lauantai 31. joulukuuta 2016

Kirjavuoteni 2016

Tämä vuosi on ollut melkoista kirjallista ilotulitusta. Koskaan blogihistoriani aikana en ole onnistunut lukemaan näin montaa upeaa kirjaa yhden vuoden aikana. Minä, joka luin vuosia käytännössä vain käännettyä kaunokirjallisuutta, olen siirtynyt enenevissä määrin kotimaisen kirjallisuuden pariin. Ja mikäs siinä, kun taso on näin mieletön! Vuoden alussa asetin itselleni tavoitteeksi lukea 30 kirjaa. Pidin määrää enemmän kuin realistisena, kun jaloissa pörrää yksi kappale taaperoita. Siinäkin suhteessa yllätys kävi, kun totesin lukeneeni lähes tuplaten sen mitä olin kuvitellut. Ei huono!

Mitä sitten luin? Kun katson listaa vuoden luetuista, voi näköjään sanoa että laidasta laitaan kaikkea. Koskaan ei tiedä mikä kirjaa kiehtoo, tai minkä aiheen parissa haluaa viettää aikaa. (Suinkaan kaikki kirjat eivät tänne blogiin asti edes päädy, siihen en ole edes pyrkinyt.)

Ja ne vuoden parhaat, oi että. Niitähän sitten riittikin.



Lisäksi nostan esille vielä Ina Westmanin Syliin sekä Laura Lähteenmäen Korkea aika, jotka olivat vaikuttavia lukukokemuksia myös.

Joukkoon mahtui myös vähemmän upeita lukukokemuksia. Yhdestä en voinut edes blogata, koska savu melkein nousi korvista: niin otti päähän kirjaan tuhlattu arvokas lukuaika. Kyseessä oli John Greenen Arvoitus nimeltä Margo, jossa totesin Margon on olevan koko maailman kirjallisuuden raivostuttavin, itsekkäin ja noh... karmein henkilö vain. Vaikka Alaskaa etsimässä oli myös huono, jostain käsittämättömästä syystä kokeilin vielä Arvoitus nimeltä Margoa, ja nyt todellakin tiedän että John Greenen kierrän jatkossa kaukaa. Ei, ei ja ei. Green on todella suosittu nuorten(aikuisten) keskuudessa, mutta ehkä allekirjoittanut on vain jo kasvanut genrestä ohi ja skitsoilee tässä nyt sen takia.

Muiden huonojen ja keskinkertaisten lukukokemusten piiriin jäävät myös Mehiläisten historia, Carmine Streetin sokeat, Haltiaelämää, Vuori talon takana sekä Hiljaisuuteen hävinneet.

Mitäpä tiedossa ensi vuodelle? En usko että luettavien määrä kasvaa yhtään enempää, mutta vakaa aikomukseni on vähentää uutuuksien määrää. Kirjahyllyssäni on paljon mielenkiintoisia vanhempia kirjoja, jotka ovat jääneet nyt pikkaisen uutukaisten alle. Itse olen tänä vuonna löytänyt muutaman todella hienon vanhemman julkaisun kirjan, ja se on palauttanut omaa ajatusmaailmaa alkuaikoihin, jolloin kirjastoon todella mentiin haahuilemaan hyvän kirjan toivossa. Keväällä julkaistaan muutama  pakkolukeaheti -kirja, mutta noin muuten koitan antaa mahdollisuuden niille muillekin teoksille. Lisäksi aion osallistua vuonna 2017 Helmetin lukuhaasteeseen, josta kirjoittelen pian lisää.

Kiitos teille kaikille, jotka olette olleet tänäkin vuonna mukana blogini menoissa! Toivotan oikein onnellista ja kirjallista uutta vuotta 2017! ♥



keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Tuula-Liina Varis: Huvila

Tuula-Liina Varis: Huvila
WSOY 2016
Kansi Martti Ruokonen
Arvostelukappale kustantajalta

"Hänen takiaan tässä touhuttiin ja höösättiin. Hänen takiaan, viimeisen kerran. Hän katsoo ympärilleen, kotia, jossa on elänyt syntymästään saakka. Kohta hän on täältä poissa. Kohta hän on täällä vain käymässä, vieraana. Kohta se talo, jossa hän nyt on vain vieraana, on hänen kotinsa. Kohta hän on vain käypäläinen Turussa. Kohta hän asuu Korpivillassa hiljaisuuden keskellä, eikä kuule niitä kaupungin ääniä, joita on koko elämänsä kuunnellut. Tahdonko minä sitä? Sitäkö minä tahdon? Kyyneleet nousevat silmiin. Silti hymyilyttää."

Turussa asuva nuori Raakel on perheen ainoa lapsi, ja tottunut hyvään elämään. Raakel tykkää opiskelusta, ja haaveilee suurista asioista, itsenäisestä elämästä ja kunnioittaa edelläkävijänaisia kuten Alma Söderhjelmiä. Raakel haluaisi päättää elämästään ja asioistaan itse kuten Söderhjelm. Tapahtuu kuitenkin niin, kuten tuohon aikaan yleensä: Raakel menee naimisiin.

Vuonna 1929 Raakel tapaa serkkunsa Juhanin kautta erikoislaatuisen taiteilijan, Akselin, jonka kanssa lopulta menee naimisiin. Akselilla on keskellä korpea nimensä mukaisesti suuri ja mahtava Korpivilla, jonne vastavihityt asettuvat asumaan. Raakelin elämä muuttuu kertaheitolla, kun kaupungin syke jää taakse ja Raakel alkaa odottaa parin yhteistä lasta. Kun tytär syntyy, taloon palkataan piika, josta lopulta tulee koko korttitalon kantava voima kun isäntä lähtee rakentamaan yksinään uutta Eurooppaa. Kolmikko jää asumaan omaan eristyneisyyteensä, ja vaikka yhteydet ulkomaailmaan ovat vähäiset, vaikuttavat maailman myrskyt silti heidän elämäänsä väistämättömästi.

"Maailma tapahtui meidän elämämme ulkopuolella. Se kannettiin meille sanomalehdissä, kailotettiin radiosta, pysyttiin ajan tasalla vaikka ei halutukaan. "

Huvila ei aluksi vienyt mukanaan. Myönnän, että olin alussa hivenen ärsyyntynyt Raakelista, joka (toki ajankuvaansa peilaten) vaikutti liian naiivilta että olisin hänestä jaksanut kiinnostua. Alun suurista haaveista on sanomattakin selvää, että Raakelilla ei ole riittävää rohkeuttaa toteuttaa haluamaansa elämää. Hän rakastuu. Kun Raakel muuttaa Korpivillaan, hänen elämänsä alkaa kiinnostaamaan enemmän. Naiivius ei ole kokonaan poissa, mutta rosoa alkaa näkyä. Siltikään en voi sanoa tykänneeni Raakelista.

Kun mies jättää Raakelin ja heidän yhteisen tyttärensä selvitymään keskenään huvilalle, Raakelin elämältä katoaa pohja, eikä siihen auta edes tytär. Raakel velloo surussaan ja saa lukijan ärtymään naiseen entisestään. Tämän tarinan kiinnostavin hahmo ei missään nimessä ole Raakel, vaan piikana toimiva Selma sekä tytär Leea. Leeasta saa lopussa pilkahduksen siitä voimasta jota toivoi Raakelistakin löytyvän. Mutta olisiko Raakel jaksanut  kiinnostaa ja kasvaa ihmisenä enemmän jos tarina olisi kerrottu vain pelkästään hänen näkökulmastaan? Nyt kun tarina kerrottiin kolmen ihmisen näkökulmasta, toistoa esiintyi ja lopulta Raakelista kuoriutui vain ihmisraunio.

Huvila jätti siis lopulta aika ristiriitaisen lukukokemuksen jälkeensä, ja olenkin pyöritellyt ajatuksia kirjasta jo pidempään. Koin lukukokemuksen paikoitellen suorastaan masentavaksi, kun elämä vaikutti niin alakuloiselta, eristäytyneeltä ja vain onnettomalta. Elämä ei lopulta ollut sitä mitä sen piti, sota meni ja muutti lopullisesti sen kaiken mitä mahdollisesti oli olemassa. Sota vaikutti kaikkeen ja jokaiseen, ja ymmärrän Variksen kirjoittavan ajankuvaa (ihastelin varsinkin traditsuunien ja baalien käyttöä!), mutta minulle tämä ei lopulta tarjonnut mitään suurempaa lukukokemusta.

perjantai 23. joulukuuta 2016

On aika joulun, aika rauhan ja joulun taian!

Vielä viime hetken valmistelut. Vähän lahjapaperin rapinaa, glögin tuoksua ja yksi pieni innokas joulukuusen ihastelija. Ehkä jo vähän pienessä mielessä miettii mikä se joulupukki -juttu nyt oikein onkaan. Joulusiivous tehty ja ruoatkin valmisteltu, kotona tuoksuu puhtaalta ja ennen kaikkea joululta. Sen takaavat hyasintit, uunissa valmistuva kinkku ja kynttilät.  Tätä aikaa on odotettu jälleen vuoden verran.

Joulustressiä ei suostuta ottamaan, kaapissa ei joulua vietetä vaan perheen kesken kynttilänvalossa. Siihen hämärään häviää pölypallo jos toinenkin jos niikseen on. Viis siitäkin, että vaikka ostettiin uusia kuusenkoristeita, tämä hajamielinen äiti kadotti ne johonkin. Ehkä ne sitten juhannuksena löytyvät jostakin! Joulu ei etelässä harmillisesti ole valkoinen, mutta siitäkään en suostu jouluani pilaamaan.

Joululta toivon rentoa ja rauhallista yhdessäoloa, vihreitä kuulia ja aikaa kirjan parissa. Tätä vuotta ei enää paljoa ole jäljellä, ja jonkinlainen yhteenveto tästä hienosta kirjallisesta vuodesta on paikallaan. Mutta niistä sitten joulun jälkeen, nyt toivotan teille oikein kaunista ja rauhallista joulua!

maanantai 19. joulukuuta 2016

Matt Haig: Poika nimeltä Joulu

Matt Haig: Poika nimeltä Joulu
Kuvitus Chris Mould
Aula & Co, 2016
Suomennos Sarianna Silvonen
Englanninkielinen alkuteos A Boy Called Christmas
Arvostelukappale kustantajalta


Mahdotonta.
- Vanha tonttukirosana


Poika nimeltä Joulu kertoo tarinan isästä ja pojasta nimeltä Nikolas, tontuista, lumesta ja tietenkin siitä, kuinka joulupukista tuli joulupukki. Poika nimeltä Joulu sijoittuu Suomeen, "kaukaisen synkkään ja lumenpeittämään korpeen", jossa tämä vauhdikas jouluseikkailu saa alkunsa. Ja tämä tarina onkin (toki tositarinansa lisäksi myös) jotain hieman erilaisempaa kuin mihin on totuttu. Yleensä joulupukista kertovat tarinat ovat useimmiten kauniita ja ehkä vähän siloteltujakin (todennäköisesti ja ymmärrettävästi lapsia ajatellen), mutta tässä joulutarinassa meininki onkin astetta rajumpaa. Vai mitäpä tuumit vihaisista ja ilkeistä tontuista? Entä tonttuja syövistä jättiläisistä? Tai siitä, että tontuilla on vankila, ja siellä sattuu olemaan tonttu joka tykkää räjäytellä päitä? Aivan, suorastaan hillitöntä, mutta oikeasti aika hauskaa luettavaa! Eihän tällaiseen joulutarinaan ole totuttu.

