä toivottaa kaikille lukijoilleni oikein rauhallista ja ihanaa joulua, nauttikaa oikein kunnolla älkääkä stressatko mistään! Blogi hiljenee nyt joulunviettoon ja palaa jälleen loppuvuodesta asiaan.


torstai 18. joulukuuta 2014

Jamie Ford: Kiinalainen kehtolaulu

Jamie Ford: Kiinalainen kehtolaulu
Karisto 2014
Suomennos Leena Perttula
Englanninkielinen alkuteos Songs of Willow Frost


"William ei tiennyt, mikä oli totta ja mikä illuusiota. Hän oli rakennellut kuvitelmia mielessään vuosikaudet, perustanut ne muistoille ja puolitotuuksille, sekoittanut niihin toiveita ja haaveita. Kaiken aikaa hän oli uskonut, että hänen äitinsä oli kuollut; sen sijaan hän olikin itse kuollut äitinsä silmissä - hylätty ja sisar Brigantin sanojeen mukaan myös unohdettu."

William Eng on 12-vuotias amerikankiinalainen poika, joka elää orpokodissa 1930- luvun Seattlessa. Isäänsä hän ei muista koskaan tavanneensa, ja äitinsä hän on nähnyt viimeksi viisi vuotta sitten. Silloin, kun kaikki muuttui ja hän joutui orpokotiin. Orpokodissa on kova kuri ja järjestys, ja kaikilla pojilla on samana päivänä syntymäpäivä. Tuona kyseisenä syntymäpäivänä orpokodin pojat pääsevät muurien toiselle puolelle sisarien tarkkojen silmien alla elokuviin. Jo pelkästään ulkomaailmaan pääsy tuntuu huikealta, mutta valkokankaan äärellä William vasta mykistyykin: hän on täysin varma, että elokuvassa esiintyvä nainen, Willow Frost, on hänen äitinsä.

William ei saa rauhaa näkemästään, ja karkaa parhaan ystävänsä kanssa orpokodista löytääkseen äitinsä. Tuolla matkalla Williamille selviää paljon menneisyydestä, joka ei ole ollut helppo. Äidin elämäntarinasta huokuu surua, uhrauksia, mutta myös rakkautta. Elämä ei ole aina hyvä, eikä kaikki niin yksinkertaista. Kaikille ei ole vaihtoehtoja, ja joskus on valittava se pienempi paha.

Kiinalainen kehtolaulu on toinen lukemani kirja Jamie Fordilta, aikaisemmin häneltä on ilmestynyt Hotelli Panama josta pidin. Siksi olin kiinnostunut lukemaan myös tämän uutuudenkin. Kirjan alussa en ollut ihan varma kehkeytyykö tästä mitään maata mullistavaa, sillä pelkäsin kirjan olevan liian ennalta-arvattava ja naiivikin. Juoni kuitenkin alkoi vetämään ja kiinnostukseni heräsi kun päästiin avaamaan menneisyyden verhoja.

Kirjassa on kaksi aikatasoa, 1920- ja 1930- luku. Erityisen tyytyväinen olin siihen ratkaisuun, ettei ajanjaksolta toiselle hypitty joka toisella luvulla, vaan keskityttiin pitkäjaksoisesti yhteen hetkeen. Näin lukijankin on helpompi elää kirjan mukana.

Kiinalainen kehtolaulu on surullinen ja traaginen kirja. Se herättää myös vihaa: naimattomalla naisella on ollut todella huonot eväät selvitä tuohon aikaan, varsinkin jos omaa vähänkään etnistä taustaa. Williamin äidin kohtalo ja kärsimykset tuntuivat niin epäoikeudenmukaisilta paikoitellen kestää.

"Kaikki hyvä päättyy aikanaan. Kaikki paha jatkaa loputtomiin."

maanantai 15. joulukuuta 2014

Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset

Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset
WSOY 2014
Suomennos Laura Jänisniemi
Englanninkielinen alkuteos Children of the Jacaranda tree


"Forughin kielenkärki pilkotti huulten välistä. Omidin etuhampaissa kiilsi sylkipisara. Saran suu oli hämmästyksestä ammollaan, katse oli kiinnittynyt valoon. Leila kuvitteli että he eläisivät elämänsä samalla tavalla kuin istuivat tuossa: hennot kädet toistensa olalla, vyötäisillä, polvilla. Kohtalot samalla tavalla yhteen punoutuneina kuin kädet nyt. Hän ei kyennyt näkemään lapsia sisaruksina eikä serkuksina. Hänen silmissään he olivat yhden ruumiin kolme kuvajaista. Kolme yhdessä kuin puunoksat, kotipihan jakarandapuun. Kukaan ei pystynyt sanomaan missä puu loppui ja oksat alkoivat. Sitä nämä kolme lasta olivat: puu ja sen oksat.

Klik.

Kolmet pienet kasvot tuijottivat ilmeettöminä kameraan."

Teheran, vuonna 1983. Azar synnyttää vankilassa terveen tyttölapsen, mutta ei voi pitää tyttöä itsellään.  Myöhemmin samassa vankilassa Amir valmistaa taatelinkivistä rannerengasta toivoen, että se vielä jonain päivänä päätyisi hänen tyttärensä ranteeseen.

Vankilan muurien ulkopuolella kolme lasta asettuu valokuvaan Leila -tädin ohjaamana. Lapset eivät enää muista äitiensä kasvoja, mutta heidän äitejään valokuva auttaa pysymään hengissä päivästä, kuukaudesta ja vuodesta toiseen.

Jakarandapuun lapset kertoo Iranin vallankumouksen jalkoihin jääneistä ihmisistä, ja tulevan sukupolven koettelemuksista. Vallankumous on muuttanut näiden lasten ja heidän vanhempiensa elämää peruuttamattomasti, mutta elämä kuljettaa heitä silti eteenpäin. Osaa uusiin maihin ja uusiin rakkauksiin, mutta silti lopulta Iraniin - jälleennäkemisiin ja jäähyväisiin.

Kirja alkaa aika kauhealla tavalla, kun synnytystuskissaan Azaria kuulustellaan tämän lopulta synnyttäen lapsen vankilassa. Kirjassa lapsi saa nimen Neda, oikeasti saman alun elämälleen saa myös kirjan kirjoittaja Sahar Delijani. Kirja nojaakin vahvasti oman suvun tarinaan, jonka kirjailija halusi kirjoittaa.

Kirjan alku sai pelkäämään mitä tuleman pitää, mutta kietouduin kyllä tähän tarinaan ihan täydellisesti mukaan. Kokonaisuus pysyi hyvin kasassa, vaikka kirjassa ollaan välillä 80-luvulla ja välillä taas nykyhetkessä. Henkilöitä kirjassa on paljon, mutta Delijani osaa pitää langat hyvin käsissään. Lukukokemus oli hyvin voimakas, rehellinen ja herätti paljon tunteita.

Jakarandapuun lapset on taitavasti kirjoitettu sukupolvitarina, jossa tarinan omakohtaisuus tuo siihen oman vahvan lisämausteen. Ihastuin Delijanin tapaan kirjoittaa ja kuljettaa tarinaa; kaikki tuntevat kipua ja kaipausta. Lisäksi Delijani kietoi jokaiseen tarinaan yhtymäkohtia vielä kirjan viimeisilläkin sivuilla. Tähän kirjaan ihastuin. 

"Delijanin vangitseva romaani on pureva tyrannian kritiikki, koskettava kunnianosoitus niille jotka kantavat sen arpia sekä ylistys sydämen ikuiselle vapaudenkaipuulle." - Khaled Hosseini


perjantai 12. joulukuuta 2014

Will Schwalbe: Elämän mittainen lukupiiri

Will Schwalbe: Elämän mittainen lukupiiri
Basam Books 2014
Suomennos Kirsi Ohrankämmen
Englanninkielinen alkuteos The End of Our Life Book Club


"Oikeastaan voisi sanoa, että lukupiiristä tuli elämämme, tai tarkemmin sanottuna, elämästämme tuli lukupiiri. Ehkä niin oli aina ollutkin - ja äidin sairaus vain osoitti sen meille. Emme puhuneet niinkään lukupiiristä vaan lähinnä kirjoista ja elämästä."

 Elämän mittainen lukupiiri on kirja, joka kiinnittää jokaisen kirjoja rakastavan mielenkiinnon, niin myös minunkin. Kirja perustuu tositapahtumaan, jossa äiti ja poika keskustelevat kirjoista äidin syöpähoitojen välissä. Äiti Mary Anne työskentelee pakolaisten hyväksi kansainvälisessä järjestössä, ja on muutenkin paljon mukana hyväntekeväisyydessä. Kirjassa mainitaankin useita erilaisia hyväntekeväisyysjärjestöjä, ja paikkoja joissa Mary Anne on työskennellyt. Mary Anne näyttäytyykin lukijalle melkoisena teräsnaisena, niin paljon hän auttaa muita ja unohtaa itsensä.

Kun Mary Anne sitten sairastuu parantumattomaan syöpään ovat kaikki järkyttyneitä, mutta Mary Anne ei halua jäädä kotiin sairastamaan vaan pyrkii elämään mahdollisimman normaalisti. Siinä vaiheessa kun hän ei pysty enää lukemaan, on lähtö lähellä.

Koko perhe jakaa yhteisen lukuharrastuksen, mutta juuri Will ja Mary Anne ajautuvat huomaamattaan kahden hengen lukupiiriin, jossa molemmat antavat lukusuosituksia toiselle, ja keskustelevat ajatuksista jotka kirja heissä herättää. Mielenkiintoista onkin löytää kirjan sivuilta viittauksia tuttuihin kirjoihin ja muistella samalla mitä itse kirjasta mietti sen lukiessaan. Toisaalta kirjan sivuilta löytyy myös hieman tuntemattomampia kirjoja, joten lukuvinkkejäkin saattaa löytyä.

