sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Kirjavuosi 2012

Blogeissa on viime päivinä näkynyt paljon listauksia kuluneesta kirjavuodesta, ja olen suurella mielenkiinnolla lukenut juttujanne! Nyt on aika minunkin listailla. Vuosi sitten pistin pakettiin vuoden 2011 kirjat, jotka olivat minulle sen vuoden kohokohtia. Nyt on vuoro laittaa listausta vuodesta 2012 kaikista niistä kirjoista jotka vaikuttivat minuun eniten. Täytyy myöntää, että alkuvuodesta kuvittelin pääseväni parempaan lukuun luettujen kirjojen määrässä. Lukutahtini oli kuitenkin hyvin epäsäännöllinen, ja huomasin välillä olevani pitkänkin aikaa lukematta yhtään mitään. Tähän vaikutti moni asia, eikä niistä vähäisin ollut työni. Myös kirjojen hankinta oli hyvin vähäistä, sillä tiesin etten ehtisi niitä lukemaan. Kuinka tylsää!
Olkoon kirjavuosi 2013 parempi.

KIRJAKOHOKOHDAT 2012
Tätä listausta kirjoittaessani aluksi paperille huomasin muutaman hauskan yhteneväisyyden. Ensinnäkin, Aikamme kertojia -sarja vakuutti minut selkeästi tänä vuonna. Kohokohta -listasta löytyy peräti neljä sarjaan kuuluvaa teosta! Toisekseen, yksi mukavimpia asioita kirjamaailmassa on ollut norjalaisen kirjallisuuden nousu lukijoiden keskuuteen. Kuten huomaatte, norjalaisilta ei ole voinut välttyä minunkaan listauksessani, ja tällä hetkellä odotan innoissani mitä kaikkea Norjan puolelta vielä kantautuukaan luettavaksemme. 

Linn Ullmann - Aarteemme kallis

Gaute Heivoll - Etten palaisi tuhkaksi

Tea Obreth - Tiikerin vaimo

Julian Barnes - Kuin jokin päättyisi



Karin Alvtegen - Todennäköinen tarina

Cecilia Samartin - Kaunis sydän

Cristina Lopez Barrio - Mahdottomien rakkauksien talo

Ulla-Lena Lundberg - Jää


En pysty (enkä edes yritä) millään tavalla laittaa kirjoja paremmuusjärjestykseen, se on täysin mahdotonta! Jokainen tarina on erilainen, jokaisessa jotakin muuta kuin toisessa. Jokainen ylläolevista on säväyttänyt ja jäänyt mieleen. Kirjan nimiä klikkaamalla pääset lukemaan arvioitani.

HAASTEET
Tänä vuonna jätin osallistumasta haasteisiin, mikä taitaa olla aika lailla minulle sopiva ratkaisu. Aloittaessani kirjablogia, olin niin innoissani mutta myös täysin ymmärtämätön ajan rajallisuudesta, ja osallistuin varmaan kaikkiin mahdollisiin haasteisiin. Minusta on ihana seurata muiden etenemistä mitä mielenkiintoisimmissa haasteissa, mutta tietty pitkäjänteisyys ja aikatauluttaminen ei oikein sovi minulle, ja jätän haasteet ensikin vuonna välistä. Ellei tietysti tule jotain äärimmäisen mielenkiintoista! Koskaanhan ei saisi sanoa ei koskaan. Minua jäi kovasti kiehtomaan muutamissa blogeissa ollut Lukumaraton, jossa luettiin koko yö. Jos ensi vuonna joku vielä ryhtyy tähän, voisin harkita asiaa uudemman kerran.

VUOSI 2013
Ensi vuonna keskityn taas hieman paremmalla menestyksellä kirjahyllyni lukemattomiin kirjoihin. Jostain syystä sitä haalii hyllyynsä kirjoja jotka vain tuppaavat unohtumaan. Korjataan taas ensi vuonna tilannetta!
Yritän myös lukea enemmän kotimaista kirjallisuutta. Huomaan lukevani häpeällisen vähän suomalaista kirjallisuutta verrattuna käännettyyn, ja tätä tulisi hieman tasapainoittaa.

Kaiken kaikkiaan aion ensi vuonna lukea mahdollisimman paljon ja hyvää kirjallisuutta!
Löytyikö listaamistani kirjoista sinunkin suosikkisi?

lauantai 29. joulukuuta 2012

Aki Ollikainen - Nälkävuosi

Aki Ollikainen - Nälkävuosi. Siltala 2012. Graafinen suunnittelu Elina Warsta/ Solmu

Toisen ihmisen puhe tuntuu hyvältä. Kun pitää pinnistellä ja keskittyä kuuntelemaan, unohtuvat hetkeksi nälkä ja kylmä. Ihan sama mitä toinen sanoo, kunhan vain osoittaa sanansa juuri hänelle. Silloin muistaa maailmassa olevan toisia ihmisiä, ja että ihmiset vielä puhuvat toisilleen. Ja jonakin päivänä ehkä puhuttaisiin taas jostain muustakin kuin leivästä, sen puutteesta, nälästä ja taudeista.

Vuosi 1867 ajaa ihmisiä pois kodeistaan kerjuulle etsimään ruokaa ja parempia oloja. Syksyn halla ja loputon talvi on pilannut sadot eikä rahallakaan tee mitään, kun ei ole ruokaa mitä ostaa. Nälkä ajaa ihmiset epätoivoisiin ja kammottaviin tekoihin, nälkä tekee ihmisestä eläimiä toisillensa. Väri on valkoinen, ja se levittyy kaikkialle. Valkoinen on kuolema. Nälkävuosien aikana maa on valkoinen niin lumesta kuin kuolemastakin.

Hyytävän lumituiskun keskellä Mataleenan perheellä ei ole vaihtoehtoa, koti on jätettävä. Haaveissa siintää Pietari, sillä keisarin kaupungissa ei kenenkään anneta nähdä nälkää. Samaan aikaan kun kylmyys, nälkä ja taudit riehuvat ympärillä, istuvat lämpimissä huoneissaan parempiosaiset Renqvistit, Teo ja Lars, joilla on omat ongelmansa.

Mataleenan perheen kohtalo on sydäntä riipaiseva, jota surun murtamana luki. Nälänhätä on asia jota nyky Suomessa ei täysin voi ymmärtää, ja siksi on hyvä että joskus meitä muistutetaan. Köyhien kerjäläisten hätä ja rikkaiden elämän kuilu tuli esille hyvin, ja sai ajoittain voimaan huonosti. Vaan oliko inhimillisyyttä enää olemassa valkoisessa nälkiintyneessä maassa?

Kuvaus oli tarkkaa, korutonta ja traagista. Silti tämä pieni teos jää mieleen pitkäksi aikaa. Vaikka lukijan sydäntä riipaiseekin, aina on kuitenkin hieman toivoa: " Jos luonnonvoimat eivät näitä kurjia asumuksia pysty syöksemään mereen, mikä olisi se voima, joka ne voisi hävittää?"

torstai 27. joulukuuta 2012

Ulla-Lena Lundberg - Jää

Ulla-Lena Lundberg ( Is ) 2012. Teos & Schildts & Södeströms. 
Kansi Helena Kajander, suomennos Leena Vallisaari

 Kun meri jäätyy, on pidettävä korvat auki ja oltava silmä kovana. Miten jää makaa, missä virtapaikat ovat. Mistä tuuli käy. Mustat läikät sulaa, vihreät sileää jäätä, maidonsininen kuin sokean silmää peittävä kalvo, sitä on muistettava varoa. Itsestään selviä asioita. Jäänaskalit täytyy aina pitää mukana ja puukko vyöllä. Kuuntele, millä tavalla jää natisee. Älä pelkää, sillä silloin et selviä minnekään. Älä ole uhmakas, sillä silloin sinun käy huonosti. Meri on kylmä, paina se mieleesi, ja syvä.

Minusta oli aivan järisyttävän hienoa saada tämä esiin joulupaketistani. Kirja, joka on saanut niin paljon blogisavuja ja vielä Finlandia -palkinnon, oli nyt kädessäni. Olin jo aikaisemmin ajatellut että tämä kirja täytyy lukea rauhassa ja antaa sille arvoisensa aika. Muutama päivä tätä lukiessa meni, ja mielellään olisin jatkanut tarinan parissa pidempäänkin.

Kun kiinnostun jostakin kirjasta, välttelen niin hyvin kuin mahdollista lukemasta arvosteluja kyseisestä kirjasta. Haluan saada kirjasta juuri omanlaisen mielikuvan ja arvostelun. Jään kanssa onnistuin pitämään etäisyyttä kaikesta mediahuomiosta huolimatta. Alkuasetelma olikin hienoisen tietämätön mutta sitäkin enemmän odotuksia täynnä. Eikä Jää pettänyt.

Jää kertoo nuoresta papista Petter Kummelista, hänen perheestään ja elämästään Luotojen saarella toisen maailmansodan jälkeen. Pieni Luotojen seurakunta sijaitsee Ahvenanmaan saaristossa, jota ei kartalta löydy. Nuori Petter on avoimen sydämellinen ja kiinnostunut seurakuntansa elämästä Luodoilla, jossa varsinkin talvisin on ankarat olot. Niin itä kuin länsiluotolaisetkin ottavat papin perheineen vastaan kiinnostuneina, vakituista pappia kun ei Luodoilla ole ollut pitkiin aikoihin.

Petter ymmärtää varsin pian, että tähän seurakuntaan hän on tullut jäädäkseen, ja aikoo saada vakituisen viran Luodoilta. Samalla kun Petter hoitaa seurakuntansa asioita ja suorittaa pastoraalitutkintoaan loppuun, vaikuttaa kotona pappilassa voimakas ja rivakkatahtinen vaimo Mona, joka tietää kuinka asiat hoituvat. Lukijalle valoittuu myös Luotojen asukkaiden elämä, on tohtori Gyllen menneisyyden taakan kanssa, on Posti- Anton joka näkee enemmän kuin muut.

Elämään Luodoilla tempautuu mukaan, vaikka se etenee hitaasti ja antaa jopa hieman odottaa itseään. Minulle hitaat alut ovat yleensä hankalia, en tahdo jaksaa pysyä mukana. Tässä tarina lipuu hitaasti, varmasti ja vangitsevasti eteenpäin ja halusin elää mukana joka hetken. Jossain takaraivossa kuitenkin jyskytti ajatus, että pian jotain tapahtuu..enkä voinut välttyä itkulta.

Olen onnellinen että kirjavuoteni 2012 on saanut näin kertakaikkisen upean päätöksen. En haluaisi aloittaa uutta kirjaa ennen ensi vuotta, sen verran vahvan lukukokemuksen Jää minuun jätti. Olen melkein sanaton, tässä oli kaikkea mutta ei liikaa, kieli oli ihanan soljuvaa ja kaunista mutta ei sitäkään liikaa. Jää toisaalta erottaa, toisaalta yhdistää. Oih, ehdottomasti kirjavuoteni kohokohtia!


sunnuntai 23. joulukuuta 2012

Joulutervehdys!

Blogini jää muutaman päivän joululomalle ja bloggaaja itsekin hengähtää kiireisen työrupupeman myötä. Joulu siivous on tehty, kuusi koristeltu, lahjat paketoitu ja mies laittoi kinkunkin juuri uuniin. Joulun tuoksua ja ihanaa odotusta rentouten, rakastan tätä aikaa vuodessa yli kaiken!
Lomalla keskityn lukemaan, toivon että joulupukki muistaa minua tänä vuonna taas muutamilla kirjalahjoilla, joita toivoin :)

Ennen vuoden vaihdetta käydään blogissa läpi myös kulunutta kirjavuotta, johon on mahtunut paljon hienoja hetkiä. Sitä ennen nautitaan joulusta, syödään hyvin ja rentoudutaan.

HYVÄÄ JOULUA KAIKILLE! 


maanantai 3. joulukuuta 2012

Charles Portis - Kova kuin kivi

Charles Portis (True Grit, 1968). Kustannusosakeyhtiö Tammi 2011. Suomennos Liisa Ryömä ja Pirkko Sand. Jälkisanat Donna Tartt 2004, jälkisanojen suomennos Hannu Harju.