Katja kirjoitti vähän aikaa sitten, kuinka hänen esikoiselleen kirja oli mahdollisesti parasta tänä vuonna luettua sen lisäksi, että se myös pisti naurattamaan hurjista juonenkäänteistään huolimatta. Tulin nimittäin kirjaa lukiessa pohtineeksi kuinka tarina lopulta iskee lapsiin, sillä meno on melkoista ja kirjassa on myös muutamia hyvin surullisiakin kohtia. Mitä ilmeisemmin tarinan vetävyyttä ei siis kannata epäillä lasten kohdalla kun se vei näin vähän vanhempaakin lukijaa. Erityisen ilahduttavaa tarinassa oli myös Chris Mouldin kuvitus, joka toi tarinaan lisää syvyyttä hauskoine yksityiskohtineen.

Poika nimeltä Joulu jää meillä ehdottomasti odottamaan pikku kirppuni varttumista, hauska tulevaisuudessa lukea hänen kanssaan yhdessä tätä tarinaa, jota kannessakin tituleerataan uudeksi jouluklassikoksi. Ehkäpä tosiaan! Vauhdikkaan seikkailun lisäksi Poika nimeltä Joulu on nimensä mukaisesti tarina pojasta nimeltä Joulu, josta lopulta kasvaa kaikkien tuntema Joulupukki. Se on tarina ystävyydestä, ilosta, surusta ja joulun sanomasta. Ja tietysti siitä, että kaikki on mahdollista.


"Mahdottomuus on vain mahdollisuus, jota ei vielä ymmärrä."

lauantai 17. joulukuuta 2016

Mima Sinclair: Pipari-ihmemaa

Mima Sinclair: Pipari-ihmemaa
Gummerus 2016
Suomennos Jenna Pahlman
Kuvat Tara Fisher
Englanninkielinen alkuteos Gingerbread Wonderland - 30 Magical Houses, Biscuits & Bakes, 2015
Arvostelukappale kustantajalta


Olen viime vuosina innostunut leipomisesta kovasti, ja kiinnitänkin nykyään huomiota paljon enemmän leivontakirjoihin kuin ennen. Jouluuni kuuluu nyt kiinteänä osana leipominen, ja olenpa ruvennut taiteilemaan niin erilaisia pipareita kuin piparkakkutalojakin edellisinä vuosina! Luomukset ovat olleet vähintäänkin sympaattisia, mutta kotileipurin käsissä niin kuuluu ollakin.

Niinpä tartuimme piparitalkoissa Pipari-ihmemaahan ennen kaikkea koristeluinspiraatio mielessä. Kirjassa on mitä upeampia luomuksia tavallisista pipariukoista näyttäviin kransseihin ja piparikuusiin. Ei tarvitse lähteä ostamaan hillitöntä kasaa erilaisia piparimuotteja (ellei toki juuri niin  halua tehdä), sillä kirjan takasivuilta löytyy kaavat jokaiseen kirjan sivuilla olevaan luomukseen. Kätevää! Asiaan kuuluvasti kirjassa on myös kahden erilaisen piparitaikinan sekä pikeerin ohjeet, mutta täytyy kuitenkin tunnustaa, että ainakin vielä toistaiseksi minun piparitaikinani tulee suoraan kaupan pakastealtaasta. Sen sijaan pikeerin kokeilimme kirjan ohjeen mukaan ja se kyllä hakkasi kuusi-nolla kaupan valmiit piparin koristeluun tarkoitetut sokerimassatuubit!

Me inspiroiduimme tekemään kirjasta piparikranssit, ja ne ovatkin hauska ja erilainen vastine piparkakkutaloille. Luovuus vain kehiin ja koristelemaan niitä sympaattisia tekeleitä ;)


Kirja ei ole pelkkää piparkakkua. Mukana on reseptejä myös pikkuleipiin, kakkuihin, muffineihin ja pullaan. Varsinkin piparikierrepulla vaikuttaa kokeilemisen arvoiselta. Kaikenkaikkiaan hauska ja inspiroiva kirja joulun aikaan, innokas leipuri löytää varmasti ohjeita kokeiltavaksi.

torstai 8. joulukuuta 2016

Johanna Sinisalo: Enkelten verta


Johanna Sinisalo: Enkelten verta
Teos 2011
Graafinen suunnittelu Miika Immonen
Kansi Hannu Mänttäri
Kirjastosta lainattu


Pikku mehiläiset, niin mitättömän oloiset. Aikanne te kestitte ympäristömyrkkyjä, ilmastonmuutosta, geenimanipuloituja kasveja, kännykkämastoja, ilmansaasteita, ihmisen huolimattomuudesta ja välinpitämättömyydestä johtuvia loistartuntoja, orjantyötä.
Nyt te lähdette.
"Honey, I'm gone!" hihkaisette ovelta.
Ja lähtiessänne sammutatte valot.
Tai, vaihtoehtoisesti, sytytätte maailman palamaan.


2010-luvun loppupuolella laaja ja ennennäkemättömän paha mehiläisten joukkokatoaminen ravistelee Yhdysvaltoja. Ruoasta alkaa olla pulaa, ja kun Suomessa mehiläishoitaja Orvo löytää omasta tarhastaan tyhjän pesän, on syytäkin alkaa pelkäämään onko Euroopan ja ehkä koko ihmiskunnan tilanne nyt lopun alkua. Elämältä tuntuu todella menevän pohja kun Orvon kaksi elämän suurinta ja tärkeintä asiaa, mehiläiset ja poika Eero, jättävät hänet. Enkelten verta on vuoroin isän tarina ja vuoroin eläinaktivistina toimivan Eeron tarina tämän kantaaottavien blogikirjoitusten kautta. Kuinka vähän Orvo lopulta on tiennytkään pojastaan...

Luin vähän aikaa sitten Lauran blogista arvion Enkelten verestä, ja varasin kirjan kirjastosta melkein heti. Koska jäin kaipaamaan aiemmin syksyllä lukemastani Maja Lunden Mehiläisten historiasta kantaaottavampaa ja antoisampaa näkökulmaa maailmasta jossa ei mehiläisiä ole, kiinnostuin Sinisalon kirjasta huikaisevan paljon. Itse Albert Einsteinin on kerrottu sanoneen, että mikäli mehiläiset katoaisivat maailmasta, ihmislajilla olisi noin nelisen vuotta elinaikaa. Siksi huoli mehiläisten olemassaolosta on vakava, ei sellainen, että eiköhän sitä pystyisi jotenkuten elämään ilman hunajaa.

Ja Sinisalon teos päihittääkin Mehiläisten historian sata-nolla. Enkelten verta on samaan aikaan hyytävää, kantaaottavaa ja todentuntuista luettavaa pienin maagisin maustein. Ja ne yliluonnolliset mausteet solahtavat tarinaan vaivattomasti eivätkä lopulta edes tunnu kovin erikoisilta vaan oikeastaan erittäin sopivilta. Mikä lopulta on tämä maailma jossa eivät mehiläisetkään viihdy?

Enkelten verta haastaa lukijan ajattelemaan. Se ei saarnaa, mutta vie suurien asioiden äärelle ja herättää kyseenalaistamaan omia valintojaan. Kokonaisuus oli sopusoinnussa osastensa kanssa, ja sain kirjasta juuri sen mitä toivoinkin. Tämä kirja oli yksinkertaisesti hyvä. Suosittelen kirjaa kaikille, jotka ovat kiinnostuneita pohtimaan vaihtoehtoista maailmankuvaa, ihmiskunnan tekoja ja sen vaikutuksia luontoon. Eikä tämä kuvaus lopulta ihan hirveän kaukana ole nykyisestä maailmantilanteesta. Ei ainakaan niin kauan, kun keski-ikäisen heteromiehen jokapäiväistä oikeutta pihviinsä ei sovi kyseenalaistaa.



maanantai 5. joulukuuta 2016

Kirjakirpun alkutaival

Välillä on suorastaan hämmentävää tajuta kuinka kauan blogini on ollut olemassa. Blogista on kasvanut niin iso osa minua, etten taida haluta koskaan lopettaa bloggaamista. Sainkin vähän aikaa sitten Lumiomenan Katjalta kauniin tunnustuksen, nimittäin Blogger Recognition Awardin. Kiitos! Tunnustuksen tarkoituksena on tuoda paitsi iloa myös muistella sitä mistä blogi sai alkunsa.

OHJEET
1. Kirjoita postaus palkinnosta logoineen
2. Kerro lyhyesti kuinka aloitit bloggaamisen
3. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille
4. Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi
5. Nimeä 10 bloggaajaa palkinnon saajaksi


Aloitin bloggaamisen vuonna 2011, tuona maagisena vuotena jolloin syystä taikka toisesta erittäin moni kirjablogi sai alkunsa. Tätä olisikin mielenkiintoista miettiä, että miksi juuri kyseisenä vuotena niin monia kirjablogeja perustettiin? Muistan nimittäin löytäneeni blogit jo vuonna 2007, jolloin muotiblogit jotka nykyään ovat erittäin suosittuja, aloittivat. Pieni blogikärpänen iski tuolloin minuunkin, ja hetken aikaa pidin yllä omaakin tyyliblogia mutta tajusin hyvin pian ettei se ole minun juttuni ollenkaan ( sillä hyvänen aika sentään, eihän minulla mitään tyyliä ole :D ). Kiinnostus bloggaamista kohtaan oli kuitenkin sen verran suurta, että se jäi vielä takaraivoon kummittelemaan.

Sitten kävi niin, että jostain, sattumalta löysin tieni kirjablogiin. Muistan vieläkin, kuinka Leena Lumin kirjablogia lukiessani mietin, että joku pitää kirjablogia! Kuinka kertakaikkisen ihana idea, minäkin haluan! Olin aivan innoissani löydöstäni ja hetken selattuani päädyin myös Katjan kirjablogiin, jolta nyt tämän kyseisen tunnustuksen sain. ♥ Tuolloin ei tosiaan kovin montaa kirjablogia vielä ollut. Kirjabloggaaminen oli kuitenkin se kanava, minkä tajusin olevan juuri minulle se oikea bloggaamisen suhteen.

Jarruttelin blogin kanssa kuitenkin vielä hetken, sillä olin pahasti ammattikorkeakouluopintojen ja vuorotyön maailmassa, enkä saanut luettua. Opinnäytetyökin siinä piti kirjoittaa. Tein itseni kanssa päätöksen (oli se ehkä vähän palkintokin), että kunhan oppari on tehty ja palautettu, aloitan kirjablogin.

Ja siitä se sitten lähti! En voi sanoa että olisin erityisen innoissani blogin ensimmäisiä postauksia ajatellessa, mutta jostakinhan sitä kaikki aina lähtevät liikkeelle. Intoa oli paljon enemmän kuin taitoa, se täytyy kyllä sanoa. Muistaako kukaan muuten vielä blogini ensimmäistä banneria? ;)


Aloitteleville bloggaajille en osaa oikein muuta sanoa, kuin että tässäkin puuhassa kannattaa aina olla oma itsensä. Todella moni blogi on nykyään hirmuisen tasokas ulkoasua myöten, joten sillekin kannattaa uhrata muutama hetki. Itselläni on paljon visioita blogin ulkoasun suhteen, mutta aina ja ikuisesti ongelmaksi muodostuu vähäiset taitoni niitä toteuttaa :D Myös aktiivinen kannattaa olla, jos haluaa ettei bloggaaminen mene täysin yksinpuheluksi. Kun joku on kommentoinut johonkin tekstiini, käyn usein kurkkaamassa mistä on vierailtu ja sitä kautta olen löytänyt montamonta ihanaa blogia.

