tiistai 30. joulukuuta 2014

Kirjavuosi 2014

Kulunut vuosi on mennyt hurjaa vauhtia. Vuoden alussa sitä miettii aina lukevansa paljon mutta jossain välissä sitten vain tajuaa elävänsä joulukuussa ja kirjoittaa yhteenvetoa vuodesta. Nyt tämän mammuttimaisen postauksen pariin!

Reading Challenge 2014

Pidän lukua lukemistani kirjoista Goodreadsin avulla, ja tälle vuodelle asetin 65 kirjan rajapyykin mutta hieman siitä jäätiin. Sinänsä asialla ei ole kovinkaan suurta merkitystä ihan oikeasti, mutta pieni suorittaja täällä hei... Yhteensä luin 60 kirjaa. Pienestä jäi kiinni! Täytyy silti mainita, että Goodreads ei löydä kaikkia kirjoja joita vuoden aikana olen lukenut.

Jossain vaiheessa vuotta tein päätöksen, etten tähditä kirjoja enää Goodreadsissa muuta kuin jos kirja on totaalisen surkea (yksi tähti) tai jos se on aivan huippu, jolloin se ansaitsee täydet viisi. Minulle tämä käytäntö on jotenkin helpompi.

Mutta sitten itse lukemiseen. 

Kulunut kirjavuosi opetti minulle lukijana yhden asian: kesällä en saa luetuksi. Lukujumi ja eräs pieni tuleva tyyppi sekoitti kesän luku-urakat siihen tahtiin että pidin ihan tarkoituksella blogilomaa ja keskityin suosiolla muihin asioihin. Paluu blogimaailmaan kävi syksyllä kuitenkin aika hitaasti, mutta nyt tässä loppuvuodesta blogi on päivittynyt jo hieman paremmalla tahdilla. Kesällä huomaan kiinnostuvani ulkoilusta ja puutarhailusta paljon enemmän kuin lukemisesta, joten en yritäkään nyt muuta jatkossa olla. Kesällä  puutarhaillaan ja talvella luetaan.

Vuosi on ollut lukemisen suhteen silti yksi antoisimmista. Vähääkään epäkiinnostavat kirjat on jäänyt nyt helpommin lukematta, ja huomaan miettiväni tarkemmin mitä oikeasti haluan lukea. Vahvat ja voimakkaat tarinat ovat vetäneet viime aikoina puoleensa, ja olenkin lukenut monta poikkeuksellisen upeaa kotimaista kirjaa ja iloinnut näistä upeista kirjamatkoista. En tänäkään vuonna kykene laittamaan kirjoja paremmuusjärjestykseen, mutta silti luettujen joukosta joka vuosi nousee aina muutamia todellisia helmiä ja huikeita teoksia. Alla kuva jossa on muutamia minulle tämän vuoden sykähdyttävimmistä lukuelämyksistä.


Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa
Sirpa Kähkönen: Graniittimies
Haruki Murakami: IQ84 osa 1 & 2
Haruki Murakami: IQ84 osa 3
Anni Kytömäki: Kultarinta

Muita mieleenpainuneita kirjoja olivat Tommi Kinnusen Neljäntienristeys (joka ei blogiin asti valitettavasti päässyt, mutta sanon että huikea kirja!), Chimamanda Ngozi Adichien Purppuranpunainen hibiskus sekä Kjell Westön Kangastus 38.

Jonkinlaisia "kunniamainintoja" antaisin myös seuraaville:

Kati Tervo: Sukupuu
Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset
Antti Heikkinen: Pihkatappi
Marisha Pessl: Yönäytös
Parinoush Saniee: Kohtalon kirja

Kyseiset kirjat eivät ehkä yltäneet ihan top-listoille, mutta pidin niiden lukemisesta joka tapauksessa paljon. Ja ne jäivät mieleeni.

Kotimainen kirjallisuus vs. käännöskirjallisuus

Tätä oli mielenkiintoista tarkastella lähempää. Olen aina ennen ollut enemmän kallellaan käännöskirjallisuuteen, mutta tekeekö sen blogi vai mikä sitten, mutta huomaan että luen vuosi vuodelta enemmän kotimaista kirjallisuutta. Ja hyvänen aika, kyllähän niitä huikeita kotimaisia teoksia on viime aikoina ilmestynytkin vaikka kuinka monta!