"Ihmiset eivät ehkä hevin usko että neljätoistavuotias tyttö lähtisi kotoaan talvipakkaseen kostamaan isänsä kuoleman, mutta ei se siihen aikaan niin outoa ollut, vaikka minun on kyllä sanottava ettei sellaista nyt joka päivä tapahtunut. Minä olin juuri neljäntoista, kun muuan raukka nimeltään Tom Chaney ampui minun isäni Fort Smithissä Arkansasissa ja vei häneltä hengen, hevosen ja sataviisikymmentä dollaria käteistä rahaa ynnä kaksi kalifornialaista kultapalaa, joita isäni säilytti housunsa vyönauhan sisään ommeltuina."

Näin alkaa neljätoistavuotiaan Mattie Rossin kertoma tarina hänen kostoretkestään. Kun Mattie saa kuulla isänsä palkollisen Tom Chaneyn ampuneen ja ryöstäneen tämän, vannoo päättäväinen ja pelkäämätön Mattie lähtevänsä Chaneyn perään. Eletään 1870 -luvun aikaa Arkansasissa, ja avukseen Tom Chaneyn jäljittämiseen Mattie palkkaa liittovaltion sheriffin, viinaanmenevän ja liipaisinherkän Rooster Cogburnin. Chaneyn kannoilla on eräs toinenkin, Texas Ranger LaBoeuf, joka aikoo saada etsintäkuulutetusta luvatun palkkion. 

Cogburn on valmis ottamaan vastaan tehtävän ja Mattien maksaman palkkion, mutta ei ottamaan tyttöä mukaan retkelleen. LaBoeuf, jolla on sama kohde tähtäimessä, ei myöskään innostu pikkutytön halusta tulla matkaan mukaan. Jääräpäisyytensä vuoksi miehet eivät saa Mattieta karistettua kannoiltaan ja lopuksi jollain tasolla hyväksyvät tämän joukkoon. 

Kova kuin kivi alkaa yksinkertaisen vauhdikkaasti turhia jaarittelematta, ja kertojaäänenä toimii sisukas ja sanavalmis Mattie. Tämän periksiantamattoman voimanpesän sanavalmiutta on pakko ihailla, vaikka äkkipikaisuudesta häntä varoitellaankin. Jääräpäisyytensä ja hieman pikkuvanhoillisuutensakin kanssa Mattie on tahattomasti hauska, joka tuo mukaan väkisinkin koomisuutta. 
 

Viihdyin todella hyvin tämän lyhyen mutta tiiviin kirjan parissa, jossa tapahtumat sijoittuvat sisällissodan jälkeiseen aikaan ja villiin länteen. Kerronta on yksinkertaista ja tavallaan korutontakin, mutta juuri tässä näkisinkin teoksen viehättävyyden. Mitä sitä kerta kaikkiaan turhia höpisemään! Jälkisanat kirjaan on kirjoittanut Donna Tartt, ja sanomattakin on selvää kirjan olevan hänellä tärkeä ja rakas. Minulle teos oli entuudestaan tuntematon kunnes huomasin joitakin aikoja sitten teoksesta tehdyn elokuvan. Tämän luettuani voisi olla mielenkiintoista katsoa elokuvakin. Tämä on kirja, jonka mielellään hankkisin omaankin kirjahyllyyni. Tämä kappale kulkeutui mukaan kirjastoreissultani.


keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Julian Barnes - Kuin jokin päättyisi

Julian Barnes (The sense of an Ending) WSOY 2012. Suomennos Kersti Juva.

Tony Webster oli tavallinen nuori poika, joka opiskelujen ohessa haaveili tytöistä ja odotti malttamattomana elämänsä alkamista. Kolmen pojan ystäväpiiriin kuului Tonyn lisäksi Alex ja Colin, ja yllättäen kolmesta tulikin neljä, kun outolintu ja älykäs Adrian antoi itsensä tulla porukkaan mukaan sitä kuitenkaan koskaan pyytämättä. Adrianista, joka aluksi piti katseensa maassa ja ajatukset ominaan, tuli myöhemmin pojille lakkaamaton kiinnostuksen ja hyväksynnän kohde.

Kun tuli aika erkaantua eri opiskelupaikkoihin, pitivät pojat yhteyttä toisiinsa kirjeitse, kuten tuohon aikana oli tapana. Elämä kuitenkin kuljettaa, ja jossain vaiheessa yhteydenpito vain jäi. Pojat alkoivat elää elämäänsä. Menneisyydestä tulee yllättäen nykyisyyttä, kun Tony saa eläkepäivillään kirjeen jossa kerrotaan hänen perineen viisisataa puntaa sekä arvoituksen hyvin yllättävältä taholta. Eletty elämä näyttäytyy uudessa valossa ja Tony joutuu palaamaan muistoissaan nuoruuden aikaan. Mitä tuli sanottua, mitä tehtyä.

Ilokseni huomasin kirjastossa tämän teoksen hyllyssä ja päätin ottaa matkaani mukaan. Blogeissa kirjaa onkin tiuhaan luettu ja ylistetty, ja näin myös minä kannan korteni kekoon. Barnesin tapa kirjoittaa on uskomaton. Ottaen huomioon kirja sivumäärän (157) on tähän pieneen kirjaan mahdutettu paljon ilman, että mistään on kuitenkaan turhia tingitty. Jokainen lause on tarkkaan harkittu ja lukija ahmii jokaista sanaa haluten koko ajan lisää. Tässä jos missä pätee sanonta ei se määrä, vaan se laatu.

Barnes kirjoittaa sydämeen osuvasti ajan kulumisesta, nuoruuden turhautumisesta sekä siitä, kuinka vanhempana sitä osaa katsoa jo hieman taaksekin päin. Varsinkin, kun Tonyn on pakko arvoituksen myötä palata menneisyyteen ja muistaa asiat niin hyvin kuin mahdollista.

 "Tässä saattaa olla yksi nuoruuden ja kypsän iän eroista: nuorena keksimme itsellemme      vaihtoehtoisia tulevaisuuksia, vanhana keksimme vaihtoehtoisia menneisyyksiä toisille."

Voin myöntää, että olin vaikuttunut koko ajan lukemastani ja tämä intensiivinen teos piti minut otteessaan aina loppuun saakka. Tässä kirjassa oli sekin asia hienoa, että Tonyn tavoin myöskään minulla ei leikannut, enkä osannut kuvitella mielessäni loppuhuipentumaa, sitä kuinka kaikki ratkeaa.

En ole tottunut antamaan lukemilleni kirjoille arvosanoja, mutta tässä mennään kyllä täydellä viiden tähden rivillä. Olen viime aikoina oppinut luottamaan Aikamme kertojia -sarjaan, sen verran mahtavia lukukokemuksia on kohdalleni sattunut.

maanantai 12. marraskuuta 2012

Philippa Gregory - Valkoinen kuningatar

Philippa Gregory ( The White Queen) Bazar kustannus 2011. Kuva Larry Rostant, suomennos Natasha Vilokkinen.

Kun syntyperäni on näin kahtalainen - Englannin juureva maaperä sekoittuneena ranskalaiseen veden jumalattareen - minusta saattoi odottaa mitä tahansa: lumoojatarta tai tavallista tyttöä. Jotkut sanovat, että olen molempia.

Eletään vuotta 1464 Englannissa ja Elisabet Woodville on kaunis mutta leskeksi jäänyt, menettäen kaiken omaisuuden kuolleen miehensä sukulaisille. Ainoa joka häntä voi auttaa palauttamaan hänelle kuuluvat maat takaisin, on Englannin kuningas Edvard IV. Elisabet on saatava kuninkaan huomio keinolla millä tahansa, ja suunnitelma onnistuu yli odotusten kun pari rakastuu vastoin kaikkia sääntöjä ja avioituu. Elisabetin elämä hovissa ei ole helppoa, sillä alusta alkaen hänestä kuiskitaan ja hänen päänsä menoksi juonitaan. Häntä ei pidetä sopivana vaimona eikä sopivana kuningattarena Englannille hänen alhaisen syntyperänsä takia. Ensimmäistä kertaa historiassa kuningas avioituu alamaisensa kanssa ja tekee hänestä kuningattaren.

Elämä hovissa ei ole muiltakaan osin mutkatonta, sillä hovia repii ruusujen sota, York- ja Lancaster-sukujen taistelu kruunusta. Edvard ei ole koskaan hävinnyt yhtäkään taisteluaan, eikä häviäkään. Kun Edvard joukkoinenn lyö Lancasterilaiset vastustajansa 1471, alkaa  12 vuoden rauhallinen aika Englannissa. Yhden ja ainoan ratkaisevan taistelun Edvard kuitenkin häviää, ja se on taistelu sairautta vastaan vuonna 1483. Elisabet jää jälleen leskeksi, ja hän jää yksin heidän lapsiensa kanssa, joita heille useampikin siunaantuu.

Aluksi en osannut sanoa tarinan historiallisista taustoista mitään, sillä historian tuntemukseni ei tässä kohtaa ollut vahvimmillaan. Asiaa selviteltyäni, sain tietää että kirja on totta niiltä osin, mitä aikakautta tutkineet historioitsijat tietävät tapahtumista. Henkilöhahmojen vuoropuhelut ja sisäinen elämä ovat keksittyä, mutta historialliset perustiedot pitävät paikkansa. Tarkistin muutamia asioita myös epäluotettavanluotettavasta wikipediasta, jotta sain tiedonnälkääni tyydytettyä.

Historiallisissa romaaneissa on haasteensa, ja tässäkin tapauksessa haasteena oli henkilömäärä joista osa oli jopa samannimisiä, huh! Sukukiemurat menivät välillä yli ymmärryksen, mutta en antanut asian häiritä. Keskityin tarinaan joka historiallisine jännitteineen ja tapahtumasarjoineen vei mennessään. Pidin tästä vauhdikkaasti etenevästä lukuromaanista paljon, ja kirjaa lukiessa uppuduin täysin keskiaikaiseen maailmaan jonka Gregory tarjoilee. Tässä todellakin tuntui, että historia omalla tavallaan heräsi henkiin, ja antoi äänen eräälle voimakastahtoiselle naiselle Englannin kuningashuoneen historiassa, jonka huhuttiin käyttävän noituutta päämääriinsä päästäkseen. Taikakeinojen käyttäminen (tai suoranainen noituus) oli vahvasti esillä teoksessa ja kerrotaankin, että Elisabetin suku polveutui suoraan Melusinasta, veden jumalattaresta.

Tänä syksynä on myös ilmestynyt kirjailijan ruusujen sodasta kertovan toisen osan suomennos Punainen kuningatar, johon varmasti tulen jossain vaiheessa tutustumaan.

* * * * * * * * *

Ette muuten usko, kuinka innoissani olen! Remonttihuolet alkavat olla takana ja eilen asensimme tulevan työ - ja kirjastohuoneen kirjahyllykokonaisuutta, se on mahtava ja ihana ja kaikkea. Olen toivonut sellaista koko ikäni. Laitan kuviakin kyllä tänne huoneesta jossain vaiheessa, sähkärimiehelläni on vielä valojen asennukset kesken, saadaan sitten hylly nätisti valaistua kirjoineen <3
Nyt hakusessa onkin muhkean mukava nojatuoli johon käpertyä lukemaan.
Mahtavaa viikkoa kaikille!



torstai 8. marraskuuta 2012

Chris Cleave - Poikani ääni

Chris Cleave ( Incendiary, 2005) Gummerus 2012. Kuva: Sanna-Reeta Meilahti, suomennos Irmeli Ruuska.

Ja tiedän että sinä tekisit heti paikalla lopun kaikista pommeista, jos vaan saisin sinut katsomaan poikaani edes hetken niin, että koko sinun sydämesi on siinä mukana. Tiedän, että lakkaisit tekemästä maailmaan pojan muotoisia aukkoja. Sua surettaisi ihan liikaa Osama. Niinpä yritän kirjoittaa tämän niin hyvin kuin osaan.

Itä-Lontoolainen nainen menettää poliisissa työskentelevän miehensä ja 4 vuotta 3 kuukautta vanhan poikansa vappupäivän itsemurhaiskussa jalkapallostadionilla Lontoossa. Myös nainen loukkaantuu terrori-iskun jälkimainingeissa etsiessään epätoivoisesti poikiaan, mutta mikään ei satu niin paljon kuin menetys. Alkaa surun täyttämä matka yhden naisen hajalla olevaan mieleen, ja elämään tragedian jälkeen.

