keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Julian Barnes - Kuin jokin päättyisi

Julian Barnes (The sense of an Ending) WSOY 2012. Suomennos Kersti Juva.

Tony Webster oli tavallinen nuori poika, joka opiskelujen ohessa haaveili tytöistä ja odotti malttamattomana elämänsä alkamista. Kolmen pojan ystäväpiiriin kuului Tonyn lisäksi Alex ja Colin, ja yllättäen kolmesta tulikin neljä, kun outolintu ja älykäs Adrian antoi itsensä tulla porukkaan mukaan sitä kuitenkaan koskaan pyytämättä. Adrianista, joka aluksi piti katseensa maassa ja ajatukset ominaan, tuli myöhemmin pojille lakkaamaton kiinnostuksen ja hyväksynnän kohde.

Kun tuli aika erkaantua eri opiskelupaikkoihin, pitivät pojat yhteyttä toisiinsa kirjeitse, kuten tuohon aikana oli tapana. Elämä kuitenkin kuljettaa, ja jossain vaiheessa yhteydenpito vain jäi. Pojat alkoivat elää elämäänsä. Menneisyydestä tulee yllättäen nykyisyyttä, kun Tony saa eläkepäivillään kirjeen jossa kerrotaan hänen perineen viisisataa puntaa sekä arvoituksen hyvin yllättävältä taholta. Eletty elämä näyttäytyy uudessa valossa ja Tony joutuu palaamaan muistoissaan nuoruuden aikaan. Mitä tuli sanottua, mitä tehtyä.

Ilokseni huomasin kirjastossa tämän teoksen hyllyssä ja päätin ottaa matkaani mukaan. Blogeissa kirjaa onkin tiuhaan luettu ja ylistetty, ja näin myös minä kannan korteni kekoon. Barnesin tapa kirjoittaa on uskomaton. Ottaen huomioon kirja sivumäärän (157) on tähän pieneen kirjaan mahdutettu paljon ilman, että mistään on kuitenkaan turhia tingitty. Jokainen lause on tarkkaan harkittu ja lukija ahmii jokaista sanaa haluten koko ajan lisää. Tässä jos missä pätee sanonta ei se määrä, vaan se laatu.

Barnes kirjoittaa sydämeen osuvasti ajan kulumisesta, nuoruuden turhautumisesta sekä siitä, kuinka vanhempana sitä osaa katsoa jo hieman taaksekin päin. Varsinkin, kun Tonyn on pakko arvoituksen myötä palata menneisyyteen ja muistaa asiat niin hyvin kuin mahdollista.

 "Tässä saattaa olla yksi nuoruuden ja kypsän iän eroista: nuorena keksimme itsellemme      vaihtoehtoisia tulevaisuuksia, vanhana keksimme vaihtoehtoisia menneisyyksiä toisille."

Voin myöntää, että olin vaikuttunut koko ajan lukemastani ja tämä intensiivinen teos piti minut otteessaan aina loppuun saakka. Tässä kirjassa oli sekin asia hienoa, että Tonyn tavoin myöskään minulla ei leikannut, enkä osannut kuvitella mielessäni loppuhuipentumaa, sitä kuinka kaikki ratkeaa.

En ole tottunut antamaan lukemilleni kirjoille arvosanoja, mutta tässä mennään kyllä täydellä viiden tähden rivillä. Olen viime aikoina oppinut luottamaan Aikamme kertojia -sarjaan, sen verran mahtavia lukukokemuksia on kohdalleni sattunut.

maanantai 12. marraskuuta 2012

Philippa Gregory - Valkoinen kuningatar

Philippa Gregory ( The White Queen) Bazar kustannus 2011. Kuva Larry Rostant, suomennos Natasha Vilokkinen.

Kun syntyperäni on näin kahtalainen - Englannin juureva maaperä sekoittuneena ranskalaiseen veden jumalattareen - minusta saattoi odottaa mitä tahansa: lumoojatarta tai tavallista tyttöä. Jotkut sanovat, että olen molempia.

