torstai 31. tammikuuta 2013

Elif Shafak - Rakkauden aikakirja


Rakkauden aikakirja (The Forty Rules of Love, 2009) Gummerus 2010.
 Suomennos Maria Erämaja, kansi Jenni Noponen

"Rakkautta ei voi selittää. Sen voi ainoastaan kokea.
Rakkautta ei voi selittää, ja kuitenkin se selittää kaiken."

Amerikkalaisen kotirouvan Ellan elämästä puuttuu jotakin. Lapset ovat kasvaneet, eivätkä tarvitse Ellaa enää niin paljon kuin aikaisemmin. Aviomies David ei myöskään tunnu tarvitsevan häntä enää, vaan saa lohdun ja sisällön elämäänsä muilta naisilta. Liitto Davidin kanssa ei ole ollut enää vuosiin onnellinen. He antavat päivien kulua rutiineilla ja antavat ajan vain virrata. Ensimmäinen törmäys alkaa vapisuttaa avioliittoa, kun vanhin tytär Jeanette ilmoittaa kesken opiskelujen menevänsä naimisiin. Ella huomaa vastaavansa ivallisesti tyttärelleen ja samalla jollain tavalla tunnustavansa hänen ja Davidin liiton olevan onneton. Rakkaudeton.

Tapahtumien keskellä Ella on saanut vuosien jälkeen työpaikan, joka on muutakin kuin kotiäitinä toimiminen. Ella toimii Bostonilaiselle kirjallisuusagentuurille ja on saanut luettavakseen tuntemattoman Aziz Zaharan käsikirjoituksen Suloinen rienaus. Ellasta tuntuu jostain käsittämättömästä syystä, että kuin se olisi kirjoitettu juuri hänelle, että juuri Ellan on määrä lukea kirja. Kaikki hänen aikaisemmat ajatuksensa ja tuntemuksensa  rakkaudesta ovat kirjan sivuilla kumottu täysin.

"Huolimatta siitä mitä jotkut sanovat, rakkaus ei ole vain suloinen tunne, joka tulee ja sitten väistämättä haihtuu nopeasti pois."

Suloinen rienaus kertoo 1200- luvulla eläneiden Rumin ja Shamsin tarinan, joka on täynnä rakkautta mutta myös sydänsurua. Vaikka tapahtumat sijoittuvat kauas menneisyyteen, tapahtumat tulevat lähelle nykypäivää, sillä rakkautta ja sydänsurua on kaikista vuosisadoista huolimatta aina. Ellan lukiessa Suloista rienausta, tulee hänelle tarve saada olla yhteydessä tähän tuntemattomaan kirjailijaan. Pian Ella ja Aziz alkavatkin käydä intensiivistä sähköpostiviestittelyä, joka muuttuu pian elämää mullistavaksi.

Olen nyt lukenut peräkkäin kaksi äärimmäisen upeaa teosta, jotka molemmat on kirjoitettu upeiden  naiskirjailijoiden kynästä. Olenkin ollut viime aikoina kaukana idässä ja paluu muille leveysasteille ei taida käydä helposti... Rakkauden aikakirja oli kertakaikkiaan upea kirja, johon ihastuin täysin. Shafak kirjoittaa vangitsevasti, kauniisti ja voimakkaasti. Kirjan neljäkymmentä sääntöä voimaannuttavat, saavat ajattelemaan ja kertovat, että oikeaoppinen usko Jumalaan ei käy oppikirjan kautta, vaan puhtaan sydämen kautta. Ymmärrän, että joitakin nämä säännöt ovat lukemista häirinneet, mutta minulla tätä ei käynyt. Jotenkin tarina itsessään vei mukaansa niin täysin, ja säännöt ikään kuin kuuluivat kuvaan. Ei tullut tunnetta, että tässä saarnattaisiin.