Nainen alkaa kirjoittaa kirjeitä Osama bin Ladenille, ja toivoo ettei kenekään äidin koskaan tarvitsisi sellaista kirjoittaa. Kirjeissään nainen kertoo elämästään, pojastaan ja niistä muista miehistä, joista hänen aviomiehensä ei koskaan saanut tietää. Kirja ei ole kirjoitettu yksinomaan kirjemuotoon, ja olen samaa mieltä Katjan kanssa, että kyse oli enemmänkin yksinpuhelusta joka oli kuitenkin kohdennettu juuri Osamalle.

Cleave kirjoittaa vangitsevasti ja helpon vaivattomasti, ja lukijan on pakko saada tietää miten tarina päättyy. Alkuperäiskielellä luettuna erilaiset kielen vivahteet varmasti nousisivat tekstistä paremmin esiin, mutta lukija saa kyllä suomennoksessakin selville milloin puhuu yläluokkalainen britti ja milloin alempi keskiluokkainen britti. Täytyy tässä välissä muuten todeta, että vaikka kuinka rakastan brittikirjallisuutta, ja koko saarivaltiota ylipäänsä, en ole koskaan ymmärtänyt tätä brittiläistä tapaa jakaa ihmisiä ylä - ja alaluokkaan. Se on niin vanhoillista ja jotenkin niin kärjistettyä.

Oli äänessä sitten yläluokkainen britti tai ei, oli teoksessa myös havaittavissa vahvaa yhteiskunnallista ja poliittista ääntä. Tässä teoksessa Lontoo ei välity lukijalle kauniina ja viehättävän paikkana, jollaisena minä olen paikan saanut kokea ja jollaisena se mielikuvissani on. Tässä on havaittavissa selkeät yhteiskunnalliset luokkaerot, joista kauneus on kaukana.

Aihe on rankka ja surullinen, siitä ei käy kiistäminen, mutta jotenkin tästä jäi jotain puuttumaan, jotta minä olisin tähän täysin ihastunut. Hurmaavaa kuitenkin, että Cleave tiputtaa väliin myös huumoria, vaikka näinkin rankkaa aihetta käsittelee. Jos vertailulinjalle lähdetään, pidin enemmän Little Beestä. Tässä oli myös jollain tavalla epätietoisuutta, kuka loppupeleissä oli tarinan "pahis"? Missä meni todellisuuden raja? Kirjan loppupuoli alkoi olla yhtä kaaosta ja sekasortoa. En ollut myöskään täysin tyytyväinen loppuratkaisuun. Cleave on kuitenkin mielenkiintoinen kirjailija ja uskon ettei hänen mahdollinen seuraavakaan teos tule jäämään lukematta.

Mikä pitää meidät elossa, kun mitään syytä elää ei enää ole?

tiistai 6. marraskuuta 2012

Linn Ullmann - Aarteemme kallis


Linn Ullmann (Det dyrebare) WSOY 2012. Kuva: Mamma Andersson kompisar från förr, 2001. 
Suomennos: Tarja Teva


Jonilla ja Sirillä on päällisin puolin kaikki niin kuin missä tahansa keskiluokkaisessa norjalaisessa perheessä. Heillä on kaksi tytärtä, mustatukkainen ja sumusilmäinen Alma sekä vaaleatukkainen ja vielä kovin nuori Liv. Jon on kirjailija ja Sirillä on ravintola. Samalla kun Jonin on määrä kirjoittaa trilogiansa loppuun kotona, on Sirillä kuitenkin vastuu ravintolan pyörittämisessä ja perheensä asuntolainan lyhentämisessä. Sirillä ei riitä aika katsomaan aviomiehensä perään, joka tuntuu olevan enemmän kiinnostunut tuhlaamaan aikansa muihin naisiin kuin päättämään trilogiansa vihdoin ja viimein päätökseensä.

Vuosien jälkeenkin Siri yrittää sinnikkäästi saada yhteyden äitiinsä Jennyyn, joka Sirin hänelleen järjestämissään 75- vuotissyntymäpäiväjuhlillaan avaa kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen taas viinipullon. Siri ei tunnu saavan anteeksi äidiltään koskaan asioita jotka tapahtuivat Sirin ollessa vasta lapsi, ja tätä taakkaa hän kantaa harteillaan loppuelämänsä ajan.

Siri on palkannut lastenvahdiksi kuukasvoisen Millen, jotta hän voisi keskittyä töihinsä ja Jon saamaan kirjansa valmiiksi. Nuori Mille, kauniit kasvot ja vartalo, on saanut Jonin kiinnittämään kuitenkin tyttöön huomiota, ja Siri katuu että palkkasi Millen. Jennyn syntymäpäiväjuhlissa Mille kuitenkin katoaa ja katoamisen myötä alkaa paljastua tarina perheenjäsenten välisistä salaisuuksista.

Linn Ullmann - Ingmar Bermanin ja Liv Ullmannin tytär - on minulle entuudestaan tuntematon kirjailija, ja Aarteemme kallis ensikosketus kirjailijan tuotantoon. Ullmann vie lukijan mennessään ja vakuuttaa, hänellä on voima vangita kerronnallaan. Pidin valtavasti hänen tyylistään kirjoittaa, joka paikoitellen vaihteli. Joissain kohdissa Ullmann kirjoittaa hyvinkin suoraan, joka saa jopa lukijan (hyvällä tavalla) hätkähtämään, ja toisinaan lauseisiin taas oli ujutettu pala palalta totuutta, joka lukijan oli selvitettävä. Totuutta löytyi myös sieltä mitä ei voi kirjoittaa, käyttäytymisen ja sanomattomien sanojen takaa.

Hahmot olivat jokainen omanlaisensa; voimakkaasti oireileva teini-ikäinen Alma, saamaton kirjailija ja perheenisä Jon, raskasta menneisyyden taakkaa kantava Siri sekä oikukas ja juoppo isoäiti Jenny. Ainoa joka jää epämääräiseksi hahmoksi tarinan kannalta on Irma. Kuka on tuo kookas ja kiharatukkainen Jennyn kanssa asustava nainen?

Suurimmaksi haasteeksi osoittautui lukukokemukseni myötä Jon. Minä todella halusin ymmärtää että Jonilla oli vain vaikeaa, hänellä oli syynsä käytökseensä, mutta en kertakaikkiaan pystynyt antamaan hänelle sympatiaa jota hän mahdollisesti tarvitsi. Siri minua säälitti, hänen olematon suhteensa äitiinsä, kadoksissa oleva suhteensa aviomieheensä sekä ongelmallinen suhteensa vanhimpaan tyttäreensä on yhdelle henkilölle paljon kestettäväksi.

Tämä on jo toinen norjalainen teos jonka tänä vuonna luen ja täytyy sanoa, että norjalainen kirjallisuus alkaa toden teolla viehättämään.Viihdyin kirjan parissa loistavasti ja Ullmannin nimen pistän jatkoa ajatellen korvan taakse.

Kirjan ovat lukeneet myös Annika K sekä Karoliina.

torstai 1. marraskuuta 2012

Cecelia Ahern - Tapaaminen elämän kanssa

Cecelia Ahern (The Time of My Life), Gummerus 2012. Suomennos Terhi Leskinen, kansi: Laura Noponen. 


Elämä. Niinpä tietysti.
Elämäni tarvitsi minua. Sillä oli meneillään vaikeat ajat, enkä ollut kiinnittänyt siihen tarpeeksi huomiota. Olin irrottanut katseeni pallosta, olin keskittynyt muihin asioihin: ystävien elämään, työhuoliin, ränsistyvään ja alati avun tarpeessa olevaan autooni, kaikkeen sellaiseen. Olin laiminlyönyt elämääni kertakaikkisen totaalisesti. Ja nyt se oli kirjoittanut minulle, kutsunut minut luokseen, ja minulla oli vain yksi vaihtoehto. Minun olisi kohdattava elämäni kasvoista kasvoihin.

Lucyn elämässä ei ole kehumista. Hänen elämänsä rakkaus jätti hänet, hän sai potkut unelmatyöstään ja joutuu asumaan pienessä ja ahtaassa vuokrakämpässään kissa seuranaan. Lucy ei missään nimessä halua, että joku hänen perheenjäsenistään tai ystävistään saisi tietää kuinka Lucy asuu tai että kuinka onneton hän oikeasti onkaan. Hänen elämänsä alkaakin perustua pieniin valheisiin, joista ajan myötä kasvaavakin vähän suurempia valheita...
Asiat muuttuvat, kun Lucy saa kutsun tapaamiseen oman elämänsä kanssa. Hän yllättyy kohdatessaan nuoren miehen, jonka ulkomuodossa on paljon parantamisen varaa, ja joka ei vaikuta kovin onnelliselta. Lisäksi tuo epäsiisti yksilö hankaloittaa Lucyn elämää suuresti paljastamalla jokaisella kerralla totuuden kun Lucy kertoo valheen. Lucy ei voi enää paeta elämäänsä ja kohtaamasta kipeitäkään asioita.

Tunteeni luku-urakan jälkeen ovat hyvin ristiriitaiset. Olen aina salaa ollut Ahern -fani ja ja hänen uutukaistaan rupesinkin innolla lukemaan. Kuitenkin minua alkoi tökkimään heti ensisivuilta lähtien koko homma. Lucy ei ollut henkilönä uskottava ja minua raastoi suuresti hänen asenteensa ihan kaikkeen. Lisäksi minun oli todella vaikeaa päästä yli koko romaanin ajan siitä, että joku (Lucy) oli saanut Elämävirastosta kirjeen tavata oma Elämänsä, ja että lähiomaiset allekirjoittivat (!!) suostumuksensa tähän tapaamiseen.
Ilmeisesti en ollut oikea kohdeyleisö tähän, sillä otin kaiken turhan kirjaimellisesti, enkä löytänyt asian syvintä olemusta ja tärkeää sanomaa.

Kaiken kaikkiaan olen hieman pettynyt. Ahern kirjoittaa edelleen sujuvasti ja erityisesti kirjan huumorista pidin. Tämä aikuisten satu (miksi minä tätä nyt lähtisin luokittelemaan) ei vain toiminut minulle. Ensin menee kaikki huonosti, sitten tulee oma elämä apuun ja pienen alkuhämmennyksen jälkeen tulee oivallus, että "hei, ei saa koko ajan valehdella" ja niin elämä asettuu uomilleen. Mitään suurta ja dramaattista ei tapahdu, sillä lukija kyllä oivaltaa mitä Lucyn pitäisi tehdä.

Uskoisin, että tämä hetki ei vain ollut otollinen juuri tällaisen kirjan lukemiselle, sillä aikaisemmin minua ei olisi häirinnyt niin uskomattoman paljon tällainen yliluonnollinen mauste kuin nyt. Ehkäpä minunkin olisi syytä tavata elämäni jotta en ottaisi tätä niin kirjaimellisesti?
Vaikka tämä ei lukeudukaan minun Ahern -suosikikseni, tulen jatkossakin tutustumaan kirjailijan tuotantoon.





sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Kirjamessuilua

Myös minä kävin vuoden tauon jälkeen taas Kirjamessujen sykkeessä ja olipahan kiva tapa viettää lauantaipäivä! Olin ensin pohtinut että jättäisin messut tänä vuonna välistä, mutta kun äitini kysyi minua seurakseen en voinut kieltäytyäkään. Äitini kirjasaalis oli paljon mahtavampi kuin minun, sitä en olisi koskaan osannut uskoa. Yleensä se olen minä joka kannan kirjoja selkä vääränä kotiin. Bazar kustantamon työntekijät ohjeistivatkin meitä ensi kerralla ottamaan repun mukaan ;)

Emme olleet etukäteen suunnitellut ohjelmaa minkä mukaan messuilla menisimme, ja joku saattaisikin kuvailla menoa suorastaan haahuiluksi, mutta äkkiä se sellaiseksi meneekin kun mielenkiintoisten kirjapinojen ääressä tulee kierreltyä. Kirjojen hinnat tietysti rajoittivat muutenkin ostamista, mielellään niitä olisi enemmänkin kotiin kantanut!