Kotimaisia kirjoja luin tänä vuonna 23 kpl (vuonna 2013 määrä oli 16 kpl) ja lisäksi muutamia suomalaisia tietokirjoja/harrastekirjallisuutta joita en sen kummemmin tuonut blogiini. Käännöskirjallisuutta tuli luettua 31 kappaleen verran. Vuoteen mahtuu kaunokirjallisten teosten lisäksi lastenkirjoja ja tietokirjoja jotka eivät blogiin asti päätyneet.

Käännöskirjallisuus on silti edelleen vahvasti blogissa mukana, vaikka kotimainen kirjallisuus on vähitellen nostamassa osuuttaan. Mielenkiintoista!

Mitäpä sitten vuonna 2015?

Sen osaan varmana sanoa, etten osaa luvata mitään. Alkuvuodesta blogi varmaan päivittyy vielä ihan kohtalaisesti, mutta keväästä eteenpäin tahti tulee suurella todennäköisyydellä muuttumaan radikaalisti kun pikku kirppu tulee maailmaan. Jännä nähdä kuinka lukemisen saa sovitettua tuohon uuteen elämäntilanteeseen, vai saako ollenkaan. Mutta kuten olen teille aikaisemminkin todennut, blogi elää kirjoittajansa mukana. Joskus on vähän hiljaisempaa mutta tämä bloggaaja ei ole kuitenkaan menossa minnekään.

Ensi vuonna minun on tarkoitukseni myös vihdoin ja viimein esitellä e-kirjan lukulaitettani Koboa. Alkumme ei lähtenyt toivotulla tavalla käyntiin vaikka Koboani kovasti odotinkin. Pieniä tutustumisongelmia on ollut kun miellän lukulaitteen ja raskauspahoinvoinnin yhdeksi ja samaksi asiaksi. Laite on päässyt nyt hieman pölyttymään laatikossani mutta ensi vuonna uudella mielenkiinnolla tutustutaan taas toisiimme!

Vakaa aikomukseni on myös lukea enemmän oman kirjahyllyni kirjoja. En tällä hetkellä tiedä kuinka monta lukematonta hyllyssäni on, mutta kyllä sinne hyvin osaan tasaiseen tahtiin uusia tuoda... Vielä en ole edes käynyt alennusmyynneissä. Ja noh, onhan niiden lukusuunnitelmien tekeminen vain niin ihanaa!

Kaiken kaikkiaan otan uuden kirjavuoden ilolla vastaan ja aion lukea niin paljon kuin se on vain mahdollista. Kirjaisaa vuotta 2015 kaikille!


sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Sirpa Kähkönen: Graniittimies
Otava 2014
Kansi Timo Numminen
Vuoden 2014 Finlandia-ehdokas

"Jelena ja Ilja lähtivät kävelemään kohti porttikäytävää, mutta minä seisahdin kivikuilun pohjalle ja katselin luentosaleista ja asuntolahuoneista loistavia sähkövaloja ja jouduin yllättäen siihen tilaan, joka oli useinkin tullut minuun lapsena: ihmettelin, minäkö tässä olen ja tämäkö on se maailma jossa minun kuuluu elää. Lapsena olin aina ajatellut, että oli päästävä pois, suuremmille aloille, kaupunkiin. Ja tänne se toive oli minut tuonut. Taivas oli pala tummaa huopaa kuilun yllä, viemäri huokaili jalkojeni juuressa ja äkkiä minä kaipasin puita jotka kasvavat vapaina, eivät vartioituina takorauta-aitojen takana."

Ilja ja Klara matkaavat kohti unelmiaan ja aatteitaan sukset jalkojensa alla pois Suomesta, kohti vapauden valtakuntaa jossa he voisivat elää unelmiensa elämää. Eivätkä he koskaan enää palaisi Suomeen. Neuvostoliitosta, tuosta uudesta ja uljaasta maasta, tulisi nyt heidän kotinsa. Nuori aviopari muuttaa nimensä ja vaihtaa kielensä, kaiken he jättävät taakse edes hyvästejä sanomatta. He kiintyvät kaupunkiin, joka ei kiintymykseen vastaa. Ja kun Petrogardista tulee Leningrad, alkaa vaikea elämä. Tuo kuumeinen kaupunki, jonka kaduilla harhailevat tuhannet ja taas tuhannet nälkää näkevät orvot lapset, ei jää yhtä ihmistä itkemään.