Tajusin muuten vasta nyt, että ohjeistuksen mukaan piti kertoa lyhyesti.... :D Senkin uhalla sivuan vielä blogin nimeä. Jos nyt perustaisin kirjablogin, en ehkä valitsisi tätä nykyistä nimeä, jonka takana on mieheni heitto. Hän jostain syystä tykkää sanoa minua toisinaan kirpuksi (en ymmärrä!), ja kerran kirjaa lukiessani heitti ilmoille vain, että olen sellainen pieni kirjakirppu. Ja näin tästä heitosta lopulta tuli ihan blogin nimi.

Ja vielä ne kymmenen bloggaajaa... Kovasti haluaisin kuulla ajatuksia blogien alkutaipaleista Lauralta Mitä luimme kerran -blogista, Kaisalta Kannesta kanteen -blogista sekä Annikalta Rakkaudesta kirjoihin -blogista, joten tällä kertaa tämä menee nyt kymmenen sijasta kolmelle :)


torstai 1. joulukuuta 2016

Olga Temonen: Olgan Joulu

Olga Temonen: Olgan Joulu
Tammi 2016
Valokuvat Emilia Ikäheimo
Graafinen suunnittelu Päivi Häikiö
Toimitus Jenni Salminen
Arvostelukappale kustantajalta

"Aatto on joulun kohokohta - hetki jolloin hössötys loppuu ja kiireettömyys alkaa. Silloin avaan joulupaketin, otan lasin punaviiniä, katson rakkaitani ja olen onnellinen. Näin imelän, puuterilumisen joulumaiseman läpi minä katselen meidän jouluamme. Ja siinä se joulun taika juuri piileekin. Jouluna saa olla naiivi, lapsellinen ja mautonkin. Mikään tunnelmointi ei ole liikaa ja kaikki ilo, kiitollisuus ja onni saavat näkyä."

Joulu on minulle vuoden ihaninta aikaa. Olen aina rakastanut sitä kutkuttavan ihanaa jännitystä ennen aattoa, sen jälkeistä rauhaa, onnea ja iloa ja yksinkertaisesti sitä kaikkea mitä joulu tuo tullessaan. En voisi olla enempää samaa mieltä tuosta naiiviudesta, lapsellisuudesta ja mauttomuudestakin, koska sitähän sen nimenomaan pitää olla! Olgan kirjaa lukiessa sujahtaakin siihen ihanan lämpöiseen joulun syleilyyn, jota kovasti lohdutukseksi tarvitsin kun vesisade häivytti upeat lumikinokset pois ilostuttamasta. Mutta onneksi myös Olga lohduttaa, ettei joulumieleen tarvitse lumenpuute vaikuttaa, sillä "Jos joulu on lumeton, teen jäälyhtyjä. Kerään enemmän havuja ja satsaan kynttilöihin ja jouluvaloihin."  Myös joulu on asenne.

Tätä tekstiä kirjoittaessani on maassa sentään kevyen kevyt lumi ja päällä pieni pakkanen, joten toivoa on, että joulu on tänä vuonna valkoinen. Täällä Etelä-Suomessa kun asia ei ole aina niin varma.

Olgan Joulu on hyvänmielen joulukirja jota luetaan sohvan nurkassa villasukat jalassa ja glögimuki vieressä mielen virittyessä ihanaan joulutunnelmaan. Kirjassa seurataan Olgan perheen jouluvalmisteluita ensimmäisen adventin tienoilta aina joulun välipäiviin saakka, ja mukana on myös paljon ihania reseptejä. Itselleni pistin muistiin ennen kaikkea sekä piparkakkutaikinan että joululampaan ohjeen. Kauniit valokuvat ja Olgan leppoisa tarinointi omista lapsuusjouluista ja nykyisestä joulunvietosta ovat rauhallista luettavaa.


Tästä voi joulunodotus alkaa. Olen vuosien varrella tuonut blogiini joulukirjoja, joita voit käydä lukemassa tämän linkin takaa. Joulukirjoja kun ei voi maailmassa koskaan olla liikaa, ja siksi tänäkin vuonna jouluisia kirjoja on luvassa lisää. Olgan Joulu onkin yksi tämän vuoden kiinnostavimmista joulukirjoista. Olgan kirjasta ovat kirjoittaneet myös Katja ja Jonna

Ihanaa alkanutta joulukuuta ♥♥♥

keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Niin paljon mahtuu yhteen kuukauteen


Marraskuu.

Tuo pimeä kuukausi, jonka jaksaa vain joulu mielessä. Tänä vuonna marraskuun otti kuitenkin aivan toisella tavalla vastaan, siitä suorastaan riemastui, kun kaunis valkoinen lumi satoi maahan. Kuinka upealta kaikki näyttikään! Iltaisin ei voinut kuin ihastella ikkunasta näkyvää maisemaa. Tällaista sen marraskuun pitäisi olla aina.

Vallitsevasta säästä tuli entistä tärkeämpää jaksamisen kannalta, kun kuuhun osui järjetön määrä univelkaa. Valvotut yöt ja sen perään päivät taaperon kanssa osa-aikatyöhön yhdistettynä saivat välillä miettimään että järkikö tässä lähtee.

Ei onneksi lähtenyt, mutta monessa muussa asiassa tilanteen vaikutukset sitten näkyivätkin. Heti ensimmäiseksi täällä blogissa, seuraavaksi ihmissuhteissa ja kaikessa mistä pystyi menemään aidan matalimmalta kohdilta, niin tehtiin. Lounaaksi syödyt kuppinuudelit tulivat tutuiksi. Niin, ja lähti se lumikin sitten maasta valitettavasti.

Ja luetut sivut jäivät minimaalisiksi. Tein paljon suunnitelmia ja fiilistelin itsekseni että mitä kaikkea luen ja kirjoitan, mutta kas näin tässä taas ihmettelen että missä ne mun upeat suunnitellut jutut ovat! Marraskuussa luin Julian Fellowesin Belgravian joka on oiva lukuromaani historiallisista romaaneista kiinnostuneille, Tiina Lifländerin lempeän ja levollisen esikoisromaanin Kolme syytä elää sekä Alice Munron novellikokoelman Liian paljon onnea, jolla osallistuin samalla novellihaasteeseen. Lisäksi luin Tove Janssonin Muumilaakson marraskuun, joka jääköön nyt tällä kertaa niihin luettuihin kirjoihin jotka eivät aina blogiin asti päädy.

Marraskuun kieputuksesta ja väsymyksestä huolimatta joukkoon on mahtunut myös mitä upeampia hetkiä, sillä sellaista sydänalassa tuntuvaa järjetöntä onnea ei voi sanoin kuvailla kun näkee pienen lapsen riemun hänen olleessaan elämänsä ensimmistä kertaa pulkkamäessä. Kuinka kevyeltä kaikki tuntuukaan kun osallistuu lapsen riemuun! Lisäksi ympäri kotia ripustetut jouluvalot ja sytytetyt kynttilät tuovat iltaan kaivattua ihanaa tunnelmaa. Ja kun taustalle laittaa joulumusiikin soimaan, alkaa näin marraskuun viimeisenä päivänä ymmärtämään että tästä kuukaudesta selvittiin sittenkin, ja joulun odotuksen voi vihdoin aloittaa.

lauantai 19. marraskuuta 2016

Alice Munro: Liian paljon onnea


 Alice Munro: Liian paljon onnea
Tammi 2010
Suomennos Kristiina Rikman
Kansi Markko Taina
Englanninkielinen alkuteos Too Much Happiness, 2009
Oma ostos


"Pitkän aikaa menneisyyden karistaa harteiltaan helposti ja jotenkin automaattisesti, kunnolla. Tapahtumat eivät katoa, ne vain muuttuvat merkityksettömiksi. Mutta sitten tulee käännekohta, jolloin kaikki se mikä on kertaalleen koettu ja tehty nousee pintaan tuoreena ja huomiota hakien, ja asioille pitäisi tehdä jotain, vaikka on selvä, ettei niille mahda mitään."

Alice Munron novellikokoelma oli minulle yllättävän iso pala haukattavaksi. Munro on kirjallisuuden Nobelin saanut kirjailija, johon olen vuosia ajatellut tutustua. "Ongelmaksi" on muodostunut kuitenkin lievä kammoni juuri novelleja kohtaan. Jo kesällä ajattelin karistaa ennakkoluuloja pois pääkopastani, ja ostin itselleni Munroa luettavaksi. Aloitinkin reippaasti, mutta alun jälkeen en ollut tarttunut kirjaan. Niinpä Ompun lanseeraama novellihaaste tuli enemmän kuin sopivaan aikaan: nyt minä sen Munron luen loppuun! Ja alan niihin novelleihin muutenkin tutustumaan hitsi soikoon.

Liian paljon onnea oli luvussa kauan. Haasteeni on, etten pysty lukemaan novelleja putkeen, sillä tarinoiden irrallisuus häiritsee. Jokaista täytyy saada makustella hetki, ja miettiä ymmärsikö lukemansa. Munron kanssa kävi samoin. Aloittaessani kokoelmaa, jo heti ensimmäinen novelli Ulottuvuuksia, läsähti päin näköä. Mielessäni mietin, pystynkö lukemaan koko teosta jos menen tolaltani jo heti kättelyssä. Vaikutuin, tottakai, mutta kylläpähän kirjailija osasi hätkähdyttää välittömästi!

Munrolla on taito kiinnittää lukijansa huomio, ja saada janoamaan lisää yksinkertaisen kerronnan avulla kuvaten suorastaan oivaltavan raastavasti ja hätkähdyttävästi tunteita ja tapahtumia. Yksinkertaisuuden ja arkisuuden yllä leijuu oivaltavia huomioita ja osuvia totuuksia, jotka kulkevat tarinoissa taitavasti mukana. Avausnovellin lisäksi pidin myös novellista Lasten leikkiä, josta lainaamani sitaatti on peräisin.

Munro on todella taitava, kertakaikkiaan. Mutta en voi väittää että kaikki novellit olisivat auenneet minulle. Varsinkin Metsä jäi hyvin etäiseksi, sillä en osannut tavoittaa siitä sitä mitä piti. Joten tässä kohtaa vika on ennen kaikkea lukijassa. Munro ei myöskään karistanut kaikkia pelkojani novelleja kohtaan, mutta kynnys tarttua uuteen Munroon tai muuhun novellikokoelmaan on nyt matalampi.

Liian paljon onnea sisältää kymmenen novellia, jotka näin ollen omalta kohdaltani kuittaan nyt novellihaasteeseen.


maanantai 14. marraskuuta 2016

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää
Atena 2016
Kansi Anna Makkonen
Arvostelukappale kustantajalta


"Voiko antaa anteeksi, jos anteeksi ei ole pyydetty?"

1950-luvulla Helmi on naimisissa oleva kotirouva, ja Kerttu työskentelee sihteerinä. Heitä molempia yhdistää rakkaus samaan mieheen: Helmin aviomieheen Lauriin. Vuosikymmenet vierivät ja elämä johdattaa naiset sattumalta yhteen. Vaikka ikää on kertynyt, huomaavat he olevansa edelleen sidoksissa toisiinsa. Eletty elämä, sen pettymykset ja vaietut muistot nousevat esiin uudelleen, eikä mikään tässä elämässä ole täysin mustavalkoista.

Kirjassa on jotain rauhallisen pysähtynyttä, lempeän yksinkertaista ja kuitenkin hieman vinksahtanutta kuten Kertun vanha käkikello, sillä kaksi naista rakastaa samaa miestä eikä asiaa oteta puheeksi. Ja juuri tämä on se oma kompastuskiveni, Helmin kykenemättömyys nostaa kissa pöydälle, kaikki se sopiminen maailmankaikkeuden kanssa että jos sinä vielä niin en enää koskaan pyydä mitään -keskustelu. En pysty samaistumaan, en ymmärtämään Helmiä, vaikka elinkin hänen tunteidensa mukana. Mutta enhän minä ole elänyt 50-luvulla, en tiedä miltä kolmiodraama on tuolloin näyttänyt. Tuskin se olisi helppoa tänäkään päivänä.