Tässä kuitenkin minun messusaaliini:


Aika pieni saalis, mutta sitäkin mielenkiintoisempi.
Bazarin pisteellä oli pöytä, josta sai kolme kirjaa kahden hinnalla ja mukaan tarttui Paulo Coelhon elämäkerta sekä Philippa Gregoryn Valkoinen Kuningatar. Kolmanneksi kirjaksi valitsin Paluu Rivertoniin, jonka annoin äidilleni sillä minulla kirja on jo ennestään. Samalla kun kerroin äidille mitä kirjoja hänen tulisi minun mielestäni pöydästä mukaan ottaa alkoi yhtäkkiä eräs nainen kyselemään minulta tarkemmin mitä kirjoja suosittelisin ja olinko lukenut muutamia hänen sylissään jo olevia teoksia. Hauska tilanne :)

Lisäksi ostin vielä 10 euroa kappale kustantaneet kirjat Nikolai II - Suomen suuriruhtinas, sekä Charles Dickensin Kolea talo. En tiedä teistä, mutta minusta kirjan kansi on aivan huikaisevan upea ja pidänkin sitä tällä hetkellä kirjapinoni päällimmäisenä.

Lisäksi hypistelin messuilla Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat, Alexander ja Hanna Gullichsenin Safkaa -keittokirjaa, sekä Nälkäpeli -trilogian yhteisnidettä. Päädyin kuitenkin pyytämään joululahjaksi Sofin uutukaisen ja äidiltäni lainaamaan Safkaa -kirjan sillä hän ei voinut vastustaa kirjan hyviä ohjeita. Myös minä palan halusta kokeilla paljon puhuttua avokadopastaa!

Messuilun lomassa istahdimme juomaan lasilliset kuohuvaa sekä kiertelemään myös ruokamessujen puolella. Lopulta olimme niin poikki ja halusimme pois valtavasta ihmisjoukosta että lähdimme kantamuksinemme kohti autoa ja kotia. Oli mahtavaa viettää päivä ihmisen kanssa joka on yhtälailla kiinnostunut kirjoista kuin minäkin ja jolla on sama tapa seota kirjakasojen ääressä kuin allekirjoittaneella. Ei se omena kauas puusta putoa ;)

Kaiken kaikkiaan mahtava päivä ja ensi vuonna taas uudestaan!

torstai 25. lokakuuta 2012

Cristina López Barrio - Mahdottomien rakkauksien talo

 Cristina López Barrio ( La casa de los amores impossibles) Bazar 2012, suomennos Taina Helkamo. Kansi Ferran Lopez / Random House Mondadori


Eletään 1800- luvun pienessä espanjalaiskylässä, jossa asuvat viehättävä Clara Laguna ja tämän äiti, joka tunnetaan paremmin kissanluistaan ja omituisista keitoksistaan. Claraa ja tämän äitiään oudoksutaan kylässä, sillä Lagunan sukua piinaa kirous, eikä luonnottoman kaunis Clara ja tämän noituuksistaan tunnettu äitinsä ainakaan paranna kyläläisten suhdetta Lagunan naisiin. Lagunan suvussa on jotain outoa, he epäonnistuvat aina rakkaudessa. Kukaan kylän miehistä ei ole koskaan uskaltanut lähestyä noita kauniita mutta kirottuja naisia, jotka synnyttävät kerta toisensa jälkeen vain tyttölapsia ja jäävät yksin.

Kun Clara tapaa vedenhakureissulla toisesta kylästä kotoisin olevan komean ja tummahiuksisen metsästäjän, ei hän suostu uskomaan äitinsä kertomusta Lagunan perheen kirouksesta. Kiihkeän romanssin jälkeen mies kuitenkin palaa takaisin kotikyläänsä Claran jäädessä yksin kasvavan vatsansa kanssa. Claraa piinaa vuosi vuodelta kalvava kosto, ja hän päättää kostaa miehelle ryhtymällä ilotalon pitäjäksi. Clara synnyttää ruman tyttölapsen jonka nimeää Manuelaksi ja jättää talon keittäjän hoiviin. Äiti ja tytär elävät pitkään erossa toisistaan Claran odottaessa turhaan miestä takaisin. Manuela oppii tuntemaan äitiänsä kohtaan vain vihaa joka kasvaa entisestään kun koittaa se päivä jolloin myös Manuelan tulee osallistua työntekoon ilotalossa.

Kasvettuaan Manuela päättää, että Lagunan perheen maineen on muututtava ja kirouksen myötä tulleen epäonnen loputtava. Kun hänen äitinsä lopulta kuolee sänkyyn jossa on työtään harjoittanut, palaa Manuela takaisin synnyinkotiinsa ja synnyttää tyttären, joka on kauniimpi kuin isoäitinsä koskaan. Vaikka Manuela kuinka yrittää peittää tyttärensä kauneuden rumien vaatteiden ja hattujen alle, on uusi ja kaunis Lagunan suvun nainen kuitenkin jälleen kerran altis mahdottomalle rakkaudelle.

Kirja kertoo monivivahteisesti ja vangitsevasti kirotusta Lagunan suvusta, jossa jokaisen naisen tarina on erilainen mutta jossa heitä kaikki kuitenkin yhdistää vuosien epäonni rakkaudessa ja ainainen tyttölapsien synnyttäminen. Kirja vangitsi minut heti ensisivuiltaan mukaansa ja yritin jopa pitkittää lukukokemusta jotta en olisi ahminut koko kirjaa heti! Sitä haluaa vain heti tietää kuinka kaikki päättyy, onko kukaan Lagunan suvusta ansaitseva rakkauden?

Henkilöhahmojen lisäksi minua viehätti kovasti kuvaukset luonnosta ja makujen maailmasta. Puutarha joka uhmasi luonnonlakeja kukkimalla myös talvisin, ruusut jotka tiesivät kaikki salaisuudet, sekä ruoat joita kukaan ei voinut vastustaa.

Minä ihastuin tähän kirjaan kovasti jossa kerronta on vangitseva, tarina runollinen ja mystinen. Tämä on yksi mielenkiintoisimpia ja teoksia joita olen tänä vuonna lukenut ja vaikka olenkin lukenut tämän jo muutama viikko sitten, olen jollain tavalla vieläkin mukana Lagunan punaisessa talossa sukutarinan keskellä. Teos oli niin monivivahteinen ja täynnä intohimoa että tämän tarinankertojan uusia teoksia jään odottamaan suurella innolla ja mielenkiinnolla!

sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Petri Karra - Pakenevat unet

Petri Karra - Pakenevat unet, Gummerus 2012. Kuva: Tuom Parikka 

Vasta 14- vuotias Nasta on nähnyt elämässään jo paljon. Marina on vahvasti huumeriippuvainen, tuo surkean säälittävä ihmisolento jota myös äidiksi kutsutaan. Nasta joutuu huolehtimaan pikkusiskostaan Nadjasta, joka ei vielä ymmärrä kaikkea mitä ympärillä tapahtuu. Nastan toive on, että Nadja saisi mahdollisimman normaalin lapsuuden, niin normaalin kuin huumeäidin kanssa eläminen voi vaan olla. Nasta varastaa tavaraa ja myy sitä eteenpäin jotta Nadja saisi ruokaa, vaatteita ylleen ja joululahjoja.

Iltaisin, kun uni ei tule, Nasta pakenee Pahan Valveen valtakuntaan, joka on hänen omaa rinnakkaiselämäänsä kuvaava fantasia sarjakuvapiirros. Se kertoo maailmasta, jossa unet pakenevat ihmisistä ja jonka ainoa toivo saada unensa takaisin, on nuori poika. Yhä uudestaan hän taiteilee tapahtumia Pahan Valveen valtakunnassa ja haaveilee tarinaan mukaan myös kauniin naapurin tytön Veeran.

Petri Karra on minulle entuudestaan tuntematon kirjailija, mutta kun huomasin tämän uutuuskirjan ja luin muutamia blogiarvioita kirjasta, olin täysin varma että haluan tähän tutustua. Ja kyllä, tämä oli uskomaton lukukokemus kaikessa rumuudessaan, kielen kauneudessa ja arjen sankaruudessa, jota huono-osaiset lapset joutuvat elämässään kokemaan. Tämä teos iski suoraan sydämeen, enkä voinut lopettaa tätä ennen kuin olin viimeisenkin sivun lukenut. Nastan ja Nadjan tarina kosketti syvältä, ja vaikuttaa edelleenkin kun vain katson kirjan kantta.

Tämä on teos joka antaa äänen niille lukuisille lapsille, jotka kärsivät ongelmaisissa perheissään, ja jotka pelkäävät jokaista tulevaa päivää. Tämä on teos jonka rankasta aiheestaan huolimatta suosittelen lukemaan. Rakastava perhe, turvallinen lapsuus ja jokapäiväinen ateria ei ole kaikille itsestäänselvä asia.

Myös Sannan tavoin näkisin tämän hyvänä Finlandiaehdokkaana.




lauantai 6. lokakuuta 2012

Muuton ihanuutta ja kamaluutta

Terkkuja uuden asuntomme lattialta!

Muutimme tarkalleen viikko sitten uuteen kotiin ja meno on ollut sen mukaista, tavaraa joka paikassa ja silti kaikki hukassa :) Tällä viikolla ollaan remontoitu makuuhuonettamme, sillä edellisten asukkaiden hileinen kukkatapetti ei ollut ihan meidän juttumme.  Nyt kun saamme vielä uuden tapetin seinään ja listat laitettua onkin yksi huone valmis! Lisäksi työtä on teettänyt uuden katon asentaminen, sillä 80 -luvun puukatto tummentumineen ei vain kerta kaikkiaan enää iske. Omassa lapsuuden kodissani puuväritys on vallannut jokaisen huoneen, ja olen saanut siitä lievästi sanottuna yliannostuksen :)

Muuttopäivämme oli kieltämättä ikimuistoinen, saimme apuun hirveän määrän kavereita ja vaikka vettä satoikin kaatamalla ja itku meinasi olla lähellä kun taulutelevisiota kannettiin säitä uhmaten autoon, oli fiilis kerta kaikkiaan huikea kun kaiken tavaran sai kantaa uuteen kotiin.

Hiljaiseloa on siis väkisinkin päässyt syntymään, ja varmasti ymmärrätte kun tuleva kirjastohuoneeni näyttää tällä hetkellä tältä:


Väkisinkin sitä miettii että missä vaiheessa kaiken saa paikoilleen ja koska tämä muutto loppuu :)

Mukavaa viikonloppua kaikille, pian pääsenkin kertomaan teille eräästä mielenkiintoisesta kirjasta joka minulla on tällä hetkellä kesken :)

lauantai 22. syyskuuta 2012

Lesley Lokko - Rikas rakas, köyhä rakas


Lesley Lokko ( Rich girl, poor girl) 2009. Kuva: Elina Warsta & Anna Makkonen. Suomentanut Marja Helanen.

Nic on zimbabwelaisen miljardöörin tytär, joka ei ole koskaan saanut tuntea isänsä rakkautta. Caryn taas ei ole koskaan tavannut isäänsä. Siinä missä Nic asuu hulppeasti, yrittää Caryn päästä Lontoon laitamilla olevasta vuokrakasarmin kurjuudesta pois. Tory puolestaan on kohdannut suuren menetyksen sisarensa kuoleman myötä ja kaipaa kipeästi omaa tilaa pois sisarensa varjosta.

Voiko näin erilaisista taustoista olevista nuorista naisista tulla ystäviä? Koulun käytävillä he huomaavat rentoutuvansa toistensa seurassa ja ystävyys on sinetöity. Näiden kolmen naisen menetyksiä, unelmia, elämää ja ystävyyttä seurataan vuosien edetessä melko paksun romaanin parissa. Ensimmäisenä herää kysymys, voiko näin suuren sivumäärän verran saada mielenkiintoista tekstiä aikaiseksi, vain kolmesta ystävyksestä? Kyllä muuten voi, ja lopuksi sitä haluaisi vielä ihan pikkiriikkisen verran lukea lisääkin..