Eletään vuotta 1464 Englannissa ja Elisabet Woodville on kaunis mutta leskeksi jäänyt, menettäen kaiken omaisuuden kuolleen miehensä sukulaisille. Ainoa joka häntä voi auttaa palauttamaan hänelle kuuluvat maat takaisin, on Englannin kuningas Edvard IV. Elisabet on saatava kuninkaan huomio keinolla millä tahansa, ja suunnitelma onnistuu yli odotusten kun pari rakastuu vastoin kaikkia sääntöjä ja avioituu. Elisabetin elämä hovissa ei ole helppoa, sillä alusta alkaen hänestä kuiskitaan ja hänen päänsä menoksi juonitaan. Häntä ei pidetä sopivana vaimona eikä sopivana kuningattarena Englannille hänen alhaisen syntyperänsä takia. Ensimmäistä kertaa historiassa kuningas avioituu alamaisensa kanssa ja tekee hänestä kuningattaren.

Elämä hovissa ei ole muiltakaan osin mutkatonta, sillä hovia repii ruusujen sota, York- ja Lancaster-sukujen taistelu kruunusta. Edvard ei ole koskaan hävinnyt yhtäkään taisteluaan, eikä häviäkään. Kun Edvard joukkoinenn lyö Lancasterilaiset vastustajansa 1471, alkaa  12 vuoden rauhallinen aika Englannissa. Yhden ja ainoan ratkaisevan taistelun Edvard kuitenkin häviää, ja se on taistelu sairautta vastaan vuonna 1483. Elisabet jää jälleen leskeksi, ja hän jää yksin heidän lapsiensa kanssa, joita heille useampikin siunaantuu.

Aluksi en osannut sanoa tarinan historiallisista taustoista mitään, sillä historian tuntemukseni ei tässä kohtaa ollut vahvimmillaan. Asiaa selviteltyäni, sain tietää että kirja on totta niiltä osin, mitä aikakautta tutkineet historioitsijat tietävät tapahtumista. Henkilöhahmojen vuoropuhelut ja sisäinen elämä ovat keksittyä, mutta historialliset perustiedot pitävät paikkansa. Tarkistin muutamia asioita myös epäluotettavanluotettavasta wikipediasta, jotta sain tiedonnälkääni tyydytettyä.

Historiallisissa romaaneissa on haasteensa, ja tässäkin tapauksessa haasteena oli henkilömäärä joista osa oli jopa samannimisiä, huh! Sukukiemurat menivät välillä yli ymmärryksen, mutta en antanut asian häiritä. Keskityin tarinaan joka historiallisine jännitteineen ja tapahtumasarjoineen vei mennessään. Pidin tästä vauhdikkaasti etenevästä lukuromaanista paljon, ja kirjaa lukiessa uppuduin täysin keskiaikaiseen maailmaan jonka Gregory tarjoilee. Tässä todellakin tuntui, että historia omalla tavallaan heräsi henkiin, ja antoi äänen eräälle voimakastahtoiselle naiselle Englannin kuningashuoneen historiassa, jonka huhuttiin käyttävän noituutta päämääriinsä päästäkseen. Taikakeinojen käyttäminen (tai suoranainen noituus) oli vahvasti esillä teoksessa ja kerrotaankin, että Elisabetin suku polveutui suoraan Melusinasta, veden jumalattaresta.

Tänä syksynä on myös ilmestynyt kirjailijan ruusujen sodasta kertovan toisen osan suomennos Punainen kuningatar, johon varmasti tulen jossain vaiheessa tutustumaan.

* * * * * * * * *

Ette muuten usko, kuinka innoissani olen! Remonttihuolet alkavat olla takana ja eilen asensimme tulevan työ - ja kirjastohuoneen kirjahyllykokonaisuutta, se on mahtava ja ihana ja kaikkea. Olen toivonut sellaista koko ikäni. Laitan kuviakin kyllä tänne huoneesta jossain vaiheessa, sähkärimiehelläni on vielä valojen asennukset kesken, saadaan sitten hylly nätisti valaistua kirjoineen <3
Nyt hakusessa onkin muhkean mukava nojatuoli johon käpertyä lukemaan.
Mahtavaa viikkoa kaikille!



torstai 8. marraskuuta 2012

Chris Cleave - Poikani ääni

Chris Cleave ( Incendiary, 2005) Gummerus 2012. Kuva: Sanna-Reeta Meilahti, suomennos Irmeli Ruuska.