Kompastuskivestä huolimatta kokonaisuutena rakastin kirjan kerrontaa ja sen tempoa, sillä kun vauhdikkaan päivän jälkeen otin kirjan käteeni, sukelsin sen lempeään rytmiin vaivattomasti. Luin kirjaa jopa kesken kirjamessuhulinoiden ja rauhoituin sen maailmaan hetkessä. Tunnetilat välittyvät pysähdyttävästi, realistisesti ja silti niin ihanan arkisestikin. Mutta avioeron läpi käynyttä, ja Kiia -tyttönsä toisinaan kylään saavaa Tomin roolia kirjassa en täysin ymmärrä. Hänestä voisi saada oman tarinansa, mutta juuri tähän tarinaan se ei mielestäni tuonut uutta näkökulmaa tai painoarvoa, vaikka Tomin avulla päästiin olemaan välillä nykyajassa.

Todennäköisesti toistan nyt itseäni ärsyttävyyteen asti, mutta en pysty käsittämään tätä tämän vuoden kotimaisten kirjojen tasoa, se on kertakaikkisen huikea! Tämäkin esikoisteos on niin vahva kieleltään ja kauneudeltaan, että toivon kovasti Lifländerin kirjoittavan lisää. Kirjan kansikin on yksi kauneimmista.



tiistai 8. marraskuuta 2016

Julian Fellowes: Belgravia

Julian Fellowes: Belgravia
Otava 2016
Suomennos Markku Päkkilä
Englanninkielinen alkuteos Belgravia
Kirjastosta lainattu

Vuonna 1815 Brysselissä nuoripari Sophia Trenchard ja aatelissukuun kuuluva Edmund Bellasis rakastuvat toisiinsa luokkaerosta huolimatta. Edmund järjestää Sophialle ja tämän perheelle kutsun sukunsa kuuluisiin tanssiaisiin, joihin ei ketä tahansa kutsuta. Jo Trenchardin perheen saapuminen tanssiaisiin on omiaan nostamaan kohun juhlissa. Hyvällä ei myöskään katsota Sophian ja Edmundin selkeää kiinnostusta toisiinsa. Juhlat kuitenkin keskeytyvät, kun kaikki nuoret miehet joutuvat lähtemään välittömästi Waterloon taisteluun. Edmund saa taistelussa surmansa ja Sophia suree raskaasti menetystä.

Sophian ja Edmundin traagisesti päättynyt rakkaustarina muistuttaa heitä vielä vuosikymmeniä myöhemmin Trenchardien perheen asuessa uudella loistelialla Belgravian alueella Lontoossa. Perheen varallisuus on kasvanut entisestään ja todisteena siitä he asuttavat yhtä Lontoon yläluokkaisinta korttelia. Menneisyys silti seuraa perässä, niin Trenchardin kuin Bellasisinkin perhettä.

Kun kannessa mainostetaan isoin kirjaimin lääkettä Downton Abbey -riippuvuuteen, fani tietenkin nappaa kirjan mukaansa suurin odotuksin. Todettakoon jo tässä kohtaa, että ihan paikkaansa Belgravia ei lunastanut, mutta oikein oiva ja vetävä lukuromaani tämä kyllä oli. Vaikka Fellowes onkin Downton Abbeyn käsikirjoittaja, en toivoisi kaikkea hänen tuotantoaan verrattavan juuri siihen, sillä Downton Abbeyta ei voita mikään. Belgravia on oma kirjansa, vaikka sama kirjoittaja kirjan takaa löytyykin.

Eniten kirjan lukemisessa nautin sen vetävyydestä. Kiemuraiset ihmissuhteet ja jännite salaisuuden yllä loivat tunnelmaa jonka vuoksi sivut kääntyivät tiuhaan. Ja koska pidän suuresti historiallisista romaaneista, osui Belgravia juuri siihen kohtaan hyvin. Ja kuinka hyvin näkisinkään tämän televisioon sovitettuna...

Lopulta tämä kirja päätyi ajatuksissani kevyeen ja viihteelliseen kategoriaan, ja täytti historiallisen lukuromaanin tarpeeni. Se ei jää suuresti mieleeni, ja loppuratkaisukin oli oikeastaan aika oppikirjamainen jossa paha saa palkkansa ja hyvät ihmiset onnellisen loppunsa. Ajoittain mietin myös, että juonta oli venytetty turhan pitkälle, ja vaikka loppuratkaisu oli lukijalle jo melkoisen selvä, vieläkin tarina jatkui.

Eli ei lääkettä Downton Abbeyn jättämään aukkoon, mutta historiallisen romaanin nälkään kyllä.


tiistai 1. marraskuuta 2016

Fiiliksiä Helsingin kirjamessuilta

Ja näin ovat jokavuotiset kirjanystävien kokoontumisajot päättyneet, ja on aika purkaa kokemuksiani Helsingin kirjamessuista. Kiitän jo näin heti alussa messujärjestäjää, joka ystävällisesti tarjosi minulle bloggaripassia, kiitos!


Olin etukäteen jo päättänyt osallistua messuille vain kahtena päivänä, sillä neljä päivää putkeen on melkoinen tykitys vaikka kirjapöhinä ihanaa onkin. Torstaina messukaverikseni sain äitini, jonka kanssa aloitamme messupäivän aina perinteisesti aamupalan ja kuohuvan kera. En myöskään ollut tehnyt suunnitelmia (eli en ehtinyt lukemaan messulehteä ajatuksella, heh), ja haahuilimmekin ympäri messuhallia fiilistellen ja poikkesimme tietenkin myös ruoka ja viinimessujen puolelle. Erityisen mahtavaa oli huomata nyt, että koko alue oli rajattu K-18 -alueeksi, mikä takasi sen että kyseinen puoli oli tänä vuonna heti rauhallisempi paikka kierrellä! Tämä oli positiivinen muutos ja peukutankin tälle mieluusti. Minullahan ei ole mitään lapsia vastaan, mutta uskoisin että on aikuisillekin mukavampaa kierrellä viinilasin kanssa koko ruokapuolta eikä olla vain pelkällä viinin maistelualueella :)


Minulla ei ollut suurempia suunnitelmia kirjojen ostamiseen itselleni, vaan halusin ehdottomasti tehdä hankintoja pojalleni. Kovan luokan automies kun on, oli etsinnässäni kovakantiset -ja sivuiset autokirjat. Meno on vielä sen verran villiä, etten uskalla ohutsivuisia kirjoja hänelle antaa... :D Ja Kustannus Mäkelän pisteeltä löytyi iso kasa lastenkirjoja joulupakettiinkin asti. Myös Booky.fi:n osastolta sain hankittua myöhemmin pojan lempikirjaksi valikoituneen Hauskat ajopelit -kirjan jota illalla ihmeteltiinkin yhdessä kovasti!


Lauantain messupäivää odotin todella kovasti, sillä koko päivän ajan tiedossa oli mahtavaa ohjelmaa. Aamu alkoikin WSOY:n ja Tammen bloggareille järjestetyn brunssin hengessä, ja saimme kuulla Hannu Mäkelää, Riitta Jalosta, Claes Anderssonia, Anja Snellmania sekä Tuula-Liina Varista heidän uusimpien kirjojensa tiimoilta. Tilaisuus oli rento, hauska ja antoisa. Mitä mahtavin tapa aloittaa päivä! Etukäteen odotin kovasti juuri Riitta Jalosta, onhan hän kirjoittanut yhden tämän vuoden upeimmista kirjoista, joihin ihastuin täysin. Nyt omaa kappalettani koristaa kirjailijan nimikirjoituskin.


Brunssin jälkeen kipitin Atenan järjestämään tilaisuuteen, jossa saimme kuulla esikoiskirjailijoiden Soili Pohjalaisen sekä Tiina Lifländerin mietteitä kirjoittamisesta ja keskustelimmepa siitäkin mitä mieltä bloggaajat ovat, jos kirjailijat kommentoivat blogeihin. Kyllä, me kirjabloggaajat hihkumme ilosta jos kirjailija jättää jälkensä blogeihimme. :) Juuri nyt luenkin Lifländerin esikoisteosta Kolme syytä elää, ja josta olen tähän mennessä pitänyt kovasti. Luinpa kirjaa ihan kesken messuhulinoidenkin!


Päivän viimeisen tapahtuman järjesti Teos, jossa saimme kuulla Kari Hukkilaa, Katarina Baeria sekä yhtä suosikkiani: Leena Parkkista. Hänen uusimpansa, Säädyllinen ainesosa, nousi yhdeksi vuoden suosikeiksini. Katarina Baerin teos He olivat natseja kertoo hänen isovanhempiensa natsimenneisyydestä, ja se jäi kovasti kiinnostamaan.


Päivä oli siis mitä mielenkiintoisin kiitos kustantajien järjestämien tapahtumien, myös toisia kirjabloggaajia tavaten. Mahtavaa, kuinka kivoja tyyppejä kirjablogien takaa löytyy!

Tähän loppuun olin ajatellut todeta, etten ostanut juuri mitään messuilta. Kuvamateriaali kertoo raakaa faktaa ja pyörtää puheeni, sillä tässä torstain kassisaldo (jossa tosin on yhdistettynä myös äitini ostokset!). Että näin.


Ensi vuonna sitten taas uudestaan!

lauantai 15. lokakuuta 2016

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa
Teos 2016
Ulkoasu Jussi Karjalainen
Kirjastosta lainattu


"Saara tiesi olevansa etuoikeutettu, kun Juhani piti tärkeänä että hän oli kotona, ja kyllä hän keksi tekemistä jatkuvasti. Eliaksen vaatteet tuntuivat repeävän ja kutistuvan itsestään. Minä teen tärkeätä työtä, minä pidän perheeni ravittuna ja kuivana. Kuka nainen voisi toivoa enempää. Ja niin Saara pesi pyykkiä, hankasi tahroja niin että suopa syövytti käsiin rakot, tärkkäsi Juhanin paidat, luki kirjoja säästäväisestä taloudenpidosta ja ponnisteli keksiäkseen, miten koti olisi yhä säihkyvämmän puhdas. Hän työskenteli, jotta voisi iltaisin vain sulkea silmänsä ja vaipua unettomaan lepoon, mutta siitä huolimatta hän havahtui rintakipuun kolmelta yöllä, kun koko Töölö lepäsi raukean hiljaisuuden tainnuttamana ja linnutkin olivat vaiti. Saara ei tiennyt, mistä se kaikki kalvava kaipaus kumpusi. Siitä kaikesta oli niin kauan."

Vuonna 1956 Saara muutta Helsingin Töölöön miehensä Juhanin ja poikansa Eliaksen kanssa. Saaran isä junailee heille uuden alun ja Juhanille uuden työpaikan sen jälkeen kun jotain tapahtui kotopuolessa. Elämä Helsingissä tulee olemaan heille kaikille uusi alku. Kuten tuohon aikaan niin kovin usein, on myös Saara keskeyttänyt opintonsa miehensä toiveesta. Saara onkin täysipäiväinen kotirouva, joka tekee kaikkensa että koti kiiltää, kaikki saavat mahansa täyteen ja että hän olisi mahdollisimman hyvä vaimo. Ja silti jokin herättää hänet öisin.

Kunnes Saara tutustuu yläkerrassa asuvaan salaperäiseen Elisabethiin, joka pukeutuu housuihin, järjestää kutsuja, kirjoittelee pitkiä kirjeitä ja rakastaa ruokaa. Ja ennen kaikkea hän on kaikkea sitä mitä Saara ei ole: itsenäinen, aina muodikas maailmannainen. Ja vakooja.

