keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Marceline Loridan-Ivens: Isä, et koskaan palannut - Minun keskitysleiritarinani

Marceline Loridan-Ivens: Isä, et koskaan palannut - Minun keskitysleiritarinani
Gummerus 2016
Suomennos Marja Luoma
Ranskankielinen alkuteos Et tu n'es pas revenu, 2015
Arvostelukappale kustantajalta

"Sinä ehkä selviät, koska olet nuori, minä en palaa koskaan." Ennustuksesi on syöpynyt minuun yhtä rajun lähtemättömästi kuin vankinumero 78750, joka tatuoitiin vasempaan käsivarteeni pari viikkoa myöhemmin."

Keväällä 1944 viisitoistavuotiaan Marcelinen lapsuus loppuu täysin ja peruuttamattomasti. Marceline joutuu isänsä kanssa junaan, jonka päämääränä ovat kammottavat Aushwitzin ja Birkenaun keskitysleirit. Isä ja tytär erotetaan toisistaan, isä joutuu Aushwitziin ja Marceline Birkenauhun. He näkevät vielä kerran, mutta isän ennustus junamatkalla käy toteen vaikka Marceline ei suostunutkaan asiaan tuolloin uskomaan.

Seitsemänkymmentävuotta myöhemmin Marceline kirjoittaa isälleen ja avaa auki haavat. Hän kertoo mitä leirillä tapahtui, mitä niiden jälkeen, ja millainen ihminen hänestä lopulta tuli. Leirien tapahtumia on mahdoton unohtaa, ja niitä asioita Marceline kantaa mukanaan ikuisesti. Eikä kaipuu isästä lopu koskaan.

Loridan-Ivens kirjoittaa kokemuksistaan keskitysleirillä tarkasti ja viiltävästi, mutta ei sorru mässäilemään kauhulla. Olen lukenut paljon kirjoja liittyen holokaustiin, enkä osaa vieläkään lukea yhtäkään keskitysleirikertomusta liikuttumatta. Sivuttiin kauhukokemuksia sitten ohimennen tai yksityiskohtaisesti, en koskaan lakkaa suremasta sitä mitä miljoonat viattomat ihmiset ovat joutuneet kokemaan.

Loridan-Ivensin kohtalo ei tee poikkeusta keskitysleirikokemuksissa. Vaikka hän selviää, on hän joutunut nuorena kokemaan sellaisia kauhuja joita harva ihminen voi koskaan ymmärtää. Ja hän menetti rakkaan isänsä, palaten kuin muukalaisena perheensä pariin. Keskitysleiritarinat eivät ole koskaan mukavaa luettavaa, mutta ne ovat tärkeitä. Emme koskaan saa unohtaa tai painaa villaisella tuota synkkää ajanjaksoa historiassa.

Kirja on omaelämäkerrallinen, mutta se on ollut kirjoittajalle varmasti myös lopullinen surutyön päätös vanhuudenpäivillä. Loridan-Ivens kirjoittaa suoraan isällensä, ja tekstistä paistaa paikoitellen läpi huono omatunto siitä että juuri tytär palasi, ei isä. Vaikka eloonjäämisvietti leirillä oli vahva, alkoi se rakoilla vapautumisen jälkeen. Hän kuitenkin meni naimisiin kahdesti ja loi uraa arvostettuna dokumentaristina.

Isä, et koskaan palannut ilmestyi suomeksi vainojen uhrien muistopäivänä, 27.1. Loridan-Ivens (s.1928) on César-palkittu ranskalainen dokumentaristi, ja on kirjoittanut kirjan yhdessä ranskalaistoimittaja Judith Perrignonin kanssa. Ranskalainen kirjallisuuslehti Lire valitsi kirjan vuoden 2015 parhaaksi elämäkerraksi, ja sille myönnettiin Jean-Jacques Rousseau -palkinto parhaasta omaelämäkerrasta vuonna 2015.

Kirjan on lukenut myös Leena Lumi.

2 kommenttia:

  1. Jenni, kiva, että luit tämän!

    Marceline kantoi todellakin huonoa omaatuntoa siitä, että hän selvisi. Ja mitä tapahtuikaan veljelle...

    Minusta tämä oli erittäin hyvin kerrottu salaamatta katkeruutta, mutta myöskin kertoen halusta elää - isän muistolle.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä kirja oli taas osoitus siitä, että pieneenkin sivumäärään voi mahtua paljon. On ymmärrettävää miten tuollainen menneisyys ja menetys katkeroittaa, silti Marceline on tässä ja nyt, kauan eläneenä, kirjoittamassa isälleen.

      <3

      Poista

Lisääntyneen roskapostin vuoksi olen ottanut kommentinvalvonnan taas käyttööni. Kirjakirppu kiittää kommentistasi ja vastaa mahdollisimman pian! ♥