Lokko ei ole minulle kirjailijana entuudestaan tuttu. Hänellä on kuitenkin taito kietoa lukija mukaan tarinaan, joka aluksi tuntuu kovin harmittomalta, mutta joka loppua kohden saa aina vain lisää ja lisää juonenkiemuroita niin, että lukijan on pakko saada tietää kuinka kaikessa lopulta käy.

Henkilöhahmoja on paljon, ja tuttuun tapaan aluksi ahdistuin tästä. Mietin, miksi näitä kaikkia tarvitaan, eikö vähemmälläkin selviäisi, mutta heistä jokaisella on oma paikkansa tarinan kulussa. Aluksi henkilö, joka ei tunnu istuvan tarinaan juuri millään tavalla, saakin muodon ja kasvot, ja lukija ymmärtää että kaikella on merkityksensä. Maailma ei aina olekaan niin suuri kuin sitä luulisi.

Kerronta etenee koukuttavan maltillisesti. Ainoa miinus mielestäni on näin suuren henkilömäärän vuoksi tarinan pirstaleisuus. Juuri kun pääset sisään Nicin maailmaan, on vuorossa joku toinen. Tämä vaatii aina hienoisen veronsa, mutta Lokko on onnistunut tässä yllättävän hyvin, enkä aina edes huomannut kiinnittää tähän huomiota. En tullut kaikkien henkilöiden kanssa "juttuun" ja jotkut kohtauksista tuntuivat hieman epäuskottavilta ja saivat toisinaan hieman ärtyneisyyttäkin aikaan.
Tässä tarinassa kuitenki kaikki liittyy ja kietoutuu kaikkeen, ja jokaisella asialla on merkityksensä. Monimutkaisen selkeää, sanoisin.

Rikas rakas, köyhä rakas on suhteellisen kevyttä luettavaa, mutta miksikään chic-litiksi tätä en kuvailisi. Teoksen parissa viihdyin sen verran hyvin, että kirjalijan aikaisempiinkin teoksiin tekee mieli hieman tutustua.

keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Hernán Rivera Letelier - Elokuvankertoja

 
Hernán Rivera Letelier (La contadora de películas) 2012. Kuva: Will Immink Design & Getty Images, suomentanut Terttu Virta. Siltala.
 

"Rahaa kului kovempaa tahtia kuin sitä tuli, ja kun kaivosalueelle saapui elokuva - joka isäni mielestä vaikutti hyvältä pelkästään pääosan esittäjien nimien perusteella - kolikoita kerättiin killinki killingiltä niin että ne riittivät yhteen pääsylippuun, ja minut lähetettiin katsomaan sitä.
Elokuvan jälkeen minun piti kertoa näkemäni olohuoneeseen kokoontuneelle perheelleni."

Kun huomasin tämän pienen kirjan lähikirjastoni uutuus -hyllyssä, en voinut olla nappaamatta sitä mukaani. Olin kiinnittänyt huomiota, että tämä on monien blogeissa ollut luettavana, mutten ollut ehtinyt lukemaan arvioita. Joskus on ihan hyvä ollakin lukematta arvioita etukäteen, silloin lukukokemus on aina niin uusi, eikä ennakkoon ole ehtinyt piirtymään mitään mielipiteitä.

Sanoisin, että tässä on pienisuuri kirja. Elokuvankertojan lukee nopeasti, omaa aikaani en katsonut, mutta tuntui kuin muutama minuutti olisi vain kulunut tämän parissa. Se ei siltikään tarkoita, että tämä olisi sisällöltään jäänyt toiseksi niiden kirjojen rinnalla joiden kanssa kuluu pidempi aika.
Siksi siis pienisuuri kirja.

Alussa oleva sitaatti kirjan ensimmäiseltä sivulta tiivistää kirjan juonen. Kun María Margaritan kotikylään elokuvateatteriin saapuu elokuva, kerätään kotoa kaikki kolikot kasaan, jotta saataisiin ostettua yksi lippu. Sen jälkeen María lähetetään elokuviin jonka jälkeen hän palaa kotiin kertomaan elokuvan perheellensä. Pian koko kylä haluaa kuulla pienen tytön hämmentävän taianomaista elokuvan kerrontaa.

Lyhyeen tarinaan mahtuu paljon, ja se lumosi minut. Haikea tarina jätti mietteliääksi vielä kirjan kansien sulkemisenkin jälkeen. Marían elämä ei ole helppo, hän asuu köyhässä Pampan kaivoskylässä perheen ainoana tyttönä. Isä ei pysty käymään työtapaturman jälkeen enää työssä ja äiti on hylännyt perheensä paremman elämän toivossa. Silti pieni María on yllättävän vahva ja tarkkanäköinen tyttö, jonka tarina ja kerronta vangitsee lukijan mielenkiinnon välittömästi. Voi kuinka mielellään olisin lukenut vielä lisääkin...

maanantai 17. syyskuuta 2012

Amor Towles - Seuraelämän säännöt

Amor Towles ( Rules of Civility) 2011. Kuva: Martti Ruokonen, suomentanut Hanna Tarkka. WSOY.

 



”Siinäpä se. Kun on syntynyt New Yorkissa, vanha lehtikioskinpitäjä huomautti apeana, - ei ole New Yorkia minne paeta.”

Katey Kontent on nuori New Yorkilainen nainen joka työskentelee konttoristina lakiaisiaintoimistossa ja asuu vaatimattomasti naisten täysihoitolassa. Varakkaasta perheestä lähtöisin oleva Eve haluaa elää ilman perheensä rahallista tukea, ja tienata itse omat rahansa. Yhdessä he kulkevat New Yorkin katuja ja toisinaan ravintoloissa hyväksyvät muutamien herrasmiehien tarjoamat drinkit. Kun tytöt lähtevät juhlimaan vuoden vaihtumista, saa illanvietto kuitenkin erilaisen käänteen heidän tavatessaan komean ja menestyneen Tinker Greyn, johon he molemmat ihastuvat. Kohtalokkaana yönä tapahtuu jotain, joka muuttaa kaiken, eikä mikään ole enää ennallaan kenenkään ihmissuhteessa.

Seuraelämän säännöt sijoittuvat 1930-luvun New Yorkiin. Kerronta etenee maltillisesti, eikä lukijalle anneta kaikkea helppolukuisesti valmiina, mistä pidän. Paikoitellen kuitenkin tuntui siltä, että tapahtumat eivät etene oikeastaan ollenkaan, ja toisinaan kirja joutui jäähylle hienoisen tylsistymiseni vuoksi. Viitaten edelliseen lukemaani WSOY:n Aikamme kertojia -sarjan Tiikerin vaimoon, vaatii tämäkin mielestäni hieman lukijalta aikaa. 

Olen lukenut kirjan jo alkukesästä, mutta pohtinut koko kesän kuinka kertoisin mielipiteeni lukemastani. Seuraelämän säännöt antoi lopulta kuitenkin minulle vain hienoisen säväyksen sillä jostain syystä oletin teokselta enemmän. Arvioita en ollut juurikaan ehtinyt teoksesta lukemaan, ja oletin että kun kyseessä on 30- luku ja New York, ei voida mennä pahasti hakoteille. Miljöön kuvaus on kuitenkin ollut onnistunut, ja lukija pääsee mukaan tutustumaan eleganttiin ja hienostuneeseen New Yorkiin rikkaan ja ylemmän luokan seurapiiritapahtumiin.

Vaikka Eve oli kirjassa se, joka halusi elää ilman perheensä taloudellista tukea, ja tienata omalla työllään kaiken, oli Katey kuitenkin juuri se kehen henkilönä tykästyin. Hänessa oli enemmän sisäistä voimaa, kuin mitä alkuasetelmasta olisi voinut aluksi päätellä.

Rehellisesti sanottuna en osaa kuvailla, mitä odotin, tai että mitä lukukokemuksesta jäi puuttumaan. Kirjassa oli muutamia kohtia, jotka kaikessa töksähtelevyydessään toivat särmää tarinan etenemiseen, ja joista itse henkilökohtaisesti pidän. Eräässäkin kohtauksessa Katey saa mahdollisuuden ylennykseen ja hetken asiaa pohdittuaan: "Aamulla heräsin valon ensikajoon. Kävin suihkussa. Harjasin hampaat. Sitten menin Quiggin ja Halen konttoriin, jota kuulemma sisimmältäni edustin, ja sanoin itseni irti."

Aikamme kertojia -kirjasarjaan uskoisin kuitenkin palaavani vielä jatkossakin, sillä Tiikerin vaimo oli sen verran vangitseva lukukokemus.

sunnuntai 26. elokuuta 2012

Tommy Tabermann - Niitylle minä sinut veisin




VIIMEISTÄ PÄIVÄÄ

Ellemme uskalla 
elää
kuin viimeistä päivää,
antaa
enemmän kuin
meillä on,
päättyvät päivät

Valitusvirsiä valkoisille heteroille, 2005

Niitylle minä sinut veisin sisältää Tommy Tabermannin (1947-2010) kauneimpia runoja rakkaudesta, vapaudesta ja elämänhalusta vuosien varrelta. Tabermannin runot ovat innoittaneet säveltäjä Toni Edelmannia luomaan runoista kaihoisan kauniin laulusarjan, ja kirjaa koristavatkin Edelmannin alkuperäiset, käsin kirjoitetut nuotit.


Tabermann ja Edelmann ehtivät aloittaa projektiaan yhdessä, mutta runoilijan poismenon jälkeen Edelmann kuitenkin vei sävellystyönsä loppuun Tabermannin toiveiden mukaisesti. Alkuperäisen suunnitelman mukaan runojen lausujana piti olla Tabermann itse. Nyt näitä Tabermannin runoja esittävät säveltäjän lisäksi Eija Ahvo, Susanna Haavisto sekä Juha Tikka. Lauluja esitettiin ensimmäisen kerran 2011 ja samanniminen levy on ilmestynyt tänä vuonna. 

Tämä taitaakin olla ensimmäinen runokirja jota blogissani käsittelen. Jostain syystä runoja tulee luettua niin kovin vähän, vaikka huomasin taas kerran pitäväni näiden lukemisesta. Minkäköhän takia sitä tarttuu aina kaunokirjallisuuteen eikä runouteen?

Siinä missä kaunokirjallista teosta on helpompaa arvioida oman henkilökohtaisen lukukokemuksen myötä, on runoja mielestäni kuitenkin haastavaa arvioida. Runot ovat aina jollain tavalla henkilökohtaisia, sillä jokainen kokee runon eri tavalla, ja jokaisen mielesssä runo muuttuu erilaiseksi ja saa oman merkityksensä. Esimerkiksi tässä tekstissä käyttämäni runo ei välttämättä ole jollekin teistä kovin kiinnostava, mutta minua se puhutteli. Se sisältää hienon sanoman ja elämänohjeen.

Nyt kun olen lukenut tämän runokirjan, tekisi mieli nähdä myös lauluesitys ihan livenä. Huomasin, että kokoonpano esiintyi Kirjojen yössä 23.8, mutta en valitettavasti itse ehtinyt osallistua koko tapahtumaan ollenkaan. Tämä on minusta paitsi hieno tapa kunnioittaa Tabermannin muistoa, myös tuoda runoutta uudella tavalla kaiken kansan tietoisuuteen. Runoista on moneksi!


sunnuntai 19. elokuuta 2012

Syksy tuo mukanaan uusia tuulia

Tänä vuonna syksyä parempaa vuoden aikaa ei taida olla. Syksy merkitsee monille loman ja kesän loppua, sekä palua arkeen. Jotkut odottavat arkea innokkaasti, toiset haluaisivat vielä maata heinikossa auringon alla.
Tänä vuonna en ole ollut harmissani kesän melkoisen huonosta säästä, kesäloman pituudesta (joka minulle oli vain yksi viikko), enkä varsinkaan siitä että kesä alkaa olla lopuillaan. Minä nimittäin en malta pysyä henkseleissäni kun odotan syksyä niin innokkaasti!

Olen jo aikaisemmin ohimennen maininnut täällä, että olemme jo hyvin pitkään haaveilleet paluusta maan pinnalle kerrostaloasumisen jälkeen. Haaveemme on vihdoin toteutunut, ja muutamme syys-lokakuun taitteessa uuteen kotiimme! Tuleva kotimme on juuri sellaista mitä olemmekin halunneet; iso piha, erillinen ja iso keittiö (terveiset nykyisestä keittokomerostamme..), iso olohuone ja kaikenlisäksi myyjä on muutama vuosi sitten asentanut asuntoon takan. Olemme lievästi sanottuna innoissamme.

