torstai 31. maaliskuuta 2016

Maaliskuun mietteitä

Maaliskuu on ollut melkoisen vauhdikas. Kalenteri tuntuu olevan täynnä jatkuvasti, vaikka vain kotona tällä hetkellä olenkin. Koko ajan siis tapahtuu, eikä rauhallista hetkeä löydy helpolla. Erityisen paljon tämä on nyt korostunut tässä kuussa kun meillä on pidetty sairastupaa pystyssä käytännössä alkukuusta lähtien: ensin aivasti poika, sitten minä ja vähän köhi mieskin. Miesflunssa on nimittäin sellainen asia että se ei naurata ketään, enkä sitä olisi enää tähän tupaan toivonutkaan. Mutta tietenkin: nyt kun flunssasta on selvitty edes jotenkuten tekee poika tietenkin sitten lisää hampaita. Nukutaan siis sitten kun ehditään!

Sairastuvan lisäksi tässä kuussa on vietetty sekä mieheni että poikani syntymäpäiviä, ja viimeksi mainitun hieman isommin kuin isänsä. Juhlahumua ja sairastelua, melkoisen vauhdikasta ja raskasta menoa ollut siis!






















En tiedä oletteko huomanneet, mutta tässä kuussa sai myös blogi oman osansa alkavasta kevätinnostani sillä muutamia pieniä viilauksia ulkoasuun on tullut tehtyä. Olen asiasta todella innoissani, sillä olen halunnut tehdä uudistusta jo jonkin aikaa vaikka taitoja ei kummoisesti ole. Uskotteko, että on ihan kauheaa kun on hyvä visio omassa päässä mutta toteutus ontuu? Nyt kuitenkin olen hyvässä vauhdissa, joten katsotaan mitä ulkoasulle vielä keksin.

Maaliskuussa olen

leiponut
sairastanut
lukenut kirjoja
ostanut uusia kirjoja
koristellut ja viettänyt pääsiäistä
istuttanut narsisseja
voittanut liput Brooklyn -elokuvaa katsomaan
suunnitellut tulevaa
tehnyt lumitöitä
bongannut tulppaanin alkuja kukkapenkistä
nukkunut liian vähän
käynyt mieheni kanssa treffeillä
nauttinut auringosta
innostunut Islannista


Maaliskuuhun on mahtunut paljon, ja huhtikuussa on jälleen omat pyörityksensä joten katsotaan millainen lukukuu siitä muodostuu. Yhtenä iltana mies aikansa tuijotteli notkuvaa yöpöytääni ja kysyi että "eikös tuo pino mee joo hieman yli jopa sun mittapuussa?". Mikä sitten on kriteeri sille meneekö luettavien pino överiksi, vielä toistaiseksi kirjapinojen takaa näkyy kuitenki lukulamppu joten nou hätä.

Aurinkoista huhtikuuta! ♥
<3 br="">

tiistai 22. maaliskuuta 2016

Joyce Maynard: Vuori talon takana

Joyce Maynard: Vuori talon takana
HarperCollins Nordic 2016
Suomennos Eeva Parviainen
Kansi Shutterstock
Englanninkielinen alkuteos After Her
Kirjastosta lainattu

"Joku olisi voinut luulla, että osa kokemuksistamme olisi saanut meidät lopettamaan tutkimusmatkamme, mutta siinä kävi päinvastoin. Vuori avasi meille avaran maailman, jollaisen emme olisi koskaan voinut kuvitella olevan olemassa pikkuisen talomme seinien sisältä tai pihasta käsin, ja se, että tuo maailma piti sisällään kuolleita eläimiä, alastomia ihmisiä ja petoja, vain yllytti meitä tutkimaan sitä lisää."