Ja tiedän että sinä tekisit heti paikalla lopun kaikista pommeista, jos vaan saisin sinut katsomaan poikaani edes hetken niin, että koko sinun sydämesi on siinä mukana. Tiedän, että lakkaisit tekemästä maailmaan pojan muotoisia aukkoja. Sua surettaisi ihan liikaa Osama. Niinpä yritän kirjoittaa tämän niin hyvin kuin osaan.

Itä-Lontoolainen nainen menettää poliisissa työskentelevän miehensä ja 4 vuotta 3 kuukautta vanhan poikansa vappupäivän itsemurhaiskussa jalkapallostadionilla Lontoossa. Myös nainen loukkaantuu terrori-iskun jälkimainingeissa etsiessään epätoivoisesti poikiaan, mutta mikään ei satu niin paljon kuin menetys. Alkaa surun täyttämä matka yhden naisen hajalla olevaan mieleen, ja elämään tragedian jälkeen.

Nainen alkaa kirjoittaa kirjeitä Osama bin Ladenille, ja toivoo ettei kenekään äidin koskaan tarvitsisi sellaista kirjoittaa. Kirjeissään nainen kertoo elämästään, pojastaan ja niistä muista miehistä, joista hänen aviomiehensä ei koskaan saanut tietää. Kirja ei ole kirjoitettu yksinomaan kirjemuotoon, ja olen samaa mieltä Katjan kanssa, että kyse oli enemmänkin yksinpuhelusta joka oli kuitenkin kohdennettu juuri Osamalle.

Cleave kirjoittaa vangitsevasti ja helpon vaivattomasti, ja lukijan on pakko saada tietää miten tarina päättyy. Alkuperäiskielellä luettuna erilaiset kielen vivahteet varmasti nousisivat tekstistä paremmin esiin, mutta lukija saa kyllä suomennoksessakin selville milloin puhuu yläluokkalainen britti ja milloin alempi keskiluokkainen britti. Täytyy tässä välissä muuten todeta, että vaikka kuinka rakastan brittikirjallisuutta, ja koko saarivaltiota ylipäänsä, en ole koskaan ymmärtänyt tätä brittiläistä tapaa jakaa ihmisiä ylä - ja alaluokkaan. Se on niin vanhoillista ja jotenkin niin kärjistettyä.

Oli äänessä sitten yläluokkainen britti tai ei, oli teoksessa myös havaittavissa vahvaa yhteiskunnallista ja poliittista ääntä. Tässä teoksessa Lontoo ei välity lukijalle kauniina ja viehättävän paikkana, jollaisena minä olen paikan saanut kokea ja jollaisena se mielikuvissani on. Tässä on havaittavissa selkeät yhteiskunnalliset luokkaerot, joista kauneus on kaukana.

Aihe on rankka ja surullinen, siitä ei käy kiistäminen, mutta jotenkin tästä jäi jotain puuttumaan, jotta minä olisin tähän täysin ihastunut. Hurmaavaa kuitenkin, että Cleave tiputtaa väliin myös huumoria, vaikka näinkin rankkaa aihetta käsittelee. Jos vertailulinjalle lähdetään, pidin enemmän Little Beestä. Tässä oli myös jollain tavalla epätietoisuutta, kuka loppupeleissä oli tarinan "pahis"? Missä meni todellisuuden raja? Kirjan loppupuoli alkoi olla yhtä kaaosta ja sekasortoa. En ollut myöskään täysin tyytyväinen loppuratkaisuun. Cleave on kuitenkin mielenkiintoinen kirjailija ja uskon ettei hänen mahdollinen seuraavakaan teos tule jäämään lukematta.