Miten tuntuukaan, että olen viime aikoina saanut lukea todella hyviä kotimaisia teoksia! Ja ennen kaikkea naisten kirjoittamina. Leena Parkkisen Säädyllinen ainesosa on jälleen yksi niistä jotka joukkoon kuuluvat. Kun aloin kirjaa lukemaan, en tiennyt kuinka se tulee viemään mukanaan, ja lopulta tingin jopa vähäisistä yöunistanikin että sain kirjan luettua. Parkkinen kirjoittaa tarinaa niin kertakaikkisen vetävästi etten malttanut olla lukematta.

Henkilöhahmot ovat kirjassa kertakaikkisen onnistuneita, näistä onnettomista ja salaisuuksia täynnä olevista ihmisistä haluaa saada selkoa, ja heitä haluaa ymmärtää. Alussa huomasin olevani järjettömän ärtynyt Saaraan, joka "--suurimman osan lapsuuttaan ja nuoruuttaan hän keskittyi olemaan niin näkymätön kuin mahdollista, hänet hyväksyttiin seisomaan ringin reunalle. Muuta hän ei pyytänytkään." Saara tuntui säikyltä ja naiivilta pikkurouvalta, ja olin varma ettei hahmo voi tästä kurjemmaksi muuttua. Elisabeth kuitenkin näkee Saarassa paljon muutakin. Saaran aviomies Juhani taas oli koko kirjan ajan niin vastenmielinen tapaus että: "Juhani ei ollut tottunut ponnistelemaan asioiden eteen. Hän hermostui nopeasti, jos tunsi ettei saanut juuri sitä minkä ajatteli itselleen kuuluvan. Ei hän itsekäs ollut, hän vain jätti täysin huomiotta sen, että Saara ja Elias söivät pelkkää perunaa ja kastiketta hänen valittaessa pihvin sitkeyttä."

Ja sitten tietysti ruoka. Se on kirjassa suuressa roolissa, sillä jokainen kirjan luku oli nimetty jonkin ruokalajin mukaan, enkä voi väittää etteikö mielikuvat ruuista tuoneet näläntunnetta paikoitellen...

Säädyllinen ainesosa on kiehtova, mukaansatempaava lukuromaani mielenkiintoisesta ajankuvasta. Ajasta, jolloin naisten välistä rakkautta pidettiin rikoksena, nainen sai käydä ravintolassa vain miesseurassa, ja kuinka niin monesti naimisiin mentyä nainen jäi kotirouvaksi. Se on kurkistus 50-luvun Helsinkiin ja poliittiseen ajatusmaailmaan, kustannusmaailmaan ja muistojen Eurooppaan. Ja se on kirjoitettu rakkaudesta ruokaan.

Ihastuin Säädylliseen ainesosaan täysin. Tarina pysyi kasassa koko ajan, eikä kirjaa malttanut laskea käsistä. Muutamat asiat kirjassa jäivät häiritsemään mutta ei niin, etteikö tätä voisi jättää kehumatta. Loppuvuoden parhaimpien kirjojen lista tulee tänä vuonna olemaan melkoinen, sillä sinne tämäkin teos ehdottomasti kuuluu!


maanantai 10. lokakuuta 2016

Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa

Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa
Gummerus 2016
Kansi Jenni Noponen / IstockPhoto
Kirjastosta lainattu



Kaksi ihmistä minuutissa olisi saattanut mennä minulta ohi, ellen olisi sitä muutamasta blogista bongannut. Ja se olisi ollut harmi, sillä lukukokemus vie Thaimaahan, keskelle sademetsää ja maailmaa joka on meille monille tuntematonta aluetta.

Alina ja Astrid ovat tutkijoita, ja Alina tutkii nimenomaan malariaa. Tuota pientä mutta niin vahvaa virusta, joka vie pahimmillan hengen, sillä "malaria tappaa 1,2 miljoonaa ihmistä vuodessa, kaksi ihmistä minuutissa."  Työ vie lopulta Alinan kokonaan, kun rakas Astrid kuolee auto-onnettomuudessa, ja heidän tyttärensä Sellan vievät Astridin vanhemmat. Alina on se, joka saa vain pienet murut Sellan elämässä vaikka rakastaa lastaan yli kaiken. Mutta hänellä ei ole oikeutta, ja Alinan asunnossa vain piilossa olevat lelut paljastavat että siellä vierailee välillä pieni ihminen.

Kymmenen vuotta myöhemmin Alina pitää esitelmän malariasta, ja yleisön joukossa istuu Lotte. Saksalainen lääkäri, joka pyytää Alinaa mukaansa Pohjois-Thaimaan sademetsässä sijaitsevalle klinikalle auttamaan malarian taistelussa. Vaikka Alina haluaisi olla lähellä Sellaa, hän hyväksyy Loten tarjouksen ja antaa elämälle uuden mahdollisuuden.

Luin kirjaa välillä raskain sydämin, koska juuri sinne se osuu. Menettää oma puoliso, menettää oma lapsi, ja taistella välillä jotain sellaista vastaan, jota ei aina voi voittaa. Kirjassa on paljon traagista ja surullista, mutta siinä on silti toivoa. Sairauden voittamista, elämän voittamista.

Kirjan lukemisesta on hetkinen aikaa, mutta silti makustelen sitä vielä. Kaksi ihmistä minuutissa on hyvä, mutta silti jokin siitä tuntui uupuvan. Se pääsi paikoitellen ihon alle, mutta välillä se pääsi lipumaan käsistä. Päästiinkö lopulta henkilöhahmojen sisälle kunnolla, etäännyttikö kaunis kieli hieman itse tapahtumista? Oliko kirjassa lopulta liian monta suurta asiaa käsiteltäväksi?

Pidin kuitenkin kirjasta. Sen maailma on niin erilainen kuin normaalisti, se vie Suomen rajojen ulkopuolelle sellaisen asian ääreen joka ei ole arkipäiväämme. Se kertoo tarinan siitä, kun sinulla on lapsi mutta ei laillisesti. Mutta silti se pieni jokin jää puuttumaan että tähän voisi täysin ihastua.

Kirjan kannesta on pakko antaa maininta, se on nimittäin upea. Kuvaa kirjan tunnelmaa juuri oikeanlaisesti!

maanantai 3. lokakuuta 2016

Muriel Barbery: Haltiaelämää

Muriel Barbery: Haltiaelämää
Gummerus 2016
Suomennos Lotta Toivanen
Kansi Magnus Petersson / Trevillion Images
Ranskankielinen alkuteos La vie des elfes
Arvostelukappale kustantajalta

"Maria ei seurustellut pelkästään aineen kanssa vaan puheli myös seudun eläimille. Ei hän aina ollut osannut. Mutta itäisen metsäaukean seikkailun jälkeen hän oli oppinut yhä paremmin näkemään menneisyyden kuvina, hahmottamaan asioiden tarkoituksenmukaisen järjestyksen, saamaan tiedon tärkeistä tapahtumista kuten kirjeen saapumisesta ja siitä vaarasta, joka uhkasi, jos hän ei sitä avaisi, ja ennen kaikkea hän oli oppinut puhumaan niittyjen, kolojen ja metsän eläimille."

Pienessä burgundilaiskylässä asuva Maria huomaa omaavansa aivan erityisen lahjan: hän osaa puhua metsän eläimien kanssa, ja kuulla oksien sekä lehtien laulun. Kaukana Italiassa asuvalla Claralla taas on aivan ilmiömäinen kyky soittaa pianoa, ja hänet lähetetäänkin Roomaan kehittämään taitojaan. Näiden kahden erittäin lahjakkaan tyttöjen tiet risteävät elämää suurempien asioiden keskellä, ja jos juuri he saavat yhteyden toisiinsa, voi maailman tulevaisuus olla toinen.

Voi että.

Tämä kirja ei ollut minun sitten ollenkaan.

Minulla kesti todella kauan päästä kirjan yliluonnolliseen maailmaan kiinni, ja luinkin kirjaa useita iltoja aina lopulta nukahtaen käytännössä tylsyyteen. En kerta kaikkiaan osannut upota kirjan maailmaan, ja päivän päätteeksi hyppääminen maagisen realismin maailmaan haltioiden pariin ei toiminut.

Kiinnostavaa kirjassa kuitenkin oli Barberyn tapa kirjoittaa, joka on varmasti ollut suomentajalle mielenkiintoinen tehtävä. Lauseet ovat melko pitkiä, paikoitellen runollisia ja silti niistä paistaa kirjailijan omintakeinen tyyli. Se tuntui jotenkin hyvin ranskalaiselta sitä osaamatta sen enempää pukea sanoiksi. Kirjan alussa olinkin innoissani tekstin tyylistä, mutta jossain vaiheessa aloin uupua. Oli vaikeaa ymmärtää kenestä puhuttiin tai missä oltiin, henkilöhahmojakin kun kirjassa riittää.

Yliluonnollisuus ei todellakaan toimi kaikille, eikä minullekaan tämän kirjan muodossa. Ja nyt, kun kirjan lukemisesta on jo tovi, se on haihtunut mielestä käytännössä jo kokonaan. Barbery on hakenut kirjaansa kauneutta, metaforia ja syvällisyyttä, mutta minulle se näyttäytyi aika ohuena, omituisena luettavana lopulta tavoittamatta siitä oikeastaan mitään.

Muriel Barbery on kirjoittanut aiemmin kirjat Siilin eleganssi josta kovasti pidin, sekä Kulinaristin kuolema josta taas en pitänyt ollenkaan päähenkilön takia. Haltiaelämää taas ei lopulta toiminut maailmansa vuoksi minulle ollenkaan vaikka kirjalta paljon odotinkin. Kirjan takaliepeestä käy ilmi, että Barbery kirjoittaa tarinalle jatkoa, ja että "Haltiaelämän vaihtoehtoisessa maailmassa vastaus ihmiskunnan eheytymiseen on jälleenlöydetty yhteys luontoon, yliluonnolliseen ja runolliseen hurmioitumiseen".



tiistai 27. syyskuuta 2016

Laura Honkasalo: Nuukaillen - eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman

Laura Honkasalo: Nuukaillen - eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman
Kirjapaja 2014
Kansi: Katja Kuittinen


Kesällä 2011 kirjailija Laura Honkasalo jää yhtäkkiä yksin kahden pienen lapsen kanssa avioeron myötä. Vaikka tulot olivat ennen eroa kohtalaiset, oli talousasioita silti mietittävä ihan tosissaan uudestaan. Kuinka saada rahat riittämään elämiseen ja perheen ruokkimiseen? Samaan aikaan kirjailijaa uuvutti valloilla oleva kulutushysteria, jossa uutta ostettiin vain piristykseksi tai pelkästä ostamisen ilosta, vaikka tavaraa kotona oli ennestään nurkat täynnä.

"Ihminen käyttää elämänsä ensimmäiset neljäkymmentä vuotta tavaran hankkimiseen ja seuraavat neljäkymmentä vuotta siitä eroon pääsemiseen."

Miksi nykyihminen ostaa niin paljon? Miksi kuluttaminen on mennyt niin överiksi? Honkasalo pohtii kriittisesti nykyajan kuluttamista ja miettii syitä sen taustalla; yritetäänkö ostamisella parantaa elämänlaatua ja määrittää identiteettiä? Pönkitetäänkö sillä haavemielikuvaa itsestään?