Marinin piirikunta Kaliforniassa kesällä vuonna 1979. Rachelin ja tämän pikkusiskon Pattyn kotitalon läheltä olevalta vuorelta löytyy murhattuna useita nuoria tyttöjä. Tapaus järkyttää koko osavaltiota rajusti, varsinkin lähialueen ihmisiä ja heitä, kenen tyttäret on surmattu raa'asti. Murhatutkimuksia johtaa Rachelin ja Pattyn komea rikosetsiväisä Anthony Torricelli. Tyttöjen suhde isään on suorastaan palvova: isä on paitsi piirikunnan etevin rikosetsivä myös komein ja ehdottomasti hauskin isä päällä maan, vaikka hän tunnetusti onkin uskoton eikä asu kotona tyttäriensä luona.

Rachel ja Patty tukeutuvat toisiinsa lujasti samalla, kun heidän äitinsä vajoaa yhä syvemmällä oman huoneensa hämyisyyteen ja kirjojen maailmaan kun isä muuttaa pois kotoa. Silti, vaikka isästä piirtyy todellisen naistennaurattajan perikuva, jaksavat tytöt sokeasti uskoa ja luottaa isän kaikkivoipaisuuteen.

Murhatutkimukset saavat yhä suuremman roolin isän elämässä, ja sitä mukaa kun tutkimukset polkevat paikoillaan, riutuu rikosetsivä vain haaleaksi entiseksi itsekseen. Murhatutkimukset kiinnostavat Rachelia koko hereilläolon ajan, joskus ne pitävät hänet hereillä yölläkin, ja siksi hän päättääkin ottaa asian omiin käsiinsä, millä lopulta on melkoisen kohtalokkaat seuraukset.

Vuori talon takana  perustuu löyhästi tositapahtumiin. Vuonna 1979 Marinin piirikunnassa todella riehui sarjamurhaaja, joka tunnettiin nimellä Trailside Killer. Kirjan tapahtumat muuten ovat kuitenkin fiktiota, kuten kirjailija jälkisanoissaan kertoo.

Kirjan luki nopeasti sillä se eteni mukavalla temmolla, eikä mikään kohtaus jäänyt erityisesti mieleen sykähdyttävänä. Mieleeni nousi monesti kirjaa lukiessa, että sen voisi hyvin jättää keskenkin, eikä maailma kaatuisi siitä mihinkään. Kuitenkin, kun lukutempo oli hyvässä vauhdissa, päätin jatkaa kirjan loppuun saakka.

Kirjassa on välillä todella hyvin kuvattu siskosten välisiä suhteita ja niitä tunteita joita kasvava teinityttö päänsä sisällä kokee. Silti jokin jää ontoksi ja häiritsemään. Tyttöjen äiti on koko ajan vain taustalla häilyvä hahmo: hän ei puutu tyttöjen elämään mitenkään eikä kasvata heitä saatika ruoki. Hän on vain omassa huoneessaan lukemassa kirjoja ja vajoamassa yhä syvemmällä masennukseensa. Ja välillä isä piipahtaa heidän elämässään, supersankarina jota kaikki naiset ihailevat.

Kirjan loppupuoli onkin sitten jo melkoisen huonoa luettavaa, kolmekymmentä vuotta myöhemmin Rachel palaa aikuisena naisena kotiseudulleen päättäen vakaasti palauttaa isänsä maineen, ja tapahtumat ovat hyvin ennalta-arvattavia ja nopeasti kerrottuja. Tuntuu kuin kirjaan olisi ympätty vähän kaikkea, ja siksi tuntuikin lopussa siltä että nyt voisi jo riittää.

