keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Isola, Larivaara & Mikkonen (toim.) - Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä

Isola, Larivaara & Mikkonen (toim.), Kustannusosakeyhtiö Avain 2007. Kansi Ville Terämä

"Euroopan unionin määritelmän mukaan köyhyysrajan alapuolella elävät ne ihmiset, jotka saavat alle 60 % väestön keskinettotuloista kaikki tulonsiirrot mukaan lukien. Suomessa keskinettotulot ovat 1200-1300 euroa kuukaudessa, joten köyhyysraja on 700-750 euroa kuukaudessa. Tämän rajan alla elää 12 % kansalaisistamme eli 600 000 ihmistä, joista köyhissä lapsiperheissä elää 100 000 lasta."

Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä on kirjoituskokoelma köyhyydestä tämän päivän Suomessa. Sisältö on koottu Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä -kirjoituskilpailuun kesän 2006 aikana saapuneista teksteistä. Kilpailuun tuli 850 tekstiä, joten köyhyys on monia koskettava asia. Teoksessa ei tilastoida, luokitella tai ryhmitellä numeroiden mukaan, vaan annetaan puheenvuoro ihmisille, jotka tietävät millaista kamppailua arjessa selviytyminen on.

Tärkeää on ymmärtää, että köyhyys harvemmin on ihmisestä itsestään kiinni. Vakava sairaus, avioero tai työttömyys voi suistaa ihmisen talouden hetkessä siihen pisteeseen että joka päivä ei ole mahdollista syödä. Kaikki hyväosaiset työssäkäyvät ihmiset eivät aina ymmärrä tätä, edelleen herkästi ajatellaan että esimerkiksi työttömyys ja sitä kautta köyhyys on on ihmisen oma vika. Se on käsittämätöntä. Monet eivät myöskään pysähdy ajattelemaan näitä asioita omalle kohdalleen tapahtuvaksi ennen kuin on jo liian myöhäistä. Kaikilla ei myöskään ole tukenaan läheisiä tai perhettä rahan lainaamiseen tai lastenhoitoon, ja jos yhteiskunta vielä heidät hylkää, on vaikeaa löytää valoa tunnelin päästä.

Kirjoituksista nousee esiin paitsi häpeän ja hädän tunteet myös köyhyyden ylisukupolvisuus. Hyvin usein vanhempien köyhyys näkyy jatkumona myös seuraavan sukupolven elämässä. Meillä kaikilla ei vain yksinkertaisesti ole samat lähtökohdat ponnistaa elämässä eteenpäin. Monilla kaatuu lukio-opiskelut heti alkuunsa kalliiden kurssikirjojen hankinnan vuoksi, ja koko koulukirja bisnes on nykyään ihan hirveää ahneutta. Joka vuosi muutetaan painoksia ja pidetään huoli ettei viime vuoden painos enää kelpaa tämän vuoden kurssille...

Tässä kirjoituskokoelmassa köyhät itse kertovat millaista on selviytyä arjessa erittäin tarkan budjetin kanssa tai vastaavasti täysin rahattomana, mahdottomuutena hankkia ruokaa, vaatetta tai hygieniatuotteita. Samalla on toivottava ettei mitään yllättävää tapahtuisi tai jokin kodinkone menisi rikki. Kirjoituksista nousee toistuvasti esiin häpeä. Häpeä omasta köyhyydestä, häpeä vanhoista ja rikkinäisistä vaatteista, häpeä nälästä ja ennen kaikkea häpeä joutuessaan avaamaan sosiaalitoimiston oven. Suurimalle osalle ihmisistä on edelleen suuri kynnys astua näistä ovista sisään ja tunnustaa täysin ventovieraalle olevansa köyhä ja tarvitsevansa apua.

Tämä oli todella ravisuttava teos, jota sydän ja mieli raskaana luki. Nämä tarinat ovat tosia, todella jonkun ihmisen elämää. Tämä aihe kosketti minua ihan valtavasti ja toivon että suurimmalla osalla tilanne on muuttunut parempaan sitten vuoden 2006. On sydäntä särkevää lukea, ettei äiti voi ostaa lapsilleen vaippoja eikä sadevaatteita, ja ainoa ruoka päivästä toiseen on puuro äidin antaessa omankin osansa kasvaville lapsilleen.