Tänään olemme käyneet verkkokellarimme läpi ja heittäneet jätesäkillisiä roskiin, sekä lajitelleet osan kirpparimyyntiin. Kuinka paljon mahtuukaan pieneen verkkokellariin?! En uskalla ajatellakaan äskeisen kokemuksen jälkeen millainen show tämän kaksion pakkaamisesta tulee...

Asuntoprojektimme tulee viemään aikaa blogin pitämisestä. Jo pelkästään pakkaaminen vie aikaa, myös uuden asunnon remontoiminen. Mieheni on niin ihana, että koska meillä tulee nyt uudessa kodissa olemaan yksi ns. vierashuone, niin saan tehdä siitä itselleni kirjaston! Suunnitelmissa onkin tehdä koko seinän levyinen kirjahyllykokonaisuus ja laittaa pehmeä nojatuoli lukuhetkiä varten huoneeseen... Saatte ehdottomasti nähdä kuvia, kun pyhättöni on valmis ;)

Tänä vuonna syksy saa tulla kirpeine aamuineen ja upeine väreineen, sillä se tarkoittaa uusia ja mahtavia muutoksia elämässämme! :)

Karin Alvtegen - Todennäköinen tarina

Karin Alvtegen - Todennäköinen tarina (En sannolik historia) WSOY 2012.
Kansi Marcin Klepacki/Fennopress, suomennos Laura Jänisniemi

Helena on aina haaveillut paluusta lapsuuden kesämaisemiin Norrlantiin, ja yhdessä aviomiehensä Martinin ja heidän tyttärensä Emelien kanssa he jättävät Tukholman taakseen ja Helena pääsee toteuttamaan unelmaansa, kartanohotellia maalla. Muutto maalle ja hotellin perustaminen vaatii kuitenkin veronsa, ja pian Helena huomaakin olevansa yksin oikukkaan teini-ikäisen tyttären kanssa pitäen hotellia joka vaatii jatkuvaa remontoimista sekä nikkarointia.

Samaan aikaan toisaalla kolarin ajanut varakas liikemies Anders makaa sairaalan sängyssä tuntien ahdistusta ja halua päästä jollain tavalla irti kaikesta. Elämä ei tunnu enää miltään, vaikka pankkitilillä makaa miljoonia. Keräilyharrastukseen on uponnut suuria summia rahaa, mutta esineet eivät tee onnelliseksi. Vielä on kuitenkin yksi esine, kitara, joka vie Andersia ja heti sairaalasta päästyään hän ajaa pieneen kylään havitellessaan tuota maagista kitaraa jonka vielä voisi kokoelmiinsa saada.

Tapahtumaketju vie Andersin kylän omalaatuisen miehen, Vernerin, luokse ja epäonnistunut kitaran havitteleminen vie rättiväsyneen Andersin Helenan hotellin vastaanottotiskille kirjautumaan hotelliin yhdeksi yöksi. Yllättäen Anders huomaakin olevansa pian työmiehen haalareissa maalisuti kädessä, mitä hän ei menestyneenä liikemiehenä osannut kuvitella. Näin Anders saa tauon entiseen elämään, kukaan ei tunne häntä ja hän voisi vihdoinkin muuttaa elämänsä suuntaa.

Mitä siis tapahtuu, kun elämäänsä pettynyt nainen ja kyyninen mies kohtaavat? Uskaltavatko he nousta omien pelkojensa varjoista, tarttua rohkeasti uuteen ja antaa elämän viedä? Alvtegen on kiehtova, hän naulitsee lukijan tarinaan joka omalla tavallaan on tuttu, tavallinenkin. Samalla hän käsittelee elämän peruskymyksiä niiden henkilöiden kohdalla joilla elämä tuntuu olevan veitsenterällä, kun pohja on saavutettu. Tärkeänä suunnannäyttäjänä elämälle osoittautuu kylähulluksikin tituleerattu Verner, joka saa heidät ymmärtämään että elämä on kuitenkin tässä ja nyt ja ihminen voi aina muuttua niin halutessaan.

" Sade oli lakannut. Aurinko pilkahteli repeilevän pilvipeitteen takaa, ja valo siivilöityi puunrunkojen välitse. Kevät oli nyt lähellä. Se tuli samalla väsymättömällä innolla kuin aina, vaikka ei koskaan jäisi pysyväksi. Kaikki oli katoavaista, kaikki oli mukana ikuisessa muutosprosessissa. Mutta juuri nyt hän oli tässä. Tämä oli hänen hetkensä maan päällä."

Mietin, että jos Alvtegen naulitsee lukijan kirjansa ääreen näin totaalisesti ilman että tämä jännityskirjailija kirjoittaa mukaan yhtäkään murhaa, kuinka tiivistä lukeminen voikaan olla hänen jännistyskirjojensa parissa? Tässä kirjailija, jonka tuotantoon haluan tutustua jatkossakin.

lauantai 18. elokuuta 2012

Paul Torday - Ventovieras


Paul Torday - Ventovieras (The Girl on the Landing) Atena Kustannus 2012.
Kansi: Emma Kyytsönen, suomennos Jukka Jääskeläinen


"Meidän suhteemme ei ollut viime aikoina ollut helppo. Olin toisinaan pohtinut, oliko se ikinä ollutkaan. Olin pohtinut, miksi Elizabeth oli ylipäänsä suostunut kosintaani. Kai siksi, että minä olin kosinut. Tiesin, miksi olin mennyt naimisiin hänen kanssaa. Hän oli minun mahdollisuuteni. Hän oli minun ainoa mahdollisuuteni onneen, normaaliuteen ja kaikkeen muuhun haluamaani. Jos minusta oli rakastamaan, rakastin häntä. Minun versioni rakkaudesta ei kuitenkaan aina riittänyt pitämään häntä onnellisena."

Michael ja Elizabeth ovat olleet naimissa jo kymmenen hyvin pitkää ja tylsää vuotta. Arkea rikkovat ainoastaan käynnit Michaelin suvun metsästysmajalla jossa Elizabeth ei koskaan ole viihtynyt, sillä paikassa on jotain hyvin karmivaa jo pelkän ulkomuodon vuoksi. Elizabethiä tylsistyttää myös Michaelin kiinnostus vanhoillista Grouchersin herrasmiesklubia kohtaan, sillä vaikka klubissa olikin luultavasti tuhat miesjäsentä, ei se merkinnyt että heillä olisi ollut mitään muuta yhteistä. Sitä paitsi tuttavuudet klubilla johtivat usein outoihin vierailuihin hyvin outojen ihmisten luona, ja harvemmin Elizabeth edes muisti keitä illan isäntäväki oli edes ollut.

Eräällä näistä lukuisista viikonloppu kutsuista Michael huomaa isäntäväkensä käytävässä mielenkiintoisen taulun, joka kiinnittää hänen huomionsa. Taulussa on vihreäpukuinen nuori nainen, mutta pimeän käytävän vuoksi taulua oli mahdotonta nähdä täysin kunnolla. Paul antaa taulun olla, mutta jotain kuitenkin muuttuu tuon hetken jälkeen ja myös Elizabeth huomaa muutoksen. Elizabeth huomaa ensimmäistä kertaa koko heidän yhdessäolonsa aikana, että Michaelissa on myös toinen, jännittävämpi puoli joka saa Elizabethin rakastumaan - ehkä ensimmäistä kertaa - Michaeliin. Kysymys kuuluukin, kuka on tuo uusi ja jännittävä Michael?

Aloittaessani kirjaa koin alun hieman tylsäksi. Tylsää arkea, tylsää jutustelua, tylsä herrasmiesklubi. Kuinka jaksan lukea kokonaisen kirjan tylsästä avioparista ja heidän tylsästä elämästään? Jossain vaiheessa jouduin heittämään tuon ajattelutavan roskiin, kun kirja sai tuulta alleen ja heitti kaiken ylösalaisin. Tämän tylsän avioparin elämästä kehkeytyy nimittäin psykologinen avioliittotrilleri, joka piti minut otteessaan loppuun saakka. Kuten takakansi lupailikin, Ventovieras järkytti, jännitti ja vielä kirjan kansien sulkemisen jälkeenkin se jätti hieman piinaavan olotilan.

Tämä oli juuri sellaista, mitä kaipasin minua lähes koko kesän vaivanneeseen lukujumiin. Kirja etenee alusta huolimatta mukavan jouhevasti, ja pidin siitä että puolisot olivat vuorotellen äänessä. Näin lukija pystyy ymmärtämään molempia, ja pääsee heidän ajatuksiinsa mukaan. Jokainen pienikin asia tuntuu muuttuvan ja saavan uuden muodon kun kertojaääni vain vaihtuu.

Viihdyin kirjan parissa ja loppusivut suorastaan ahmin, tätä ei vain voinut jättää kesken.


"Sitä luulee tuntevansa toisen..."

sunnuntai 15. heinäkuuta 2012

Heinäkuun lapsi

Perjantaina, kolmantanenatoista päivänä, täytin neljännesvuosisadan. Viikonloppu onkin mennyt vieraita kestiten, kivoja lahjoja saaden sekä herkkuja syöden. Nyt näin sunnuntaina on kuitenkin kiva hieman hengähtää, purkaa syntymäpäiväkuvat koneelle ja ottaa rennosti. Mieheni muisti minua eräällä kirjalla, sillä hän jos kuka tietää että kirjalahjat ovat aina yhtä mukavia. Samainen lähde oli vinkannut muutamille myös intoni muumeihin, astiavarastoni täydentyi taas kivasti :)


Ei ole vaikeaa miettiä joka vuosi että millaisen synttärikakun tekee, kyllä sen täytyy olla mansikoista. Tällä hetkellä täällä etelässä on aika hyvä mansikkahetki, ja nämäkin jättimutanttimansikat olivat koosta huolimatta mielettömän hyvänmakuisia! Kakku ei tarvitse seurakseen muutakuin kermavaahtoa, vaniljavaahtoa ja reilusti mansikkaa. Päälle ripottelin vielä vähän Mariannea, olen niihin aika pöhkönä.
 Nyt nappaan muutaman Fazerin sinisen kouraani ja rupean selaamaan Nigellaa oikein antaumuksella, mukavaa sunnuntaita kaikille!

lauantai 30. kesäkuuta 2012

Candace Bushnell - Hissillä huipulle


Candace Bushnell - Hissillä huipulle ( One Fifth Avenue 2008. Kuva: Eevaliina Rusanen, suomentanut Henna Kaarakainen)

"Annalisa käveli mustavalkoisen shakkikuvioisen marmorilattian poikki ja seisoi huoneen keskellä katsellen kupolikattoa ja takkaa ja ranskalaisia ovia. Huone oli suunnattoman kaunis - hän ei ollut koskaan kuvitellut, että sellainen huone, sellaisessa asunnossa, voisi löytyä New York Cityssä sijaitsevasta rakennuksesta. Manhattan oli täynnä ihastuttavia salaisuuksia ja yllätyksiä. Hän katseli ympärilleen ja ajatteli, ettei ollut koskaan elämässään halunnut mitään niin paljon kuin tätä asuntoa."

Sinkkuelämää -kirjailijan uusimman romaanin miljöö sijoittuu niin ikään New York Cityyn, mutta sinkkunaisten elämän kertomisen sijaan Hissillä huipulle on kertomus ihmiskohtaloista Manhattanin arvostetuimman kiinteistön asukkaista ja sinne haluavista. Viides avenue yhden asukkaat ovat kaikki omanlaisiansa, ja kirjan henkilögalleria onkin hyvin värikäs. Kirjassa vilisee bloggareita, näyttelijöitä, nuoria tulokkaita, vanhoja kettuja, uusrikkaita pörssihaita ja vanhan rahan perijöitä. Kaikille heille on yhteistä vain yksi asia: Viides avenue yhden herruus. He ketkä rakennukseen haluavat, ovat valmiita mihin vain saavuttaakseen unelmansa. Petos, murha ja varkaus mukaan luettuina.