Rakkauden aikakirja etenee kahdessa eri aikatasossa, nykyajassa ja 1200- luvulla. Tämä ei häiritse, aikatasoilla hyppiminen on sujuvaa ja jokaisen henkilön tarinaa lukee mielellään ja kiinnostuneesti. Tässä kirjassa oli kaiken kaikkiaan niin paljon sanomaa, elämän viisautta ja ihmisluonnon kuvausta etten osaa tätä kaikkea hienoutta edes sanoiksi pukea. Tykästyin Kirottuun Istanbuliin, mutta tähän ihastuin vielä enemmän.

"Elämä ilman rakkautta on merkityksetön. Älä kysy itseltäsi, millaista rakkautta sinun tulisi etsiä, hengellistä vai ruumiillista, jumalaista vai maallista, itämaista vai länsimaista. Erottelut johtavat ainoastaan uusiin erotteluihin. Rakkaudella ei ole nimiä eikä määritelmiä. Se on mitä on, puhdasta ja yksinkertaista.
Rakkaus on elämän vettä. Ja rakastaja on tulisielu.
Maailmankaikkeus pyörii eri tavalla, kun tuli rakastaa vettä."


torstai 24. tammikuuta 2013

Kamila Shamsie - Kartanpiirtäjä


Kamila Shamsie (Kartography), Gummerus 2011. Kansi: Istockphoto, suomennos Kristiina Drews

"Nyt, kun vuoden 1995 alkuun enää muutama päivä, Pakistan on kansakuntana lähes 48-vuotias - niin nuori, että vielä on ihmisiä, jotka ovat eläneet koko sen historian ajan ja kauemminkin, mutta toisaalta niin vanha, ettei vaikeuksia voi enää panna lastentautien syyksi. Kansakunnan syntymävuoden 1947 ja vuoden 1995 välille, täsmälleen meidän alkumme ja nykyhetkemme puoliväliin, osuu vuosi 1971, josta minä en tiedä juuri mitään - paitsi että silloin oli sota, ja Itä-Pakistanista tuli Bangdalesh, ja että silloin me varmaan syyllistyimme hirvittäviin tekoihin, koska niistä on pitänyt vaieta näin tyystin. Onko meidät mykistänyt häpeä kun hävisimme sodan - vai syyllisyys siitä mitä yritimme voittaa?"

Karim ja Raheen ovat lapsuudestaan asti nukkuneet samassa kehdossa, täydentäneet toistensa lauseet, puhuneet toisillensa anagrammein. Olleet kuin sisko ja veli.
Elämä Karachissa on väkivaltaista, likaista ja korruptoitunutta, mutta Karim ja Raheen eivät näe tätä kaikkea täysin eläessään parempiosaisina keskiluokkaisissa perheissään. Heille Karach on elävä, rohkea, kaunis ja ennen kaikkea koti. Kun levottomuudet lisääntyvät Pakistanissa, pakenee kartoista kiinnostunut Karim perheineenLontooseen ja erottaa ystävykset useiksi vuosiksi. Kun Raheen ja Karim aikuisiällä taas kohtaavat, kohtaavat he myös asioita menneisyydestä, joilta mielellään sulkisi silmänsä. He kohtaavat menneisyyden raskaan painolastin, väärinkäsitykset, eikä mikään näytä enää samalta kuin ennen.

Kartanpiirtäjä on rakkauslaulu Karachille. Se on myös kertomus ystävyydestä, rakkaudesta, menneisyyden haamuista ja anteeksiannosta. Se on Karimin ja Raheenin kasvutarina täynnä yhteisymmärrystä mutta myös väärinkäsitystä. Shamsie kirjoittaa vahvasti ja upeasti, eikä anna lukijan unohtaa, että vaikka maailmassa tapahtuisi mitä, ei saa unohtaa sitä taistelua jota jokainen käy sydämessään. On helppoa olla omalla mukavuusalueellaan, ja jättää menemättä muualle, joka tarkottaisi ikävienkin asioiden kohtaamista.