On totta, että köyhyys on suhteellista, ja joissakin maissa tilanne on vielä Suomeakin huonompi. Joillakin mittapuilla maamme köyhät varmaan luetaan huipputuloisiksi, mutta ei näin kalliissa maassa kuin Suomi. Kustannukset nousevat mutta tuet pysyvät samana. Kauhulla ajattelen jälkeenpäin tilannetta jossa jäin ensimmäistä kertaa työttömäksi. Kela katsoi tavallisen duunari mieheni tienaavan vähintäänkin Kataisen verran kuussa, enkä ollut oikeutettu juuri mihinkään. Tuloni olivat tuolloin reippaasti alle köyhyysrajan (joka yllä lueteltiin) ja olettamuksena että poikaystäväni elättää minut. Se kävi tässä tasa-arvon maassa pahasti ylpeydelleni.

On sanomattakin selvää, että tämä ei ole hyvänmielenkirja, joka sopii piristäväksi kevät lukemiseksi, mutta sopii silti lukea kenen tahansa. Kertomuksien kirjoitusvirheisiin ei oltu koskettu, jotta jokaisen kirjoittajan kädenjälki todella pääsee esille. Tämä oli minusta hyvä veto, ja toi kertojan ja tarinan paremmin iholle. Tämä kertoo rehellisesti millaista on olla köyhä nykypäivän Suomessa, eivätkä nämä tarinat haihdu mielestä pitkään aikaan..

keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Rosamund Lupton - Mitä jäljelle jää

Rosamund Lupton (Afterwards) Gummerus 2013. Suomennos Tero Valkonen. 
Kuvat Istockphoto ja Getty Images /Julie McInnes, kannen suunnittelu Eevaliina Rusanen

"Kun hän oli vauva, tunsin hänestä jokaisen neliösentin, hänen kulmiensa jokaisen karvan. Ensimmäisinä syntymän jälkeisinä päivinä olin katsonut miten tarkasti ne oli piirretty, piirto piirrolta. Olin tuijottanut häntä kuukausien ajan tunti tunnin ja päivä toisensa jälkeen ruokkiessani häntä rinnoillani. Hän syntyi keskelle pimeää helmikuuta, ja kun kevät muuttui kesäksi, tunsin hänet koko ajan kirkkaammin."

Aluksi kaikki on aivan tavallista, koulun liikuntapäivä ja Adamin 8- vuotissyntymäpäivä. Kaikki muuttuu totaaliseksi kauhuksi, kun koulu syttyy tuleen ja Grace tietää hänen 17- vuotiaan tyttärensä Jennyn olevan koulun sisällä. Hetkeäkään epäröimättä Grace syöksyy sisälle savun ja kuumuuden täyttämään kouluun etsimään tytärtään.

Kirjan tapahtumat alkavat koulun tulipalolla ja jatkuvat sairaalan teho-osastolla jonne kriittisessä tilassa olevat Grace ja Jenny tuodaan. Tässä kohtaa tapahtuu minuakin vieroksuttanut ruumiista irtautuminen, ja äiti ja tytär vaeltavat sairaalassa läheistensä näkemättä tai kuulematta heitä. Selviää, että palo oli tahallaan sytytetty, eikä syyllistä ole saatu kiinni. Jenny ei ole turvassa sairaalassakaan, ja tiikeriäidin lailla Grace alkaa suojella tytärtään, ja etsimään syyllistä. 

Myönnän ihan suoraan, että aluksi tosiaan hieman nikottelin alun ruumiista irtautumis-asetelman vuoksi, ja ensimmäistä sataa sivua luin useita päiviä, en selkeästikään antanut mahdollisuutta kirjalle. Sitten kävi niin että otin illalla ennen nukkumaan menoa kirjan käteeni ja lopetin lukemisen aamulla puoli viideltä kun sain kirjan päätökseen. Jäin aivan totaalisen koukkuun ja ihmettelin itsekseni mitä kummallista alun asetelmassa loppujen lopuksi oli, miksi se tuntui minusta niin oudolta?