Vuori talon takana on samalla murhamysteeri, perhetarina, nuoren tytön kasvukertomus ja kertomus sisarten välisistä suhteista. Eli aika paljon kaikkea, minkä seurauksena kirja jätti minuun hyvin onton olon, vaikka kirja on tositapahtumiin perustuva.

lauantai 12. maaliskuuta 2016

John Williams: Butcher's Crossing

John Williams: Butcher's Crossing
Bazar 2016
Suomennos Ilkka Rekiaro
Johdanto Michelle Latiolas
Kansi Getty Images
Englanninkielinen alkuteos Butcher's Crossing ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1960 Yhdysvalloissa
Arvostelukappale kustantajalta


"Hän huomasi puristaneensa kädet tiukasti nyrkkiin; sormenpäät lipsuivat kämmenten hiessä. Hän avasi nyrkit ja pyyhkäisi kämmeniä lahkeisiin.
"Tulin tänne nähdäkseni maata niin paljon kuin suinkin", hän sanoi hiljaa. "Haluan tutustua siihen. Tunnen tarvetta tehdä niin."


Vuonna 1873 nuori Will Andrews jättää Bostonin taakseen ja yliopisto-opintonsa kesken matkatakseen länteen, pieneen pahaiseen Butcher's Crossingin kylään Kansasiin. Hän haluaa tuntea ja kokea villin lännen ja sen kesyttämättömän luonnon, hän yksinkertaisesti kokee tarvetta tehdä niin. Kylä on pieni ja tyly, mutta pian Andrews löytää miehen joka on valmis ottamaan hänet mukaan retkikuntaansa jolla on suuntana Coloradon vuoristo ja sen solassa majaileva valtava biisonilauma. Kukaan ei ole koskaan löytänyt kyseistä biisonilaumaa, ja retken onnistumista epäillään suuresti. Will Andrews on kuitenkin nuori ja intoa täynnä; hän rahoittaa retken ja on valmis omaan henkilökohtaiseen seikkailuunsa. Ja mikäli matka onnistuu, palaavat he rikkaina miehinä kärryt täynnä biisonin vuotia.

En ole koskaan aiemmin lukenut kirjaa sijoittuen Yhdysvaltojen länteen, oikeaa kunnon lännenromaania. Butcher's Crossing olikin kirjallisessa mielessä melkoisen uusi aluevaltaus, ja samalla oman mukavuusalueen ulkopuolelle hyppäämistä. Mutta välillä niitäkin hyppäyksiä kannattaa tehdä.

John Williams on monille tullut tutuksi kirjastaan Stoner, joka minulla on vielä (edelleen!) lukematta. Siksi en osaa sanoa kuinka paljon Butcher's Crossing tyylillisesti eroaa Stonerista, mutta ainakin tässä huomaan että Williams kirjoittaa vaivattomasti ja toisaalta eleettömästikin. Kerronta lipuu eteenpäin paikoitellen verkkaisestikin, mutta edeten kuitenkin. Ja samalla myös vangitsevasti. On tapahtumia, jotka saavat mielestäni liikaa sivutilaa, kun taas jotkut tapahtumat vain tapahtuvat. Niitä ei jäädä enempiä ihmettelemään.

Butcher's Crossing on paitsi lännentarina myös kertomus nuoren pojan kasvusta mieheksi. Kasvua kuvataan välillä hyvin tarkkanäköisesti ja symbolisestikin (kasvaahan tuon matkan aikana Andrews nuoresta yliopisto-opiskelijasta karaistuneeksi erämieheksi), mutta en kokenut että siihen tartutaan liiaksi. Välillä lukiessa tuli jopa mietittyä, että saako Andrews itsestään selkoa ja suunnan elämälleen, mutta aivan lopussa sekin selviää.


"Itseään hän oli kykenemätön tarkastelemaan. Jälleen, kuin olisi ollut muukalainen, hän arvioi itseään sellaisena kuin oli ollut muutamaa kuukautta aiemmin Butcher's Crossingissa katsellessaan joelta länteen tähän maankolkkaan, jossa nyt oli. Mitä hän oli silloin ajatellut? Mikä hän oli ollut? Miltä hänestä oli tuntunut? Nyt hän ajatteli olevansa häilyvä hahmo, joka ei tehnyt mitään, jolla ei ollut omaa identiteettiä."

