Hisham Matar - Erään katoamisen anatomia

Hismah Matar (Anatomy of a Disappearance) WSOY 2013. 

Suomennos Minna Kumpulainen, kuva Stephen Simpson / Getty Images

"En näe isääni kun katson peiliin, mutta tunnen hänet sisälläni, aivan kuin hän kiemurtelisi paidassa joka on hänelle hiukan liian pieni. Isääni on aina ympäröinyt salaperäisyyden verho, silloinkin kun hän oli läsnä. Pystyn melkein kuvittelemaan millaista olisi ollut, jos isä olisi lopulta nähnyt minut vertaisenaan, ystävänään. Melkein, mutta en ihan."

Nurin äiti kuolee pojan ollessa vielä nuori ja jää yksin isänsä kanssa asumaan Kairon taloon. Nurin ja isän suhde on vaikea ja etäinen. Lomamatkallaan hotellin uima-altaalla Nuri kiinnittää huomiota naiseen keltaisessa uimapuvussa, eikä saa Monasta tarpeekseen. Nuri voisi ikäeron vuoksi olla Monan oma poika, mutta ajattelee tätä silti lakkaamatta, pakonomaisesti. Käy kuitenkin niin, että Nuri huomaa pian olevansa kolmas pyörä isän mennessä naimisiin Monan kanssa. 

Nuri toivoo palavasti, että tulisi hetki jolloin saisi olla Monan kanssa kahden, ilman isää. Toive toteutuukin traagisella tavalla, sillä isä katoaa jälkiä jättämättä. Vuosien saatossa pojasta muotoutuu mies, joka saa etäisen isänsä arvoituksellisesta elämästä totuudenpalasia, ja omalle elämäntarinalleen uudet perustukset.

Erään katoamisen anatomia on Matarin toinen teos ja se on julkaistu WSOY:n Aikamme kertojia -sarjassa. Matar on aikaisemmin julkaissut In the Country of Men -kirjan joka on saanut useita palkintoja. Teos on mukavan lyhyt (210 sivua), ja sen lukeekin nopeasti. Luvut ovat lyhyitä ja teksti ytimekästä, näin lyhyessä kirjassa on hankala jaaritellakaan.

Kirjan vahvuus on sanoissa joita ei sanota ääneen, kuten takakannessa hienosti ja osuvasti ilmaistaan, mutta jotenkin olisin kaivannut enemmän. Jäi tunne, että herkässä iässä olevan pojan ongelmallinen tilanne esimerkiksi äitipuolensa Monan kanssa vain jäi, unohtui. Vaikka Nurin syvimpiä tunteita ei lukijalle täysin tarjoillakaan, on isän poissaolo aina läsnä, eikä epävarmuus isän tilanteesta jätä koskaan rauhaan. Isän kohtalo jää auki niin Nurille kuin lukijallekin, ja epävarmuus näkyy mielipiteenkin muodostumisesta. Pidin tästä, mutta en ihastunut. Mietin, että pitäisikö minun lukea tämä uudestaan, saisinko tästä irti vielä jotain mitä en ensimmäisellä lukukerralla saanut?  Mielenkiinnolla jään odottamaan muiden mielipiteitä kirjasta!

Kirjan on lukenut englanniksi aikaisemmin Satu. 

Julian Barnes - Kuin jokin päättyisi

Julian Barnes (The sense of an Ending) WSOY 2012. Suomennos Kersti Juva.

Tony Webster oli tavallinen nuori poika, joka opiskelujen ohessa haaveili tytöistä ja odotti malttamattomana elämänsä alkamista. Kolmen pojan ystäväpiiriin kuului Tonyn lisäksi Alex ja Colin, ja yllättäen kolmesta tulikin neljä, kun outolintu ja älykäs Adrian antoi itsensä tulla porukkaan mukaan sitä kuitenkaan koskaan pyytämättä. Adrianista, joka aluksi piti katseensa maassa ja ajatukset ominaan, tuli myöhemmin pojille lakkaamaton kiinnostuksen ja hyväksynnän kohde.

Kun tuli aika erkaantua eri opiskelupaikkoihin, pitivät pojat yhteyttä toisiinsa kirjeitse, kuten tuohon aikana oli tapana. Elämä kuitenkin kuljettaa, ja jossain vaiheessa yhteydenpito vain jäi. Pojat alkoivat elää elämäänsä. Menneisyydestä tulee yllättäen nykyisyyttä, kun Tony saa eläkepäivillään kirjeen jossa kerrotaan hänen perineen viisisataa puntaa sekä arvoituksen hyvin yllättävältä taholta. Eletty elämä näyttäytyy uudessa valossa ja Tony joutuu palaamaan muistoissaan nuoruuden aikaan. Mitä tuli sanottua, mitä tehtyä.