Ihmisten kulutuskäyttäytymistä on ollut aina mielenkiintoista seurata, mutta sitä on silti vaikeaa ymmärtää. Kotitaloudet velkaantuvat reippaasti yli varojensa, mutta jokavuotisesta ulkomaanmatkasta ja tuliterästä autosta on pidettävä kiinni. Miksi? Ja jos aikuiset ihmiset haluavat niin palavasti kuulua joukkoon, ja olla aina muodin mukainen vaikkapa sisustuksen suhteen, mitä esimerkkiä he samalla näyttävät lapsilleen?

Nuukaillen antaa jonkun verran käytännön vinkkejä nuukailuun, mutta vaikka talouden suhteen kannalta kannattaakin olla tarkkana, viesti on silti hyvin selkeä: liiallinen hamstraaminen pahan päivän varalle ei ole hyväksi. Itselleni kirjan vinkit eivät kuitenkaan olleet omiaan. Nimittäin vaikka tarkkaan mietinkin perheen ruoka-asioita, en ole se joka tienvarresta poimii teehensä tai ruokaansa rikkaruohoja/villiyrttejä.


Nuukaillen oli ihan mielenkiintoinen kurkistus kirjailijan arvomaailmaan ja elämään, myönnän silti että itselleni se ei tuonut ajatusmaailmaani mitään uutta. Tai ostokäyttäytymiseenkään, se nimittäin pysyy jatkossakin ennallaan; ostetaan kun tarvitaan. Ja kyllähän se vain totta on, että ihminen pärjää hyvin vähällä kun sen lopulta ymmärtää. 

tiistai 20. syyskuuta 2016

Riitta Jalonen: Kirkkaus

Riitta Jalonen: Kirkkaus
Tammi 2016
Arvostelukappale kustantajalta


"Harppi piirtää ympyrän, jonka sisälle kaikkien ihmisten pitäisi mahtua. Rajan yli voi kurkotella mutta sinne ei saa mennä. Jos menee, on kuin neulomuksesta karkaisi silmukka omille teilleen: yksi karannut uhkaa vetää mukaan toisia. 
Aika siirtää rajat aina eri paikkaan, ei mikään määritelmä pysy. Kuka sanoo mikä on oikea tapa olla ihminen?"

Pitkästä, pitkästä aikaa kirjaa lukiessa tuli tunne, että sen haluaa lukea uudestaan ja uudestaan. Kuten loppusanoissaan Jalonen kirjoittaa: kirja syntyy omalla painollaan niin kuin se olisi istutettu etukäteen sisälleni. Ja sen todella huomaa! Ei voi sanoa kuka kirjoittaa, Jalonen vai Frame, sillä niin upeaa teksti on.

Kirkkaus on fiktiivinen teos uusiseelantilaisesta kirjailijasta Janet Framesta (1924-2004), jota hoidettiin vuosia mielisairaalassa väärällä diagnoosilla, skitsofreenikkona. Myöhemmin diagnoosi kumottiin ja Janet Frame alkoi kirjoittaa maailmanmaineeseen johtaneita romaaneja poikkeuksellisella herkkävaistoisuudellaan ja lahjakkuudellaan. Sanat kirjaimellisesti pelastivat Janetin, sillä suunniteltu lobotomia peruttiin kun hänen esikoisteoksensa voitti arvostetun kirjallisuuspalkinnon. Kuitenkaan Janet ei luottanut kotimaahansa niin paljoa että olisi uskaltanut sinne jäädä, vaan matkusti lopulta niin sanojen kuin elävien ja kuolleiden kanssa Eurooppaan.

Ei Janetin elämä ilman skitsofreenikon leimaakaan ole ollut helppoa; elämä köyhässä perheessä mädätti hampaat suusta, kohtalon kiemurat veivät meren syvyyksiin hänen kaksi sisartaan ja sairastutti veljenkin vakavasti. Mutta sanat, ne vievät kirkkauteen ja "--voivat pelastaa ihmisen elämälle", kuten niin kävikin.

Kirjasta joka on täynnä toinen toistaan upeampia sanoja, on haastavaa kirjoittaa. Tuntuu että omat viritelmät eivät anna sille riittävää oikeutta. Sillä niin, tämä on upea.  Kirjan kieli on kirkasta ja kaunista, mieleenpainuvaa ja melankolista, ja "--että ihmisen sisällä oleva tuuli kuljettaa sanat oikeaan paikkaan." (Olen todellakin laputtanut kirjani täyteen merkintöjä kauniista lauseista.)

Uskomatonta, mutta melkein jätin kirjan lukematta sen kannen takia. Se ei mielestäni ollut hieno, ja vaikka ymmärrän sen värimaailman kirjan luettuani, sotii se silti hieman kirjan nimeä, Kirkkautta, vastaan. Älä siis ikinä anna pelkän kannen hämätä! Kaiken kaikkiaan minulle tämä oli ihan mieletön yllätys, sillä en tiennyt kirjan olemassaolosta mitään ennen kuin se postilaatikkoon kolahti. Nyt se pääsee kirjahyllyni parhaimpien joukkoon.

Vaikka kirja teki vaikutuksen ja se nousee mielessäni korkeuksiin, täytyy silti sanoa ettei se ehkä ole kaikille, kuten Katrikin miettii. Kirjan rytmi vie mennessään mutta vaatii osansa, sillä Kirkkautta ei voi lukea huitaisten. Mutta mielessä se säilyy pitkään. Kirkkaasti.

Nyt ei voi enää kuin pohtia ääneen, että miksi Janet Framea ei ole suomennettu?


"Kuolleina ihmiset ovat sisällämme vielä enemmän kuin elävinä."


perjantai 16. syyskuuta 2016

Maja Lunde: Mehiläisten historia

Maja Lunde: Mehiläisten historia
Tammi 2016
Suomennos Katriina Huttunen
Kansi iStockphoto
Norjankielinen alkuteos Bienes historie, 2015
Arvostelukappale kustantajalta

"Sata vuotta toisen maailmansodan loppumisen jälkeen maapallo, nykyajan ihmisen koti, ei enää ollut paikka, jossa olisi voinut asua miljardeja ihmisiä. Vuonna 2045 maapallolla ei ollut mehiläisiä."

Vuonna 1852 englantilaisen suurperheen isä William on haudannut tieteelliset haaveensa ja kunnianhimonsa normaalin arjen pyörittämiseen, ja hän kokee epäonnistuneensa täydellisesti. Kun hän kiinnostuu mehiläisten kasvatuksesta, alkaa uinunut kunnianhimo herätä henkiin ja tieteellinen tutkimus saa hänestä otteen.

Vuonna 2007 amerikkalaisen mehiläistarhaajan Georgen suurin toive on saada ainoasta lapsestaan työnsä jatkaja, mutta haave näyttää romuttuvan poikansa kiinnostuksen kohteen olevan aivan muualla kuin mehiläisten parissa. Toiveet jatkamisesta näyttää muultakin kantilta huolestuttavilta, sillä samaan aikaan mehiläiskuolemien aalto pyyhkäisee koko maailman. Mihin mehiläiset kuolevat?

Vuonna 2098 mehiläisiä ei enää ole. Maailma on kokenut luonnonkatastrofin, eikä ihmisiä enää ole maapallolla niin paljon kuin ennen. Ja he ketkä ovat, taistelevat elämästään sillä toivoa ei tunnu olevan. Kiinalainen Tao kuitenkin toivoo pojallensa parempaa elämää kuin mitä hänellä itsellään on: hedelmäpuiden pölyttäjänä kun mehiläisiä ei työhön enää ole. Taon elämä järkkyy pahasti kun poika sairastuu ja hänet viedään pois. Miksi Tao ei pääse miehensä kanssa katsomaan lastaan?

Ja yllättäen, kaikki kolme tarinaa kiertyy lopulta yhteen.

Kirja käynnistyy hyvin, ja se imaisee mukaansa. Asetelma on hyvin kiehtova ja se vetää puoleensa. Puolessa välissä kirjaa imu alkoi kuitenkin heiketä, ja loppua kohti sen kiinnostavuus lässähti pahasti. Ja se on todella harmi, sillä olisin nähnyt kirjassa potentiaalia paljon parempaankin ja ennen kaikkea suurempaa sanomaan. Yksi suurin syy pettymykseen oli henkilöhahmojen suoranainen epäkiinnostavuus. Oli vaikeaa samaistua henkilöihin jotka jäävät etäisiksi ihan jo siitäkin syystä että luvut olivat melko lyhyitä. Ja muutenkin, on vaikeaa ymmärtää ihmistä joka ei osaa käsitellä pettymyksiä eikä sellaista, joka on mielessään luonut tulevaisuuden kuvan perijänsä harteille joka ei ole kiinnostunut siitä.

Myös loppujuonen selviäminen on lukijalle pettymys, sillä sen kyllä arvaa ennen kuin kirja päättyy. Kuin myös sen kuinka nämä kolme tarinaa yhdistyvät. Lunden maalaava kuva tulevaisuudesta on ontuva ja epäuskottava, enemmänkin vain toteava eikä selittelevä. Ja niin, tällä kertaa jäi taas todella ihmetyttämään kannen kehut.

Mehiläisten historia ei onnistunut säväyttämään, ja olemaan sitä mitä kannen kehut antoivat ymmärtää. Samoilla linjoilla ovat olleet myös Laura ja Katja.

perjantai 9. syyskuuta 2016

Lisa Genova: Edelleen Alice

Lisa Genova: Edelleen Alice
WSOY 2010
BON -pokkarit
Suomennos Leena Tammi
Englanninkielinen alkuteos Still Alice, 2007
Löytö kirjaston kirjanvaihtopisteestä


"Hän, Alice Howland, istui kylmässä, kovassa tuolissa tyhjän tuolin vieressä neurologin vastaanotolla muistihäiriöyksikössä Massachusettsin keskussairaalan kahdeksannessa kerroksessa. Ja hänellä oli juuri todettu alzheimerintauti."

Kun Alicella alkaa katoamaan tavaroita ja sanat unohtumaan kesken lauseen, on unohdukset helppo laittaa vaihdevuosien ja stressin piikkiin. Kaikillahan on hajamielisyyttä, ja Alicen elämä on vauhdikasta. Mutta jossain välissä Alicekin ymmärtää, että unohdukset eivät ole enää normaalin rajoissa, ja varaa ajan lääkärille. Pian hän saa diagnoosin, jolle ei ole mitään tehtävissä: varhaisessa vaiheessa puhjennut alzheimerin tauti. Alice on vasta viisikymmentä, ja tauti etenee nopeasti. Tauti muuttaa paitsi Alicen elämän myös perheen elämän täysin.

Edelleen Alice on mielenkiintoinen näkökulma muistisairaan sisäisestä elämästä ja kamppailusta tautia vastaan. Tauti etenee nopeasti ja vie lukijaa syvemmälle Alicen epätoivoon ja muistamattomuuteen, eikä se tunnu mukavalta. Mutta eihän alzheimer olekaan mukava asia, se vie ihmisen kokonaan ja unohtamaan missä koti on, ketä nämä ihmiset ovat joita hänen lapsiksi sanotaan, ja kuinka on mahdollista eksyä omassa kodissaan matkalla vessaan. Mitään ei ole tehtävissä, taudin geeni on Alicessa ja upean tieteellisen uran tehnyt Alice menettää elämänsä hallinnan. Kaikki saavutukset tuntuvat menettävän merkityksensä taudin edetessä, ja yksitellen ihmiset yliopsito- ja tiedemaailmassa hänet hylkäävät. On liiaan pelottaavaa kohdata sairaus, joka voi iskeä omallekin kohdalle.