Asetelma Elämän mittaisessa lukupiirissä on siis oivallinen hyvälle romaanille, mutta lopputulos jää kuitenkin aika pintapuoliseksi. Jostain syystä näissä "kirja kirjoista" jää aina jotain uupumaan. Kokonaisuus ei sitten kuitenkaan toimi täysin. Itse olisin kaivannut enemmän syvällisempiäkin kirjakeskusteluja, mutta nyt näiden lyhyiden keskustelujen lomassa käytiin samalla läpi Mary Annen vointia, Willin elämää, muun perheen elämää ja menneisyyttä. Kirjaan oli ahdettu hieman liikaa kaikkea.

Kuitenkin kirja sai minussa aikaan lukuvimman. Sain taas muistutuksen, että Tuulen viemää tulee vielä tämän elämän aikana lukea. Ihastelin äidin ja pojan rakkautta kirjoihin, ja kiinnostuin Mary Annesta henkilönä paljon. Nainen joka ryhtyy sanoista tekoihin, ja muistutti aina että meillä kaikilla on velvollisuus parempiosaisina auttaa heitä keillä ei pakolaisena ole mitään. Kaiken toiminnan ja työn ohella hän jaksoi olla perheensä kanssa. Mieleen on jäänyt varsinkin kohta: "Jos olisin antanut lukemisen odottaa, kunnes olisin levännyt kunnolla, en olisi koskaan lukenut mitään."

 





keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär


Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär
Seven -pokkarit 2011
Ensimmäinen julkaisu: Otava 2009
Suomennos Kaijamari Sivill
Englanninkielinen alkuteos The Gravedigger's Daughter


"Sinä olet yksi heistä. Syntynyt täällä."

Rebecca Schwart syntyy New Yorkin satamassa laivalla, joka on juuri tuonut perheen pakoon natsi-Saksasta. Syntymäolot ovat karut likaisessa laivassa, mutta Rebecca on nyt perheen ainoa amerikkalainen, yksi niistä toisista. Vaikka perhe pääsikin pakoon Saksasta, ei alku uudessa maassa ole helppo. Rebeccan isä aloittaa työt haudankaivajana, ja perhe majoittuu pieneen ja likaiseen haudankaivajan mökkiin asumaan. Haaveet ja unelmat uudesta elämästä uudessa maassa alkavat pian karista, sillä muuta työtä ei ole tarjolla ja ihmisten ennakkoluulot saksalaista perhettä kohtaan ovat suuret. Sitten koittaa päivä, jolloin kaikki viha ja katkeruus uutta elämää kohtaan purkautuu ulos hirveänä tragediana.

Haudankaivajan tytär kertoo siirtolaisperheen elämästä, mutta ennen kaikkea se on Rebeccan tarina lapsuudesta vanhuuteen. Rebeccan elämä ei ole helppoa, mutta silti sieltä likaisesta kauheasta haudankaivajan mökistä ponnistaa tyttö jotenkin jaloilleen.

Minun on pitänyt lukea Oatesia jo pitkään, ja olen kirjailijan kirjoja omaan hyllyyni jo hankkinutkin tätä tarkoitusta varten. Vasta nyt kuitenkin sain kipinän tutustua kirjailijan tuotantoon paremmin, ja päätin aloittaa Haudankaivajan tyttärestä. Sivumäärä on melko hurja mutta sehän tiedetään, että jos kirja on hyvä, mikään sivumäärä ei tunnu riittävän.

En oikeastaan tiennyt mitä kirjalta odottaa, siksi niin tiivistetysti kerron juonesta teillekin. Yleisesti ottaen olin kuullut Oatesista vain hyviä ja kehuvia arvioita, joten omalla tavallaan odotukseni olivatkin aika korkealla. Lukukokemukseni jälkeen tunteeni ovat kuitenkin hieman ristiriitaiset, sillä ahmin kirjaa alussa vauhdilla, mutta loppupuolella aloin väsähtää. Juoni ei enää vetänytkään samalla tavalla kuin aiemmin, ja välillä tuntui siltä että Oates olisi voinut paikoitellen tiivistää kirjoittamaansa. Toisaalta, Oates tuo hyvin yksityiskohtaisella ja tarkkanäköisellä tavalla esiin ihmisten pieniä vivahteita käytöksessä tai puheessa joita on hankala kuitata lyhyesti.

Kallistun silti enemmän sille puolelle, että kirja on hyvä. Lukukokemus oli joka tapauksessa hyvin vahva ja intensiivinenkin. Minulle kirjan parasta antia oli kuitenkin sen alkupuoli, vaikka Rebeccan elämä kauheaa olikin.

Oates on kiinnittänyt joka tapauksessa nyt huomioni, ja aion ehdottomasti lukea häneltä lisää. Hänellä on aivan erityisen vahva ääni ja kyky sitoa lukija tarinaan mukaan. Ja jättää mitä ilmeisemmin lukija myös hieman ristiriitaisiin tunnelmiin.



lauantai 6. joulukuuta 2014

Kati Tervo: Sukupuu

Kati Tervo: Sukupuu
WSOY 2014
Kansi Martti Ruokonen

"Kirjoitan sukupuuhun nimiä, syntymä- ja kuolinvuosia ja paikkoja, jotka olen jäljittänyt. Suku herää henkiin. Olemme kaikki tallessa puun oksina emmekä katoa minnekään."

Sukupuu kertoo seitsemän naisen, mummojen, anoppien, äitien ja tyttärien tarinan. Kirjan alku ja loppu on Heidin kertomaa, muilla kirjan sivuilla tutustutaan saksalaiseen Adele Schumacheriin joka kesällä 1918 matkustaa rakkauden perässä miinoitetun meren poikki kauas kylmään Suomeen. Unelmia ja haaveita täynnä olevan Adele huomaa, ettei elämä ole pelkkää ruusuilla tanssimista, ja Adelen viimeisinä päivinä Heidi muistaa sairaan mummun, joka rakasti makeita leivoksia ja rähisi vieraalla kielellä.

Suomessa Adele kohtaa anoppinsa Liisa Hukkasen, jolla on kertoa tarinansa sukupuuhun vahvalla murteella ja suurella kaunalla miniäänsä kohtaan. Adele odottaa sulhastaan kotiin, ja ikävöi perhettään Saksassa. Samaan aikaan Adelen siskot elävät hyvin erilaista elämää kun Verna matkustaa perheen kahleita kauas Amerikkaan ja Flora herkän mielensä vuoksi parantolaan. 

Niin Hukkasilla kuin Schumachereilla on raskaat vaiheensa sodan myllerryksessä, ja jokaiseen heistä jää jälki. Jokaisen tarina on ainutlaatuinen läpileikkaus yhden suvun historiaan, jonka vuosikymmenien päästä Heidi Hukkanen kokoaa yksiin kansiin, piirtää puun ja juuret jonka oksat puhkeavat puhumaan.

Kiinnitin huomiota kirjaan sen ilmestyessä, sillä tarina vaikutti mielenkiintoiselta. Silti täytyy myöntää että yllätyin positiivisesti vielä enemmän kuin odotin. Tervo on saanut lyhyeen kirjaan mahtumaan uskomattoman paljon. Vaikka jokaisen naisen tarina on omanlaisensa, yhden henkilön äänellä kerrottu, nivoutuu kaikki lopulta yhdeksi tukien toinen toisensa tarinaa. Tämä oli ehdottomasti yksi tämän vuoden yllättäjistä, sillä Tervo ei ole minulle entuudestaan tuttu kirjailija.

Ihastuin tähän pieneen suureen kirjaan kovasti.

maanantai 1. joulukuuta 2014

Joulukuu, minun kuuni ♥

Ihanaa, järjettömän pitkä joululomani alkoi nyt. Pidän nimittäin koko joulukuun lomaa ettekä usko, kuinka onnellinen olen juuri nyt! Tuntuu etten viime aikoina ole ehinyt enkä jaksanut juuri mitään, mutta nyt saan luvan kanssa tehdä asioita joista nautin ja ennen kaikkea elää onnellisessa joulukuplassani ♥ Joulukuu on minun kuuni. En tiedä tarjoutuuko enää koskaan näin ihanaa mahdollisuutta nauttia joulunodotuksesta pitkän kaavan mukaan kuin nyt, joten otan tästä kaiken irti. Joulukoristeet on haettu varastosta ja olen hiljalleen pukenut kotia joulutunnelmaan. Itse päätähti, joulukuusi, pääsee paraatipaikaille vasta lähempänä aattoa. 

Tässä samalla kun hymy huulilla kirjoittelen hetken mielijohteesta tätä postausta, soi taustalla joululaulut, mukissani on glögiä ja ulkona on aurinkoinen pakkassää. Kunpa vain tänne etelään saisi vielä kauniin lumipeitteen, olisi kaikki täydellistä.


Tällä pienellä pikavisiitilläni ei ollut elämää suurempaa tarkoitusta, mutta halusin silti jakaa kanssanne tämän pienen onnellisen hetkeni. Lämpöä ja iloa joulun odotukseen ♥♥♥♥

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Lene Kaaberbøll & Agnete Friis: Hiljainen, huomaamaton murha

Lene Kaaberbøll & Agnete Friis: Hiljainen, huomaamaton murha
Siltala 2014
Suomennos Aino Ahonen
Kansi iStockphoto ja Mika Tuominen

Viime syksynä ilmestyi tältä tanskalaiselta dekkariparilta kirja Poika matkalaukussa, joka aloitti uuden Nina Borg -sarjan. Sarjan aloitus oli todella vahva, räjähtävä ja ehdottoman koukuttava. Tältä kirjailijakaksikolta halusin lukea lisää, ja henkilönä Nina vaikutti mielenkiintoiselta mutta toisaalta niin ristiriitaiselta. Nina Borg -sarja saa siis nyt jatkoa, sillä Ninan työt yhteiskunnan heikompiosaisten auttajana eivät todellakaan ole loppumaan päin.

Kaikki alkaa siitä, kun köyhät romanipojat etsivät Pohjois-Unkarissa sijaitsevan hylätyn sotilassairaalan tiloista jotain myytäväksi kelpaavaa, mutta löytävätkin sen sijaan jotain hyvin merkittävää, ja omien sanojensa mukaan jotain paljon parempaa kuin olisivat koskaan voineet odottaa. Kyseessä on kuitenkin jotakin hyvin vaarallista, ja kun löytö alkaa herättää kiinnostusta, matkustaa toinen pojista Tanskaan rahan toivossa, mutta samalla vaara kasvaa vielä suuremaksi. Katastrofi on lähellä ja poliisi askeleen jäljessä.

