tiistai 26. tammikuuta 2016

Tammikuun tarinoinnit

Tammikuussa tuntuu taas tapahtuvan paljon asioita, monille se on edustanut myös uuden elämän aloittamista jonkun asian tiimoilta jonka tuli luvanneeksi uutena vuotena. Minä en lupaillut mitään, enkä edes suunnittele vaikka ehkä syytäkin olisi. Ainoa tavoitteeni tänä vuonna on olla onnellinen ja uskoa siihen että kaikki hyvä tapahtuu syystä ja silloin kun sen on määrä tapahtua.

Tällä hetkellä pääni kihisee ideoita monien asioiden suhteen, bloginkin. Varsinkin ulkoasun muuttaminen olisi ajankohtaista. Tosin nämä vähäiset taitoni eivät riitä toteuttamaan visiotani, joten todennäköisesti tällä jatketaan vielä tovi. Juttuideoitakin on kirjoitettu ylös, ja blogin laajentaminen muuhunkin elämään kuin vain kirjoihin kiehtoo. Katsellaan, katsellaan.

Kävin vähän aikaa sitten piipahtamassa läheisessä Kierrätyskeskuksessa. Siitä on aikaa kun viimeksi pengoin heidän kirjahyllyjään ja innoissani suuntasinkin suoraan lukuhullun aarreaitalle. Hyllyjen harras tutkiminen ei valitettavasti onnistunut, sillä mukana ollut kirppu ei ymmärtänyt tällä kertaa kirjojen hienoutta ja löytämisen riemua. Siitä huolimatta olin innoissani kun katseeni osui alahyllyssä majailevaan Joyce Carol Oatesin Blondiin. Kirjaa olen tovin etsinyt, ja siinä se sitten odotti minua. Hieman kärsinyt kappale, mutta se ei ollut niin justiinsa.


Blondin lisäksi matkaan lähti kolme muutakin kirjaa: Dinan kirja, Sokean miehen puutarha sekä Minun kansani, minun rakkaani. Luin juuri Toni Morrisonin uusimman, joka vakuutti kyllä täysin että tätä kirjailijaa on luettava enemmänkin. Ja jotta käynti olisi ollut mahdollisimman täydellinen, selvisi vielä kassalla että hinnoista lähti puolet pois. Että neljä euroa maksoi sitten tämäkin kasa kirjoja. Joskus vaan osuu homma niin kohdilleen että!

Tässä kuussa innostuin nappaamaan mukaan kirjastosta myös HelMetin lukuhaasteen tälle vuodelle. Siinäpä kohdassa 22 on Marilyn Monroe jonka syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 90 vuotta. Nytpä tiedän mihin kohtaan Blondin ruksin. Lukuhaastetta aion seurailla ja täydentää pitkin vuotta, ja katsotaan sitten vuoden päästä montako haasteen kohtaa tuli luettua. Rennolla fiiliksellä siis.


Tammikuu on ollut melkoisen antoisa lukukuukausi, parempi kuin miesmuistiin! Jo heti vuoden alussa luin Finlandia -palkitun Oneironin, ja heti perään Jänis jolla on meripihkan väriset silmät. Molemmat erittäin upeita kirjoja. Viime vuosi ei kirjallisesti ollut mikään huikea ilotulitus (siis minulle itselleni, haluan painottaa), mutta tämän tammikuun perusteella uskallan kuvitella että tämä vuosi korjaa viime vuoden antoisalla tavalla.

Noin muuten tammikuussa on ihmetelty lunta, hytisty kovissa pakkasissa ja ostettu tulppaaneja. Huomaan muuten taas että kun maljakossa on tulppaaneja, ajatukseni siirtyvät vahvasti kevääseen ja siihen mahtavaan olotilaan jossa valo voittaa pimeyden eikä ulos lähtiessä tarvitse pukeutua koko vaatekaapin sisältöön.