Pidän siitä miten Lupton kirjoittaa, miten imaisee lukijan mukaansa ja miten kietoa palaset yhteen niin mielenkiintoisella tavalla, että vaikka vimmaisesti yritin arvuutella syyllistä, ei arvaukseni todellakaan osunut oikeaan. Lupton menee myös suoraan asiaan, ei jaarittele tyhjänpäiväisyyksiä. En todellakaan ihmettele, että Lupton on työskennellyt tv- ja elokuva-käsikirjoittajana, sillä tämän voisin hyvinkin nähdä valkokankaalla, koukuttavuus oli niin täydellistä. Olen täysin samaa mieltä Leenan kanssa siitä, että jännittävyydessään tästä olisi monelle jännityskirjailijalle rutkasti oppimista. Väkisinkin mietin viime viikolla lukemaani jännityskirjaa, joka ei missään vaiheessa yltänyt Luptonin tasolle, vaikka kyseessä ei ole edes puhtaasti jännityskirja. Mitä jäljelle jää vakuutti minut nyt Luptonista, Sisar ei tullut minulle niin lähelle vaikkei kyse toki ole huonosta teoksesta.

Minä pidin tästä loppujen lopuksi aika lailla. Lopussa tämä itkupilli tirautti vielä pari kyyneltäkin (tässä vaiheessa oltiin jo aamuyön tunneilla, joten tällä seikalla varmasti vaikutusta kyynelkanaviin), sillä kyllä se on niin että äidin rakkaudella ei ole rajoja. Loppu oli hyvä, mutta olisin silti halunnut ihan hirveästi tietää mitä vielä ihan lopuksi tapahtui, mitä syylliselle todella tapahtui. Olen aina ollut niin kamalan utelias, ja vähääkään avonainen loppu jää hiertämään. Luptonia luen ehdottomasti jatkossakin!

Kirja on Gummeruksen kevään uutuuskirjoja, ja jatkossa tämän vuoden alusta blogistani löytyy nyt tunniste arvostelukappale kustantajalta, jotta niin minä kuin lukijanikin tietävät miten kirja on minulle päätynyt.

tiistai 19. helmikuuta 2013

Top Ten Tuesday - Nuoruuteni kirjasarjat

Minusta on ollut ihanaa lukea näitä viikottain ilmestyviä top ten - listoja, ja innostuin tämän myötä listaamaan omia nuoruuteni kirjasarjoja. Ihanan nostalgista! Viime aikoina olen leikitellyt ajatuksella, josko alkaisin keräämään näitä lapsuuden ja nuoruuden kirjoja, samalla näkisi olisiko se ihana hohto vielä tallella.

1. Angela Sommer-Bodenburg - Pikku Vampyyri 
Muistan, kun opettajamme luki näitä ala-asteella meille ääneen, ja olimme niin innoissamme kirjoista että pyysimme koko ajan että näitä luettaisiin lisää. Pienempänä Rydiger -vampyyrin ja Anton -pojan seikkailut tuntuivat niin huisin jännittäviltä että pakkohan näitä kirjoja oli vielä lainata kotiinkin. Seikkailut upposivat minuun niin totaalisesti, että muutamissa aineissanikin seikkaili hyvin omaperäisesti vampyyri nimeltään Rydiger..

2. Carolyn Keene - Neiti etsivä
Ei ollut arvoitusta jota Paula ei olisi ratkaissut! Näitä kirjoja luki jokainen tyttö luokaltamme ja lainasimme toisillemme aina uusia kirjoja, kun joku sai uusia etsiviä esimerkiksi synttärilahjaksi. Minä muistan saaneeni mummiltani ainakin Neiti etsivä ja jälkiä tuhkassa, mutta täytyy vierailla vanhemmillani ja tarkistaa että kirja on vielä tallessa...
Ja kyllä, minulla on vieläkin tavaroita vanhemmillani säilössä vaikka tässä jo useampi vuosi on asuttu omillaan.

3. Tuija Lehtinen - Mirkka 
Taisin nuorempana lukea tämän Lehtisen kirjoittaman sarjan pariinkin kertaan, ja pidin tätä aivan hulvattoman hauskana! Kirppareilta olen onnistunut kolme yhteisnidettä jo hankkimaan, pari osaa vielä puuttuu jotta voin jossain vaiheessa kahlata sarjan taas uudestaan läpi.