Se on joskus niin ihmeellistä, että saa käteensä ihan vahingossa kirjan jota ei ollut alunperin ajatellut edes lukevansa. Sitten käy niin, että kirja vie niin mukanaan ettei ymmärrä miksi oli koskaan edes ajatellut jättävänsä tämän helmen lukematta. Graniittimies oli voimakas lukukokemus joka jää mieleen pitkäksi aikaa. 

Kähkönen kuvaa tarkkanäköisesti ja herkästi sen, kuinka unelmat särkyvät ja kuinka pettymys tulevaisuutta kohtaan muuttaa ihmistä. Kuinka utopiasta tulee dystopiaa. Kuinka kaikki romahtaa, eikä uusi elämä tarjoakaan sitä mitä sen piti. Kuinka ihmiset nousevat toisiaan vastaan, kuinka ennen niin elinvoimaiset ihmiset muuttuvat.

"Panin hatun päähäni ja liikahdin kohti ovea. Katseeni tarttui olentoon, joka häivähti korkean peilin kultaisissa kehyksissä. Kasvot kuin vainotulla eläimellä. Seisahduin. Takinkauhtana, kuluneet kengät, sateissa lionnut pikkuinen hattu. Naama kuin itsensäkieltäjällä ja ilonpilaajalla. Sivelin poskeani ja kurja hahmo matki minua. Missä oli se tyttö, joka asettui kuvaajan eteen kaulakkain parhaan toverinsa kanssa, missä toverittaret, käädyt, ketjut, helminauhat, sormikiharat, kirjokaulukset, verkahameet, nappaskengät, käsilaukut, keikkuva käynti kuin västäräkillä?
 Missä ne tytöt olivat, piilossa minun sisälläni, kaikukalliosta kimpoavana nauruna, lauluna, huutona metsän takaa."

Kirjan alku on Klaran äänellä kerrottu. Loppuosassa pääsevät muutkin kirjassa esiintyneet henkilöt antamaan oman näkemyksensä ja kuvailunsa tuon ajan tapahtumiin. Pidin molemmista näkökulmista, näin kirjasta tuli vielä moniäänisempi.

Sirpa Kähkönen on ollut minulle ennen tätä tuntematon kirjailija, ja nyt Graniittimiehen lukemisen jälkeen olen kysynyt itseltäni miksi. Miten minulta on jäänyt tutustumatta tällainen upea kirjailija, joka vangitsi minut kirjansa ääreen niin täysin? Graniittimies oli minulle upea lukukokemus, ja nousi vielä näillä viime metreillä parhaaksi kotimaiseksi teokseksi.

Parhaissa kirjoissa on aina se ongelma, etteivät omat sanat tahdo aina riittää kuvailemaan sitä mitä on juuri lukenut. Kaikki mitä kirjasta kirjoittaa, ei anna sille riittävää oikeutta. Minulle Graniittimies oli täydellinen kirja, kaikki siinä oli niin vahvaa ja vangitsevaa. Se on niin hyvä, etten tahdo saada aloitettua uutta kirjaa ollenkaan. Miksi se sitten kiehtoo niin kovasti? Paitsi että Kähkönen kirjoittaa hyvin, tarinalla on vetovoimaa. Vielä kertaakaan en ole lukenut tarinaa, jossa joku lähtisi Suomesta rajan toiselle puolelle vapaasta tahdostaan ja myös vakaasta uskomuksesta. Että vainot ja kurjuus olisi suomalaisen silmin kerrottua. Koska historian tuntee, ja sen kuinka tuon mahtavan valtion kävi, on kirjassa heti alussa läsnä pahaenteinen vire tulevasta. Vaikka tietää, ettei tässä tarinassa ole onnellista loppua, sen haluaa silti lukea.