Huomenna koittaa helmikuu, joka on varsin tapahtumarikas kuukausi varsinkin, kun rakkaat ystäväni sanovat toisillensa Tahdon. Ilosta helmikuuta kaikille! <3 br="">

torstai 21. tammikuuta 2016

Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon

Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon
Tammi 2016
Suomennos Kaijamari Sivill
Kansi Eevaliina Rusanen
Englanninkielinen alkuteos God Help the Child, 2015
Arvostelukappale kustantajalta


"En minä huono äiti ollut, en tosiaankaan, mutta voi olla että satutin ainoaa lastani siksi että minun piti suojella sitä. Oli pakko. Ihan vain ihonvärien eriarvoisuuden takia. Alkuun en osannut nähdä kaiken sen mustan ohi, että kuka siellä takana oli, en osannut vain rakastaa tyttöä. Mutta rakastan minä. Ihan totta rakastan. Minusta tuntuu että tyttö nykyään ymmärtää. Luulisin."

Kun Lula Ann syntyy, pelästyy Sweetness-äiti tyttärensä ihonväriä joka on musta kuin yö. Häntä nolottaa, eikä Lula Annin isäkään pysty hyväksymään tyttärensä ihonväriä. Vaaleammalle äidille ihonväri on niin suuri katastrofi, että se synnyttää hänen ja lapsensa välille suuren kuilun. Niin suuren, että se kuilu yltää pitkälle aikuisikään, eikä palaudu koskaan kunnolla ennalleen.

Kun Lula Ann kasvaa, vaihtaa hän nimensä. Lula Anna on nykyään Bride, ja hän on kääntänyt ihonvärinsä voitokseen. Näyttävä nainen on kaunis ja menestyvä, mutta sisältä pahasti rikki. Lapsuuden kokemukset eivät jätä häntä rauhaan.

Kun suhde salaperäisen Bookerin kanssa päättyy, on Briden pakko kohdata elämänsä silmästä silmään. Lapsuuden ahdistavat kokemukset ovat jättäneet jälkensä myös Bookeriin, joten kuinka näiden kahden särkyneen ihmisen elämät voivat vielä korjaantua?

Luoja lasta auttakoon on ensimmäinen Morrisonilta lukemani teos, ja voi hyvänen aika millainen kirja onkaan kyseessä. Koin lukiessa sellaisen tunneskaalan, että se vaikuttaa minuun vieläkin. Kirjassa on alle kaksisataa sivua, mutta teksti on niin painavaa, terävää ja karua että meinaa henki salpaantua.

Äidin ja tyttären suhde surettaa. Briden äidin tunteet pientä lastansa kohtaan ovat niin kauheat, että pahaa tekee. Vasta vauva, ja oma äiti inhoaa. Sweetnessiä ei pysty ymmärtämään, vaikka hän hokee ajatelleensa aina tyttärensä parasta. Jos äiti inhoaa koskea lastansa, ei siinä ajatella lapsen parasta eikä saada lukijalta sympatiaa.

Luoja lasta auttakoon on selkeä kannanotto onnellisen lapsuuden puolesta. Jokaisella lapsella tulisi olla oikeus hyvään ja ennen kaikkea turvalliseen lapsuuteen, mutta näin ei valitettavasti kaikkialla tapahdu. Morrison kirjoittaa suorasti sellaisia kauheuksia joilta lapsia tulisi nimenomaan suojella, vaikka ne romaanissa oikeasti joku lapsi todella joutuu kokemaan.

Kirja ei missään nimessä ole kaunista luettavaa. Se on surullista, ahdistavaa mutta silti niin tarpeellista: eihän näiltä asioilta saisi koskaan sulkea silmiänsä. Joillekin kirjassa esiintyvä lapsuus voi olla totta, ja se jos mikä surettaa ja pistää vihaksi. Luoja lasta auttakoon on siis vaikuttava kirja. Se vie suoraan tunteisiin ja ravistelee voimakkaasti. Se ei jätä rauhaan ja vaikuttaa mielessä vielä pitkään.

maanantai 18. tammikuuta 2016

Blake Crouch: Wayward Pines - Viimeinen kaupunki

Blake Crouch: Wayward Pines - Viimeinen kaupunki
Tammi 2016
Suomennos Ilkka Rekiaro
Kansi iStockphoto
Englanninkielinen alkuteos The Last Town, 2014
Arvostelukappale kustantajalta

"Me olemme lajimme viimeiset, siirtokunta 2000-luvun alusta. 
Asumme muinaisen Idahon vuorilla kaupungissa nimeltä Wayward Pines. 
Koordinaattimme ovat 44 astetta 13 minuuttia 0 sekuntia pohjoista leveyttä ja 114 astetta 56 minuuttia 16 sekuntia läntistä leveyttä. 
Onko siellä ketään?"