Samaan aikaan Nina yrittää auttaa Tanskaan tulleita romaneja, jotka asuvat vanhassa autokorjaamossa ja kärsivät rajuista pahoinvoinneista. Nina on luvannut miehelleen, ettei sekaannu tämän työmatkan aikana mihinkään mikä vaarantaisi perheen, vaan yrittäisi olla ja elää aivan tavallisesti. Luonteelleen Nina ei kuitenkaan mitään mahda, ja pian Nina huomaa olevansa syvemmällä tapahtumien ketjussa, jossa hänen ei todellakaan pitäisi olla.

Tartuin kirjaan innoissani, mutta huomasin että sen lukeminen kesti yllättävän kauan. Vastaavaa välitöntä koukuttumista ei tällä kertaa tapahtunut kuten aloitusosassa. Henkilöitä tuntui alussa olevan liikaa, vaikka tiesi että jokaisella on oma hetkensä ja paikkansa tarinan edetessä. Silti usean henkilön esiintyminen kirjan alussa vaikutti kohdallani kirjan alun koukuttavuuteen. Kun pääsin kirjan puoleen väliin, olikin se sitten jo menoa ja ahmin kirjan lopun hetkessä. Ja kävi kuten tiesinkin, niillä alussa esiintyneillä useilla henkilöillä tosiaan oli paikkansa tarinassa, mutta selkeästi malttamaton minäni antoi sen vaikuttaa lukutahtiin.

Hiljainen, huomaamaton murha on hyvä ja jännittävä. Nina Borg -sarja tuntuu erottuvan joukostaan, sillä jännittävät juonenkäänteet eivät ole ainoa kirjan ominaisuus. Lukija miettii tapahtumien keskellä henkilöiden kautta myös omaa ajatusmaailmaansa sorrettujen ja vähäosaisten suhteen, sillä nämä kirjailijattaret haluavat tuoda äänen myös heille, jotka eivät sitä muuten saa kuuluviin. Ja Nina tekee kaikkensa auttaakseen kaikkia, mutta oma perhe... Se on Ninalle kaikkein vaikeinta.

Nina näyttäytyi minulle tällä kertaa vähemmän paremmassa valossa kuin ensimmäisessä osassa. Välillä Nina tuntui todella itsekkäältä ja ajattelemattomalta. Toisaalta Ninaa ajaa takaa koko ajan jatkuva syyllisyys, kun maailma tarvitsee lisää hänen kaltaisiaan jotka auttavat hädässä olevia, toisaalta Ninalla on myös äitinä velvollisuutensa. Kuinka hoitaa molemmat tärkeät tehtävät hyvin? Ninan perhekuviot näyttäytyvät kirjassa melkoisina sekasotkuina, jotka eivät tunnu ratkeavan täysin kerralla. Kuinka sitten työn ja perheen yhdistäminen lopulta käy, se tulee varmasti selviämään sarjan edetessä.



maanantai 10. marraskuuta 2014

Tuula Karjalainen: Tove Jansson - Tee työtä ja rakasta

-
Tuula Karjalainen: Tove Jansson - Tee työtä ja rakasta
Tammi 2013
Kansi: Timo Numminen

"Lapsi liikahti ensimmäisen kerran. Vain pieni potku, silti se tuntui selvästi vatsanpeitteiden läpi ja viestitti- minä olen minä. Tove Janssonin äiti Signe Hammarsten Jansson oli kävelyllä Pariisissa ja oli juuri saapunut kadulle jonka nimi oli Rue de la Gaité - Ilonkatu. Oliko se, että syntymätön lapsi antoi merkin itsestään juuri ilonkadulla, enne? Kertoiko se, että hänestä tulisi onnellinen? Joka tapauksessa hän tulisi tuottamaan valtavasti iloa maailmaan."

Näin alkaa Tove Janssonista kertova elämänkerta, joka on Tuula Karjalaisen kirjoittama. Kirja suorastaan kutsuu lukemaan sen värikylläisyyden vuoksi, ja sekä tietokirjaksi että elämänkerraksi kirja on visuaalisesti todella hienoa luettavaa. Kirja kertoo monilahjakkuudesta, Tove Janssonista (1914-2001), joka on Suomen tunnetuimpia taiteilijoita ja kaikkien rakastaman muumihahmon äiti. Tove oli myös paljon muuta kuin nainen Muumimaailman takana - hän oli kuvataiteilija, kirjailija, kuvittaja, käsikirjoittaja ja laulujen sanoittaja. 

Värikäs kirja kätkee sisäänsä niin ikään värikkään ja tuotteliaan taiteilijan elämän. Tänä vuonna olen lukenut nyt kaksi Tove Janssonista kertovaa kirjaa, Boel Westinin kirjoittaman ja tämän Karjalaisen.Vaikka huomasin että samoja asioita toistuu, oli suurimmat erot näiden kahden teoksen välillä siinä, että Karjalaisen kirjoittama oli visuaalisempi ja että myös Toven ja Tuulikki Pietilän suhde nostettiin enemmän esille. Mutta minusta sekin oli täysin asiallista, eikä ollut liian toisen yksityiselämään kurkistelua.

Luin kirjaa useamman kuukauden. Tämä oli täysin tietoinen päätös. Koska olin tutustunut jo keväällä Toven historiaan Westinin teoksen myötä, en halunnut liikaa toistoa lukemalla heti perään toisen Tovesta kertovan kirjan. Siksi luin aina luvun siellä toisen täällä kun sille päälle innostuin.

Karjalaisen teosta oli helppo lukea, eikä se vaikuttanut liian tietokirjamaiselta. Tähän vaikutti varmasti kirjan kuvitus. Toisaalta täytyy myöntää, että viihdyin ehkä kuitenkin hitusen paremmin Westinin kirjoittaman teoksen parissa. Jossain vaiheessa nimittäin hieman mietin, kannattiko edes yhteen vuoteen mahduttaa molemmat Tove Janssonin elämästä kertovat kirjat. Toistoa tuli liikaa.

Kaiken kaikkiaan minusta hieno teos, joka pureutuu hyvin Toven elämään ja työhön. Aina alusta loppuun saakka. Minulle kuluva Toven juhlavuosi on ollut tutustumismatka taiteilijan elämään ja tuotantoon, johon en aiemmin ollut perehtynyt. Muumikirjat ovat esimerkiksi olleet aikaisemmin minulle täysin tuntemattomia, joten juhlavuosi on ollut oiva hetki laajentaa omaa lukukenttäänsä. Tällä kirjalla osallistun mukaan haasteeseen jossa luetaan juhlavuoden kunniaksi Toven kirjoja.

Bilde/Kuva: © Moomin Characters™ / http://tove100.fi
http://www.tove100.fi/

keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Tove Jansson - Taikurin hattu



Tove Jansson: Taikurin hattu
Ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi vuonna 1958
Alkuteos Trollkarlens hat
WSOY 2010
Suomennos Laila Järvinen

"Kevättuuli tanssi huipulla vapaana, ja joka puolella siinsi sininen taivaanranta. Lännessä levisi meri ja idässä kiemurteli joki Yksinäisten Vuorten väliin, pohjoisessa levisi suurten metsien keväinen matto, ja etelässä nousi savu muumitalon savupiipusta, sillä Muumipeikon äiti keitti aamukahvia. Mutta Nipsu ei nähnyt mitään tästä kaikesta. Sillä vuoren huipulla oli hattu, korkea musta hattu."

Muumipeikko, Nuuskamuikkunen ja Nipsu löytävät retkellään vuoren huipulta mustan hatun. Hattu on hyvin erikoinen ja he vievät sen mukanaan muumitaloon. Hattu ei sovi papalle, joten se jää roskakoriksi. Tuossa vaiheessa he eivät vielä tiedä, että hattu osaa muuttaa asioita toiseksi. Yllättäen viisi pientä pilveä ilmestyy muumeille ja niiden kanssa voi leijailla taivaalla. Alussa kaikki on hauskaa, mutta kun he tajuavat hatun voimat, alkaa sen olemassaolo talossa olla jo hieman vaarallistakin.

Yllättäen taloon muuttaa myös erikoinen parivaljakko, Tiuhti ja Viuhti, jotka puhuvat hyvin erikoisella tavalla. Vain Hemuli on ainoa, joka osaa aluksi puhua heidän kanssaan. Tiuhdilla ja Viuhdilla on mukanaan salaisuus, jota he kätkevät matkalaukkuunsa. Mitä matkalaukkuun kätkeytyy, ja kenen hattu on?

Pitkästä aikaa lukemiseksi valikoitui muumeja. Tarkoituksenani oli lukea Muumilaakson marraskuu, mutta eihän sitä löytynytkään kokoelmastani. Asia täytyy näin marraskuussa korjata seuraavalla kirjakauppa vierailulla.

Taikurin hattu on toinen koskaan lukemani muumikirja. Aikaisemmin tänä vuonna luin Muumipappa ja meri, josta pidin kovasti. Siinä missä muumiperheessä oltiin hieman synkemmissä ja vakavemmissa tunnelmissa karun meren ympäröimänä, oli Taikurin hattu huomattavasti riehakkaampi ja humoristisempikin. Tarina eteni melkoisella vauhdilla ja siinä oli paljon tapahtumia. Ainoa selkeä ihmetyksen aihe oli Pikku Myyn uupuminen tarinasta. En ole ihan täysin kartalla kirjojen järjestyksestä, ja taidan lukea näitä nyt hieman nurinkurisesti, mutta jännä että Pikku Myy on kuitenkin mukana muumipiirretyssä tässä kyseisessä jaksossa.

