perjantai 26. helmikuuta 2016

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Teos 2012
Kansi Adam Johnson
Oma ostos kirjakaupasta


"Kuolema on veden liittolainen. Niitä ei voi erottaa toisistaan, eikä niistä kumpaakaan voi erottaa meistä, sillä niistä meidät on lopulta tehty: veden muuttuvaisuudesta ja kuoleman läheisyydestä. Vedellä ei ole alkua tai loppua, mutta kuolemalla on molemmat. Kuolema on molemmat. Toisinaan kuolema kulkee kätkettynä veteen, ja toisinaan vesi karkottaa kuoleman, mutta ne kulkevat aina yhdessä, maailmassa ja meissä."

Maailmasta on loppumassa vesi. Ihmiskunta elää keskellä niukkuutta jossa vedestä on tullut arvokasta. Veden käyttöä säännöstellään ja väärinkäytöksistä rangaistaan ankarasti. Ihmiset elävät voimakkaan diktatuurin vallan alla, eikä maailma ole enää sellainen kuin me sen luulemme olevan. Ilmastonmuutos on tehnyt niin suuria tuhoja, että paitsi vedestä on pulaa, ovat Ruotsi ja Norja alueita jotka on menetetty. Suomikin on kutistunut hyvin pieneksi paikaksi. Aika jota elämme nyt, on aikaa ennen Hämärän vuosisataa.

Noria kuuluu vanhaan teemestarien sukuun, ja kahdeksantoistavuotiaan Norian on aika ottaa vastaan sukunsa perinne ja tehtävä täysivaltaisena teemestarina, sekä salaisuus joka ei saa paljastua. Teemestarit ovat veden vartijoita, ja koska aikana jolloin veden kätkeminen on rikoksista pahin, valtaapitävien katse kiinnittyy lopulta väistämättä teemestarin taloon.

Minun piti kirjakaupasta ostaa Itärannan uusin, Kudottujen kujien kaupunki, mutta se oli kirjakaupasta tuolloin loppu. Myyjä pahoitteli kovasti minulle tilannetta, mutta totesin, että eikös se vain ole vallan hyvä tilanne että kirja on niin suosittu että se loppuu kaupasta :) Myyjäkin hymyillen totesi että niinhän se taitaa olla. Samainen myyjä suositteli Teemestarin kirjaa joka minulla olikin lukematta ja päätin kokeilla.

Teemestarin kirjan lukemisesta on nyt kuitenkin kulunut jo tovi aikaa, ja vieläkin tässä pallottelen ajatusteni kanssa että mitä niistä nappaan ja kirjoitan.

Itäranta on luonut hienon ja mielenkiintoisen tulevaisuuteen sijoittuvan maailman, jossa vesi jota pidämme helposti itsestäänselvyytenä, ei sitä tulevaisuudessa ole. Ilmastonmuutos on ollut ihmiskunnalle suuri katastrofi, ja jokainen päivä on taistelua hengestä ja puhtaasta vedestä. Ihminenhän voi elää pidemmänkin aikaa ilman ruokaa, mutta ilman vettä se ei selviä.

Olin lumoutunut Itärannan tavasta kirjoittaa. Siinä oli jotain yhtä raikasta kuin puhtaassa, kylmässä vedessä. Ei ole suinkaan ihme, että Teemestarin kirjaa on käännetty englanniksi ja se on saanut hyvän vastaanoton maailmalla. Englanninkielinen painos kirjasta kulkee nimellä Memory of Water. 

Vaikka olin innostunut kirjasta kovasti, ja pidin valtavasti Itärannan luomasta vaihtoehtoisesta maailmankuvasta, nousi minulle kuitenkin kirjaa kohtaa lopulta pieni pettymys. Suurin ongelmani kirjan suhteen oli nimittäin se, että se loppui minusta kesken. En ollut yksinkertaisesti tyytyväinen siihen kuinka Norian osalta tarina päättyi. Kun minusta mielenkiintoisen tarinan olisi pitänyt alkaa ja lähteä lentoon, jätettiin se lukijan mielikuvituksen varaan ja sivut päättyivät. Eih! Oli hämmentävää lukea kirja, joka näin selkeästi jätti minulle olon että tarina jäi kesken. Ja että kirja samaan aikaan oli myös vallan loistava.