Ilokseni huomasin kirjastossa tämän teoksen hyllyssä ja päätin ottaa matkaani mukaan. Blogeissa kirjaa onkin tiuhaan luettu ja ylistetty, ja näin myös minä kannan korteni kekoon. Barnesin tapa kirjoittaa on uskomaton. Ottaen huomioon kirja sivumäärän (157) on tähän pieneen kirjaan mahdutettu paljon ilman, että mistään on kuitenkaan turhia tingitty. Jokainen lause on tarkkaan harkittu ja lukija ahmii jokaista sanaa haluten koko ajan lisää. Tässä jos missä pätee sanonta ei se määrä, vaan se laatu.

Barnes kirjoittaa sydämeen osuvasti ajan kulumisesta, nuoruuden turhautumisesta sekä siitä, kuinka vanhempana sitä osaa katsoa jo hieman taaksekin päin. Varsinkin, kun Tonyn on pakko arvoituksen myötä palata menneisyyteen ja muistaa asiat niin hyvin kuin mahdollista.

 "Tässä saattaa olla yksi nuoruuden ja kypsän iän eroista: nuorena keksimme itsellemme      vaihtoehtoisia tulevaisuuksia, vanhana keksimme vaihtoehtoisia menneisyyksiä toisille."

Voin myöntää, että olin vaikuttunut koko ajan lukemastani ja tämä intensiivinen teos piti minut otteessaan aina loppuun saakka. Tässä kirjassa oli sekin asia hienoa, että Tonyn tavoin myöskään minulla ei leikannut, enkä osannut kuvitella mielessäni loppuhuipentumaa, sitä kuinka kaikki ratkeaa.

En ole tottunut antamaan lukemilleni kirjoille arvosanoja, mutta tässä mennään kyllä täydellä viiden tähden rivillä. Olen viime aikoina oppinut luottamaan Aikamme kertojia -sarjaan, sen verran mahtavia lukukokemuksia on kohdalleni sattunut.

Linn Ullmann - Aarteemme kallis

Linn Ullmann (Det dyrebare) WSOY 2012. Kuva: Mamma Andersson kompisar från förr, 2001. 

Suomennos: Tarja Teva

Jonilla ja Sirillä on päällisin puolin kaikki niin kuin missä tahansa keskiluokkaisessa norjalaisessa perheessä. Heillä on kaksi tytärtä, mustatukkainen ja sumusilmäinen Alma sekä vaaleatukkainen ja vielä kovin nuori Liv. Jon on kirjailija ja Sirillä on ravintola. Samalla kun Jonin on määrä kirjoittaa trilogiansa loppuun kotona, on Sirillä kuitenkin vastuu ravintolan pyörittämisessä ja perheensä asuntolainan lyhentämisessä. Sirillä ei riitä aika katsomaan aviomiehensä perään, joka tuntuu olevan enemmän kiinnostunut tuhlaamaan aikansa muihin naisiin kuin päättämään trilogiansa vihdoin ja viimein päätökseensä.

Vuosien jälkeenkin Siri yrittää sinnikkäästi saada yhteyden äitiinsä Jennyyn, joka Sirin hänelleen järjestämissään 75- vuotissyntymäpäiväjuhlillaan avaa kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen taas viinipullon. Siri ei tunnu saavan anteeksi äidiltään koskaan asioita jotka tapahtuivat Sirin ollessa vasta lapsi, ja tätä taakkaa hän kantaa harteillaan loppuelämänsä ajan.

Siri on palkannut lastenvahdiksi kuukasvoisen Millen, jotta hän voisi keskittyä töihinsä ja Jon saamaan kirjansa valmiiksi. Nuori Mille, kauniit kasvot ja vartalo, on saanut Jonin kiinnittämään kuitenkin tyttöön huomiota, ja Siri katuu että palkkasi Millen. Jennyn syntymäpäiväjuhlissa Mille kuitenkin katoaa ja katoamisen myötä alkaa paljastua tarina perheenjäsenten välisistä salaisuuksista.

Linn Ullmann - Ingmar Bermanin ja Liv Ullmannin tytär - on minulle entuudestaan tuntematon kirjailija, ja Aarteemme kallis ensikosketus kirjailijan tuotantoon. Ullmann vie lukijan mennessään ja vakuuttaa, hänellä on voima vangita kerronnallaan. Pidin valtavasti hänen tyylistään kirjoittaa, joka paikoitellen vaihteli. Joissain kohdissa Ullmann kirjoittaa hyvinkin suoraan, joka saa jopa lukijan (hyvällä tavalla) hätkähtämään, ja toisinaan lauseisiin taas oli ujutettu pala palalta totuutta, joka lukijan oli selvitettävä. Totuutta löytyi myös sieltä mitä ei voi kirjoittaa, käyttäytymisen ja sanomattomien sanojen takaa.