Toistankohan muuten itseäni, viime vuonna luin tähän samaan aikaan niin ikään Neuvostoliittoon sijoittuvan romaanin Jokapäiväinen elämämme. Samoilla teemoilla mennään siis tänäkin vuonna.

maanantai 22. joulukuuta 2014

Kohti joulua

Lahjat on paketoitu, kuusi koristeltu ja jäljellä on enää viimeiset joulusiivoukset. Lunta on satanut maahan ja lupaavat sitä jopa vielä lisää! Juuri enempää en tähän hetkeen voisi toivoakaan, valkoinen joulu on lahja luonnolta. Vähän aikaa vaikutti vielä siltä että saamme pääkaupunkiseudulla kärsiä mustasta joulusta, mutta voi kuinka ihanaa on nähdä maan muuttuvan valkoiseksi. Ja juuri jouluksi! Sitä voisi jo kutsua joulun taiaksi ja ihmeeksi.

Olin ajatellut vielä yhden kirja-arvion tulla kirjoittamaan, mutta jätän sen suosiolla rauhallisille lomapäiville ja keskityn nyt tähän ihanaan ja jännittävään joulutohinaan. Vielä ennen vuoden vaihtumista aion käydä läpi kulunutta kirjavuotta ja pohtia tulevaisuuden suunnitelmia. Noita kyseisiä koontipostauksia on kiva lueskella loppuvuodesta myös muiden blogeista, vuoteen mahtuu niin paljon hienoja kirjaelämyksiä ja tapahtumia!

Tänä vuonna en poikkeuksellisesti pyytänyt yhtään kirjaa lahjaksi, sillä ajattelin ostaa itse itselleni kirjalahjan josta nauttia joulunpyhinä. Harmikseni kirjaa ei löytynyt kaupasta tämän päivän reissulta, mutta vielä on yksi mahdollisuus huomenna. Kirjastossa aion myös ihan vain varuilta vierailla mikäli lukeminen sattuisi loppumaan kesken. Kauhea tilanne, ei olisi mukamas mitään luettavaa! Ikään kuin omassa hyllyssä ei olisi ennestään yhtään lukematonta kirjaa...

Elokuvia olen myös varannut joulunpyhille useamman, tai noh, niiden piti saapua ennen joulua mutta vielä ei ole postilaatikossa näkynyt. Tiukille menee! Olin niin kaavaillut katsovani Anna Kareninaa vihreiden kuulien kera...


Haluan näiden kuvien ja höpöttelyjen myötä toivottaa kaikille lukijoilleni oikein rauhallista ja ihanaa joulua, nauttikaa oikein kunnolla älkääkä stressatko mistään! Blogi hiljenee nyt joulunviettoon ja palaa jälleen loppuvuodesta asiaan.


torstai 18. joulukuuta 2014

Jamie Ford: Kiinalainen kehtolaulu

Jamie Ford: Kiinalainen kehtolaulu
Karisto 2014
Suomennos Leena Perttula
Englanninkielinen alkuteos Songs of Willow Frost


"William ei tiennyt, mikä oli totta ja mikä illuusiota. Hän oli rakennellut kuvitelmia mielessään vuosikaudet, perustanut ne muistoille ja puolitotuuksille, sekoittanut niihin toiveita ja haaveita. Kaiken aikaa hän oli uskonut, että hänen äitinsä oli kuollut; sen sijaan hän olikin itse kuollut äitinsä silmissä - hylätty ja sisar Brigantin sanojeen mukaan myös unohdettu."

William Eng on 12-vuotias amerikankiinalainen poika, joka elää orpokodissa 1930- luvun Seattlessa. Isäänsä hän ei muista koskaan tavanneensa, ja äitinsä hän on nähnyt viimeksi viisi vuotta sitten. Silloin, kun kaikki muuttui ja hän joutui orpokotiin. Orpokodissa on kova kuri ja järjestys, ja kaikilla pojilla on samana päivänä syntymäpäivä. Tuona kyseisenä syntymäpäivänä orpokodin pojat pääsevät muurien toiselle puolelle sisarien tarkkojen silmien alla elokuviin. Jo pelkästään ulkomaailmaan pääsy tuntuu huikealta, mutta valkokankaan äärellä William vasta mykistyykin: hän on täysin varma, että elokuvassa esiintyvä nainen, Willow Frost, on hänen äitinsä.

William ei saa rauhaa näkemästään, ja karkaa parhaan ystävänsä kanssa orpokodista löytääkseen äitinsä. Tuolla matkalla Williamille selviää paljon menneisyydestä, joka ei ole ollut helppo. Äidin elämäntarinasta huokuu surua, uhrauksia, mutta myös rakkautta. Elämä ei ole aina hyvä, eikä kaikki niin yksinkertaista. Kaikille ei ole vaihtoehtoja, ja joskus on valittava se pienempi paha.