Wayward Pinesin tarina on tullut päätökseensä tällä trilogian viimeisellä kirjalla. Kun aloitin viime vuonna lukemaan sarjaa, en olisi osannut arvata kuinka koukkuun tähän jään. En halunnut arvioissani paljastaa kirjan juonesta mitään, koska kirjan jännitys ja kaameus perustuu juuri siihen, ettei tiedä etukäteen mitään. Crouchin luoma maailma on kertakaikkiaan niin erikoinen ja karmea että se pitää kokea itse.

Tämän mystisen ja painajaismaisen pienen pikkukaupungin tarina alkaa kuitenkin olla lopussa, kun salaisen palvelun agentti Ethan Burke kertoo sen asukkaille millainen totuus kaupungin ympärille kätkeytyy. Kun totuus lopulta selviää, jää ilmaan kysymys, olisiko ollut parempi jos elämä olisi jatkunut valheessa mutta turvassa. Totuus on nimittäin katkeran raaka.

Luin kirjan päivässä. Kirjaa on mahdotonta laskea käsistä kun sen aloittaa. Sivujen käydessä vähiin mietin väkisinkin kuinka Crouch päättää tämän kaiken. Tarina ei lupaa mitään hyvää ja epätoivo valtaa lukijankin. Crouch kuitenkin tarjoilee vielä viimeisen yllätyksensä ja lopettaa tarinan tyylillä. Täydellisen kutkuttava lopetus. 

Koko trilogia on ollut melkoinen tykitys ja adrenaliiniryöppy näin lukijan näkökulmasta. Välillä on tullut henkeä pidätellen miettineeksi että mitä seuraavaksi tapahtuu, miten ihmeessä tästä kaikesta voi edes selvitä, vain huomatakseen että Crouchilla on koko ajan tarjota yllätyksiä ja hurjia juonenkäänteitä lukijan päänmenoksi. Koukuttava, jännittävä ja karmea. Sitä kaikkea on Wayward Pines -trilogia. 

Kirjan ovat lukeneet myös Annika ja Krista.


perjantai 15. tammikuuta 2016

Kirppu lukee: värikkäitä ja äänekkäitä kirjoja pikkuisille

On sanomattakin selvää, että tällainen kirjoja rakastava ihminen haluaa tutustuttaa lapsensakin kirjojen hienoon ja ihmeelliseen maailmaan mahdollisimman varhain. Ostin paljon lastenkirjoja jo ennen kuin kirppu oli syntynyt, joten pulaa kirjoista ei tule olemaan missään vaiheessa.

Vielä ei oikein alle vuoden ikäiselle toimi sadut. Hän kun haluaa ottaa kirjan omaan käteensä ja vaikka vähän haukatakin sitä, eikä keskittymiskyky tahdo riittää tarinan kuuntelemiseen. Siksi meillä onkin esillä koko ajan värikkäät, paksua pahvia olevat kirjat. Ja näistä lähtee kaiken lisäksi vielä ääntäkin.

Molemmat kirjat kirppu on saanut lahjaksi. Ja nämä ovatkin olleet sellaisia napakymppejä että oksat pois! Nämä kun laittaa kirpun eteen, alkaa aivan mahdoton innostus. Sivuja käännellään edes takaisin ja odotellaan että josko ääni kuuluisi. Tässä vaiheessa joutuu äiti vielä painamaan nappia, mutta selkeästi kirppu jo ymmärtää että ääntä pitää kuulua. Mauri Kunnaksen Piipaa! -kirjan nappia ei tarvitse painaa niin kovaa kuin Mikä ääni kuuluu? -kirjassa, se on tässä todettu.