Olen ollut siis hyvin ristiriitaisissa tunnelmissa kirjan suhteen, ja siksi olin jo jossain vaiheessa luovuttamassa tämän tekstin suhteen. Eihän siinä nyt ole mitään järkeä että samaan aikaan on tykännyt lukemastaan mutta lopulta on kokenut pettymyksen. Mitä ilmeisemmin pallottelu ajatusteni kanssa on edelleen kesken.

Huolimatta sekavista ajatukistani Teemestarin kirjan suhteen, haluan edelleen lukea Kudottujen kujien kaupungin. Jo pelkästään Itärannan kieli on syy tarttua hänen teoksiinsa uudelleenkin.




keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Sadie Jones: Kotiinpaluu

Sadie Jones: Kotiinpaluu
Otava 2016
Suomennos Marianna Kurtto
Kansi Haywood Magee / Gettyimages
Englanninkielinen alkuteos The Outcast, 2008
Kirjastosta lainattu


"Isä oli jännittävä, ja ihailun kohde, mutta myös vieras joka muutti kodin tasapainoa. Gilbertin univormua ei ollut poltettu, vaan se roikkui vaatekaapissa vierashuoneessa, jossa hän pukeutui. Lewis olisi halunnut että Gilbert käyttäisi edelleen univormua ja olisi etäinen ja sankarillinen sen sijaan että oli todellinen ja vaikutti Lewisin päivittäiseen elämään kuten nyt vaikutti. Puvussaan ja tweed-takissaan Gilbert näytti isämäiseltä ja helposti lähestyttävältä, mutta vaikutelma oli petollinen, sillä hän oli muukalainen, ja olisi ollut helpompaa jso hän ei olisi näyttänyt joltakulta niin tutulta, kun hän ei kuitenkaan ollut."


Lewis Aldridge on vasta pieni poika kun hän näkee äitinsä kuolevan tapaturmaisesti. Tapahtumapaikalta kannetaan kotiin poika joka ei pysty kertomaan mitä tapahtui, ja viileä suhde isään viilenee entisestään. Isä suree, ja jättää samalla pienen pojankin suremaan yksin.

Vuosia myöhemmin 19-vuotias Lewis palaa kotiin vapauduttuaan juuri vankilasta. Kaikesta huolimatta Lewis suuntaa lapsuudenkotiinsa vaikka ahdistaakin. Kotiinpaluun myötä menneisyys palaa elämään ja kulissit alkavat murentua niin perhesuhteissa kuin pikkukaupungin tekopyhyydessäkin.

Alan varmasti pian toistamaan itseäni, mutta olen onnistunut alkuvuodesta lukemaan useita upeita teoksia, ja Sadie Jonesin Kotiinpaluu on ehdottomasti yksi niistä. Jones kiertää lukijan pikkusormensa ympärille täysin, ja vangitsee lukemaan kasvavan pojan kipeän tarinan. Lewisin menetys ja kasvutarina karussa ympäristössä koskettaa aivan mielettömästi, ja vaikka kirja on upea on se myös ehdottoman surullinen, synkkä ja ahdistavakin.

Kun Lewisin Elizabeth äiti kuolee, ottaa Gilbert-isä nopeasti uuden nuoren vaimon Alicen, joka on niin epävarma itsestään että ei pysty auttamaan Lewisia. Lewis jää täysin yksin, ulkopuolelle. Lukijana tuli tunne, että haluaisi ottaa tuon pienen pojan kainaloon ja lohduttaa. Kantaa poika pois keskeltä pinnallisuutta ja yksinäisyyttä. Antaa halaus, jota hän niin kovasti kaipaa.