4. Ellinor Rafaelsen - Katja
Katja -kirjoja tuli luettua useampaan kertaan, mitä ilmeisemmin tykästyin norjalaiseen kirjallisuuteen jo tuolloin ;) Katja on norjan oma Neiti etsivä ja Katjan seikkailut upposivat minuun täysin. Ehkä hieman outoa, mutta kaikista parhaiten muistan kirjasta pastillit joita Katja aina söi, oliko pastillien nimi Ifa tai vastaava?

5. Merja Jalo - Nea
Toisin kuin muut heppakirjat, tämän sarjan muistan erittäin hyvin. Nea on nuori, ylipainoinen ja silmälasipäinen tyttö, joka rakastaa hevosia. Nean elämä hevostalleilla ei ole kuitenkaan kovin helppoa, kun muut tytöt pilkkaavat häntä jatkuvasti. Kirjoissa kuvataan, kuinka Nea kiusataan ja nöyryytetään, mutta myös sitä kuinka Nea pääsee näyttämään kiusaajilleen.

6. Tuija Lehtinen - Laura
Laura -kirjasarjaa tuli luettua yläaste ikäisenä, ja koska tapahtumat sijoittuvat yläasteelle, tuntui tämä osuvan minuun. Sarjastahan on tehty myös tv-sarja, ja nyt seuraa viikon paljastus: minäkin hain sarjaan mukaan näyttelemään! Suoriuduin alkukarsinnasta mutta huikea näyttelijän urani ei sitten oikein saanut tuulta siipiensä alle. Sarjaan pääsi näyttelemään kuitenkin rinnakkaisluokkalaiseni :)

7. Ann M.Martin - The baby-sitters club
Sarjassa seikkailee joukko nuoria tyttöjä jotka ovat perustaneet oman lapsenvahti -kerhon. Oikeastaan nyt kun kirjoitin tämän tähän ylös, olen aika sanaton että tällaistakin on tullut luettua. En lähtisi enää uudestaan kokeilemaan pidänkö sarjasta.

8. Francine Pascal - Sweet Valley High
Jessica ja Elizabeth - nuo täydelliset kaksostytöt Kalifornian auringon alla. Muistan kuinka samaistuin Elizabethiin, joka kirjoitti päiväkirjaa ja oli kaksostytöistä muutenkin rauhallisempi. En muista kuinka monta kirjaa sarjasta kaikenkaikkiaan luin, näitä tuntui olevan jo silloin ihan älytön määrä!

9. C.S Lewis - Narnia
Taisin olla siinä 16-17 -vuoden ikäinen kun luin koko sarjan kerralla ja lähestulkoon kertaheitolla. Ensimmäinen tarina, Velho ja Leijona, on suosikkini. 

10. J.K. Rowling - Harry Potter
Harry Potter oli koukuttavinta ikinä. Minulla oli ovessani sellainen "Luen Harry Potteria - älä häiritse" -kyltti jotta vanhempani tai siskoni ei tulisi turhia höpöttelemään. Otin kirjan mukaan jopa ruokapöytään. Mahdoin olla mukava lapsi uusimman Harry Potterin ilmestyessä :D


Sellainen oli minun kymmenen listani, löytyikö listasta samoja suosikkeja?

keskiviikko 13. helmikuuta 2013

John Verdon - Numeropeli

 
John Verdon (Think of a Number) Gummerus 2011. 
Suomennos Marja Luoma, kannen suunnittelu Sanna-Reeta Meilahti

"Uskotko Kohtaloon? Minä uskon, sillä luulin, etten näkisi sinua koskaan enää - ja sitten eräänä päivänä olitkin siinä. Muistin kaiken: miltä kuulostat, miten liikut ja varsinkin miten ajattelet. Jos sinua kehotettaisiin ajattelemaan jotain lukua, tiedän mitä lukua ajattelisit. Etkö usko? Todistan sinulle asian. Ajattele jotain lukua alta tuhannen, ensimmäistä, joka juolahtaa mieleesi. Kuvittele luku mielessäsi. Nyt näet, kuinka hyvin tunnen salaisuutesi. Avaa pieni kirjekuori."