Vielä nuorempana meillä toimi pehmokirjat myös hyvin, mutta nykyään ne saavat olla ihan rauhassa kirpun edessä. Nyt näköjään pitää olla jo vähän enemmän kirjamaista meininkiä. Katsotaan mitä kirppu haluaa seuraavaksi lukea ;) Tästä se pienen ihmisen lukukokemus lähtee!

torstai 14. tammikuuta 2016

Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkan väriset silmät

Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkan väriset silmät
Schildts & Söderströms 2013
Suomennos Virpi Vainikainen
Kansi Emma Strömberg
Englanninkielinen alkuteos The Hare with Amber Eyes. A Hidden Inheritance, 2010
Oma ostos 

Tuskin koskaan on ollut tällaista tilannetta, että luen yhden huikean kirjan jälkeen perään heti toisen. Ja jo näin alkuvuodesta! Tässähän alkaa ihan rima nousta luettavien kohdalla huikean korkealle.

Jänis jolla on meripihkan väriset silmät on ollut kirja jonka olen pidemmän aikaa halunnut lukea. Se on kerännyt ihastuneita arvioita muilta kirjabloggaajilta, ja kun löysin kirjan viime syksyn kirjamessuilta neljän euron hintaan, ei asiaa tarvinnut kauaa pohtia. Viime vuoden puolella en enää ehtinyt kirjaan tarttua, mutta nyt ehdin. Ja kuinka täydellinen lukuhetki kirjan parissa onkaan ollut.

Edmund de Waal perii isoenoltaan kokoelman japanilaisia taide-esineitä, netsukeja. 264 kappaletta puisia ja norsunluisia figuureja, jotka ovat niin pienia että mahtuvat helposti taskuun. Netsuket kiehtovat de Waalia sen verran, että hän päättää selvittää niiden tarinan: mistä ne ovat tulleet, kuka niitä on pidellyt ja miten kokoelma on säilynyt hänen suvussaan aina 1800-luvulta tähän päivään saakka.

Netsuket vievät de Waalin ja lukijan lopulta aivan uskomattomalle historialliselle matkalle, jonka aikana ei voi kuin ihastella, hämmästellä, järkyttyä ja elää mukana. Netsukeiden tarina avaa de Waalin äidinpuoleisen suvun viiden sukupolven mittaisen tarinan, joka kulkee Odessasta Pariisiin, Wieniin ja lopulta Tokioon. Ja juuri Wienissä olin tarinan lumoissa täysin.

Rakastan historiallisia romaaneja, mutta kun lukiessa ymmärtää tekstin olevan faktaa, että tämä kaikki on oikeasti ja todella tapahtunut, se nostaa kaiken aivan uudelle tasolle. On suorastaan hengästyttävää ajatella mitä kaikkea voi omista juuristaan saada selville kun niitä alkaa tutkimaan. Tosin, de Waalin tutkimukset veivät pari vuotta ja rohkenen väittää, että kun kyse on rikkaasta mahtisuvusta, on tiedonsaaminen hieman erilaista.

Kirjan luettuani mietin, voiko hienompaa sukukronikkaa ollakaan. Kaikesta kamaluudesta huolimatta. Vaikka juutalaisvainojen myötä kaikki menetettiin ja aloitettiin alusta, säilyvät tarinat aina muistoissa. Ja juuri ne ovat niitä rikkauksia joita kukaan ei voi viedä pois. Silti on surullista, kuinka yksi kauhea ihminen pystyi tuhoamaan niin paljon, pyyhkimään koko suvun olemassaolon ja omaisuuden tuosta noin vain pois. Eläydyin vahvasti siihen hetkeen, kun natsit tulivat ja alkoivat tuhota ja varastaa kaiken de Waalin suvun palatsista. Kuinka kauhealta se on voinutkaan tuntua, kun joutuu katsomaan sellaista. Ja lopulta, kuinka omasta kodista häädetään, ja sen asuttavat tuntemattomat. Kaikki on menetetty.

Jänis jolla on meripihkanväriset silmät on upeaa luettavaa. Se on historiaa rakastaville, se on taiteen ystäville. Se on huikea katsaus yhden mahtisuvun historiaan, mistä kaikki alkoi ja miten kaikki tapahtui. Se on huikea tarina netsukeista, jotka selvisivät siitä kaikesta myllerryksestä, mitä historiaan mahtui. Netsukeiden selviytyminen tähän päivään saakka on ihme, se on asia jonka äärellä väkisinkin liikuttuu. Tarina on kuin elokuvasta, vaikka kaikki on totta. En voi kuin lämpimästi suositella tätä mieleenpainuvaa kirjaa. Ihastuin tähän kirjaan täysin.