Taikurin hattua oli kiva lukea. Se oli hauska, nopeatempoinen ja jännittäväkin. Taustalla vaikutti vahvasti pienenä katsomani muumipiirretty, jonka muistan hieman turhankin hyvin... Olin pienenä suuri muumianimaation fani, ja äitini antoi meidän tyttöjen katsoa kyseistä Taikurin hattu -jaksoa kahdestaan samalla kun teki ruokaa. Jossain vaiheessa aloimme hysteerisesti itkemään ja huutamaan että "Apua! Missä Muumipeikko!". Kyseessä oli siis juurikin se kohtaus, jossa Muumipeikko piiloutuu Taikurin hattuun ja muuttuu ihan kamalaksi otukseksi. Tuo kohtaus on piirtynyt voimakkaasti mieleeni, ja saattaisin vieläkin olla hieman kauhuissani jos katsoisin kyseisen jakson uudestaan! Aina välillä tapaus tulee keskusteluun ja äitini kertoi ettei uskaltanut antaa meidän enää katsoa yksinään muumeja jos vastaavia yhtä pelottavia jaksoja oli ollut tulossa :)

Tällä kirjalla osallistun mukaan haasteeseen jossa luetaan juhlavuoden kunniaksi Toven kirjoja.


Bilde/Kuva: © Moomin Characters™ / http://tove100.fi
http://www.tove100.fi/

maanantai 3. marraskuuta 2014

Maanantain höpöttelyä

Monen muunkin kirjabloggaajan tapaan olin mukana lokakuun lopussa järjestetyillä Helsingin kirjamessuilla, mutta tänä vuonna täysin vierailevana messukävijänä. En uskaltautunut lupautua mukaan esimerkiksi todella mahtavalta vaikuttaneeseen kirjabloggaajien lukuvinkki päivystysvuoroihin, sillä jaksamiseni on viime aikoina ollut hieman vaihtelevaa. Messuilla en pystynytkään olemaan kuin nelisen tuntia, kun oli pakko luovuttaa. Onneksi messut tulevat uudestaan taas ensi vuonna, ja olen paremassa tikissä sitten tuolloin! Neljään tuntiin sai mahdutettua kuitenkin kaikenlaista, mutta varsinaisia suunnitelmia meillä ei ollut. Kunhan haahuilimme ja teimme muutaman kirjaostoksenkin. Hieman kyllä nauratti kun kotona katsoimme saaliitamme tarkemmin. Tuleva äiti ja mummi olivat selkesti panostaneet yhden aihealueen kirjallisuuteen:


Ennen messuja olin jo melko varma että ostan jonkun Mauri Kunnaksen kirjan, näin olen tehnyt messuilla joka vuosi. Viime vuonna se oli Joulutarinat -yhteisnide, nyt Koiramäki -yhteisnide. Muut kirjat ovatkin sitten aika joulupainotteiset, mutta olivat vain kertaikaikkiaan niin ihania että en voinut olla hankkimatta. Paljon ihania kirjoja messuilla kyllä oli, mutta onnistuin pitämään mopon hyvin käsissä. Kuvasaldokin jäi onnettomaksi, sillä aina tuntui joku tulevan tielle kun yritin napaista kuvaa. Päätin lopulta katsoa messuja muun kuin kameran linssin kautta.

Viime aikoina kotimme on ollut myös remontin kourissa, kun innostuimme uusimaan eteisen tälle vuosituhannelle (puista puolipaneelia ei todellakaan jäänyt ikävä, eikä lasikuitutapettia...), ja samalla uusiksi meni olohuoneen järjestys kun kirjastohuoneeni saa nyt jatkossa uuden käyttötarkoituksen ja asukkaan. Aikaisemmin esittelinkin teille kirjastohuonettani tässä postauksessa. Hulinaa on siis riittänyt.
Kirjat hakevat vielä paikkaansa, mutta nyt on kirjat ihanasti käden ulottuvilla. Ja mikä parasta, hyllyissä on selkeästi tilaa uusillekin kirjahankinnoille! Harmi että yksi lampuista hyllyn yläpuolla otti osumaa, joten täytyy käydä ostamassa uusi rikkinäisen tilalle. Iltaisin on ihana laittaa valot hyllyn päälle, kirjat pääsevät todella kauniisti oikeuksiinsa.

Kaiken hulinan keskellä olen kuitenkin onnistunut myös varastamaan aikaa lukemiselle sekä joulufiilistelylle. Muutamat kirjat odottavat pinossa bloggausvuoroaan, ja niistä kirjoittelenkin myöhemmin tällä viikolla. Säät ovat olleet niin ikävät (juuri nytkin sataa vettä ja on harmaata), että on voinut hyvällä omalla tunnolla käpertyä peiton alle. Viikonloppuna keittelin ensimmäiset glögitkin ja paistoin joulutortut. Kyllä osasi jouluihminen olla onnellinen.




Tänään tästä tuli nyt tällainen höpöttelypostaus. (Mitä mieltä te muuten olette tällaisista postauksista?) Itse tykkään lukea muiden kirjoituksia jotka eivät aina välttämättä koske kirjoja, ja siksi aina silloin tällöin teen näitä itsekin. Aina joskus tulee myös hetkiä ettei ehdi lukemaan, mutta on kiva kirjoittaa kuitenkin jotain blogiin. Vaikka kyseessä onkin ensisijaisesti kirjablogi, en halua olla kuitenkaan olla liian tiukkapipoinen postausten suhteen. Joskus on kiva vain höpötellä ja tuoda itsestään esille muutakin kuin kirjoja.

Ihanaa alkavaa viikkoa kaikille! ♥♥♥♥
 

perjantai 31. lokakuuta 2014

Anni Kytömäki - Kultarinta

 
Anni Kytömäki: Kultarinta
Gummerus 2014
Kansi Sanna-Reeta Meilahti
 
"Isä, tytär ja metsästä nouseva voima."
 
Kultarinta kertoo Erikistä, joka nuorena poikana menettää sydämensä paitsi metsälle, myös Lidialle. Lidia on torpparin tytär, Erik varakkaan metsänomistajan poika. Lidia on kuin lintu jota on vaikea saada kiinni, ja niinpä Erik alkaa etsiä elämäänsä muuta. Hän suuntaa pohjoiseen, karuun erämaahan ottaakseen vastaan metsänhoitajan tehtävän siinä missä muualla maassa valitaan valkoisen ja punaisen välillä puoliaan. Talvi karuissa oloissa yllättää, mutta lisää yllätyksiä on luvassa kun pesti myöhemmin päättyy: Suomi on itsenäistynyt ja Lidia nykyään lainsuojaton.
 
Ostin kirjan jo keväällä, kun blogeista alkoi kantautua ihastuksen huokauksia. Tarkoitus oli paneutua Kultarintaan kesäkuumalla, mutta vasta nyt, syksyn sateessa, kuljin metsien siimeksessä ja sammalten seassa lukien Erikin ja hänen tyttärensä Mallan tarinaa. Vaikka kirjan lukeminen venähtikin, oli syksy mitä oivallisin hetki tarttua kirjaan. Juuri tällaista vahvaa ja kaunista kerrontaa kaipasinkin.
 
Vaikka kirja on jaettu enimmäkseen kahden kertojaäänen kesken, ensin Erikin ja sitten myöhemmin Mallan, koin että yksi ääni kuuluu myös metsälle ja sen monille muodoille. Luonto on kirjassa suuressa osassa, eikä voi olla huomaamatta kuinka tärkeä asia se kirjailijalle itselleen selkeästi on. Luontokuvaukset ovat paikoitellen lähes runollisia, ja metsän tuoksut voi lähes haistaa ja tunnelman aistia. Sitä haluaa itsekin nyt metsään.
 
Tätä kirjaa luin rauhassa, ajatuksella. Myönnän alussa kokeneeni kerronnan liian hitaaksi, ja miettineeni että kuinka tämän yli kuusisataasivuisen kirjan jaksaa lukea. Jossain vaiheessa vain huomasin, että kirja ja metsä oli ottanut minusta otteen josta en tahtonut luopua. Hieman unenomaisesti kuljin läpi tämän tarinan, johon ihastuin palavasti.
 
Kultarinta ei ole suotta saanut osakseen ihastusta ja mielenkiintoa, Kytömäki on kirjoittanut huikean esikoiskirjan. Kirjan paksuutta ei kannata säikkyä. Siinä on paljon, mutta ei mitään liikaa. Metsän voimassa on jotain käsittämättömän maagista, ja kun se tulee Kytömäen kynästä, se on kuin taikaa. Koko tarina on kauttaaltaan ehjä, ja lopun avoinaisuus on hyvällä tavalla levollinen. Juuri näin tämän tarinan pitikin päättyä.

Tämän kirjan haluaa elävän vielä pitkään. Siinä on niin paljon luontoa ja Suomen historiaa, että tämä kuuluisi jokaisen lukea. Tämä on mahdollisesti tämän vuoden parhain kirja.
 
"Kävelemme metsään. Siitä on tullut jo minunkin metsäni siinä määrin kuin metsä voi olla oma: tiedän missä pitää varoa, ettei tallaa muurahaisten polkua, missä kohtaa varoittaa säikky tiainen, missä kelot nitisevät puuskissa toisiaa vasten. Metsä ottaa minut vastaan, tunnistaa omakseen vielä paremmin kuin minä sen: talitiainen lopettaa säksätyksen alkuunsa, hyttysten pistot eivät tunnu niin äkäisiltä kuin aluksi. Ja kuitenkin jotain jää piiloon puiden taakse. Metsä tietää meistä aina enemmän kuin me siitä."


torstai 23. lokakuuta 2014

Eva Wahlström - Rajoilla

Eva Wahlström: Rajoilla
Suomalaisen kirjallisuuden seura SKS 2014
Kannen suunnittelu Ville Karppanen

"Nyrkkeilijänä itsetuntoni on perustunut siihen, että olen harjoitellut kovemmin kuin muut. Järjettömän paljon, järjettömän kovaa, järjettömän kauan."


Eva Wahlström hallitsee keväällä 2007 Suomen naisnyrkkeilyä ja harjoittelee äärirajoilla. Kipu on kova ja keho hälyyttää vakavasti, ja kehästä poistuu Suomen mestari jonka jalat tuskin kantavat. Sisukas ja määrätietoinen nyrkkeilijä joutuu kovan paikan eteen, kun nyrkkeileminen alkaa tuntua mahdottomalta. Mutta kuinka voi luopua lajista jota palavasti rakastaa?