Mikä pitää meidät elossa, kun mitään syytä elää ei enää ole?

tiistai 6. marraskuuta 2012

Linn Ullmann - Aarteemme kallis


Linn Ullmann (Det dyrebare) WSOY 2012. Kuva: Mamma Andersson kompisar från förr, 2001. 
Suomennos: Tarja Teva


Jonilla ja Sirillä on päällisin puolin kaikki niin kuin missä tahansa keskiluokkaisessa norjalaisessa perheessä. Heillä on kaksi tytärtä, mustatukkainen ja sumusilmäinen Alma sekä vaaleatukkainen ja vielä kovin nuori Liv. Jon on kirjailija ja Sirillä on ravintola. Samalla kun Jonin on määrä kirjoittaa trilogiansa loppuun kotona, on Sirillä kuitenkin vastuu ravintolan pyörittämisessä ja perheensä asuntolainan lyhentämisessä. Sirillä ei riitä aika katsomaan aviomiehensä perään, joka tuntuu olevan enemmän kiinnostunut tuhlaamaan aikansa muihin naisiin kuin päättämään trilogiansa vihdoin ja viimein päätökseensä.

Vuosien jälkeenkin Siri yrittää sinnikkäästi saada yhteyden äitiinsä Jennyyn, joka Sirin hänelleen järjestämissään 75- vuotissyntymäpäiväjuhlillaan avaa kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen taas viinipullon. Siri ei tunnu saavan anteeksi äidiltään koskaan asioita jotka tapahtuivat Sirin ollessa vasta lapsi, ja tätä taakkaa hän kantaa harteillaan loppuelämänsä ajan.

Siri on palkannut lastenvahdiksi kuukasvoisen Millen, jotta hän voisi keskittyä töihinsä ja Jon saamaan kirjansa valmiiksi. Nuori Mille, kauniit kasvot ja vartalo, on saanut Jonin kiinnittämään kuitenkin tyttöön huomiota, ja Siri katuu että palkkasi Millen. Jennyn syntymäpäiväjuhlissa Mille kuitenkin katoaa ja katoamisen myötä alkaa paljastua tarina perheenjäsenten välisistä salaisuuksista.

Linn Ullmann - Ingmar Bermanin ja Liv Ullmannin tytär - on minulle entuudestaan tuntematon kirjailija, ja Aarteemme kallis ensikosketus kirjailijan tuotantoon. Ullmann vie lukijan mennessään ja vakuuttaa, hänellä on voima vangita kerronnallaan. Pidin valtavasti hänen tyylistään kirjoittaa, joka paikoitellen vaihteli. Joissain kohdissa Ullmann kirjoittaa hyvinkin suoraan, joka saa jopa lukijan (hyvällä tavalla) hätkähtämään, ja toisinaan lauseisiin taas oli ujutettu pala palalta totuutta, joka lukijan oli selvitettävä. Totuutta löytyi myös sieltä mitä ei voi kirjoittaa, käyttäytymisen ja sanomattomien sanojen takaa.

Hahmot olivat jokainen omanlaisensa; voimakkaasti oireileva teini-ikäinen Alma, saamaton kirjailija ja perheenisä Jon, raskasta menneisyyden taakkaa kantava Siri sekä oikukas ja juoppo isoäiti Jenny. Ainoa joka jää epämääräiseksi hahmoksi tarinan kannalta on Irma. Kuka on tuo kookas ja kiharatukkainen Jennyn kanssa asustava nainen?

Suurimmaksi haasteeksi osoittautui lukukokemukseni myötä Jon. Minä todella halusin ymmärtää että Jonilla oli vain vaikeaa, hänellä oli syynsä käytökseensä, mutta en kertakaikkiaan pystynyt antamaan hänelle sympatiaa jota hän mahdollisesti tarvitsi. Siri minua säälitti, hänen olematon suhteensa äitiinsä, kadoksissa oleva suhteensa aviomieheensä sekä ongelmallinen suhteensa vanhimpaan tyttäreensä on yhdelle henkilölle paljon kestettäväksi.

Tämä on jo toinen norjalainen teos jonka tänä vuonna luen ja täytyy sanoa, että norjalainen kirjallisuus alkaa toden teolla viehättämään.Viihdyin kirjan parissa loistavasti ja Ullmannin nimen pistän jatkoa ajatellen korvan taakse.