Kirja vaikutti minuun syvästi, ja se todella heitti keskelle tunnemyrskyä. Välillä tuli mietittyä, onko maailmassa enää toivoa, mutta onneksi kirjan lopussa voidaan nähdä pieni valon pilkahduskin! Ihon alle menevä tarina olisi tuntunut suorastaan epätoivoiselta ja pahalta, jos Jones ei olisi loppuun antanut toivon hippusta.

Kotiinpaluu on Jonesin esikoisteos vuodelta 2008, mutta se suomennetaan vasta nyt. Tätä ennen Jonesilta on suomennettu vain yksi teos Ehkä rakkaus oli totta, ja se totta vie pongahtaa nyt lukulistalleni. Kotiinpaluun taitava kerronta ja mieleenpainuva tarina vakuuttivat minut siitä, että Jonesiin kannattaa tutustua jatkossakin.

Kotiinpaluu on yksi niistä kirjoista, jotka jälleen muistuttavat minua siitä miksi luen. Yksi vuoden parhaimmista lukemistani kirjoista.

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Liane Moriarty: Nainen joka unohti

Liane Moriarty: Nainen joka unohti
WSOY 2016
Suomennos Helene Bützow
Kansi Amor y Casualidad / Getty Images
Englanninkielinen alkuteos What Alice Forgot
Arvostelukappale kustantajalta


Viime aikoina on tullut luettua hyviä, mutta melkoisen raskaita kirjoja. Siksi olinkin innoissani kun minua muistettiin Liane Moriartyn uusimmalla Nainen joka unohti -kirjalla, joka varmasti veisi tunteet ja fiilikset hieman kevyempään suuntaan. Jo pelkästään kansi kutsui lukemaan, ja ahmaisinkin kirjan nopeaan tahtiin. Tämä oli kirja jota kaipasin tähän väliin.

Kuitenkin, kansi saattaa hieman hämätä kyseessä olevan pelkkää "hömppäkirjallisuutta", mutta yllättäen mukana oli isojakin teemoja joiden parissa hieman liikuttuu.

Alice lähestyy neljääkymmentä, ja kesken steppituntinsa putoaa pää edellä lattiaan. Tämän seurauksena Alice menettää muistinsa, tarkalleen ottaen kymmenen vuotta elämästään. Yllättäen hän onkin kolmen ventovieraan lapsen äiti joiden nimiä ei muista ja eroamassa rakkaasta aviomiehestään Nickistä. Alicen sisko käyttäytyy oudosti, ikään kuin siskokset eivät olisi kunnon väleissä. Peilissä näkyy vanhempi mutta hoikempi nainen, eikä hän ymmärrä alkuunkaan kuinka hänen elämänsä on voinut muuttua niin paljon kymmenessä vuodessa. Mitä ihmettä hänen elämässään on tapahtunut? Ja palaako hänen muistinsa koskaan ennalleen?

Nainen joka unohti on kaikessa keveydessään melkoisen oivaltava. On asioita joita haluamme muistaa ja niitä, joita yritämme unohtaa. Voisiko muistinmenetys itseasiassa olla hyväkin asia, ja mahdollisuus aloittaa elämä puhtaalta pöydältä? Mikä elämässä oikeasti on tärkeintä?