Aluksi hieman jo hengästyin henkilöhahmojen määrästä ja koin henkilöitä olevan ehkä liikaakin. Tälläisessä henkilömäärässä on nimittäin sanomattakin selvää että kaikki eivät olleet mieluisia lukijalle. Omat karvani pystyyn nostivat parikymppinen Lola, jonka ainoa tavoite kaupunkiin tullessa oli tulla kuuluisaksi ja rikkaaksi. Helpoiten hommasta suoriutuisi naimalla jokin kuuluisuus, ei tarvitsisi sitten töitäkään tehdä tulevaisuudessa.  Toinen hahmo oli keski-ikäinen Mindy, joka katkeruudellaan ja vihamielisyydellään sai lukijankin takajaloilleen. Vaikka hän asuikin perheensä kanssa jo Viides avenue yhdessä, ei hän pystynyt peittämään katkeruuttaan siltä tosiasialta, että muut elivät isommissa asunnoissa yltäkylläisuudessä toisin kuin he.

Joukkoon mahtuu kuitenkin myös niitä henkilöitä, joihin todella ihastuu. Jotkut ymmärtävät, että New York jatkaa elämäänsä vaikka henkilöä ei enää olisikaan. Vaikka ihminen antaa tälle kaupungille kaikkensa, ei se välttämättä aina anna takaisin.

Henkilömäärästä selviää, sillä Bushnell osaa kuitenkin pitää tarinan koko ajan liikkeessä ja kasassa niin ettei lukijan mielenkiinto pääsee herpaantumaan. Se pelko itselläni aina on näissä monen henkilöhahmon romaanissa on, että homma ikään kuin karkaa käsistä ja lukijalla on vaikeuksia pysyä perässä.

Kaiken kaikkiaan on uskomatonta, kuinka rikkaus ja seurapiireihin pääsy voi olla jonkun ihmisen ainoa elämän tarkoitus. Lolaan kulminoituu kaikki se mitä en todellakaan ymmärrä, ja mikä taitaa hyvinkin yleistä rapakaon tuolla puolen olla. Bushnell kertoo maailmasta jota en ymmärrä, mutta tekee sen silti viihdyttävästi. Yli 500 sivustaan huolimatta sen onnistui koukuttaa minut loppuun asti ihmiskohtaloistaan, jotka kaikki Viides avenue yhdessä todellakin olivat erilaisia.

Bongaa: Kirjasta löytyy viittaus 1700 -luvulla eläneeseen tiedemies David Bushnelliin, joka keksi ensimmäisen sukellusveneen. Vain sattumaa, että kirjailijallakin sattuu olemaan sama sukunimi? Lisäksi Bushnell mainitsee myös Sinkkuelämää -sarjan.

keskiviikko 27. kesäkuuta 2012

Kesälukemista

Lukusuunnitelma on lähes tulkoon yhtä kiva asia kuin itse kirjan lukeminen. Siksi olenkin viime aikoina hieman pohtinut kesälukemisiani, ja kun Marjis julkaisi äsken omansa, päätin ryhtyä tuumasta toimeen ja jakaa suunnitelmani teidänkin kanssa. Kieltämättä tässä kyllä ollaan kohta jo heinäkuussa, mutta minulle yleensä tuppaa käymään niin että kesän lukuintoon pääsee mukaan vasta loppukesästä, mistä lie johtuu.

Kesällä kaipaan yleensä rentoa ja kepeää lukemista. En monestikaan jaksa keskittyä ns. raskaisiin teoksiin aurinkoisina päivinä, saan niistä enemmän irti syksyn hämyssä. On jännä asia muutenkin, että monet kirjat avautuvat eri vuodenaikoina erilailla. Ehkä siinä on sama asia kuin pukeutumisessa: kesällä on väljempää ja rennompaa, kun taas syksyllä kietoudutaan lämpimämpään ja tummempiin väreihin.

Kesäkirjoistani löytyy jonkun verran uutuuksia, mutta yritän kyllä saada myös kirjahyllyyni unohdettuja kirjojakin luettua. Jostain syystä ne kirjapinot vain tuppaavat aina kasvamaan, kun into lukea on niin kova.

Olen kuitenkin suunnitellut lukevani seuraavia teoksia:

Linda Olsson - Laulaisin sinulle lempeitä lauluja
Cecelia Ahern - Yllätysvieras
Judith Lennox - Taivaanranta tummuu
Amor Towles - Seuraelämän säännöt
Lesley Lokko - Rikas rakas, köyhä rakas


Jos yhtään normaalit merkit pitävät paikkansa, huomaan syksyllä poikenneeni kuitenkin alkuperäisestä suunnitelmasta. Tähän yleensä vaikuttaa kesän kirja-ale..
Onko joukossa teoksia joihin te olette jo ehtineet tutustua?

P.S: Jokke ja Anni.M, toivoisin että ottaisitte minuun pikaisesti vielä tänään yhteyttä kirja-arvonnan merkeissä, muuten arvon loppuviikosta uudet voittajat.

tiistai 26. kesäkuuta 2012

Sari Luhtanen - Kaikkea kaunista


" Minä halusin nauttia hetkestä. Ensin en halunnut edes avata silmiäni kunnolla. Muistin Bonnardin taidenäyttelyn, jossa olin kulkenut täysin haltioituneena käydessäni Pariisissa koulutuksessa. Hän oli sanonut haluavansa maalata hetken, jolloin ihminen astuu huoneeseen nähden kerralla kaiken, eikä silti mitään. Näin koruttoman ja likaisen liikkeen, mutta näin myös kaiken, mitä voisin tehdä siellä, miten onnellinen minusta tulisi omassa oikeassa hoitolassani. Laittaisin sinne kaikkea kaunista. Minä saisin omalle kadulleni oman day spani."

Sari Luhtasen toinen romaani Kaikkea kaunista ( Tammi, 2012) vie lukijan Annan maailmaan, jossa kaikki menee niin täydellisen hyvin, kuin nuorella, kauniilla ja menestyvällä naisella voi mennä.  Annalla on oma hohdokas kauneushoitola Nereidi, joka on saanut kauneuslehden day spa ehdokkuuden ja kisaa voitosta alueen parhaimmasta kauneushoitolasta. Annan vierellä seisoo täydellinen poikaystävä Aki jolle Armanin puku istuu kuin mies olisi siihen kaadettu.

Lievää tyylisäröä Annan elämään tuo isä, kunnon naturistina kehonkaraisu aloitetaan jo alkukeväästä. Lisäksi isän ystäväpiiriin kuuluva Harri, joka myy käytettyjä autoja vain sellaisille ihmisille joille ne sopivat.

Koska elämä ei kuitenkaan ole aina yhtä ruusuilla tanssimista, huomaa Anna olevansa pian sellaisessa ihmissuhdesotkussa, josta ei tunnista enää itseään. Kun kaikki kaatuu päälle, on aika tehdä päätöksiä ja miettiä millaisen elämän todella haluaa. Perimmäinen kysymys kuuluukin, onko sisäinen kauneus tärkeämpää kuin ulkoinen?

Kaikkea kaunista on romanttinen, humoristinen ja mitä täydellisin chick lit -pläjäys laiturilukemiseksi. Pidin kepeästä kirjoitustyylistä, sillä kaipasin juuri tähän väliin tällaista kevyttä kesälukemista. Chick lit kirjalisuuslajina on monen mielestä varmasti liian heppoinen, mutta ei sitä kuitenkaan kovin montaa oikeasti hyvää tyylilajin kirjaa ole tullut luetuksi, suomalaisesta sellaisesta puhumattakaan. Kyllä nämä voitot ovat yleensä menneet Suomen rajojen ulkopuolelle. Siksi olikin positiivinen ja raikas tuulahdus lukea tyttöhömppää suomalaisen kirjoittajan kynästä!

Kirjan kansi on myös tyylilajilleen uskollinen, mitä sen ehdottomasti pitääkin olla. Jos rantakassistasi siis puuttuu chick littiä, kannattaa tätä kotimaista kokeilla! Kirjoittajalta on ilmestynyt myös Tuulin viemää (2011) ja tämän jälkeen täytyy harkita myös siihen tutustumista.



lauantai 9. kesäkuuta 2012

Janice Y.K.Lee - Pianotunnit



Will Truesdale on englantilainen maailmanmatkaaja, joka saapuu Hongkongiin 1940- luvun alussa. Hän tapaa varakkaan ja värikkään seurapiirikuningattaren Trudy Liangin, joka ei jätä ketään kylmäksi. Vastoin kaikkea, pari rakastuu ja Will pääsee kokemaan yläluokkaista, huoletonta elämää Hongkongin vilkkaassa kaupungissa. Rakkaus joutuu kuitenkin koetukselle, kun tapaninpäivänä 1941 japanilaiset ovat valloittaaneet Hongkongin ja kaikkien elämä muuttuu kertaheitolla. Sota näyttää sen irvokkaat kasvot ja kauheudet, joita ei aina sanoin pysty kuvailemaan. Sota saa myös heidät tekemään pakon edestä valintoja, joilla on kohtalokkaat seuraukset.

Kymmenen vuotta myöhemmin, 1950- luvulla, Hongkongiin saapuu englantilainen aviopari Claire ja Martin Pendleton. Claire on nuoresta iästään huolimatta suostunut vanhemman Martinin kosintaan pakokeinonaan päästä eroon kodin ahdistavasta ilmapiiristä ja halusta päästä kokemaan elämässään muutakin. Claire on kokemattomuudesta ja nuoresta iästään johtuen pökertynyt uudesta elämästään, ja lisää uutta tuulta siihen tuo, kun hän pääsee opettamaan varakkaan kiinalaisen Chenin perheen tyttärelle pianonsoittoa. Chenin perheen autonkuljettajassa on jotain sellaista selittämätöntä, mitä kohtaan hän tuntee suunnatonta vetoa..

Kirja etenee kahdessa eri aikatasossa, 1940-, ja 1950- luvuilla, jolloin lukijalle selviää mitä sodan aikana oikein tapahtui. Lukijalle selviää myös kuinka nämä kaksi eri tarinaa loppujen lopuksi liittyvät yhdeksi tarinaksi, jossa jokaisella ihmisellä on oma roolinsa myös sodan jälkeen.

Pianotunnit on ollut minulla muistaakseni vuoden päivät hyllyllä odottamassa lukemistaan. Aina välillä nostan sen lukupinoni päällimmäiseksi, mutta monta kertaa se on saanut väistyä jonkin muun tieltä. Nyt kuitenkin päätin tähän kirjahyllyssäni lievästi sorrettuun teokseen tarttua, ja olin lukukokemuksesta erittäin yllättynyt. En osaa selittää mitä odotin, mutta näin jälkikäteen ei voi kun ihmetellä kuinka olen antanut tämän odottaa itseään jo vuoden päivät hyllyssäni. Tätä ei voinut jättää kesken. Tätä oli pakko lukea kunnes jokainenkin palanen loksahti paikoilleen. Joissakin asioissa huomasin arvanneeni ennalta oikein, mutta se ei millään tavalla häirinnyt lukukokemusta.

Pianotunnit on tarina nuoresta ja rakastuneesta pariskunnasta, jonka väliin sota tulee. Se on myös tarina nuoresta tytöstä, joka vihdoin uskaltaa elää ja antaa itsensä kasvaa naiseksi. Pianotunnit on myös kuvaus sota-ajan Hongkongista, rakkaudesta, selviytymisestä sekä petoksesta. Sota-ajan kuvaus oli rankkaa ja koskettavaa luettavaa, kuten sodasta kerrottaessa aina on. Kirjailija ei edes yrittänyt sivuuttaa sodan kauheuksia millään tavalla, vaan hän toi rohkeasti esiin sen mitä sota on, ja mitä puolia se voi ihmisissä pahimmillaan näyttää.



perjantai 8. kesäkuuta 2012

Rosamund Lupton - Sisar


"Tekisin mitä hyvänsä ollakseni sinun kanssasi juuri nyt, juuri tällä hetkellä, jotta voisin pidellä sinua kädestä, nähdä kasvosi, kuulla äänesi. Kuinka kirje voi korvata tuntemisen ja näkemisen ja kuulemisen - kaikki nuo aistireseptorit, optiset hermot ja värähtelevät tärykalvot? Mutta olemmehan onnistuneet aiemminkin käyttämään sanoja siltana välillämme, muistatko?"