Kirjassa on jotain viipyilevän vangitsevaa. On villi luonto ja itselleen tuntematon aikakausi sekä kulttuuri. On rankkaa metsästystä ja armottomat luonnonvoimat. On itsensä etsimistä ja hyvää kerrontaa. Toisaalta koin välillä vähän tylsistymistä ja suoranaista kuvotusta. Miehinen metsästys ja silmitön tappaminen ei ole mieleeni, ja nämä saivat turhan paljon tilaa kirjasta. Kuitenkin ehkä juuri se tekee kirjasta niin lännentarinan. Elämä on kovaa, metsästäminen villissä luonnossa vielä kovempaa. Ja se muuttaa miestä.

Kirjan alussa on johdanto, jonka on kirjoittanut Michelle Latiolas. Luin sen ja tajusin, että se kertoi kirjan juonesta joitakin keskeisiä asioita etukäteen. Hieman harmitti, sillä olisin halunnut kokea ne kirjaa lukiessa. Mikäli siis haluat lukea kirjan tietämättä juonta tarkemmin etukäteen, suosittelen lukemaan johdannon viimeiseksi. Se avaa kirjaa lukijalle vielä enemmän.

Butcher's Crossingin jälkeen totean, että Stoner täytyy lukea.

Kirjan ovat lukeneet Katja, Krista ja Ulla.




maanantai 7. maaliskuuta 2016

Jojo Moyes: Jos olisit tässä

Jojo Moyes: Jos olisit tässä
Gummerus 2016
Suomennos Heli Naski
Englanninkielinen alkuteos After You
E-Kirja
Arvostelukappale kustantajalta


"Joskus mietin ympärilläni olevia ihmisiä ja heidän elämäänsä ja pohdin, onko meidän kaikkien kohtalona jättää jälkeemme vaurioita. Kaikesta ei voi syyttää vanhempia. Katselin ympärilleni kuin joku olisi äkkiä ojentanut minulle vasta puhdistetut silmälasit, ja totesin suurinpiirtein kaikkien kantavan joko menetetyn, yksipuolisen tai hautaan kadonneen rakkauden jättämiä pahoja arpia."

Viime vuonna julkaistu kirjailijan Kerro minulle jotain hyvää  on saanut jatkoa. Lyhyesti: ensimmäisessä osassa höpsö ja elämänsä suhteen hukassa oleva Louisa Clark tapasi pyörätuolissa olevan vihaisen Will Traynorin ja pari rakastui toisiinsa. Rakkaustarina ei tosin ollut sieltä tavanomaisesta päästä, ja kirjan lopussa ainakin allekirjoittanut herkistyi. Myönnän! Tavalla, jolla tarina päättyi, oli vaikea uskoa että se saa jatkoa. Miten sitä edes voisi jatkaa?

Elämä on siis mennyt eteenpäin: Louisa on luvannut Willille elää täysillä elämäänsä mutta onko Louisa oikeasti tehnyt niin? Elämä Lontoossa ja työpaikka kauhean pomon alaisuudessa ei ole ehkä sitä mitä hyvän elämän piti olla, ja Louisa on elämänsä suhteen totaalisen hukassa. Willin kaipuu on suurta. Mutta kuten elämällä yleensä on tapana, se tarjoaa jälleen melkoisen yllätyksen, ja Louisan elämä tuntuukin muuttuvan hetkessä. Romantiikkaakin on ilmassa.

"Okei, Will, sanoin hänelle äänettömästi. Jos tahdot väen väkisin tyrkätä minut täysin uuteen elämään, niin tämä on loistosuoritus."

Jos olisit tässä on tarina pinkkien kansien välissä, tarina joka on periaatteessa ihan hömppää mutta ei sitten kuitenkaan. Kokonaan. Tämä on niitä kirjoja jotka lukee nopsaan, mielellään ja saa hymähtelemäänkin hauskasta huumorista. Sellainen mukava kirja kaiken kaikkiaan. Moyes kirjoittaa hauskasti ja vetävästi, joten sivut kääntyvät tiuhaan tahtiin. Surua ja kaipaustakin on ilmassa, vaikka uuden elämän kanssa haparoivia askeleita otetaankin.