Moriarty kirjoittaa hauskasti ja koukuttavasti. Mukana on sopivan kokoinen henkilögalleria ja isojen asioiden äärelläkin Moriarty pitää tekstissään huumorin pilkkeen. Moriarty tarjoilee sopivasti erilaisia juonenkäänteitä, ja vielä viime metreilläkin on lukijana hieman epävarma kuinka tarina oikein päättyy. Tämä kirja siis pitää loppuun asti tyylinsä. 


keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Marceline Loridan-Ivens: Isä, et koskaan palannut - Minun keskitysleiritarinani

Marceline Loridan-Ivens: Isä, et koskaan palannut - Minun keskitysleiritarinani
Gummerus 2016
Suomennos Marja Luoma
Ranskankielinen alkuteos Et tu n'es pas revenu, 2015
Arvostelukappale kustantajalta

"Sinä ehkä selviät, koska olet nuori, minä en palaa koskaan." Ennustuksesi on syöpynyt minuun yhtä rajun lähtemättömästi kuin vankinumero 78750, joka tatuoitiin vasempaan käsivarteeni pari viikkoa myöhemmin."

Keväällä 1944 viisitoistavuotiaan Marcelinen lapsuus loppuu täysin ja peruuttamattomasti. Marceline joutuu isänsä kanssa junaan, jonka päämääränä ovat kammottavat Aushwitzin ja Birkenaun keskitysleirit. Isä ja tytär erotetaan toisistaan, isä joutuu Aushwitziin ja Marceline Birkenauhun. He näkevät vielä kerran, mutta isän ennustus junamatkalla käy toteen vaikka Marceline ei suostunutkaan asiaan tuolloin uskomaan.

Seitsemänkymmentävuotta myöhemmin Marceline kirjoittaa isälleen ja avaa auki haavat. Hän kertoo mitä leirillä tapahtui, mitä niiden jälkeen, ja millainen ihminen hänestä lopulta tuli. Leirien tapahtumia on mahdoton unohtaa, ja niitä asioita Marceline kantaa mukanaan ikuisesti. Eikä kaipuu isästä lopu koskaan.

Loridan-Ivens kirjoittaa kokemuksistaan keskitysleirillä tarkasti ja viiltävästi, mutta ei sorru mässäilemään kauhulla. Olen lukenut paljon kirjoja liittyen holokaustiin, enkä osaa vieläkään lukea yhtäkään keskitysleirikertomusta liikuttumatta. Sivuttiin kauhukokemuksia sitten ohimennen tai yksityiskohtaisesti, en koskaan lakkaa suremasta sitä mitä miljoonat viattomat ihmiset ovat joutuneet kokemaan.

Loridan-Ivensin kohtalo ei tee poikkeusta keskitysleirikokemuksissa. Vaikka hän selviää, on hän joutunut nuorena kokemaan sellaisia kauhuja joita harva ihminen voi koskaan ymmärtää. Ja hän menetti rakkaan isänsä, palaten kuin muukalaisena perheensä pariin. Keskitysleiritarinat eivät ole koskaan mukavaa luettavaa, mutta ne ovat tärkeitä. Emme koskaan saa unohtaa tai painaa villaisella tuota synkkää ajanjaksoa historiassa.

Kirja on omaelämäkerrallinen, mutta se on ollut kirjoittajalle varmasti myös lopullinen surutyön päätös vanhuudenpäivillä. Loridan-Ivens kirjoittaa suoraan isällensä, ja tekstistä paistaa paikoitellen läpi huono omatunto siitä että juuri tytär palasi, ei isä. Vaikka eloonjäämisvietti leirillä oli vahva, alkoi se rakoilla vapautumisen jälkeen. Hän kuitenkin meni naimisiin kahdesti ja loi uraa arvostettuna dokumentaristina.

Isä, et koskaan palannut ilmestyi suomeksi vainojen uhrien muistopäivänä, 27.1. Loridan-Ivens (s.1928) on César-palkittu ranskalainen dokumentaristi, ja on kirjoittanut kirjan yhdessä ranskalaistoimittaja Judith Perrignonin kanssa. Ranskalainen kirjallisuuslehti Lire valitsi kirjan vuoden 2015 parhaaksi elämäkerraksi, ja sille myönnettiin Jean-Jacques Rousseau -palkinto parhaasta omaelämäkerrasta vuonna 2015.

Kirjan on lukenut myös Leena Lumi.