Minut Kartanpiirtäjä lumosi ja avasi ovet taas erääseen maailmankolkkaan, josta tiedän hävettävän vähän. Pakistanin tilanne ei ole minulle täysin tuttu, ja mikäli olisin tiennyt maan historiasta enemmän, tästä teoksesta olisi varmasti saanut vielä enemmän irti. Kartanpiirtäjä on ilmestynyt suomeksi jo vuonna 2011, mutta luen tämän vasta nyt. Silti tämä noussee varmasti yhdeksi tämän vuoden hienoimmaksi luetuksi kirjaksi.

Kartanpiirtäjä piti kauneudellaan, kerronnallaan ja menneisyyden tapahtumilla minut tiukasti otteessaan ja aidosti nautin jokaisesta hetkestä kirjan parissa. Shamsieta lukee mielellään, eikä hän tarjoile lukijalle kaikkea kerralla, josta pidän suuresti. Kartanpiirtäjä oli todella hieno lukukokemus, jossa ei ollut mitään turhaa. Tämä jää mieleen kaikessa ihmisyyden rumuudessa ja kauneudessa vielä pitkäksi aikaa.

"Jos minä en olisi minä, sinä et olisi sinä."

tiistai 22. tammikuuta 2013

Sarah Winman - Kani nimeltä jumala

Sarah Winman (When God Was a Rabbit 2011). Tammi 2012. 
Suomennos Aleksi Milonoff, kansi Eevaliina Rusanen, kannen kuva: Gettyimages

Kun katselen valokuvia niiltä vuosilta, näen niissä kyllä itseni - seison vaikkapa Eiffel-tornin tai Vapaudenpatsaan edessä tai polviani myöten meressä vilkuttaen ja hymyillen kameralle - mutta niin kuin nyt tiedän, näitä kokemuksia sävytti ankea innottomuus, joka sai sateenkaarenkin näyttämään harmaalta. 
Jenny Penny ei kuulunut siihen ajanjaksoon, ja ymmärrän nyt, että hän oli se puuttuva väri. Hän piti koossa näitä odotuksen vuosia ja valaisi niitä molemmin puolin kuin majakka. Kun hän saapui luokkaan sinä ankeana tammikuun aamuna, tuntui kuin itse uusi vuosi olisi saapunut ja tuonut tullessaan lupauksen jostain paremmasta. Mutta ainoastaan minä näin sen. Muut, sovinnaisuuden rajoittamat, vain nauroivat tai pahimmillaan haukkuivat häntä. Hän oli toisesta maailmasta, erilainen. Mutta niin olin minäkin, salaa. Hän oli puuttuva palaseni, vastakappaleeni.

Eleanor Maud, Elly, syntyy maailmaan vanhempiensa makuuhuoneessa samana vuonna kun Martin Luther King kuoli unelmansa puolesta, kun Vietnamissa sodittiin ja kun Pariisin kadut vallattiin. Elly on perheen kuopus ja yhdeksi lapsuuden tärkeimmäksi tukipilariksi nousee veli Joe, joka ottaa Ellyn siipiensä suojaan kun äiti ei jaksa oman surunsa keskellä. Toinen Ellyn elämän tärkein ihminen on Jenny Penny. Tyttö, joka on hieman outo ja jonka perhesuhteet kummastuttavat Ellyä. Elly ja Jenny Penny ovat parhaita ystäviä.

Kun Elly kohtaa lapsena jotain jota ei osaa käsitellä, mutta kertoo sen veljelleen, päättää veli ostaa hänelle kanin. Kani saa nimen jumala, ja kanista Ellylle ystävä, jonka kanssa puhua. Jumala -kani on kaiken kaikkiaan kuitenkin hyvin pienessä roolissa tarinassa, mitä kirjan erikoisen nimen perusteella voisi olettaa.