Jos olisit tässä on itsensä etsimistä, uskallusta luottaa jälleen elämään ja lopulta lupa antaa olla itsensä onnellinen. Se on kuten Annika miettikin: "Emmekö me kaikki tarvitse tällaista välillä?"
Kirjan on lukenut myös Krista.

keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

Rosamund Lupton: Hiljaisuuteen hävinneet

Rosamund Lupton: Hiljaisuuteen hävinneet
Gummerus 2016
Suomennos Outi Järvinen
Englanninkielinen alkuteos The Quality of Silence
E-kirja
Arvostelukappale kustantajalta


Pitkästä aikaa kirja, jonka olisin halunnut jättää kesken. Ja olisinkin, ellen olisi erikseen pyytänyt kirjaa luettavakseni. Olen aiemmin lukenut Luptonilta kirjat Mitä jäljelle jää ja Sisar joista muistan varsinkin ensimmäiseksi mainitusta pitäneeni kovasti. Siksi Hiljaisuuteen hävinneet olikin todella suuri pettymys.

Kymmenvuotias kuuro Ruby matkustaa äitinsä Yasminen kanssa Alaskaan etsimään Rubyn kadonnutta isää Mattia. Matt on lähtenyt Alaskaan luontokuvaamaan eläimiä, mutta kylä johon hän on majoittunut, on palanut maan tasalle. Kaikki yrittävät sanoa poliisia myöten että eloonjääneitä ei ole, lisäksi Mattin vihkisormus sekä puhelin on löydetty kylästä jäännösten keskeltä. Toivoa ei ole.

Yasmine on kuitenkin vuorenvarma että Matt on elossa, samoin Ruby. Poliisi ei suostu uskomaan heitä, joten Yasmine päättää toimia yksin. Hän aikoo tyttärensä kanssa päästä tuohon pieneen alaskalaiseen kylään etsimään Mattia keinolla millä hyvänsä, ja näin rekkamatka Alaskan halki saa alkunsa.

Kirjaa kuvataan ja markkinoidaan hyytäväksi trilleriksi. Ja koukuttavaksi sellaiseksi. Minä en kokenut kirjaa niin, sillä tarina ei tuntunut missään vaiheessa lähtevän lentoon. Jännittävintä (ja parasta) kirjassa oli Alaska, se on niin kertakaikkisen armoton pientä ihmistä kohtaan että sitä voi olla vaikea käsittää. Äidin ja tyttären suhdetta oli paikoitellen kuvattu myös erittäin kauniisti.

Takkuilin ensimmäisten sadan sivun kanssa useita päiviä. Jaksoin vain ihmetellä miten jaksan kirjan lukea loppuun. Sivutolkulla rekan kyydissä matkustamista, ja vasta lopussa alkoi tapahtua. Ei minulle koukuttavan trillerin ominaispiirteitä. Oli myös muutamia asioita jotka lopulta ärsyttivät kirjassa suunnattomasti. Yksikin juonenkäänne oli niin epäuskottava että se alkoi vaikuttaa pahasti lukukokemukseen: jos ei ole koskaan ennen ajanut rekkaa, kuinka mahdollista on ykskaks keskellä armottomia Alaskan jäisiä teitä hypätä puikkoihin ja lähteä ajamaan? Ja tiedättehän, kun jokin asia alkaa kirjassa ärsyttämään, niin siitä ei tahdo päästä yli millään.

Aina joskus kohdalle osuu totaalisia huteja, ja Hiljaisuuteen hävinneet oli minulle sitä. Vaikka lukukokemus ei ollut mieleen minulle, löytyy positiivisempiakin arvioita esimerkiksi Leena Lumilta, Kaisa Reetalta ja Annikalta.