Kiinalainen kehtolaulu on toinen lukemani kirja Jamie Fordilta, aikaisemmin häneltä on ilmestynyt Hotelli Panama josta pidin. Siksi olin kiinnostunut lukemaan myös tämän uutuudenkin. Kirjan alussa en ollut ihan varma kehkeytyykö tästä mitään maata mullistavaa, sillä pelkäsin kirjan olevan liian ennalta-arvattava ja naiivikin. Juoni kuitenkin alkoi vetämään ja kiinnostukseni heräsi kun päästiin avaamaan menneisyyden verhoja.

Kirjassa on kaksi aikatasoa, 1920- ja 1930- luku. Erityisen tyytyväinen olin siihen ratkaisuun, ettei ajanjaksolta toiselle hypitty joka toisella luvulla, vaan keskityttiin pitkäjaksoisesti yhteen hetkeen. Näin lukijankin on helpompi elää kirjan mukana.

Kiinalainen kehtolaulu on surullinen ja traaginen kirja. Se herättää myös vihaa: naimattomalla naisella on ollut todella huonot eväät selvitä tuohon aikaan, varsinkin jos omaa vähänkään etnistä taustaa. Williamin äidin kohtalo ja kärsimykset tuntuivat niin epäoikeudenmukaisilta paikoitellen kestää.

"Kaikki hyvä päättyy aikanaan. Kaikki paha jatkaa loputtomiin."

maanantai 15. joulukuuta 2014

Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset

Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset
WSOY 2014
Suomennos Laura Jänisniemi
Englanninkielinen alkuteos Children of the Jacaranda tree


"Forughin kielenkärki pilkotti huulten välistä. Omidin etuhampaissa kiilsi sylkipisara. Saran suu oli hämmästyksestä ammollaan, katse oli kiinnittynyt valoon. Leila kuvitteli että he eläisivät elämänsä samalla tavalla kuin istuivat tuossa: hennot kädet toistensa olalla, vyötäisillä, polvilla. Kohtalot samalla tavalla yhteen punoutuneina kuin kädet nyt. Hän ei kyennyt näkemään lapsia sisaruksina eikä serkuksina. Hänen silmissään he olivat yhden ruumiin kolme kuvajaista. Kolme yhdessä kuin puunoksat, kotipihan jakarandapuun. Kukaan ei pystynyt sanomaan missä puu loppui ja oksat alkoivat. Sitä nämä kolme lasta olivat: puu ja sen oksat.

Klik.

Kolmet pienet kasvot tuijottivat ilmeettöminä kameraan."

Teheran, vuonna 1983. Azar synnyttää vankilassa terveen tyttölapsen, mutta ei voi pitää tyttöä itsellään.  Myöhemmin samassa vankilassa Amir valmistaa taatelinkivistä rannerengasta toivoen, että se vielä jonain päivänä päätyisi hänen tyttärensä ranteeseen.

Vankilan muurien ulkopuolella kolme lasta asettuu valokuvaan Leila -tädin ohjaamana. Lapset eivät enää muista äitiensä kasvoja, mutta heidän äitejään valokuva auttaa pysymään hengissä päivästä, kuukaudesta ja vuodesta toiseen.

Jakarandapuun lapset kertoo Iranin vallankumouksen jalkoihin jääneistä ihmisistä, ja tulevan sukupolven koettelemuksista. Vallankumous on muuttanut näiden lasten ja heidän vanhempiensa elämää peruuttamattomasti, mutta elämä kuljettaa heitä silti eteenpäin. Osaa uusiin maihin ja uusiin rakkauksiin, mutta silti lopulta Iraniin - jälleennäkemisiin ja jäähyväisiin.

Kirja alkaa aika kauhealla tavalla, kun synnytystuskissaan Azaria kuulustellaan tämän lopulta synnyttäen lapsen vankilassa. Kirjassa lapsi saa nimen Neda, oikeasti saman alun elämälleen saa myös kirjan kirjoittaja Sahar Delijani. Kirja nojaakin vahvasti oman suvun tarinaan, jonka kirjailija halusi kirjoittaa.