"Sanoinhan, että hankin sinulle oikean ystävän."
  "Se on kani!" sanoin ihastuksesta suunniltani.
  "Se on oikeasti belgianjänis", hän sanoi hyvin veljellisesti.
  "Belgianjänis", toistin hiljaa, kuin hänen sanansa olisivat tarkoittaneet samaa kuin rakkaus.
  "Minkä nimen haluat antaa sille?" hän kysyi.
  "Eleanor Maud", sanoin.
  "Et voi antaa sille omaa nimeäsi", veli nauroi.
  "Miksen?" sanoin hiukan lannistuneena. 
  "Koska se on poika", hän sanoi. 
  "Ai", sanoin ja katsoin kanin kastanjanruskeaa turkkia, valkoista häntää ja kahta pientä papanaa, jotka olivat pudonneet sen takapuolesta, ja ajattelin, että se tosiaan näyttikin pojalta.
  "No mikä sen nimi voisi olla?" kysyin. 
  "Jumala", veli sanoi mahtipontisesti.

Teos on jaettu kahteen osaa, ensimmäisessä eletään Ellyn ja Jenny Pennyn lapsuutta, ja maailma on suuri ja hämmentävä, kuten pikkulapsen silmin kaikki on. Toisessa osassa lukija kohtaa aikuisen Ellyn, joka elää menneessä, etsii itseään ja kaipaa kaikkea. Ellyn ja Jenny Pennyn elämät ovat kohtalon johdosta ajauteet erilleen, mutta Elly ei pysty unohtamaan lapsuuden parasta ystäväänsä.

Voi kuinka olisin halunnut rakastua tähän kirjaan! Kirjaa oli helppo lukea, ja ensimmäinen osa menikin aika vauhdilla, mutta kirjan toinen osa sai puutumaan. Tuntui että kirjaan oli ahdettu liikaa, ja tragedian määrä olisi voinut olla maltillisempikin. Pidin kuitenkin hurjan paljon kirjailijan tyylistä kirjoittaa, sillä se oli paikoitellen lukijan kannalta hyvinkin hämäävää ja joitakin kohtia piti käydä uudemman kerran läpi. Winman myös aloitti lauseita toisinaan niin, että tapahtuman ymmärtämisen kannalta keskeinen seikka paljastui lukijalle vasta viime hetkillä. Tämä ei häirinnyt minua missään vaiheessa, vaan pidin kirjoitustyyliä virkistävänä.

Mutta kuten ylempänä kerroin, ei tämä saanut minua hypähtämään riemusta. Useissa blogeissa kirja on saanut hyvät arviot, ja päätin että tämä täytyy lukea. Tästä ei tullut minun kirjaani, mutta näin me olemme erilaisia ja ihastumme erilaisiin teoksiin :)

sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Suzanne Collins - Nälkäpeli trilogia



Suzanne Collins (The Hunger Games, Catching Fire, Mockingjay) WSOY 2012. 
Suomennos Helene Bützow, Kansi Maarit Norvanto

Joululahjaksi saamani Nälkäpeli- trilogia on vienyt minua tämän muutaman viikon enemmän tai vähemmän tiiviisti. Olen jo pidemmän aikaa ollut erittäin kiinnostunut lukemaan tätä kovasti hehkutettua teosta mutta odottanut saavani käsiin koko trilogian kerralla. Tiedän itseni sen verran hyvin, ettei mistään tule mitään jos ei jatko-osaa ole lähestulkoon heti saatavilla. Ja oikeassa olinkin, sen verran koukutuin ihmisistä ja tapahtumista, että pakko oli saada tietää mitä tapahtuu seuraavaksi. Uskon että tämä yhteenputkeen lukeminen oli muutenkin hyvä ratkaisu, koko tarinassa on kiinni alusta loppuun saakka, eikä taukoja tule.

En arvostele seikkaperäisesti jokaista kirjaa erikseen, vaan kerron ajatuksiani trilogiasta kokonaisuudessaan. Ajattelen tätä yhtenä kokonaisena kirjana, mitä se minulle tavallaan olikin tässä yhteisniteessä. Oli aika hurjaa pitää kädessä tätä yli 1000 sivuistä järkälettä ja ajatella lukevansa tämän vielä suhteellisen nopeassa tahdissa. Ilman pakollista työhön menoa kirja itseasiassa olisikin kaluttu nopeamminkin loppuun sillä oli vaikea lopettaa lukemista kesken.