Hahmot olivat jokainen omanlaisensa; voimakkaasti oireileva teini-ikäinen Alma, saamaton kirjailija ja perheenisä Jon, raskasta menneisyyden taakkaa kantava Siri sekä oikukas ja juoppo isoäiti Jenny. Ainoa joka jää epämääräiseksi hahmoksi tarinan kannalta on Irma. Kuka on tuo kookas ja kiharatukkainen Jennyn kanssa asustava nainen?

Suurimmaksi haasteeksi osoittautui lukukokemukseni myötä Jon. Minä todella halusin ymmärtää että Jonilla oli vain vaikeaa, hänellä oli syynsä käytökseensä, mutta en kertakaikkiaan pystynyt antamaan hänelle sympatiaa jota hän mahdollisesti tarvitsi. Siri minua säälitti, hänen olematon suhteensa äitiinsä, kadoksissa oleva suhteensa aviomieheensä sekä ongelmallinen suhteensa vanhimpaan tyttäreensä on yhdelle henkilölle paljon kestettäväksi.

Tämä on jo toinen norjalainen teos jonka tänä vuonna luen ja täytyy sanoa, että norjalainen kirjallisuus alkaa toden teolla viehättämään.Viihdyin kirjan parissa loistavasti ja Ullmannin nimen pistän jatkoa ajatellen korvan taakse.

Kirjan ovat lukeneet myös Annika K sekä Karoliina.

Amor Towles - Seuraelämän säännöt

Amor Towles ( Rules of Civility) 2011. Kuva: Martti Ruokonen, suomentanut Hanna Tarkka. WSOY.

 

”Siinäpä se. Kun on syntynyt New Yorkissa, vanha lehtikioskinpitäjä huomautti apeana, - ei ole New Yorkia minne paeta.”

Katey Kontent on nuori New Yorkilainen nainen joka työskentelee konttoristina lakiaisiaintoimistossa ja asuu vaatimattomasti naisten täysihoitolassa. Varakkaasta perheestä lähtöisin oleva Eve haluaa elää ilman perheensä rahallista tukea, ja tienata itse omat rahansa. Yhdessä he kulkevat New Yorkin katuja ja toisinaan ravintoloissa hyväksyvät muutamien herrasmiehien tarjoamat drinkit. Kun tytöt lähtevät juhlimaan vuoden vaihtumista, saa illanvietto kuitenkin erilaisen käänteen heidän tavatessaan komean ja menestyneen Tinker Greyn, johon he molemmat ihastuvat. Kohtalokkaana yönä tapahtuu jotain, joka muuttaa kaiken, eikä mikään ole enää ennallaan kenenkään ihmissuhteessa.

Seuraelämän säännöt sijoittuvat 1930-luvun New Yorkiin. Kerronta etenee maltillisesti, eikä lukijalle anneta kaikkea helppolukuisesti valmiina, mistä pidän. Paikoitellen kuitenkin tuntui siltä, että tapahtumat eivät etene oikeastaan ollenkaan, ja toisinaan kirja joutui jäähylle hienoisen tylsistymiseni vuoksi. Viitaten edelliseen lukemaani WSOY:n Aikamme kertojia -sarjan Tiikerin vaimoon, vaatii tämäkin mielestäni hieman lukijalta aikaa. 

Olen lukenut kirjan jo alkukesästä, mutta pohtinut koko kesän kuinka kertoisin mielipiteeni lukemastani. Seuraelämän säännöt antoi lopulta kuitenkin minulle vain hienoisen säväyksen sillä jostain syystä oletin teokselta enemmän. Arvioita en ollut juurikaan ehtinyt teoksesta lukemaan, ja oletin että kun kyseessä on 30- luku ja New York, ei voida mennä pahasti hakoteille. Miljöön kuvaus on kuitenkin ollut onnistunut, ja lukija pääsee mukaan tutustumaan eleganttiin ja hienostuneeseen New Yorkiin rikkaan ja ylemmän luokan seurapiiritapahtumiin.

Vaikka Eve oli kirjassa se, joka halusi elää ilman perheensä taloudellista tukea, ja tienata omalla työllään kaiken, oli Katey kuitenkin juuri se kehen henkilönä tykästyin. Hänessa oli enemmän sisäistä voimaa, kuin mitä alkuasetelmasta olisi voinut aluksi päätellä.