torstai 7. tammikuuta 2016

Laura Lindstedt: Oneiron

Laura Lindstedt: Oneiron
Teos 2015
Finlandia -voittaja 2015
Kansi Aki-Pekka Sinikoski
Joululahjaksi saatu

"Mistä tuo yhtäkkinen varmuus ja yksituumaisuus? Me emme tiedä. On paljon asioita, jotka eivät ole vallassamme. Jälleen joudumme luopumaan. Ja aina se tuntuu yhtä musertavalta. Ikään kuin emme oppisi mitään tuhansista ja taas tuhansista lähtemisistä, yksin jäämisistä ja uusista tulemisista. Aivan kuin ihmiset, jotka ilmestyvät tänne yksitellen tai ryppäinä, myttynä tai jäsenet suorina, säikähtäneinä tai syvässä unessa, ja aikansa oltuaan katoavat, eivät olisi luonnollinen osa tätä kirottua prosessia."

Melkoinen aloitus tuli tälle kirjavuodelle, kun suljin Oneironin kannet uuden vuoden päivänä. En täysin osannut odottaa mitä tuleman pitää kun aloitin kirjan, kehuvia arvioita olin lukenut pitkin loppuvuotta ja toki takakannen teksti oli luettuna, mutta en ollut varautunut ihan tähänkään. Tähän tunteeseen, että on lukenut jotain sellaista jota on hankala pukea sanoiksi. Kirja, joka on niin runsas, niin karu ja niin itsensä ympärille kietova. Kuinka lukijana sukeltaa syvälle naisten elämiin ja tunteisiin.

Oneiron teki minuun vaikutuksen. Pisteytän harvoin lukemiani kirjoja, sillä jokainen on aina omalla tavallaan hyvä ja pisteytys on vähän hankalaakin, mutta Oneiron saa minulta heti täydet viisi tähteä. Juuri tällaisia vahvoja ja vaikuttavia teoksia on mahtavaa lukea. Oneironissakin on omat heikot hetkensä, mutta niin vähäiset, että Oneiron on silti huikea lukukokemus. Aivan ainutlaatuinen ja omanlaisensa teos!

Lindstedt käsittelee isoja asioita, ja kirjan runsaus ja laajuus vähän hämmensikin. Varsinkin kirjan alussa mietin että johan on räväkkää meininkiä, ja mitä tästä vielä seuraakaan. Alussa teksti tuntui myös hieman sekavalta niiltä osin, että seassa oli erilaisia tekstilajeja. Kuitenkin, Oneiron vie matkalle seitsemän naisen maailmaan, valkoiseen välitilaan ja elämään ennen kuolemaa.

On marseillelainen hienostorouva Nina, Newyorkilainen taiteilija Slomith, senegalilainen mallintöistä haaveileva Maimuna, moskovalainen pääkirjanpitäjä Polina, brasilialainen sydänsiirtopotilas Rosa Imaculada, hollantilainen kurkkusyöpää sairastavaWlbgis ja itävaltalainen teinityttö Ulrike. Mikä on koitunut näiden naisten kohtaloksi?

Oneiron on fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista. Jälleen tässä kohtaa voi todeta, kuinka tärkeää ja vaikeaa on takakannessa osata kertoa kirjan tyylistä. Itse en fantasiasta juurikaan välitä, sellaisesta fantasiasta miksi se yleisesti kuvitellaan, mutta Oneironista en löytänyt fantasiaa. Jos kuolemanjälkeistä elämää ajatellaan fantasiaksi, niin sitten. Mutta sehän on asia, mikä meille eläville on arvoitus.

Oneiron on taas niitä kirjoja joista tuntuu olevan mahdotonta kirjoittaa hyvin. Kun on lukenut upean kirjan, upeaa tekstiä, tuntuu oma ihan valjulta. Sanon silti tähän loppuun, että Lindstedt on Finlandiansa ansainnut, ja kaikki kehut. Tämä on sellainen romaani, joka menestyisi maailmallakin ja toivon todella että tätä käännetään muillekin kielille. Mikä aloitus kirjalliselle vuodelle 2016! Ja mitä ihmettä luen tämän jälkeen?