Oman lapsen syntyminen ja valmentajan vaihtuminen aloittaa uuden aikakauden, keho elpyy ja ilo elämään palaa. Amatööriura vaihtuu ammattilaisuuteen ja Eva voittaa vuonna 2012 Euroopan mestaruuden. Kivut palaavat kuitenkin entistä pahempina, ja vievät Evan sairaalaan. 

Rajoilla on kirja, joka kertoo huippu-urheilun nurjan ja pimeän puolen: mitä jos ei onnistu, mitä jos kroppa ei kestä? Evan tarina kertoo sen, kuinka vaarallista huippu-urheilu voi olla.

Minut kirja imaisi välittömästi mukaan. Minulla oli vielä edellinen kirja kesken, kun ajattelin vain hieman vilkaista tätä, mutta huomaamattani luin useamman kymmenen sivun verran ennen kuin maltoin jättää kirjan hetkeksi sivuun. Jokaisen kappaleen jälkeen tekee mieli lukea vielä seuraava, ja seuraava, ja...

Evan tarina on kiehtonut minua aina, ja olen lukenut Evasta aikaisemmin kirjoitetun kirjan (Homma hanskassa, Otava 2007). Eva oli minulle nuoruudessani esikuva, harrastin tuolloin kamppailulajia miesvaltaisessa ympäristössä, jossa oli vaikea löytää paikkansa. Sitten tulee Eva Wahlström joka on paitsi kaunis kuin mikä, myös järjettömän kova nyrkkeilijä joka on raivannut tiensä huipulle antaen toivoa tytöille yrittää entistä enemmän. Oma harrastukseni on jo jäänyt, mutta Evaa jaksan aina mielessäni kannustaa.

"Moni on kysynyt minulta, miksi nyrkkeilen. Sinullahan olisi mahdollisuuksia vaikka mihin, he sanovat. Mutta kun minä haluan nyrkkeillä."

Rajoilla on rankka kirja, Evasta paljastuu vähemmän positiivinen puoli kun kipu jäytää lakkaamatta kropassa eikä mikään auta. Rajoilla on myös harvinaisen suora, kyytiä saa esimerkiksi nyrkkeilyliitto joka on kiinnostunut urheilijasta vain silloin kun se menestyy. Entäpä tilanteessa jossa urheilija tarvitsisi tukea kaikkein eniten? Heti kirjan alussa selviää myös että Evan avomies jää kiinni pettämisestä, joten terveysongelmien lisäksi henkilökohtaisessa elämässäkin myrskyää.

Evan sisukkuutta on pakko ihailla, mutta toisaalta en voinut olla välillä kauhistelematta Evan käsittämätöntä jääräpäisyyttä harjoitella koko ajan, enemmän ja kovemmin. Varsinkin, kun kroppa oli jo valmiiksi niin kovilla. Ymmärrän kuitenkin sen, että rakkaudesta lajiin on valmis tekemään käytännössä mitä vain. Vaikka kirja käy hyvänä varoittavana esimerkkinä huippu-urheilun vaaroista, ei kirja ole pelkkää kipua. Loppu on valoisa ja Eva on äärirajoilla käymisen jälkeenkin edelleen hallitseva Euroopan mestari.




sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Chimamanda Ngozi Adichie - Purppuranpunainen hibiskus

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus
Otava 2010
Suomennos Kristiina Savikurki
Kansi Emmi Kyytsönen
Englanninkielinen alkuteos Purple Hibiskus


"Tulkaa ottamaan rakkauden siemaus, isä tapasi sanoa. Minä otin kupin käsieni väliin ja nostin sen huulilleni. Vain yksi siemaus. Tee oli aina niin kuumaa että minulta paloi kieli. Mutta en välittänyt, koska tiesin että kieltäni ei polttanut vain tee vaan samalla isän rakkaus."

Kambilin ja Jajan isä on rikas, arvostettu ja kunnioitettu vapaustaistelija, joka lahjoittaa kylän vähävaraisimmille ruokaa ja auttaa taloudellisestikin. Ulkopuolisten silmin isä näyttäytyy hurskaana ja pyhimyksenä anteliaiden lahjoitusten vuoksi, mutta kotona neljän seinän sisällä isästä kuoriutuu alistava ja väkivaltainen tyranni. Uhka leijailee koko ajan perheen yllä, vain pieni väärä hetki voi saada aikaan sen, että isän kieli vaihtuu lennossa englannista igboon ja joku kärsii. Ja silti Kambili ei toivo muuta kuin että isä rakastaisi häntä.

Kambilin elämä muuttuu, kun hän pääsee veljensä kanssa Ifeoma-tädin luokse kylään Nsukkan yliopistokaupunkiin. Ifeoma-tädin kodissa ei ole yhtä loistokasta kuin heidän suuressa kodissaan, mutta siellä on jotain sellaista mitä heidän kodistaan puuttuu: naurua. Tädin puutarhassa kukkivat upeat purppuranpunaiset hibiskukset, ja pian Kambilin maailmassa tapahtuu paljon sellaista mitä ei olisi koskaan uskonut tapahtuvan. Sisäänpäin kääntynyt ja pelokas Kambili nauraa ja tuntee ensimmäistä kertaa elämässään.

"Ajaessamme takaisin Enuguun minä annoin nauruni raikua Felan vastustamattoman laulun yli. Minä nauroin, koska harmattanin tuulien puhaltaessa Nsukkan päällystämättömät tiet lennättävät autojen ylle tomukerroksen ja sadekaudella peittävät ne tahmealla mudalla. Nauroin, koska asvalttitiellä eteen ilmestyy kuoppia kuin yllätyslahjoja, koska ilma tuoksuu kukkuloilta ja kaukaiselta menneisyydeltä ja koska auringonsäteet muuttavat hiekan kultapölyksi. Nauroin, koska Nsukka kykeni vapauttamaan ihmisessä syvällä piilevän voiman, kunnes se nousi ylös kurkkuun ja purkautui vapauslauluna. Tai nauruna."

Adichie vangitsee minut joka kerta kirjansa ääreen. Elämä soljuu eteenpäin siinä missä kirjan sivut kääntyvät, ja tarinan henkilöt tulevat lähelle. Tarina etenee omalla painollaan rauhallisesti, ja sitä itsekin huomaa lukevansa hitaasti ja nautiskellen. Ja samalla peläten kirjan loppumista. Tarinassa piilee jännitteitä väkivaltaisen ja arvaamattoman isän muodossa, mutta samalla se on myös toiveikas ja elämänmyönteinen. Adichie maalaa Nigerian lukijan silmien eteen, ja eikä pelkää ottamasta esille myös Nigerian kipukohtia.

Ja kirjoittaahan Adichie todella hyvin. Vahvasti ja voimakkaasti. Olen pitänyt hänen kirjoissaan myös aina siitä, että mukana on igboa jonkun verran. Se tuo tekstiin aina hyvän lisämausteen, ja tarina tulee vielä lähemmäs lukijaa.

Olen tietoisesti pantannut Purppuranpunaisen hibiskuksen lukemista, sillä tämä on viimeinen kirja jonka kirjailijan suomennetusta tuotannosta nyt luen. Olen ihastunut kaikkiin aikaisempiin Adichien kirjoihin, eikä tämäkään tee poikkeusta. On haikeaa tietää että kaikki on nyt luettu, ja on jäätävä odottamaan koska tämä huikea tarinankertoja kirjoittaa jälleen uudestaan. Ihastuin kirjaan todella paljon, ja voin sanoa, että olen todella onnellinen kun olen löytänyt Adichien kirjat.

perjantai 17. lokakuuta 2014

Haruki Murakami - Värittömän miehen vaellusvuodet

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet
Tammi 2014
Suomentanut Raisa Porrasmaa
Kansi Jussi Kaakinen
Japaninkielinen alkuteos Shikisai o motanai Tazaki Tsukuru to, kare no junrei no toshi 2013

 
Värittömän miehen vaellusvuodet kertoo Tsukuru Tazakista, 36- vuotiaasta yksinelävästä miehestä, jolla on menneisyyden painolasti mukanaan. Nuorena opiskelijana koettu hylkääminen ystävien puolesta seuraa yhä aikuista Tsukurua, mitään kyselemättä hän on hyväksynyt ystäviensä käytöksen, mutta miettii yhä edelleen, vuosien jälkeen, mitä tapahtui? Tiivis viiden hengen ystäväporukka oli noin vain päättänyt sulkea Tsukurun pois porukasta.

Kun Tsukuru tapaa viehättävän Saran, kannustaa hän Tsukurua kohtaamaan menneisyyden haamut, ja kysymään ystäviltään mitä yli kuusitoistavuotta sitten tapahtui. Tsukurun tavatessaan ystäviään, matkaa hän jopa kauas Suomeen selvittämään menneisyyttään.


Olen viime vuosina ihastunut herra Murakamin tuotantoon vahvasti. Syyskuussa suuntasin kirjaostoksille tempauksen myötä, ja mukaan lähti yksi syksyn odotetuimmista uutuuksista, Värittömän miehen vaellusvuodet. Minulle jo pelkästään Murakamin kirjan avaaminen tuo hyvän tunteen, rakastan jopa fonttia jolla kirja on kirjoitettu! Rakastamani IQ84:n jälkeen uuden Murakamin aloittaminen oli juhlallinen hetki, odotukset olivat korkealla.

Ehkä jopa liian korkealla.

Värittömän miehen vaellusvuodet ei ole huono, mutta se poikkeaa Murakamin tuotannosta olemalla enemmän...normaali. Vinksahtaneisuus ja maaginen realismi on poissa, ja kirja on enemmän maanläheisemmän Norwegian Woodin mukainen. Paikoitellen koin lukemani hivenen tylsäksi, ja luin kirjaa suhteettoman kauan. Kieltämättä voisin kuvailla kirjaa jopa hieman värittömäksi.