Kirjan ovat lukeneet myös Annika K sekä Karoliina.

torstai 1. marraskuuta 2012

Cecelia Ahern - Tapaaminen elämän kanssa

Cecelia Ahern (The Time of My Life), Gummerus 2012. Suomennos Terhi Leskinen, kansi: Laura Noponen. 


Elämä. Niinpä tietysti.
Elämäni tarvitsi minua. Sillä oli meneillään vaikeat ajat, enkä ollut kiinnittänyt siihen tarpeeksi huomiota. Olin irrottanut katseeni pallosta, olin keskittynyt muihin asioihin: ystävien elämään, työhuoliin, ränsistyvään ja alati avun tarpeessa olevaan autooni, kaikkeen sellaiseen. Olin laiminlyönyt elämääni kertakaikkisen totaalisesti. Ja nyt se oli kirjoittanut minulle, kutsunut minut luokseen, ja minulla oli vain yksi vaihtoehto. Minun olisi kohdattava elämäni kasvoista kasvoihin.

Lucyn elämässä ei ole kehumista. Hänen elämänsä rakkaus jätti hänet, hän sai potkut unelmatyöstään ja joutuu asumaan pienessä ja ahtaassa vuokrakämpässään kissa seuranaan. Lucy ei missään nimessä halua, että joku hänen perheenjäsenistään tai ystävistään saisi tietää kuinka Lucy asuu tai että kuinka onneton hän oikeasti onkaan. Hänen elämänsä alkaakin perustua pieniin valheisiin, joista ajan myötä kasvaavakin vähän suurempia valheita...
Asiat muuttuvat, kun Lucy saa kutsun tapaamiseen oman elämänsä kanssa. Hän yllättyy kohdatessaan nuoren miehen, jonka ulkomuodossa on paljon parantamisen varaa, ja joka ei vaikuta kovin onnelliselta. Lisäksi tuo epäsiisti yksilö hankaloittaa Lucyn elämää suuresti paljastamalla jokaisella kerralla totuuden kun Lucy kertoo valheen. Lucy ei voi enää paeta elämäänsä ja kohtaamasta kipeitäkään asioita.

Tunteeni luku-urakan jälkeen ovat hyvin ristiriitaiset. Olen aina salaa ollut Ahern -fani ja ja hänen uutukaistaan rupesinkin innolla lukemaan. Kuitenkin minua alkoi tökkimään heti ensisivuilta lähtien koko homma. Lucy ei ollut henkilönä uskottava ja minua raastoi suuresti hänen asenteensa ihan kaikkeen. Lisäksi minun oli todella vaikeaa päästä yli koko romaanin ajan siitä, että joku (Lucy) oli saanut Elämävirastosta kirjeen tavata oma Elämänsä, ja että lähiomaiset allekirjoittivat (!!) suostumuksensa tähän tapaamiseen.
Ilmeisesti en ollut oikea kohdeyleisö tähän, sillä otin kaiken turhan kirjaimellisesti, enkä löytänyt asian syvintä olemusta ja tärkeää sanomaa.

Kaiken kaikkiaan olen hieman pettynyt. Ahern kirjoittaa edelleen sujuvasti ja erityisesti kirjan huumorista pidin. Tämä aikuisten satu (miksi minä tätä nyt lähtisin luokittelemaan) ei vain toiminut minulle. Ensin menee kaikki huonosti, sitten tulee oma elämä apuun ja pienen alkuhämmennyksen jälkeen tulee oivallus, että "hei, ei saa koko ajan valehdella" ja niin elämä asettuu uomilleen. Mitään suurta ja dramaattista ei tapahdu, sillä lukija kyllä oivaltaa mitä Lucyn pitäisi tehdä.

Uskoisin, että tämä hetki ei vain ollut otollinen juuri tällaisen kirjan lukemiselle, sillä aikaisemmin minua ei olisi häirinnyt niin uskomattoman paljon tällainen yliluonnollinen mauste kuin nyt. Ehkäpä minunkin olisi syytä tavata elämäni jotta en ottaisi tätä niin kirjaimellisesti?
Vaikka tämä ei lukeudukaan minun Ahern -suosikikseni, tulen jatkossakin tutustumaan kirjailijan tuotantoon.