Alicen mies John jää inhottavan etäiseksi hahmoksi, vaikka nyt jos koskaan Alice häntä tarvitsisi. Aviomies ei suostu hyväksymään elämän uutta suuntaa eikä Alicea joka ei muista mitään. Hän pakenee tilannetta työnsä pariin. Pariskunnan lapset ovat enemmään huolissaan äidistään, ja ottavat hänestä vastuuta. Tilanne on varmasti hyvin todellinen monissa parisuhteissa, että sairautta on vaikeaa hyväksyä ja se mielellään kielletään, mutta silti John olisi voinut olla tukena enemmänkin.

”Ei, John, se vie hengen minulta, ei sinulta. Minä menen huonommaksi, olet sinä kotona sitä katsomassa tai piileksit labrassasi. Sinä menetät minut. Minä menetän minut. Mutta jos sinä et pidä ensi vuotta vapaata minun kanssani, niin sitten me menetimme sinut ensiksi. Minulla on alzheimer. Mikä vitun veruke sinulla on?”

Edelleen Alice on jouhevasti etenevä ja mielenkiintoinen tarina siitä, miten koskaan ei voi olla varma siitä mitä elämässä tapahtuu. Kirjasta käy raadollisen toteavasti ilmi millaista alzheimerin taudin kanssa on elää. Se jättää myös lopun avoimeksi, vaikka selvää on ettei Alice enää ymmärrä. Tavallaan loppu on kuitenkin hyvällä tavalla kaunis, eikä sitä päätetä Alicen totaalisiin viimeisiin hetkiin, mutta se että Alice elää täysin tietämättömänä perheensä keskellä, jättää lukijalle hieman epävarman ja keskeneräisen oloisen tunteen tarinasta. Näinkö asiat nyt ovat, näinkö kaikki nyt päättyy? Ehkä sen on hyvä päättyä juuri näin.

tiistai 6. syyskuuta 2016

Chigozie Obioma: Kalamiehet

Chigozie Obioma: Kalamiehet
Atena 2016
Suomennos Heli Naski
Kansi John Gray
Englanninkielinen alkuteos The Fishermen
Arvostelukappale kustantajalta


"Me olemme kalamiehiä!" huusimme kuorossa minkä keuhkoista lähti, jokainen meistä hämmästyneenä siitä, kuinka nopeasti - ja miltei pinnistelemättä - olimme tempautuneet mukaan tähän kiihkoon.

Neljä veljestä karkaa perheensä tietämättä läheiselle joelle kalastamaan kiellosta huolimatta. Joella on huono maine, ja siellä asuu kylähullu jonka ennustuksia pelätään. Ja niin käy, että veljekset törmäävät tuohon pelättyyn ennustajaan, joka ennustaa että yksi veljistä tappaa toisen. Tämä ennustus käynnistää traagisten tapahtumien ketjun, joka syöstää koko perheen epätoivoon jolta se ei voi välttyä.

Kalamiehet on kuin yksi suuri tarina. Sellainen, jota voi kuvitella kerrottavan kansanperinteenä sukupolvelta toiselle. Kerronta on enemmän tarinamuotoista ja myös opettavaista
sen näyttäen, kuinka pelko voi ottaa ihmisen valtaansa vieden tältä kaiken ympäriltään, kuinka pienet asiat voivat paisua liian suuriin mittoihin, ja toisaalta kuinka tärkeä perhe ympärillä on.

Kalamiehet sijoittuu pieneen nigerialaiseen kylään, ja Obioma maalaakin lukijalle kuvan niin menneen kuin nykyajankin Nigeriasta. Obioma ottaa kantaa Afrikan yhteiskuntapoliittiseen tilanteeseen kuvailemalla Afrikan historiaa ja sen nykyistä hallintoa. Obiomalla on vahva, toisaalta kriittinen mutta myös ylpeä ääni juuristaan. Obiomaa onkin verrattu (ja mikä sai minut alunperin kirjasta kiinnostumaankin) Chimamanda Ngozi Adichieen. Minusta vertaus on hieman haastava, sillä kyllä kirjailijoilla on mielestäni omanlaisensa vahvat tavat kirjoittaa, vaikka Afrikka heitä yhdistääkin.

Tunnustan ja ymmärrän Kalamiesten upeuden, eikä se suotta ole ollut Booker -palkintoehdokkaana, mutta kun kirjan lukemisesta on kulunut jo jokunen tovi, on se päässyt mielessäni haihtumaan jo kovasti. Tarina ei ollut missään vaiheessa erityisen kaunis, vaan se oli raaka ja traaginen joskaan ei lopussa täysin toivoton. Ilmassa koko ajan leijuvat synkät uhkakuvat maalasivat lopulta kirjan tunnelman enemmän ahdistavan puolelle ja jossain välissä tuli miettineeksi voivatko asiat enää huonommaksi mennä. Ja ehkä juuri siksi Kalamiehet ei päässyt nousemaan lukukokemuksessa erityisen korkealle.

maanantai 29. elokuuta 2016

Minna Rytisalo: Lempi

Minna Rytisalo: Lempi
Gummerus 2016
Kannen suunnittelu: Jenni Noponen
Arvostelukappale kustantajalta


Lempi on kolmen ihmisen kertoma tarina Lapin sodan aikana tapahtuneesta perhetragediasta. Äänen saa rintamalle lähtenyt Viljami, kotitaloon jäänyt piikatyttö Elli sekä ulkomaille lähtenyt Sisko. Näiden kolmen henkilön tarina kietoutuu yhteen luoden ihmissuhteiden palapelistä kokonaisen ja osoittaa, miten emme koskaan näe toisiamme kokonaisina - meidän tarinamme sivuhenkilöt ovat pääosassa omassa elämässään.

Kirjan sivuilta voi kokea koko suuren tunteiden kirjon; vihaa, rakkautta, surua... Eikä lukijana voi kuin heittäytyä tunneskaalojen vietäväksi.
 
Kirjan juonesta (ja kirjasta itsestään) voisi kirjoittaa enemmänkin, mutta mitä kirjoittaa kirjasta josta on jo ennestään kirjoitettu niin kauniisti, koskettavasti ja ylistävästi? Kaiketi yhtyä vain samaan kuoroon. Sillä Lempi on upea ja mieleenpainuva kirja, ja kaikki kehunsa ja arvostuksensa se on ansainnut. Tarina jää mielen taustalle ja pulpahtaa sieltä ajoittain esiin muistuttaen kuinka pienestä elämä onkaan kiinni, kuinka näemme ja koemme asiat niin eri tavoin...

Tyylistäni poiketen jätän tämän kirjoituksen tähän. Lempi on hieno kirja, lukekaa.

tiistai 23. elokuuta 2016

Eva Weaver: Jacobin takki

Eva Weaver: Jacobin takki
WSOY 2015
Suomennos Anna Lönnroth
Englanninkielinen alkuteos The Puppet Boy of Warsaw
Kirjastosta lainattu



"Ilman takkia ei olisi käynyt niin kuin kävi. Ensin se oli vain todistaja, musta villakankainen takki, kuusi nappia rivissä. Mutta sitten siitä tulikin taskutakki - ja samalla rikostoveri."

Kaikki alkaa mustasta villakangastakista, joka teetetään isoisälle vuonna 1938 Varsovassa. Taidokas räätäli valmistaa takin huikaisevilla yksityiskohdilla, jonka salaisiin taskuihin ja lokeroihin myöhemmin sujahtaa koko maailma. Takki ehtii olla isoisän päällä vapaudessa vain vuoden, kun juutalaiset kerätään asumaan ghettoihin. Tuolloin pieni Mika -poika perii takin itsellensä, ja takki onkin valtavan kokoinen pienen pojan päällä.

Isoisän takin kätköistä löytyy käsinukkeja, joiden parissa Mika alkaa pian puuhata. Hän valmistaa gheton kurjuudessa lisää nukkeja ja ryhtyy pitämään esityksiä naapureidensa ja ennen kaikkea pienten lasten iloksi. Elämässä ei ole paljoa ilon aihetta, mutta ainakin hetkeksi nälkä unohtuu kaikilta, kun Mika pistää nukketeatterin pystyyn.

Merkittävä käännekohta Mikan ja monen muun elämässä tapahtuu, kun Mika vastoin tahtoaan joutuu esiintymään nukkejensa kanssa saksalaissotilaille. Häntä inhottaa yli kaiken esiintyä noille julmille miehille jotka tekevät heidän kaikkien elämästä julmaa ja kurjaa, mutta esiintymispaikka tarjoaa kuitenkin yllättävän keinon kuljettaa lapsia turvaan ghetosta. Pian Mikan takki saa entistä suuremman merkityksen, sillä kyseessä ei ole enää mikä tahansa takki.

"Miten paljon isoisän takki olikaan nähnyt: ensin se oli suojannut lapsia, joiden sydän oli tikittänyt nopeasti kuin jäniksenpojan, ja nyt se suojasi aseiden kylmää terästä. Mutta mitä ikinä kannoinkin, nuket olivat todistajani, uskottuni ja toverini tässä elämän ja kuoleman leikissä."

Samalla kun Mika tekee hengenvaarallista pelastustyötä ja esiintyy saksalaissotilaille, saa hän oudolla tavalla yhdestä sotilaasta itselleen jonkinlaisen tuttavan, vaikka Mika ei niin välittäisi. Sotilas, Max, puhuu omasta pojastaan ja antaa Mikalle esiintymispalkkiona ruokaa. Kun karmaisevat kuljetukset karjavaunuilla alkavat, pelastaa Max Mikan perheen kuolemanleiriltä. Kun saksalaisten sotaonni kääntyy, ovat he pian itse matkalla kyseisissä karjavaunuissa Siperian työleireille, joista harva palaa koskaan. Mikan ja Maxin tarinat kietoutuvat lopulta yhteen.

Vaikka Jacobin takin lukemisesta on jo tovi aikaa, yllättäen huomaan muistavani kirjan hyvin. Toisesta maailmansodasta kirjoitetaan paljon, ja uusia romaaneja ilmestyy usein. Olen lukenut holokaustiin liittyviä kirjoja paljon, eivätkä läheskään kaikki yllä vakuuttamaan ja nousemaan erityisen korkealle lukukokemuksessa. Jacobin takissa kuitenkin oli sitä pientä jotain. Vähän erilaista.

Juutalaisten kohtalo jaksaa aina järkyttää, tarinoista ja kohtaloista ei pääse yli. Ja silti sitä taas lukee jotain uutta yhtä järkyttävää ja yrittää ymmärtää kaiken sen kauhun, nälän ja pienten lasten hädän... Kaikkien hädän. Mikan tarina on juutalaisvainoista eri näkökulmasta kerrottu, ja ehkä siksikin lähtökohtaisesti kiinnostuin lukemastani enemmän.

Mielenkiintoisinta kirjassa oli kuitenkin se asetelma, että lopulta myös saksalaissotilas joutui tilille teoistaan. Max joutuu kokemaan itse samoja kauhuja kuin mitä on juutalaisille aiheuttanut, ja lopulta elämään niiden tekojensa kanssa loppuelämänsä. Eikä menneisyys jätä häntä rauhaan.


"Max rakasti pojantytärtään valtavasti, mutta hän oli tukehtua niin suureen määrään elämää. Hänen pikku Maransa juoksenteli kikattaen, mutta ghetossa samanlaista elinvoimaa pursuilevat Marat oli liiskattu kuin madot, ja kirkas liekki sammutettu yhdellä puhalluksella. Nuo lapset vainosivat häntä."