Näin alkaa ensimmäinen arvoituksellinen viesti, jonka Mark Mellery saa. Omituisinta ja kauhistuttavinta viestissä ei ole vain arvoitus, vaan se, että lähettäjä todella tietää mikä luku Mellerylle ensimmäisenä tuli mieleen: 658. New Yorkin poliisilaitoksen murharyhmästä varhaiseläkkeelle jäänyt Dave Gurney kiinnostuu opiskeluaikaisen kaverinsa Melleryn saamista omituisista uhkauskirjeistä. Kiehtova kirjearvoitus saa kuitenkin uuden ja vakavamman piirteen, kun Mellery murhataan kotipihalleen raa'asti. Selviää myös, ettei Mellery ole numeroilla ja riimeillä leikkivän murhaajan ainoa uhri.

Dave Gurney viettää eläkepäiviään vaimonsa Madeleinen kanssa Delawaren piirikunnassa maalaismaisemissa. Gurney on työskennellyt aikaisemmin New Yorkin poliisilaitoksen murharyhmässä, ja on arvostettu sekä palkittu poliisi selvitettyään älykkyytensä ansiota useita murhia uransa aikana. Gurney huomaa kiinnostuneensa tapauksesta, jossa on osallisena hänen entinen opiskelukaverinsa, mutta huomaa että vastassa on äärimmäisen älykäs ihminen, joka pelaa omaa ovelaa peliänsä. 

Minä olen hirveän huono lukemaan dekkareita, sillä en tahdo jotenkin syttyä koko genrelle. Takakantensa perusteella tämä vaikutti kuitenkin siltä, että tämä on pakko lukea. Varsinkin, kun puhutaan kirjasta jota ei voi laskea käsistään, on vastustamattoman mukaansatempaava, loistavasti kirjoitettu ja on trillerigenren kärkeä.
Minä meinasin lopettaa tämän kesken.

Alku on hidasta pohjustamista, jossa käsitellään henkilöitä ja heidän välisiä suhteitaan. Varsinkin Daven ja Madeleinen suhdetta kuvataan hieman ongelmalliseksi ja jännitteiseksi, mikä johtuu Daven työstä. Madeleine luuli, että työhullu mies rauhoittuisi eläkkeelle jäätyään, mutta toisin kävi. Lisäksi heidän välejään hiertää menneisyydessä tapahtunut traaginen menetys, jota Dave ei ole vieläkään tuntunut käsittelevän loppuun asti. Koko kirjan ajan pariskunnan väliset jännitteet, eleet ja sanat (myös sanomattomat) leijuvat tapahtumien yllä, mutta eivät täysin ratkea lopussakaan.

Reippaasti yli keskivaiheen jälkeen aloin kiinnostua kirjasta. Uhreja alkoi ilmaantua enemmän ja arvoitus pikku hiljaa ratketa. Minulla oli myös pienen pieni aavistus tekijästä, joka osottautuikin oikeaksi. Eniten kirjassa turhauduin poliisien välisiin keskusteluihin. Kaikki poliisit tuntuivat järjestään olevan räjähdysalttiita, epämiellyttäviä tai muuten vain kiukkuisia, ja Verdon oli käyttänyt liikaa aikaa kuvaillessaan jokaisen poliisin äänenpainoja tai kasvojen ilmeitä heidän yrittäessään ratkoa murhamysteeriä. 

Kaiken kaikkiaa olen hieman pettynyt tähän Verdonin debyyttiin. Minä en löytänyt tästä sitä sellaista "imua" joka olisi saanut minut lukemaan tämän yhdeltä istumalta. Harmittelen myös loppuratkaisua, joka meni jotenkin kamalan helposti niin että murhaaja pääsi pälkähästä. Mutta kuten sanottu, tämä genre on oman mukavuusalueeni ulkopuolella, ja ehkä siksi tällaisten kirjojen tulee olla erityisen hyviä ja koukuttavia että minä näihin sytyn.

maanantai 11. helmikuuta 2013

Kymmenen asiaa jotka tekevät minut onnelliseksi

On aina kivaa että muistetaan haasteella ja tästä kiitos Annikalle, joka minua tällä tavoin kivasti muisti  <3

Säännöt ovat seuraavat:
1. Tehtävänä on listata kymmenen lempiasiaa
2.  Lähetä haaste vähintään viidelle tykkäämällesi blogille ja ilmoita siitä heille!
3.  Muista nauttia listaamistasi asioista mahdollisimman usein.

Tässä siis lempiasioitani, jotka tekevät minut onnelliseksi. Nämä eivät ole missään tärkeysjärjestyksessä :)

Kirjat ja lukeminen, mikä tuskin yllättää ketään ;) Tämä elinikäinen intohimoni lukemiseen ja kirjoihin on kasvanut kirjabloggaamisen myötä aivan uudelle tasolle ja siksipä...