Kun on lukenut, ihastunut, rakastunut ja nähnyt unta kahden kuun maailmasta, taidetaan olla tilanteessa josta on vaikea pistää paremmaksi. Siksi tavanomaisempi Värittömän miehen vaellusvuodet jätti hieman pettyneen tunteen. Odotukset olivat liian korkealla. Kuinka olisinkaan halunnut ihastua myös tähän kirjaan!
 
Murakamin kohdalla innostun enemmän kun ollaan outojen, selittämättömien ja vinksahtaneiden asioiden äärellä, sillä Murakamilla on taito kertoa mitä uskomattomampia asioita niin että lukija ei edes kyseenalaista lukemaansa. Tämä teos ei yltänyt suosikkeihini tällä kertaa.


"Ei ole olemassa tyyneyttä, johon ei sisältyisi tuskan huutoa, ei anteeksiantoa vailla maahan valuvaa verta, ei hyväksyntää, joka ei olisi käynyt läpi tuskallista menetystä. Se tosiasia piili todellisen harmonian pohjalla."

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Blogin kirjoittajasta ja tämän hetken kuulumiset

Huomasin taannoin, etten ole koskaan kertonut kunnolla ihmisestä tämän blogin takana. Minusta ei löydy oikein kunnon esittelytekstiä, kunhan olen vain bloggaillut. Olen ollut aika arka tuomaan itseäni julkisesti esille internetin ihmeellisessä maailmassa, mutta siinä missä ihminen kasvaa, kasvaa blogikin sen myötä. Näin kypsyi ajatus esitellä itseäni hieman enemmän nykyisille ja uusille lukijoille, ihanaa että kirjajuttuni jaksavat kiinnostaa niin monia!
 
Historiaa 

Olen lukenut aina siitä lähtien kun opin 7- vuotiaana lukemaan. Samanikäisenä sain kirjastokortin, joka alkaa näin 20 vuoden jälkeen olla paitsi hyvin kulunut myös melko antiikkinen. Siinä on vieläkin haalealla havaittavissa seitsemänvuotiaan tytön allekirjoitus haparoivin tikkukirjaimin. Tuosta kortista en luovu koskaan, vaikka pelkään että se alkaa olla elinkaarensa päässä. Toivottavasti ei kuitenkaan vielä pitkään aikaan!
 
Kirjastokortin myötä avautui täysin uusi maailma. Ihastuin kirjastoon ja sen kirjoihin niin palavasti, että reppu vääränä kannoin kirjoja kotiin. Ala-aste aikana olin pitkälti kirjastoauton varassa jonne pystyin itse kävelemään ellen sitten käynyt isäni kanssa lähikirjastossamme. Tuolloin luin enimmäkseen heppakirjoja ja Neiti Etsiviä. Yläasteikäisenä homma oli paljon helpompaa, sillä sitten kirjasto sijaitsikin jo tien toisella puolella. Koulupäivän jälkeen oli ihanaa hautautua kirjaston uumeniin ja niin, tulla kotiin taas reppu täynnä kirjoja. Jälkeen päin yllättää kovasti, ettei itse koulunkäynti kärsinyt juurikaan lukuinnostani, pärjäsin ihan hyvin koulussa vaikka mielenkiinto kohdistuikin oppikirjojen sijaan enemmän muunlaisiin kirjoihin. Vasta lukiossa alkoivat koeviikot tuntumaan tuskaisilta, kun olisi halunnut lukea jotain muuta. Muistan ikuisesti sen hetken kun uusin Harry Potter oli ilmestynyt ja se poltteli ihan järjettömästi mutta kokeisiin oli luettava ensin. Asiaa ei helpottanut yhtään se, että yksi rinnakkaisluokkalainen tyttö luki kokeiden välissä Potteria samalla kun itse kärvistelin! Mutta voi sitä onnea sitten kun sai alkaa luvan kanssa lukemaan Potteria.
 
Kuinka blogi sai alkunsa?
 
Vasta Ammattikorkeakoulussa huomasin kuinka vähälle lukeminen oli lapsuuden ja nuoruuden ajoista jäänyt. Kaipasin kirjojen maailmaan kovasti, mutta opiskelut, projektit ja kolmivuorotyö veivät kaiken aikani. Opinnäytetyön jälkeen putosi raskas taakka harteilta, ja keskitin tarmoni täysin muihin asioihin. Tässä vaiheessa olin jo löytänyt kirjablogien maailman ja ajatus omasta blogista kypsyi. Ja tällä tiellä olen edelleen, keväällä 2011 päivänvalon nähnyt blogi on osa elämääni vahvasti.
 
Siinä missä kirjastokortti avasi pienelle tytölle täysin uuden maailman, teki kirjablogimaailma saman minulle uudelleen vanhempana. Rakkaus kirjoihin ei koskaan sammunut elämän muuttuessa, ja kirjablogien myötä olenkin löytänyt paitsi paljon hienoa luettavaa, myös saanut uusia näkökulmia lukemiseen. Ennen kirja tuli luettua, mutta nyt voin lukemisen jälkeen jakaa kokemukseni muiden kanssa ja käydä keskustelua. Kirjoista saa nykyään niin paljon enemmän irti kun on löytänyt kirjablogimaailman, oman heimonsa. Muutaman kirjabloggaajan olen tavannut livenäkin ja on aivan mahtavaa saada blogille kasvot ja tutustua samanhenkisiin ihmisiin.
 
En työskentele kirjojen tai kirjallisuuden parissa, vaikka se haave aina toisinaan esille pulpahtaakin. Koulutukseni on täysin toiselta alalta. Kirja-arvioni ovat siis täysin harrastelijamaisia, onhan blogikin minulle harrastus eikä työ. Kirjat ovat minulle vastapaino kaikelle muulle elämälle, pakopaikka arjen keskellä.
 
 
 
Mitä minulle sitten kuuluu juuri nyt? 
 
Tällä hetkellä elämä on melkoisessa murroksessa, kun helmikuussa saamme esikoisemme, tulevan pienen lukijan. Tämä muutos on jo näkynyt täällä bloginkin puolella ajoittaisena hiljaisuutena. Yritän olla ottamatta turhaa stressiä siitä, etten kykene pysymään samassa tahdissa lukemisen suhteen kuin ennen. Ja kirpun maailmaantulon jälkeen tahti hidastuu varmasti vieläkin enemmän. Miltä vuosi 2015 sitten näyttääkään blogin osalta jää nähtäväksi. Yritän tietenkin lukea aina kuin mahdollista, ja voi olla että innostun lukemaan lastenkirjojakin, kuka tietää. Päivä kerrallaan kuitenkin mennään.
 
Varmaa on kuitenkin, etten lopeta lukemista enkä bloggaamista. Blogi elää kirjoittajansa mukana, ja joskus tulee hiljaisempia kausia. Näin rakasta harrastusta on vaikea edes lopettaa, mitä ihmettä minä sitten tekisin?
 
Loppuvuodesta aion vierailla Helsingin kirjamessuilla, lukea muutaman syksyn uutuuden ja saada loppuun pari keskeneräistä kirjaa. Lisäksi jään odottelemaan Finlandia -ehdokkaita ja arvailemaan voittajaa. Yritän tietenkin myös lukea mahdollisimman monta Finlandia -ehdokasta. Lisäksi aion tehdä muuttoteknisiä toimenpiteitä, sillä kirjastohuoneeni muuttuu nyt lastenhuoneeksi, ja kirjahylly muuttaa olohuoneeseen. Iso kirjaprojekti siis tiedossa, mutta mikäs sen ihanempaa kuin hypistellä ja järjestellä kirjoja? Lisäksi aion nauttia joulukuusta täysin rinnoin, sillä pidän lomaa koko kuukauden! Viime vuonna intouduin pitämään jouluviikon, ja tänäkin vuonna aion varmasti tuoda joulukirjoja blogiin. Rakastanhan joulua yli kaiken.
 
Toivottavasti tämä pieni esittely avasi edes hieman ihmistä blogin takana ja helpottaa uusien lukijoiden mukaan tulemista.
 
Kirjaisaa loppuvuotta kaikille!
 

lauantai 4. lokakuuta 2014

Granta 3: Parhaat nuoret suomalaiset kertojat

Granta 3: Parhaat nuoret suomalaiset kertojat
Uuden kirjallisuuden areena
Otava 2014
Kansi Elina Warsta


Grantan kolmannessa osassa keskitytään teemaan Parhaat nuoret suomalaiset kertojat, joka varmasti herättää keskustelua ja pohdintoja siitä, keiden tulisi olla mukana kirjassa. Kirjaan on valittu 20 suomalaiskirjailijaa, joilta on julkaistu vähintään yksi romaani tai novellikokoelma. Iältään kirjailijat saivat olla korkeintaan 40-vuotiaita. Tämä ratkaisi esimerkiksi sen, ettei odotusteni mukaisesti esimerkiksi Joel Haahtela ollut mukana. En siltikään voi olla miettimättä, onko 40-vuotta hieman liian korkea ikä, jos puhutaan nuorista kirjailijoista. Toisaalta tämä on ymmärrettävää, sillä Suomi on pieni maa.

Grantassa on mukana kirjailijoita jotka eivät ole minulle entuudestaan tuttuja. Näin joko nimen tai tuotannon perusteella. Myös siksi oli äärimmäisen mielenkiintoista tutustua samalla kertaa useampiin uusiin tuttavuuksiin, kuten esim. Philip Teir, Emmi Itäranta, Emma Juslin... vain muutaman mainitakseni.

Grantassa olen tottunut siihen, että mukana on erilaisia tekstejä laidasta laitaan, myös runoja ja sarjakuviakin. Siksi minua nyt lukiessa yllätti kovasti se, että mukana on todella paljon tekstejä jotka ovat otteita kirjailijan tulevasta romaanista. En muista että aikaisemmissa osissa olisi ollut vastaavaa. Väkisinkin tulee mieleen, että näinkö sen takia, koska Granta julkaistaan englanninkielisenä käännöksenä Frankfurtin messuilla ja se samalla esittelee maamme kirjailijoita laajemmalle yleisölle. Tuli välillä kuitenkin sellainen ikävä tunne että kädessä oli enemmänkin esittelykirjanen, enkä päässyt tästä tunteesta missään vaiheessa eroon. On vain laitettu yksien kansien väliin tulevien romaanien muutama luku.