Kirjan alku sai pelkäämään mitä tuleman pitää, mutta kietouduin kyllä tähän tarinaan ihan täydellisesti mukaan. Kokonaisuus pysyi hyvin kasassa, vaikka kirjassa ollaan välillä 80-luvulla ja välillä taas nykyhetkessä. Henkilöitä kirjassa on paljon, mutta Delijani osaa pitää langat hyvin käsissään. Lukukokemus oli hyvin voimakas, rehellinen ja herätti paljon tunteita.

Jakarandapuun lapset on taitavasti kirjoitettu sukupolvitarina, jossa tarinan omakohtaisuus tuo siihen oman vahvan lisämausteen. Ihastuin Delijanin tapaan kirjoittaa ja kuljettaa tarinaa; kaikki tuntevat kipua ja kaipausta. Lisäksi Delijani kietoi jokaiseen tarinaan yhtymäkohtia vielä kirjan viimeisilläkin sivuilla. Tähän kirjaan ihastuin. 

"Delijanin vangitseva romaani on pureva tyrannian kritiikki, koskettava kunnianosoitus niille jotka kantavat sen arpia sekä ylistys sydämen ikuiselle vapaudenkaipuulle." - Khaled Hosseini


perjantai 12. joulukuuta 2014

Will Schwalbe: Elämän mittainen lukupiiri

Will Schwalbe: Elämän mittainen lukupiiri
Basam Books 2014
Suomennos Kirsi Ohrankämmen
Englanninkielinen alkuteos The End of Our Life Book Club


"Oikeastaan voisi sanoa, että lukupiiristä tuli elämämme, tai tarkemmin sanottuna, elämästämme tuli lukupiiri. Ehkä niin oli aina ollutkin - ja äidin sairaus vain osoitti sen meille. Emme puhuneet niinkään lukupiiristä vaan lähinnä kirjoista ja elämästä."

 Elämän mittainen lukupiiri on kirja, joka kiinnittää jokaisen kirjoja rakastavan mielenkiinnon, niin myös minunkin. Kirja perustuu tositapahtumaan, jossa äiti ja poika keskustelevat kirjoista äidin syöpähoitojen välissä. Äiti Mary Anne työskentelee pakolaisten hyväksi kansainvälisessä järjestössä, ja on muutenkin paljon mukana hyväntekeväisyydessä. Kirjassa mainitaankin useita erilaisia hyväntekeväisyysjärjestöjä, ja paikkoja joissa Mary Anne on työskennellyt. Mary Anne näyttäytyykin lukijalle melkoisena teräsnaisena, niin paljon hän auttaa muita ja unohtaa itsensä.

Kun Mary Anne sitten sairastuu parantumattomaan syöpään ovat kaikki järkyttyneitä, mutta Mary Anne ei halua jäädä kotiin sairastamaan vaan pyrkii elämään mahdollisimman normaalisti. Siinä vaiheessa kun hän ei pysty enää lukemaan, on lähtö lähellä.

Koko perhe jakaa yhteisen lukuharrastuksen, mutta juuri Will ja Mary Anne ajautuvat huomaamattaan kahden hengen lukupiiriin, jossa molemmat antavat lukusuosituksia toiselle, ja keskustelevat ajatuksista jotka kirja heissä herättää. Mielenkiintoista onkin löytää kirjan sivuilta viittauksia tuttuihin kirjoihin ja muistella samalla mitä itse kirjasta mietti sen lukiessaan. Toisaalta kirjan sivuilta löytyy myös hieman tuntemattomampia kirjoja, joten lukuvinkkejäkin saattaa löytyä.

Asetelma Elämän mittaisessa lukupiirissä on siis oivallinen hyvälle romaanille, mutta lopputulos jää kuitenkin aika pintapuoliseksi. Jostain syystä näissä "kirja kirjoista" jää aina jotain uupumaan. Kokonaisuus ei sitten kuitenkaan toimi täysin. Itse olisin kaivannut enemmän syvällisempiäkin kirjakeskusteluja, mutta nyt näiden lyhyiden keskustelujen lomassa käytiin samalla läpi Mary Annen vointia, Willin elämää, muun perheen elämää ja menneisyyttä. Kirjaan oli ahdettu hieman liikaa kaikkea.