...toinen lempiasiani on kirjabloggaus. Seuraan useita kirjablogeja lähestulkoon päivittäin ja saan kasoittain uusia mahtavia lukuvinkkejä, joihin tuskin tulisi törmättyä ilman kirjablogimaailmaa. Lukemisen ohella bloggaus on keino irtautua arjesta ja keskittyä siihen mistä todella nauttii.

Sisustaminen ja kaikki siihen liittyvä kuuluu olennaisesti lempiasioihini. Jotenkin minulla on vahva tunne että kiinnostus sisustamiseen ja kauniisiin asioihin on tullut jo äidinmaidossa, sillä olemme äitini kanssa täysin samoilla aaltopituuksilla toisen sisustusmausta ja äitini on ammatiltaan somistaja. Molemmat olemme kiinnostuneita sisustamisesta ja luemme ahkerasti sisustuslehtiä. Niihin saa muuten kulumaan yllättävän paljon rahaa....
Minulla on myös tietokoneella oma kansio johon kerään kauniita sisustuskuvia, sen lisäksi pidän ihan kunnon rehellistä leikekirjaa johon laitan lehdistä inspiroivimmat kuvat. 

Olen aivan pöhkönä erilaisiin tv-sarjoihin, sillä erotuksella että ostan itselleni aina sarjat dvd-bokseina ja katselen jaksoja sitten tuntikausia putkeen. On sellaisia kausia, että katson mieluummin sarjoja kuin luen ja silloin keskityn ihan muihin maailmoihin. Gilmoren tytöt on ikisuosikkini ja kaikki tuotantokaudet on katsottu varmaan viiteen kertaan läpi...
                     Tässä omistamiani tv- sarjoja, enempään ei saisi innostua, alkaa tulla tila vastaan ;)

Pidän valtavasti teestä. En juo ollenkaan kahvia sillä en pidä sen mausta mutta tee... <3 Kokonainen uusi maailma avautui kun löysin luomuteen ja ymmärsin myös alkaa hauduttaa teetä kunnolla. Viikonloppuaamuisin haudutan itselleni koko pannullisen teetä ja juon kaiken itse. Tee juodaan asianmukaisesti muumimukeista ;)

Kauniit esineet ja kauneus ympärillä. Yritän aina keksiä kuinka sommitella asioita esille kauniisti, ja ihailen päivittäin ikean lipastoani johon olen päälle kerännyt korujani (aika paljon muuten koruja ihmisellä joka käyttää niitä harvoin, tuskin koskaan!)

Koti. Olen todellinen kotihiiri ja koti on turvasatamani. Kotona on hyvä olla. 

Rakkaus. On ihanaa rakastaa ja saada rakkautta! 

Kirjoittaminen. Nuorena kirjoitin hirveästi erilaisia tarinoita (tasosta en nyt menisi sanomaan yhtään mitään), ja rakastin ainekirjoitusta koulussa. Olin se tyttö joka kirjoitti useista aiheista kun mielikuvitusta riitti liiaksikin muiden kärvistellessä että saisi edes yhden aineen aikaiseksi kirjoitettua. Näin vanhemmiten pidän kuitenkin vielä päiväkirjaa mutta tartun siihenkin nykyään liian harvoin. Tästä asiasta tulisi nauttia useamminkin!

Matkustaminen. Sitä sanotaan, että mitä ei tiedä, ei osaa kaivatakaan. Olen matkustellut hirveän vähän, mutta kaipaan sitä silti ja haluaisin käydä monissa maissa elämäni aikana. Toivottavasti jossain vaiheessa tulee se elämäntilanne että kukkaro antaa myöten tässäkin asiassa :) 
Turkin Side, 2010.

Haastan mukaan seuraavat kertomaan omista lempiasioistaan:

maanantai 4. helmikuuta 2013

Linda Olsson - Laulaisin sinulle lempeitä lauluja

Linda Olsson (Let me sing you gentle songs) Gummerus 2009. 
Suomennos Anuirmeli Sallamo-Lavi, kannen kuva Fennopress Oy.