On kuulkaa aivan kamalaa saada kirja loppuun yömyöhään, kun ei oikeastaan jaksa enää avata konetta jotta voisi kirjoittaa mielessä pyörivät ajatukset kirjasta blogiin. Seuraavana päivänä tilanne on jo ihan toinen. Ei koskaan saisi lopettaa kirjaa niin ettei saa kirjoitettua mitään kirjasta herääviä asioita heti ylös.

Ostin vähän aikaa sitten minua kiehtoneen Rosamund Luptonin esikoisromaanin Sisar, jonka lukeminen todellisuudessa kesti aika kauan. Palaan tähän hieman alempana, jahka olen ehtinyt teille hieman valottaa Sisaren sisältöä!

Beatrice asuu New Yorkissa kihlattunsa kanssa, ja elää tavallista ja turvallista elämää uraputkessa. Beatricen elämä muuttuu kuitenkin kertaheitolla kun hän saa kesken sunnuntailounaan puhelun äidiltään Englannista: hänen pikkusiskonsa Tess on kadonnut jäjettömiin. Beatrice matkaa kotiin välittömästi ja lähtee selvittämään mitä hänen siskollensa on tapahtunut.

Beatricen elämänkatsomus heittää kärrynpyörää, kun hän tutustuu rakkaan siskonsa ystäviin, elämään, naapuriin ja jopa hänen taloonsa. Hän saa myös huomata, ettei aina ole ollut Tessin elämässä ainoa ja ensimmäinen jolle hän huolensa jakaa, ja se saa Beatricen miettimään omaa käyttäytymistään.

Siinä missä kaikki uskovat Tessin kadonneen lopullisesti ja ikuisiksi ajoiksi, ei Beatrice anna periksi. Ei vaikka kuinka tosiasiat puhuisivat puolestaan. Beatrice on valmis tekemään ja antamaan kaikkensa, että hän saisi rakkaan siskonsa takaisin.

Minua alku ei temmannut heti mukaansa. Keskivaiheilla kirja muuttui paikoitellen jopa hieman tylsäksi, sillä tuntui että kaipauksessa vellottiin liian paljon, eikä se tuonut lukijalle juuri ja mielenkiintoista. Kirja ei kuitenkaan päästänyt otteestaan, sillä täydellistä juonen ratkaisua en ainakaan minä pystynyt missään vaiheessa ratkaisemaan ennen aikojaan, vaan todellakin viime metreillä. Silti juuri se keskivaiheen puutuminen sai luku-urakkani kestämään aika kauan.

En missään nimessä lyttää kirjaa, myönnän kuitenkin että odotin siltä ehkä enemmän. Huomasin myös, että minun oli yllättävän vaikeaa samaistua Beatricen tilanteeseen. Olin paikoitellen suorastaan hämmästynyt siitä, kuinka kiihkeästi ja suurella voimalla Beatrice kaipasi Tessiä. Oli oikeasti aika ravisuttavaa lukea jonkun kaipaavan sisartaan niin kovasti, että pohdin itseänikin tuohon tilanteeseen.

Sisar oli paikoitellen sekava, hieman tylsäkin paikoitellen, mutta tässäkin tapauksessa loppu pelasti kaiken, ja nosti lukemisen aivan uudelle tasolle. Juuri siksi tätä ei kannata lopettaa kesken.















sunnuntai 20. toukokuuta 2012

Haastetta kerrakseen

Hyvää sunnuntaita kaikille!

Janninna heitti minua haasteella vähän aikaa sitten, ja johon keskityn nyt. Ideana on kertoa 11 asiaa itsestään, antaa 11 kysymystä seuraaville joita pyydät mukaan haasteeseen sekä vastata niihin yhteentoista kysymykseen, jotka olet sinut haastaneeltasi saanut. Viime viikolla kerroinkin muutamia satunnaisia faktoja itsestäni, joten keksitäänpäs sitten jotain uutta, ettei vain tulisi samoja :)


11 asiaa minusta:

1. Olen äärimmäisen kärsimätön ihminen. Odottavan aika on aina minulle piinaavan pitkä, ja se saa kanssa-asujani aina hilpeälle tuulelle (olen kuulemman hauskaa katsottavaa kun käyskentelen ympäriinsä levottomana).
2. Aina toisinaan miehet vitsailevat siitä kuinka naiset keräävät "kaikenmaailman kippoja ja kuppeja, ja niitä on joka paikassa". Minä edustan juuri niitä naisia. Viimeisin astiahankintani liittyi muumeihin.
3. Minulle on tärkeää, että minulla on aina rahaa jemmassa pahan päivän varalle ja olen tarkka siitä etten heitä mitään pois jos sen voi mahdollisesti myydä ja laittaa rahat säästöön.
4. Pukeudun yleensä hyvin sporttisesti ja työpaikkani pukukoodi saa yleensä aikaan hieman päänvaivaa.
5. Olemme mieheni kanssa lievän asuntokuumeen kourissa ja etsimmekin suurempaa asuntoa jos sellainen meille sopiva vaan löytyisi. Oma piha, täältä tullaan! <3
6. En ole juurikaan kiinnostunut katsomaan urheilua, mutta MM- jääkiekosta olen viime vuosina syttynyt ihan toisella tavalla.
7. Kirjablogien ohella seuraan joitakin muotiblogeja, mutta niitä enemmän sisustusblogeja.
8. Minulla on vieläkin tallessa lapsuusvuosieni kirjekavereiden kirjeitä ihan vain siitä syystä että ne ovat aitoja kunnon kirjeitä, joita ei tänä päivänä enää juuri postiluukusta tipahda..
9. Minä en vieläkään tiedä mitä haluan isona tehdä.
10. Olen ihminen joka pitää vierellään mielellään yhden tosi ystävän, kuin monta kaveria.
11. Olen hirvittävän huono käyttämään koruja, ja taidankin olla ainoa nainen maailmassa joka toivoo ettei saisi ikinä koruja lahjaksi :D

Ja tässä Janninnan 11 kysymystä minulle:
1. Katsotko paljon televisiota? Mikä on lemppari sarjasi?
Katson todella vähän telkkaria, mutta sitäkin enemmän katson TV- sarjoja dvd- bokseilta :p Ikisuosikkini on Gilmoren tytöt.

2. Ärsyttävin kirjoitusvirhe jonka tiedät?
Jaiks. En osaa nimetä vain yhtä ärsyttävää, enemmänkin minua harmittaa nykyään kun lukee facebookista teini-ikäisten serkkujen päivityksiä, joilla ei tunnu olevan suomenkielen kanssa mitään tekemistä. Facebookin kautta huomaa hyvin, ketkä osaavat oikeasti kirjoittaa suomea.

3. Oletko kuunnellut äänikirjoja? Mitä olet tykännyt niistä?
Olen kuunnellut muutaman äänikirjan. Kokemus on ollut ihan hauska, varsinkin kun työmatkat olivat jossain vaiheessa sen verran pitkät että äänikirjaa kuunteli mielellään. Juuri automatkoihin äänikirjat sopivat kaikista parhaiten, esimerkiksi ihan kotona ollessani en äänikirjaa kuuntelisi.

4. Mikä oli toiveammattisi lapsena?
Lääkäri.

5. Minkä kirjan toivoisit jättäneesi kesken?
Minä en yleensäkään halua lukea enää yhtään naisiin kohdistuvasta väkivallasta tms. joten aihealueeltaan tuollaiset kirjat jätän suosiolla lukematta / kesken.

6. Ihanin vuodenaika?
Kesä. Heinäkuussa syntynyt on niin kesän lapsi kuin olla ja voi :)

7. Erikoisin tai hupsuin tapasi?
Mikä niistä? ;)

8. Paras Disneyn piirretty?
Leijonakuningas.

9. Miten lievität stressiä?
Lukemalla tai katsomalla tv- sarjoja boksilta.

10. Inhottavin kotityö? (tiskaus, imurointi, pyykkäys...)
Silittäminen!

11. Mikä kirja tai millainen kirjallisuus kuuluu kesään?
Chick-lit. Se on tarpeeksi huoletonta huolettomiin kesäpäiviin :)


Ja sitten kinkkiset kysymykseni seuraaville:)

1. Onko sinulla muita harrastuksia lukemisen lisäksi?
2. Miten kuvailisit itseäsi?
3. Onko sinulla joitain paheita?
4. Mikä on elämässä tärkeintä?
5. Mistä asioista innostut?
6. Paras asia, mitä elämässäsi on tapahtunut?
7. Kuvitellaan, että joutuisit pakkaamaan reppusi siinä pelossa että joutuisit äkillisesti lähtemään kodistasi. Mitä tavaroita reppusi sisältäisi?
8. Mitä asioita et missään nimessä tekisi, vaikka sinulle luvattaisiin siitä/ niistä huimia rahasummia?
9. Entäpä mitä tekisit jos eräänä lauantai-iltana huomaisit voittaneesi loton pääpotin?
10. Mitkä asiat saavat sinut surulliseksi?
11. Luetko muita blogeja kuin kirjablogeja? Millaisia?

Haastan mukaan seuraavat 5 henkilöä, sillä näyttää siltä että kovin moni on jo tämän ehtinyt tehdä:

Tessa (Aamuvirkku yksisarvinen)
Booksy (Booking it some more)
Jossu (Jossun lukupäiväkirja)
Terhen (Kirja käsilaukussa)
Linnea (Kujerruksia)

torstai 17. toukokuuta 2012

Cecilia Samartin - Kaunis sydän



" Kun elämä kuljettaa meitä pois polulta, jonka olemme itsellemme kuvitelleet, me synnymme uudelleen"

Anan lapsuus on ankara ja köyhä sodan runtelemassa El Salvadorissa. Kun äiti eräänä aamuna pyytää Anaa menemään piiloon tämän rakkaan ompelukoneensa alla olevaan puiseen kaappiin tekee Ana työtä käskettyä. " Kuvittele, mija. Kuvittele, että olemme kaksi lintua, jotka ovat löytäneet lepopaikan. Olet täällä turvassa siihen saakka, että tulen noutamaan sinut."

Tuona hetkenä Anan elämä muuttuu radikaalisti ja se vie hänet aina Amerikkaan asti.
Ana etsii rauhaa luostarista ja kokee paikan kodikseen. Siellä hän tuntee olevansa turvassa ja odottaa aikaa jolloin hänestäkin tulee yksi sisarista. Elämällä vain sattuu olemaan Anan varalle muita suunnitelmia, kun luostari lähettää hänet varakkaaseen Trellisien perheeseen lastenhoitajaksi.

Muutama kuukausi muuttuu vähitellen vuosiksi ja vaikka Analla on rankka menneisyys, pystyy hän tuomaan tuohon suureen taloon rakkautta ja iloa jota se ei ole aikoihin kokenut, ja jota rahalla ei voi saada. Ana kiintyy perheeseen ja sen lapsiin niin kovin, että ajatukset elämästä luostarissa jäävät vähitellen taka-alalle.

Nyt myöhemmin Ana valvoo rakkaansa unta tämän kuolinvuoteella ja muistelee menneisyyttään, kuinka lapsuuden kauheudet toivat hänet aina Amerikkaan saakka perheeseen, joka otti hänet omaksi jäsenekseen. Kirjassa mennäänkin kahdessa eri aikatasossa, joka ei häiritse eikä keskeytä lukijaa millään tavalla. Menneisyys kytkeytyy nykyhetkeen taitavasti ja se on myös kytköksissä kaikkiin tuleviin tapahtumiin. Vaikka osan tarinan kulusta lukija pystyykin melko pian arvaamaan, ei se vie pohjaa lopulta tarinalta. Samartin pitää lukijaa taitavasti otteessaan loppuun saakka.

Samartin kirjoittaa jälleen omalla vangitsevalla tyylillään, jossa on jännittävyyttä, surumielisyyttäkin mutta ennen kaikkea myös kauneutta. Tuntuu, että Samartin parantaa kirja kirjalta. Nora & Alicia teki minuun suuren vaikutuksen ja Kaunis sydän sai minut lopullisesti Samartinin pauloihin. Hänestä on todellakin tullut yksi lempikirjailijoistani!