Granta jätti siis minuun nyt hieman sekavan fiiliksen. Muutamista teksteistä pidin todella paljon, varsinkin Sofi Oksasen ja Emmi Itärannan, mutta yllättävän laimea lukukokemus. Toivon tietenkin kovasti, ettei kansainvälinen yleisö ajattele samalla tavalla kanssani. Haluan tietenkin, että Granta innostaa lukijoita muualtakin maailmasta tarttumaan suomalaisiin kirjailijoihin.

Granta jaksaa silti edelleen kiinnostaa, ja aion jatkossakin lukea tulevat Grantat. Tämänkertaisessa Grantassa on muuten todella kiva kansi, väriä myöten. Millaisia fiiliksiä tämä Granta teissä herättää? 

tiistai 30. syyskuuta 2014

Kirjaostoksilla!

Kun kutsu käy kirjaostoksille, ei siinä kauaa tarvitse kirjahullun miettiä. MarikaOksa blogista Oksan hyllyltä haastoi kirjabloggaajat syyskuussa kirjaostoksille ja minähän lähdin. Viime vuonna vastaava tempaus tehtiin myös, mutta tuolloin valittiin yksi päivä jolloin ostettiin kirja normaalihintaisena. Tuosta tempauksesta voi lukea lisää tästä postauksesta.

Tänä vuonna haaste erosi niiltä osin, että ostoaikaa oli kokonainen kuukausi, eikä kirjan tarvinnut olla täysihintainen. Kirja sai olla millainen vain: kovakantinen, pokkari, äänikirja, e-kirja tai miki-kirja.. Kirja kuin kirja siis! Näin mahdollisimman monella oli mahdollisuus osallistua tempaukseen.

Ostoksia tuli siis tehtyä, mutta yllätyin kuitenkin niiden maltillisuudesta. Tai noh, kukkaro aina toisinaan määrää tahdin, mutta hyviä ostoksia tuli silti tehtyä. Normaalihintaisena ostin yhden lempikirjailijani uutuuskirjan, eli Haruki Murakamin Värittömän miehen vaellusvuodet. Tämä kirja on lukuvuorossa hyvinkin pian, sen verran ihastunut Murakamiin olen (kuten kuvan taustasta voi nähdä!). Kerroin kassalla myyjälle, että olen tehnyt itseni kanssa lupauksen että aina kun herra Murakami julkaisee kirjan, ostan sen kovakantisena hyllyyn sillä harmittaa että osa kirjoistani on pokkareina ja osa kovakantisina. Kun on lempikirjailijasta kyse, tällainen asia tuntuu hyvin tärkeältä! Ilmeestä päätellen myyjä ei kuitenkaan oikein ymmärtänyt mistä puhuin, tyytyi vain sanomaan "aivan...".

Huomaan, että jollain tavalla taidan toistaa kaavaa viimevuotisesta tempauksesta, sillä tuolloinkin ostin Joel Haahtelan kirjan. Niin myös tänäkin vuonna. Näistä toinen, Traumbach, oli kirjakaupan alekorista tekemäni löytö joka kustansi vain 7 euroa. Pakkohan se oli napata mukaan, kun Haahtelan kirjoja ei kovinkaan monesti mistään löydä. Katoamispiste taas oli bongaus nettikirpputorilta, joka maksoi muistaakseni 8 euroa. Näin minusta tuli kahden Haahtelan kirjan onnellinen omistaja!


Kirjoja olisin voinut hankkia vieläkin enemmän, ja muutama syksyn uutuus jäikin vielä kaihertamaan mieltä mutta pysyin lujana. Onhan tässä kuitenkin tulossa vielä kirjamessutkin ja siellä voi antaa sitten luvalla mopon karata käsistä, heh.


perjantai 26. syyskuuta 2014

Tuomas Kyrö - Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja


Tuomas Kyrö: Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja
WSOY 2014
Mistä minulle: Elisa Kirjan kesäkampanja


Kesä alkaa olla ensi viikolla koittavan lokakuun myötä jo melkoisesti takanapäin, mutta minulla on jäänyt vielä yhdestä kesäkirjasta kirjoittamatta tänne. Blogat mahdollisti tutustumisen e-kirjan maailmaan Elisa Kirjan kesäkampanjan myötä, ja täytyy kyllä sanoa että kätevää on paitsi e-kirja myös Elisa Kirja. Uuden puhelimeni ansiosta e-kirjaa on nyt helppo lukea tabletin ja e-kirjan lukulaitteen myötä myös puhelimesta vaikkapa silloin, kun istuu bussissa.

Aikaisemmat Mielensäpahoittajat ovat olleet kertakaikkisen huippuja. Muistan hyvin kun viime kesänä luin molemmat kirjat ja nauraa hekottelin pihalla naapureiden ihmetellessä. Osui ja upposi, kyllä on Suomi pullollaan Mielensäpahoittajia. Kyllä olikin sitten iloinen uutinen että jatkoa Mielensäpahoittajalle seuraa. Aikaisemmat osat ovat olleet harmittavasti kovin lyhyitä mutta Ilosia aikoja -kirja onkin sitten jo hieman paksumpi tapaus.

Mielensäpahoittajan on aika valmistautua, sillä on aika kirjata oma muistokirjoituksensa, testamenttinsa ja hankkia hautapaikka. Ja kyllä se itse tehty arkku on paras arkku. Kaikki ei kuitenkaan mene ihan niin kuin on suunniteltu, varsinkaan kun mustetta testamentin tekoon ei tahdo löytyä eikä poikakaan oikein tahdo ymmärtää mistä kaikessa on kysymys. Mutta kyllä ihmisen täytyy olla valmistautunut, kuka muuten voi tietää kenelle esimerkiksi Voortti Eskortti kuuluu?

Tiedä mistä sitten johtui, mutta minulle tämä ei yltänyt aikaisempien osien tasolle. Puolessa välissä kirjaa olin jo hieman hämilläni, miksi en päässyt mukaan kirjaan? Hieman verkkaisempi kerronta pääsi vähän yllättämään, mutta kirjan luettuani täytyy sanoa että jäi ihan hyvä tunne, sellainen hieman haikea. Kyllä siinä elämän perusasioita käytiin läpi sydämeen käyvällä ja Mielensäpahoittajan tyylillä. Sitä ehkä odotti enemmän mielensäpahoittamista ja naurua, mutta tässä liikuttiinkin vähän syvemmillä vesillä.

Kyrö on onnistunut luomaan suomalaisten sydämiin täydellisesti osuvan hahmon johon moni voi samaistua, tai sanoa tuntevansa. Kyllä näen jo nyt lähipiirissäni muutaman tulevaisuuden mielensäpahoittajan..

Vaikka kirja ei yltänytkään edellisten kirjojen tasolle (ensimmäinen oli kyllä niin huippu), en voi sanoa että tämä olisi ollut huono. Tässä vain selkeästi oli nyt erilaisempi tunnelma, sellainen haikea ja kaiken yhteen kokoava. Mielensäpahoittaja myöntää että on elämänsä aikana ehkä mahdollisesti muutama virhekin tullut tehtyä, vaikka hyvä elämä muuten on ollutkin.

Kiitos Blogatille ja Elisa Kirjalle lukukokemuksesta!

P.s: Syyskuun ajan (eli vielä muutaman päivän) on Elisa Kirjasta mahdollisuus ostaa kaksi ensimmäistä Mielensäpahoittajaa hintaan 4,90 e/kpl. Tästä ilmoituksesta ei makseta minulle mitään, tämä vain vinkkinä :)


maanantai 15. syyskuuta 2014

Arvonnan voittaja!

Kiitokset kaikille arvontaan osallistuneille! Kyseessä oli hyvinkin pikainen arvonta, ja tänään on aika julistaa voittaja. Arvonnan suoritti tuttuun tapaan mieheni, ja paperilappusten seasta esiin nousi nimi

MarikaOksa

Onnea! Kate Mortonin Hylätty puutarha on nyt sinun. Laitatko minulle sähköpostia kirjakirppu(at)gmail.com niin saan kirjan sinulle mahdollisimman pian :)


Kirja lähtee eteenpäin, ja itse jään herkuttelemaan luumurahkapiirakalla. Näin saan samalla hyödynnettyä eilen luumupuusta kerättyä satoa. 

Mukavaa alkanutta viikkoa kaikille ♥♥♥

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Kate Morton - Hylätty puutarha ja arvonta

Kate Morton: Hylätty Puutarha
Bazar 2014
Suomennos Hilkka Pekkanen
Englanninkielinen alkuteos The Forgotten Garden
Arvostelukappale kustantajalta

"Syysaurinko oli tullut esiin piilopaikastaan ja viskoi hopealaikkuja pitkin joen pintaa. Thamesin. Joki oli nähnyt niin kovin paljon: määräämättömän monet ihmiset olivat eläneet elämäänsä ja lukemattomat kuolleet sen rannoilla. Thamesilta oli kerran vuosia sitten lähtenyt laiva, jossa pikkuinen Nell oli matkustajana. Alus oli vienyt Nellin pois hänen tuntemastaan elämästä kohti epävarmaa tulevaisuutta. Kohti tulevaisuutta joka oli nyt mennyttä, kohti elämää joka oli nyt ohi. Siitä huolimatta se oli edelleen tärkeää, se oli ollu tärkeää Nellille, ja nyt se oli tärkeää Cassandralle. Tämä arvoitus oli hänen perintönsä. Ja enemmänkin, se oli hänen velvollisuutensa."

Vuonna 1913 Britanniasta saapuu Australiaan laiva, joka tuo mukanaan pienen Nell -tytön. Kukaan ei tiedä kuka tyttö on, eikä tyttö suostu kertomaan edes nimeään. Niin oli sovittu leikissä Kirjalijattaren kanssa: hän ei kertoisi kenellekään kuka on. Tyttöä kuitenkin huolettaa, kun Kirjailijatarta ei näy, sillä hän oli luvannut pitää hänestä huolta. Satamassa on kuitenkin hyväsydäminen mies, joka ottaa tytön kotiinsa ja kasvattaa kuin omanaan suurta rakkautta tuntien. 