"Minä uskon, että jos ihminen kuuntelee itseään, niin kyllä hän tietää, mitä täytyy tehdä", hän sanoi hitaasti."Ja olen myös tullut siihen johtopäätökseen, että tekipä se kuinka kipeää tahansa, niin pitää tehdä. Ihmisen on pakko elää elämäänsä."

Vanha Astrid elää pienessä ruotsalaisessa kylässä erakoituneena, eikä ole koskaan poistunut kylästä yhtä Tukholman reissua lukuunottamatta. Nuori Veronika taas on matkustellut useissa eri maissa jo isänsä työn vuoksi, mutta asettuu nyt Astridin naapuriin viimeistelemään uusinta romaaniaan. Muuttokuormansa lisäksi Veronika kantaa mukanaan myös suurta surun painolastia, eikä aavista että tuona eräänä talvipäivänä jotain liikahtaa itseensä käpertyneen Astridin sisällä.

Nämä eri-ikäiset naiset ystävystyvät ja jakavat oman elämänsä painolastit ja muistot toisillensa. Yhdessä syödään lettuja ja metsämansikkahilloa, kalapullia uusilla perunoilla ja sokeriherneillä sekä kermassa haudutettuja huhtasieniä ja keskustellaan. Kerronta on mukavan rauhallista ja lempeää ja vähitellen naisten surulliset tapahtumat avautuvat lukijalle. Eniten surettaa Astridin tarina, vaikka tahtomattaankin miettii miksi Astrid on vain hyväksynyt oman elämänsä kulun ja vasta hyvin vanhana osaa päästää irti. Väkisinkin miettii, että pitkä elämä on mennyt hukkaan vaikka Astrid itse ei niin ajattelekaan. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Laulaisin sinulle lempeitä lauluja on mukavan hidastempoinen ja lempeä kertoen kahden naisen rajoja ylittävästä ystävyydestä. Tunnustan kuitenkin, että minulla on ollut tämä hyvin kauan kesken, ja joku tässä ei ole saanut varauksetonta ylistystäni. Kaiken kaikkiaan tämähän on vallan kaunis kirja, on paljon lauseita alleviivattaksi, ja tietysti sanoma siitä että ihmisen tulisi uskaltaa antaa itsensä elää.
Kaunis kirja tähän väliin, ja kirjan kannesta pidän erityisen paljon!



sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Michael Cunningham - Illan tullen


Michael Cunningham (By Nightfall) Gummerus 2011. 
Suomennos Laura Jänisniemi, kannen kuva Istockphoto

"Ja sitten, pienen hetken, on vain tyhjä galleria valkoisine seinineen ja betonilattioineen. Turmenltumaton tyhjyys jossa taideteokset voivat asua. Peter rakastaa niitä lyhyitä jaksoja jolloin galleriassa ei ole mitään. Jokin karussa, täydellisessä tilassa lupaa parempaa taidetta kuin kukaan pystyy luomaan, vaikka olisi kuinka erinomainen; se on kuin hiljaisuus ennen kuin orkesteri aloittaa, valojen himmentyminen ennen esiripun nousua."

Peter Harris omistaa newyorkilaisen kohtuullisen hyvin menestyvän taidegallerian ja vaimo Rebecca on arvostettu kulttuurilehden päätoimittaja. Keski-ikäiset Harrisit asuvat trendikkäästi New Yorkissa loft -asunnossaan, viihtyvät taidetapahtumissa ja viettävät sunnuntaisin pariskunta päivää. Pariskunnan ainoa tytär Bea on muuttanut pois kotoa ja asuu Bostonissa vihoitellen vanhemmilleen, erityisesti isälleen. Kun Peterin ja Rebeccan luokse muuttaa joksikin aikaa Rebeccan veli Mizzy (Mistake, vahinko), järkyttää tämä Harrisien turvallisesti ja huolellisesti rakennettua elämää. Mizzy on Rebeccan perheen yhteinen silmäterä mutta myös huoli: Mizzy on koukussa huumeisiin. Mizzy on nuori, kaunis ja huoleton, mutta täysin hukassa omassa elämässään. Mizzyn väliaikainen muutto saa kuitenkin jotain aikaan Peterin ja Mizzyn välille, ja saa Peterin kyseenalaistamaan oman elämänsä.