Jacobin takki onnistui siis yllättämään mieleenpainuvuudellaan. Se myös kosketti, vaikka kirjan loppupuolen tunnelma pääsikin notkahtamaan. 

maanantai 22. elokuuta 2016

Håkan Nesser: Carmine Streetin sokeat

Håkan Nesser: Carmine Streetin sokeat
Tammi 2016
Suomennos Aleksi Milonoff
Kansi Jussi Karjalainen
Ruotsinkielinen alkuteos Maskarna på Carmine Street
Arvostelukappale kustantajalta


Paluu kirjablogimaailmaan on alkanut! Kuten edellisessä postauksessa kerroinkin, on kesä vienyt monin tavoin mennessään ja blogi on lekotellut kesälaitumella. Nyt palaankin vähitellen arkeen ja tietokoneeni ääreen purkamalla kesän kirjapinoa, ja ensimmäisen vuoron saa dekkariviikon jäljiltä roikkumaan jäänyt Carmine Streetin sokeat. En ole aikaisemmin lukenut Nesseriltä yhden ainuttakaan kirjaa, mutta taka-kannen luettuani Carmine Streetin sokeat houkutteli, ja kun dekkariviikkokin oli (tuolloin kesäkuussa) päällänsä, tartuin kirjaan ja tutustuin samalla täysin uuteen kirjailijaan.

Erik Steinbeck on kirjailija ja hänen vaimonsa Winnie kuvataiteilija. He muuttavat New Yorkiin aloittaakseen elämänsä uudestaan, sillä puolitoista vuotta aiemmin heidän pieni Sarah-tyttärensä on kidnapattu, eikä Sarahista ole yhden ainuttakaan havaintoa tuon kohtalokkaan hetken jälkeen. New Yorkissa Erik yrittää aloittaa uutta kirjaa ja Winnie maalaamistaan, mutta samalla Erik on ruvennut tarkkailemaan vaimoaan tarkemmin. Missä vaimo oikein käy salaperäisillä retkillään, ja miksi Winnie väittää varmana että Sarah elää? Samalla selviää täysin uusia asioita vaimon menneisyydestä ja Erikin on pakko alkaa miettiä, että ehkä heidän muuttonsa New Yorkiin ei ollutkaan täysin sattumaa.

Carmine Streetin sokeat ei tuntunut aluksi ollenkaan dekkarilta. Ei murhaa, ei poliiseja eikä edes suunniteltua rikosta. Vain aviopari elämänsä raunioissa yrittäen tulla toimeen keskenään traagisen menetyksen jälkeen. Ja kuinka kiehtovalta se oikeastaan tuntui, perinteiseen dekkariin verrattuna asetelmat olivat ihan erilaiset kuin mihin olin törmännyt.

Mutta luin tätä lyhyttä kirjaa todella kauan.

Kirjan sivuilla oli psykologista jännitystä koko ajan ilmassa, ja se enteili hyvää. Kuitenkaan se ei päässyt lopulta säväyttämään. Jotenkin asetelma perinteiseen dekkariin oli niin erilainen, että oli vaikeaa hahmottaa mitä kirjalta odotti, ja siksi lopputulema oli kuitenkin lopulta pettymys. Otin kirjan lopulta välipalana, ja siihen kategoriaan se minulla nyt jääkin.

sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

Hei hei heinäkuu!



Kävi niin, että heinäkuun alussa sanoimme mieheni kanssa toisillemme tahdon, ja iloista sekä onnellista juhlahumua on leijunut koko kesän yllä. Samalla olemme saaneet sydän ilosta sykkyrällä todistaa pienen poikamme haparoivia ensiaskeleita, joissa vauhtia on enemmän kuin taitoa. Heinäkuussa on siis riittänyt vauhtia, ja se on näkynyt täällä blogissakin. Olen ollut täysin lomalla (ja oikeastaan ihan pihallakin) blogimaailmasta, enkä ole ehtinyt lukemaan blogeja. Kommentoimisesta puhumattakaan.

Vaikka toistan näköjään joka kesä samaa kaavaa, missä blogi hiljenee kun päivä pitenee, olen silti saanut luettua. En paljoa, mutta aina jotakin. Ja niistä sitten kirjoittelen tänne hiljalleen. Kesällä elämää on niin toisella tavalla että tietokoneen avaaminen ei ole päällimmäisenä mielessä. Ja kun se Suomen kesä on niin lyhytkin!

Heinäkuu on tohinassaan mennyt nopeasti ohi, ja pian pitäisi asennoitua arkeen. Mutta ei vielä, antaa auringon vielä lämmittää tai sateen kastella. Sillä ilmoista viis, heinäkuu on kohdellut meitä hyvin.

♥♥♥


tiistai 26. heinäkuuta 2016

Laura Lähteenmäki: Korkea aika

Laura Lähteenmäki: Korkea aika
WSOY 2016
Kansi Anna Makkonen
Kirjastosta lainattu


"Emman ikäisenä Anna tapasi jo Olavin. Hän rakasti miestä niin että hänen jokaista paikkaansa särki ja pisteli. Kun Olavi oli sodassa, Anna tiesi tämän olevan hengissä, koska oli varma, että häneen olisi sattunut, jos Olavi olisi haavoittunut, saati kuollut. Mutta perheen perustamisen jälkeen elämä alkoi väistämättä hajota. Lasten myötä tuli huolia ja murhetta, rakkaus mieheen väheni. Lapset kauhoivat rakkautta kuin soppaa lautasilleen, eikä sitä jäänyt heille enää. Annakin muuttui, hän unohti pitää tärkeänä sitä mikä oli ollut hänelle tärkeintä - hän antoi mennä asioiden Olavin ja hänen edelleen - ja sitten hän joutui luopumaan siitä kaikesta. Yhtäkkiä, käsittämättömän nopeasti oli se päivä, jolloin hän näki Olavin viimeisen kerran."

Anna ja Olavi joutuvat jättämään sodan myötä kotinsa Karjalaan, ja muuttavat evakkoperheenä asumaan Hämeeseen, Pihlajan tilalle. Sinne he rakentavat oman talon Olavin tarkkojen piirustusten mukaan ja ahkeroivat arjessa. Annalle ja Olaville siunaantuu lapsia ja he rakastavat toisiaan, elämäänsä. Anna on kiitollinen Pihlajan Heljä-emännälle heidän uudesta elämästään, ja haluaa auttaaa tätä kaikin mahdollisin tavoin. Varsinkin, kun Heljän mies on pahasti vammautunut sodassa eikä voi auttaa tilan kunnossa pitämisessä.

Jossain vaiheessa asiat alkavat mennä pahasti pieleen, ja hajota käsiin. Ja niin "Yksi asia johti toiseen ja tähän päivään saakka."

Korkea aika on tunnelmaltaan tiivis ja vähäeleinen perheromaani, joka kätkee sisäänsä paljon suurta tunnetta. Se on samaan aikaan myös haikea ja vahva, sillä milloin on elämän paras hetki? Kerronta on kaunista, osuvaa ja puhuttelevaa. Eletään menneisyydessä, nykyhetkessä ja lopulta hieman tulevassakin, kun kirjan loppu antaa tilaa monille tulkinnoille ja tulevaisuuden kuville. Itselleni kirjan parasta antia oli jälleen menneisyys, kuinka entisajan maailmaan uppoaa niin paljon herkemmin kuin nykyhetkeen!

Mitä vanhemmaksi tulen, sen enemmän ihastun suuriin perhetarinoihin, siihen kuinka elämä jatkuu ihmisten virheistä, sanomisista ja sanomatta jättämisistä huolimatta. Suku jatkuu ja tarina jatkuu muuttaen muotoaan. Elämä ei pysähdy. Näihin tarinoihin, kuten tähänkin, mahtuu paljon elettyä elämää, ja lauseiden taakse kätkeytyy paljon. Korkea aika ihastutti ja sen maailmaan uppoutui herkästi. Lähteenmäki on punonut ihmisten kohtaloista yhden suuren kudelman, jossa jokainen tapahtuma, lause ja katse on täynnä merkitystä. Todella vahva ja puhutteleva lukukokemus.

perjantai 22. heinäkuuta 2016

Victoria Aveyard: Punainen kuningatar

Victoria Aveyard: Punainen kuningatar
Aula & Co, 2016
Suomennos Jussi Korhonen
Kansi Sanna-Reeta Meilahti
Englanninkielinen alkuteos Red Queen
Arvostelukappale kustantajalta

Maailmassa veri jakaa ihmiset kahteen kastiin: punaisiin ja hopeisiin. Punaiset ovat työläisiä joita uskomattomia kykyjä omaavat hopeiset hallitsevat. Hopeiset ovat eliitti, heillä on valta ja voima. Hopeisia vastaan on mahdotonta taistella. Paitsi kun punaista kastia edustava 17-vuotias Mare Barrow päätyy hopeisten keskuuteen ja yllättäen punaisesta verestään huolimatta omaa mahtavan kyvyn, alkaa valjeta että hopeisia vastaan voi taistella. Samaan aikaan punaisten edustama vastarintaliike Purppurakaarti tiivistää rivinsä ja horjuttaa hopeisten ylivaltaa, ja pian Mare huomaa yrittävänsä pysyä molemmissa leireissä pitäen rakkaansa hengissä ja yrittäen saada omalle kansallensa oikeutta.

Victoria Aveyardin luomaa maailmalla suosittua fantasiasarjaa on alettu suomentaa, ja sen ensimmäinen osa, Punainen kuningatar, ilmestyi juuri. Sain kustantajalta ennakkoon kirjan luettavaksi (kiitos!), ja täytyy myöntää että viihdyin nuorille suunnatun fantasian parissa oikein hyvin.

Vaikka Punainen kuningatar viihdytti ja pääsi koukuttamaankin, kyllä kirjaan heikkojakin hetkiä mahtui. Paikoitellen kirjassa häiritsi sen samankaltaisuus muiden suosittujen fantasiasarjojen kanssa, varsinkin Nälkäpeli kävi mielessä usein. Kirjaa on myös verrattu Game of Thronesiin sekä Outolintu-sarjaan, mutta viimeksi mainitusta minulla ei ole kokemusta. Kuitenkin, Hopeisista ja heidän hallitsemistavastaan tuli heti mieleen Nälkäpelin Capitol ja sen asukkaat, samaten suuri ero alamaisten ja ylhäisten kanssa. Kunnes yksi ihminen tulee ja alkaa horjuttaa koko systeemiä.

Kirjan rakkaustarina on myös ontuva ja ennen kaikkea töksähtelevä. Mitään sen suurempaa romanssia ei kirjan alkupuolelta välity, silti ykskaks sellainen suuri hän valitsee sinut aina -meininki yllättäen kuitenkin on olemassa. Lisäksi eräs ihmissuhde oli heti alussa täysin epäuskottava, mikä lopulta olikin totta, mutta siitä ei voi kertoa enempää paljastamatta juonesta liikaa.

Kirjan koukuttuvuus perustui kuitenkin koko homman kierouteen ja ennalta-arvaamattomuuteen (paitsi sen yhden ihmisen kohdalla) sekä vauhtiin, jolla tapahtuvat etenivät. Oli pakko saada lukea kirja parissa päivässä. Peli jota kirjassa pelataan, on niin monimutkainen että on vaikeaa sanoa miten se jatkuu.

Mikäli uusi fantasiasarja on hakusessa ja haluat kääntää sivuja tiuhaan tahtiin, voisi tässä olla hyvä vaihtoehto. Muutamista ärsyttävistä piirteistään huolimatta aion lukea seuraavatkin osat niiden ilmestyessä, sillä tietenkin kirja jäi sellaiseen kohtaan että täytyyhän sitä selvittää miten homma jatkuu (kirjasarjojen ehdottomasti toisaalta ihanin mutta myös ärsyttävin piirre kun tarina jää kesken).

Vinkki vielä loppuun: kirja näyttää olevan Elisa Kirjassa erittäin hyvässä tarjouksessa sunnuntaihin 24.7 asti.