Nuorena aikuisena, juuri kihloihin menneenä, Nell saa kuitenkin kuulla isältään ettei ole perheen biologinen lapsi ja koko hänen siihen astiselta elämältään menee pohja täysin. Hän ei tiedä kuka on, ja kärsii asiasta koko elämänsä ajan. Kuka hänet oikein hylkäsi laivaan?

Vuosia, vuosia myöhemmin nuori australialaisnainen Cassandra saa isoäidiltään yllättävän perinnön. Pieni rantatalo Cornwallissa, Englannissa nyt Cassandran. Miksi isoäidillä oli rantatalo, jonka olemassaolosta Cassandra ei tiennyt mitään? Cassandra matkustaa Englantiin tutustuakseen perintöönsä ja saamaan selville isoäitinsä Nellin mysteerisen menneisyyden.

Kate Mortonin aiemmin suomennettu Paluu Rivertoniin oli mukava lukukokemus, ja olinkin kiinnostunut kirjailijan uusimmasta suomennetusta teoksesta heti kun siitä kuulin. Hylätty puutarha on monen aikatason, ihmisen ja kohtalon kirja ja sen yli kuudellesadalle sivulle kätkeytyy melkoinen sukutarina ja perhesalaisuus. Kirjan alku ei täysin tempaissut mukaansa, mutta tarina kuitenkin onnistui kietoa minut pauloihinsa. Blackhurstin yllä leijuva salaisuus kiehtoi ja halu selvittää Nellin menneisyys oli vahva.

Kuten aina ennenkin, kun romaanissa hypitään ajallisesti siellä ja täällä, on itselleni haastavinta palata aina sieltä menneisyydestä nykyisyyteen. Menneet tapahtuvat jaksavat kiehtoa aina enemmän kuin nykyhetki! Mietin kyllä useaan kertaan, olisiko kerrontaa voinut tiivistää, sillä reippaasti yli 600 sivua on melkoinen järkäle. Varsinkin, kun ajallisesti sinkoillaan useassa paikassa. Tuollaiseen sivumäärään mahtuu toki menneisyyttä ja nykyhetkeä, mutta myös paljon ihmisiä ja tapahtumia. Jokaisella kirjassa esiintyneellä ihmisellä oli oma roolinsa menneisyyden verhojen raottamisessa, mutta olisiko vähempikin riittänyt? 

Kirjaa lukiessa en voinut olla miettimättä, kuinka hyvin tarina voisi toimia valkokankaalla. Samoja ajatuksia oli mielessäni myös Paluu Rivertoniin kohdalla. Morton kirjoittaa siis paitsi elokuvamaisesti myös kiehtovasti niin, että sitä uppoutuu väkisinkin kirjan maailmaan. Paljon juonenkäänteitä, perhesalaisuus, mysteeri ja Iso-Britannia, siitä on Hylätty puutarha ja hyvä lukuromaani tehty.

Järjestän tähän loppuun myös pienen arvonnan. Mikäli olet kiinnostunut lukemaan tämän Kate Mortonin kirjan, osallistu kommentoimalla postaukseen mikä on kirjasyksysi odotetuin teos? Toki postaukseen saa kommentoida muutenkin, mutta ilmoitathan mikäli et osallistu arvontaan :) Aikaa osallistua on tämä loppuviikko, sunnuntaihin saakka. Maanantaina 15.9 julkistan voittajan.


torstai 28. elokuuta 2014

Erik Axl Sund - Unissakävelijä


Erik Axl Sund - Unissakulkija
Otava 2014
Suomennos Kari Koski
Ruotsinkielinen alkuteos Hungerelden


"Vuoroin lyödä ja hyväillä, ensin suojella ja sitten tuhota."


Unissakulkija jatkaa siitä, mihin Varistytössä jäätiin. En uskalla kovasti juonesta kertoa etten vahingossakaan tulisi paljastaneeksi liikaa. Unissakulkijakin osasi nimittäin yllättää, ja tulee olemaan mielenkiintoista lukea kuinka kaikki päättyy.

Jeanette Kihlberg saa jälleen tutkittavakseen uusia raakoja murhia, ja kadonneiden poikien kohtalo on edelleen kysymysmerkki. Lisäksi hänen omissa tutkimuksissaan löytyy koko ajan lisää johtolankoja, ja samat nimet nousevat jatkuvasti esille. Kuka on Victoria Bergman, joka tuntuu kadonneen täysin maailmasta? Apunaan Jeanettella on hänen parinsa Jens Hurtig, sekä psykologi Sofia Zetterlund, jolla on omia menneisyyden haamuja selvitettävänään.

Unissakulkija ei tuntunut niin rankalta kuin Varistyttö, vaikka raakuuksia tapahtuu ja julmia kohtaloita tulee päivänvaloon. Ehkä tuntemus johtui siitä, että tähän kaikkeen osasi jollain tavalla varautua. Tiesi, että mistään helposta luettavasta ei kuitenkaan ole kyse. Kirja on jokatapauksessa täynnä pahuutta ja pahaa oloa niin että suututtaa.

Siinä missä Varistytön luki hetkessä, meni Unissakulkijan kanssa hitusen kauemmin. Kirja ei ollut tylsä, mutta sitä samaa räjähtävää etenemistä ei ollut kuin aloitusosassa. Tässä ei roiskittu lukijan naamalle kauheuksia jatkuvasti, enemmänkin tapahtumia avattiin enemmän. Unissakulkijan loppupuolella sivut alkoivatkin sitten kääntyä tiuhaan, kun täysin uusi asia murhatutkimuksissa selviää. Kuvio raakojen murhien taustalla alkaa hahmottua Jeanettelle.

Lokakuussa ilmestyy trilogian päätösosa, Varjojen huone, joka on ehdottomasti lukulistallani. Kamalasta aiheestaan huolimatta kirjailijapari on kirjoittanut todella koukuttavan kirjasarjan, jota ei kyllä enää tässä vaiheessa voi edes kuvitella jättävänsä kesken. Kuinkakohan kaikki vielä päättyy?

torstai 21. elokuuta 2014

Paluu arkeen

Hei taas pitkästä aikaa!
 
Lomat on nyt lusittu, ja on aika tarttua taas tavalliseen arkeen kiinni. Kirmailu kesälaitumilla teki todella hyvää, jopa niin hyvää että paluu blogimaailmaan on käynyt aika kankeasti. Olen tällä hetkellä täysin ulapalla siitä mitä blogimaailmassa tapahtuu, mutta enköhän pääse vähitellen kiinni tähän kaikkeen. Loman aikana avasin koneen vain kerran!
 
Olin tehnyt suuria suunnitelmia kesäkirjoistani, mutta saldo jäi hyvin laimeaksi. Esimerkiksi aivan mahtava Keltainen kesä -haaste on pian lopuillaan, enkä yrityksistäni huolimatta saanut luetuksi haasteen aikan kuin yhden (!) kirjan. Toivottavasti muilla haasteeseen osallistujilla tilanne on parempi. Yleisesti ottaen voisi kuvitella, etää loman aikana saisi luetuksi paljon kirjoja. Näin olin suunnitellutkin tekeväni, mutta valitettavasti myös viime kesänä vaivannut lukujumi iski päälle pahasti kaikkien kesäkirmailujen ohella, että oli aika kaivaa Neiti Etsivät kehiin. Aivan kuuten viime vuonnakin. Kesäjumi taitaa olla vieläkin vähän päällä, mutta enköhän tästä vielä syty.
 
Tähän kaikkeen jumittamiseen ja poissaoloon täältä on kuitenkin syy. Kesää ja paluuta arkeen on sekoittanut yksi aika iso ja mahtava asia, joka asustaa tällä hetkellä masussani. Helmikuussa meille syntyy pieni kirppu, tuleva lukija ♥ Alkukesän pahoinvoinnit, kuumuus ja lukujumi tekivät sen, että päätin blogilomalle ylipäänsä lähteä. Tarkoituksenani oli esitellä teille hieman e-kirjan lukulaitetta jonka kesällä ostin omassa postauksessaan, mutta niin älyttömältä kuin se kuulostaakin, luin yhtä kirjaa pahimman pahoinvoinnin aikaan, ja nyt miellän väkisinkin pahanolon ja lukulaitteen yhdeksi ja samaksi asiaksi. Lisäksi luettava kirjakin jäi lukukokemuksena paljon kauemmaksi kuin olin etukäteen ajatellut. Kokeilen syksyn aikana uudemman kerran ja raportoin sitten enemmän.
 
Syksy saa kuitenkin tulla. Kuuman ja paahteisen kesän jälkeen vesisateen jälkeinen raikkaus tuntuu mielettömältä. Syksy on merkinnyt minulle aina uusia alkuja ja uusia seikkailuja, ja muutoksia onkin kovasti luvassa. On aivan mieletöntä kokea omassa henkilökohtaisessa elämässä suuria muutoksia, mutta myös työrintamalla. Tänä päivänä saamme lukea paljon irtisanomisista ja muista negatiivisista työasioista, mutta pakko hehkuttaa nykyistä työnantajaani: kuinka moni yritys palkkaa uuteen työtehtävään raskaana olevan naisen? Työsopimukseni piti päätty piakkoin, mutta sitä jatkettiin ja suurella todennäköisyydellä palaan samaan tehtävään mammaloman jälkeenkin.
 
Elämä sitten osaa välillä olla ihmeellistä. 
 
Ymmärrätte ehkä siis, että elämäni on viime aikoina ollut vauhdikasta ja täynnä suuria asioita, ja kirjoihin keskittyminen on ollut hankalaa. Vähitellen palaan kuitenkin linjoille, ja yritän saada piakkoin muutaman kirja-arvioni julkaistua. Nyt tekee mieli lukea jotakin vahvaa, väkisinkin palaan ajatuksissani viime syksyyn jolloin luin upean Kotiinpalaajat Adichielta sekä Tähtikirkas, lumivalkean Haahtelalta vain muutaman mainitakseni. Nyt haluaisin käsiini jotain yhtä upeaa.

Ihanaa loppuviikkoa kaikille! ♥