Kirja on kerrottu Peterin näkökulmasta, ja nykyhetken lisäksi kurkistetaan myös menneisyyteen. Peter on keski-ikäisenä miehenä saanut jo muutaman harmaan hiuksen päähänsä ja huomaa ettei Rebeccakaan ole enää niin nuori. Peter huomaa vanhetessaan kaipaavansa nuoruutta ja nuoruus kulminoituukin hänestä täydellisesti tuossa nuoressa ja kauniissa, kuin Rodinin pronssiveistoksesta ja Rebeccan nuoremmassa painoksessa, Mizzyssä.

"Kauneus - Peterin janoama kauneus - on siis tätä: ihmisen muotoinen kimpale sattumanvaraista viehätysvoimaa ja tuhon enteitä ja toivoa. Mizzyllä on pakko olla toivoa, ihan pakko, ei hän hehkuisi tuolla tavalla jos olisi todellisen epätoivon vallassa. Ja hän on tietysti nuori; ketkä tässä maailmassa hallitsevat epätoivon paremmin kuin nuoret, vanhoilta se taito yleensä unohtuu. Tuossa hän on, Ethan eli Vahinko, häpeämätön tihulainen, narkkari, kykenemätön haluamaan mitään mitä hänen omasta mielestään pitäisi haluta. Hänet pitäisi juuri nyt valaa pronssiin, yrittää vangita nuo paljaat, vihlovat hermot, nuoruuden hehkun lähes sietämättömät loppuvaiheet, kun hänelle alkaa valjeta että hänen tilansa, niin kuin kaikkien muidenkin, on vakava, mutta hän ei ole vielä ryhtynyt tarvittaviin toimiin pystyäkseen elämään kutakuinkin rauhassa todellisessa maailmassa."

Aluksi en ollut varma Peteristä. Peterin ajatukset tuntuivat välillä rönsyilevän ja esimerkiksi erilaisia kappaleita saattoi tulla lennossa mieleen. Uskon, että minulla oli joissain määrin myös vaikeaa samaistua Peterin elämän tilanteeseen. Eihän tietenkään ole tarkoitus että jokaisen kirjan henkilöön tulisi samaistua, jotta teos olisi hyvä, mutta Peterin elämän tilanne ylipäänsä oli vain niin kaukana omastani. Kuitenkin jossain vaiheessa alkoi käydä Peter hieman sääliksi ja lopuksi ajattelinkin Peteristä jo lempeästi ja ymmärsin häntä.

"Hänen päänsä yläpuolella ei ole lapikselle maalattuja lehtikultatähtiä, vain poikkeuksellisen viileän huhtikuisen iltapäivän harmaus. Kukaan ei valaisi häntä pronssiin. Hän niin kuin kaikki lukemattomat ihmiset, joita ei muisteta, odottaa kohteliaasti junaa jota ei todennäköisesti koskaan tule."

Cunningham kirjoittaa tarkasti ja älykkäästi ihmisen epävarmuudesta, itsensä etsimisestä, vanhemmuudesta  ja parisuhteesta. Vasta lukemisen jälkeen ymmärsin tämän teoksen älykkyyden ja hienouden. Cunningham kirjoittaa taitavasti ja saa lukijan toisinaan säpsähtämään karskista kielenkäytöstään, joka kuitenkin sopii kokonaisuuteen. Jos kuitenkin jotain miinusta, niin tytär Bea jää teoksessa aika näkymättömäksi. Bostonissa hotellityöntekijänä työskentelevä Bea vaikuttaa lähinnä teiniltä, joka vihaa koko maailmaa ihan noin periaatteesta. Viha kohdistuu kuitenkin enemmän Peteriin, joka ei tiedä mitä tytön kanssa tehdä. Asia jää avoimeksi ja koin Bean jotenkin rikkovan kokonaisuutta.

 Illan tullen on ensimmäinen lukemani teos Cunninghamilta, joten vertailupohjaa edellisiin teoksiin minulla ei entuudestaan ole. Tunnit ovat toki pyörineet ikuisuuslistalla, ja koska ensi kosketukseni Cunninghamiin oli näin hyvä, tulee varmasti muuhunkin tuotantoon nyt helpommin tartuttua. Illan tullen on myös osa omaa henkilökohtaista haastettani, jossa luen helmikuun aikana vain ja ainoastaan oman kirjahyllyni lukemattomia teoksia.