Kuitenkin kirja sai minussa aikaan lukuvimman. Sain taas muistutuksen, että Tuulen viemää tulee vielä tämän elämän aikana lukea. Ihastelin äidin ja pojan rakkautta kirjoihin, ja kiinnostuin Mary Annesta henkilönä paljon. Nainen joka ryhtyy sanoista tekoihin, ja muistutti aina että meillä kaikilla on velvollisuus parempiosaisina auttaa heitä keillä ei pakolaisena ole mitään. Kaiken toiminnan ja työn ohella hän jaksoi olla perheensä kanssa. Mieleen on jäänyt varsinkin kohta: "Jos olisin antanut lukemisen odottaa, kunnes olisin levännyt kunnolla, en olisi koskaan lukenut mitään."

 





keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär


Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär
Seven -pokkarit 2011
Ensimmäinen julkaisu: Otava 2009
Suomennos Kaijamari Sivill
Englanninkielinen alkuteos The Gravedigger's Daughter


"Sinä olet yksi heistä. Syntynyt täällä."

Rebecca Schwart syntyy New Yorkin satamassa laivalla, joka on juuri tuonut perheen pakoon natsi-Saksasta. Syntymäolot ovat karut likaisessa laivassa, mutta Rebecca on nyt perheen ainoa amerikkalainen, yksi niistä toisista. Vaikka perhe pääsikin pakoon Saksasta, ei alku uudessa maassa ole helppo. Rebeccan isä aloittaa työt haudankaivajana, ja perhe majoittuu pieneen ja likaiseen haudankaivajan mökkiin asumaan. Haaveet ja unelmat uudesta elämästä uudessa maassa alkavat pian karista, sillä muuta työtä ei ole tarjolla ja ihmisten ennakkoluulot saksalaista perhettä kohtaan ovat suuret. Sitten koittaa päivä, jolloin kaikki viha ja katkeruus uutta elämää kohtaan purkautuu ulos hirveänä tragediana.

Haudankaivajan tytär kertoo siirtolaisperheen elämästä, mutta ennen kaikkea se on Rebeccan tarina lapsuudesta vanhuuteen. Rebeccan elämä ei ole helppoa, mutta silti sieltä likaisesta kauheasta haudankaivajan mökistä ponnistaa tyttö jotenkin jaloilleen.

Minun on pitänyt lukea Oatesia jo pitkään, ja olen kirjailijan kirjoja omaan hyllyyni jo hankkinutkin tätä tarkoitusta varten. Vasta nyt kuitenkin sain kipinän tutustua kirjailijan tuotantoon paremmin, ja päätin aloittaa Haudankaivajan tyttärestä. Sivumäärä on melko hurja mutta sehän tiedetään, että jos kirja on hyvä, mikään sivumäärä ei tunnu riittävän.

En oikeastaan tiennyt mitä kirjalta odottaa, siksi niin tiivistetysti kerron juonesta teillekin. Yleisesti ottaen olin kuullut Oatesista vain hyviä ja kehuvia arvioita, joten omalla tavallaan odotukseni olivatkin aika korkealla. Lukukokemukseni jälkeen tunteeni ovat kuitenkin hieman ristiriitaiset, sillä ahmin kirjaa alussa vauhdilla, mutta loppupuolella aloin väsähtää. Juoni ei enää vetänytkään samalla tavalla kuin aiemmin, ja välillä tuntui siltä että Oates olisi voinut paikoitellen tiivistää kirjoittamaansa. Toisaalta, Oates tuo hyvin yksityiskohtaisella ja tarkkanäköisellä tavalla esiin ihmisten pieniä vivahteita käytöksessä tai puheessa joita on hankala kuitata lyhyesti.

Kallistun silti enemmän sille puolelle, että kirja on hyvä. Lukukokemus oli joka tapauksessa hyvin vahva ja intensiivinenkin. Minulle kirjan parasta antia oli kuitenkin sen alkupuoli, vaikka Rebeccan elämä kauheaa olikin.