Mutta nyt hieman juonta!

Eletään tulevaisuuden maailmassa, jossa luonnonkatastrofin kohdanneesta Pohjois-Amerikan raunioista syntyy Panemin valtakunta jota hallinnoi mahtava Capitol. Valtakunta on jaettu 12 vyöhekkeeseen. Siinä missä Capitolin asukkaat elävät yltäkylläisyydessä on vyöhykkeillä puutetta ruoasta ja ihmiset ovat köyhiä. Pahinta vyöhykkeiden elämässä on kuitenkin Capitolin luoma Nälkäpeli, jossa jokaiselta vyöhykkeeltä valitaan yksi poika ja yksi tyttö taistelemaan vuotuisessa Nälkäpelissä jossa voittajia on vain yksi. Aikuiset pelkäävät lastensa joutuvan valituiksi ja Capitolilaiset odottavat innolla viihdettä jota Nälkäpelin edetessä seuraa. Nälkäpeli on Capitolin julma tapa osoittaa kaikille vyöhykkeiden asukkaille kuka heitä hallitsee. Jotta nöyryytys ja kauhu olisi mahdollisimman kamalaa, pakottaa Capitol pitämään tapahtumaa urheilujuhlana, jossa eri vyöhykkeet ottavat mittaa toisistaan.

Kun kaikki vyöhykkeen 12 asukkaat kokoontuvat elonkerjuun aikana kaupungintalon eteen, ovat 12-18 -vuotiaat omalla alueellaan peläten oman nimensä huutamista ja näin ollen osallistumista Nälkäpeliin. Katniss Everdeenin pahimmat pelot käyvät toteen, kun hänen pikkusiskonsa Primin nimi kuulutetaan. Katniss ei voi lähettää Primiä kuolemaan, ja ilmoittautuu vapaaehtoiseksi kilpailijaksi Primin tilalle. Ilmoittautuminen Nälkäpeliin vie Katnissin kyvyt äärirajoilleen, sillä myöhemmin Nälkäpelin edetessä häntä epäillään yllytyksestä kapinaan. Osalliseksi joutuu myös Katnissin pelipari Peeta. Katnissin koko elämä muuttukin yhtäkkiä yhdeksi suureksi peliksi, jossa Katniss joutuu miettimään kehen voi todella luottaa, mikä on totta, mikä tarua.

Nälkäpelin juonta on hankala tiivistää, varsinkin siksi etten halua paljastaa juonen kulusta liikaa. Minulle tapahtumakäänteet tuottivat yllätyksiä, enkä lopussa ollut varma miten tarina voi ylipäänsä päättyä. Matkan varrella pääsee tutustumaan useisiin hahmoihin ja päähenkilö Katnissin rinnalla minä tykästyin ehdottomasti eniten Peetaan. Katniss oli henkilönä mielenkiintoinen, välillä tämä vauhdikas sisupussi sai hengästymään nokkeluudellaan, toisinaan taas raivostumaan alakuloisuudellaan ja saamattomuudellaan. Silti ymmärsin näitä kaikkia puolia Katnississa. Nälkäpelin voittaja ei saavu kotiin aina voittajana, kotiin voi palata myös suoranainen ihmisraunio.

Ensimmäinen kirja Nälkäpeli meni yhdessä hujauksessa. Kun olin päässyt ensimmäisen kirjan loppuun, katsoin myös kirjaan perustuvan elokuvan. Pidin kirjasta enemmän (kuten yleensä), mutta toisaalta oli kiva saada ihmisille kasvot. Kaksi seuraavaa osaa Vihan liekit ja Matkijanärhi, eivät olleet enää niin koukuttavia kuin ensimmäinen osa ja Katnissin vireystason laskiessa huomasin omankin lukutahtini hieman hidastuvan. Kaiken kaikkiaan viihdyin kirjan parissa loistavasti enkä ihmettele ollenkaan tämän suosiota. Olen ollut nyt pari viikkoa täysin Nälkäpelin maailmassa, kuinkahan pääsen tästä pois? ;)