Oates on kiinnittänyt joka tapauksessa nyt huomioni, ja aion ehdottomasti lukea häneltä lisää. Hänellä on aivan erityisen vahva ääni ja kyky sitoa lukija tarinaan mukaan. Ja jättää mitä ilmeisemmin lukija myös hieman ristiriitaisiin tunnelmiin.



lauantai 6. joulukuuta 2014

Kati Tervo: Sukupuu

Kati Tervo: Sukupuu
WSOY 2014
Kansi Martti Ruokonen

"Kirjoitan sukupuuhun nimiä, syntymä- ja kuolinvuosia ja paikkoja, jotka olen jäljittänyt. Suku herää henkiin. Olemme kaikki tallessa puun oksina emmekä katoa minnekään."

Sukupuu kertoo seitsemän naisen, mummojen, anoppien, äitien ja tyttärien tarinan. Kirjan alku ja loppu on Heidin kertomaa, muilla kirjan sivuilla tutustutaan saksalaiseen Adele Schumacheriin joka kesällä 1918 matkustaa rakkauden perässä miinoitetun meren poikki kauas kylmään Suomeen. Unelmia ja haaveita täynnä olevan Adele huomaa, ettei elämä ole pelkkää ruusuilla tanssimista, ja Adelen viimeisinä päivinä Heidi muistaa sairaan mummun, joka rakasti makeita leivoksia ja rähisi vieraalla kielellä.

Suomessa Adele kohtaa anoppinsa Liisa Hukkasen, jolla on kertoa tarinansa sukupuuhun vahvalla murteella ja suurella kaunalla miniäänsä kohtaan. Adele odottaa sulhastaan kotiin, ja ikävöi perhettään Saksassa. Samaan aikaan Adelen siskot elävät hyvin erilaista elämää kun Verna matkustaa perheen kahleita kauas Amerikkaan ja Flora herkän mielensä vuoksi parantolaan. 

Niin Hukkasilla kuin Schumachereilla on raskaat vaiheensa sodan myllerryksessä, ja jokaiseen heistä jää jälki. Jokaisen tarina on ainutlaatuinen läpileikkaus yhden suvun historiaan, jonka vuosikymmenien päästä Heidi Hukkanen kokoaa yksiin kansiin, piirtää puun ja juuret jonka oksat puhkeavat puhumaan.

Kiinnitin huomiota kirjaan sen ilmestyessä, sillä tarina vaikutti mielenkiintoiselta. Silti täytyy myöntää että yllätyin positiivisesti vielä enemmän kuin odotin. Tervo on saanut lyhyeen kirjaan mahtumaan uskomattoman paljon. Vaikka jokaisen naisen tarina on omanlaisensa, yhden henkilön äänellä kerrottu, nivoutuu kaikki lopulta yhdeksi tukien toinen toisensa tarinaa. Tämä oli ehdottomasti yksi tämän vuoden yllättäjistä, sillä Tervo ei ole minulle entuudestaan tuttu kirjailija.

Ihastuin tähän pieneen suureen kirjaan kovasti.

maanantai 1. joulukuuta 2014

Joulukuu, minun kuuni ♥

Ihanaa, järjettömän pitkä joululomani alkoi nyt. Pidän nimittäin koko joulukuun lomaa ettekä usko, kuinka onnellinen olen juuri nyt! Tuntuu etten viime aikoina ole ehinyt enkä jaksanut juuri mitään, mutta nyt saan luvan kanssa tehdä asioita joista nautin ja ennen kaikkea elää onnellisessa joulukuplassani ♥ Joulukuu on minun kuuni. En tiedä tarjoutuuko enää koskaan näin ihanaa mahdollisuutta nauttia joulunodotuksesta pitkän kaavan mukaan kuin nyt, joten otan tästä kaiken irti. Joulukoristeet on haettu varastosta ja olen hiljalleen pukenut kotia joulutunnelmaan. Itse päätähti, joulukuusi, pääsee paraatipaikaille vasta lähempänä aattoa. 

Tässä samalla kun hymy huulilla kirjoittelen hetken mielijohteesta tätä postausta, soi taustalla joululaulut, mukissani on glögiä ja ulkona on aurinkoinen pakkassää. Kunpa vain tänne etelään saisi vielä kauniin lumipeitteen, olisi kaikki täydellistä.


Tällä pienellä pikavisiitilläni ei ollut elämää suurempaa tarkoitusta, mutta halusin silti jakaa kanssanne tämän pienen onnellisen hetkeni. Lämpöä ja iloa joulun odotukseen ♥♥♥♥