Rehellisesti sanottuna en osaa kuvailla, mitä odotin, tai että mitä lukukokemuksesta jäi puuttumaan. Kirjassa oli muutamia kohtia, jotka kaikessa töksähtelevyydessään toivat särmää tarinan etenemiseen, ja joista itse henkilökohtaisesti pidän. Eräässäkin kohtauksessa Katey saa mahdollisuuden ylennykseen ja hetken asiaa pohdittuaan: "Aamulla heräsin valon ensikajoon. Kävin suihkussa. Harjasin hampaat. Sitten menin Quiggin ja Halen konttoriin, jota kuulemma sisimmältäni edustin, ja sanoin itseni irti."

Aikamme kertojia -kirjasarjaan uskoisin kuitenkin palaavani vielä jatkossakin, sillä Tiikerin vaimo oli sen verran vangitseva lukukokemus.

Gaute Heivoll - Etten palaisi tuhkaksi

Romaanin kertoja ja samalla romaanin kertojaääni Gaute Heivoll palaa lapsuutensa maisemiin, norjalaiseen pikkukaupunkiin Finslandetiin tutkimaan synnyinvuotensa outoja tapahtumia joissa tulipalot riivaavat kyläläisiä saaden sen lopulta paniikin valtaan. Syyllinen tulipaloista löytyy lopulta yllättävän läheltä, ja tämä asia selviääkin lukijalle jo hyvin varhaisessa vaiheessa.

Samalla kun kirjailija pohtii, kuinka samassa kylässä kasvaneesta kunnollisesta ja rakastetusta pojasta voi kasvaa pyromaani, pohtii hän myös omaa kasvuhistoriaansa ja sitä kenet me näemme kun näemme itsemme?

Heivoll on taidokkaasti ja onnistuneesti kuvannut pikku kaupungin asukkaita, sen tunnelmaa ja päässyt myös tuhopolttajan mielensyvyyksiin luoden romaanin jota on vaikea laskea käsistään kun sen lukemisen on aloittanut. Heivoll on myös koskettavasti kertonut oman itsensä löytämisestä, uskalluksesta tarttua kirjailijan ammattiin ja kuvaa lämpimästi välejään vanhempiinsa.

Etten palaisi tuhkaksi on autofiktiivinen romaani joka on monikerroksinen kuvaus aikuiseksi kasvamisesta, oman identiteetin muotoutumisesta sekä rakkauden monista kasvoista. Samaan aikaan se on jännittävä, psykologinen, haikea, kaunis ja tunnelmallinen.

Kiitos taas mahtavien kirjablogien, löysin taas uuden mahtavan lukukokemuksen. Välttämättä en olisi osannut kirjaan tarttua ellen olisi tästä saanut ensin vihiä blogimaailmassa. Juuri Karoliinan kirjoitus säväytti ja sai minut tämän kirjastosta hankkimaan:)

Etten palaisi tuhkaksi oli upea lukukokemus ja sai (ilmeisesti monen muunkin bloggaajan kohdalla) kiinnostumaan norjalaisesta kirjallisuudesta enemmän. Tämä on jo toinen WSOY:n aikamme kertojia -sarjan kirjoista joka on minuun osunut ja uponnut täydellisesti. En ihmettele, että tämä on saanut ilmestymisvuonnaan Norjan tärkeimmän kirjallisuuspalkinnon Brageprisenin.

"Ystäväni. Minun on saatava kirjoittaa tämä, etten palaisi tuhkaksi."

Téa Obreht - Tiikerin vaimo

"" Tunsin kerran tytön, joka rakasti tiikereitä niin, että oli itsekin muuttua tiikeriksi." Koska olen pieni ja koska olen perinyt rakkauteni tiikereihin suoraan isoisältä, luulen että hän puhuu minusta, kertoo minulle satua, johon voin kuvitella itseni - ja niin minä vuosikausia kuvittelenkin."

Kun Natalia saa kuulla sodasta toipuvan maan rajalla isoisänsä kuolleen, imaisevat tapahtuman oudot aukkokohdat hänet syrjäisen kylän (jota kartalta ei löydy) todellisuuteen, jossa tarut ja kertomukset yhä elävät.Vuosikymmenien tarinat elävät ja yhdistyvät suureksi kertomukseksi pitkästä matkasta, elämästä josta totuuden kustannuksellakin muistoksi jää tarinoista sitkein.

Tiikerin vaimo lipuu hitaasti mutta koukuttavasti eteen päin jättäen lukijalle vapauden tunteille ja tulkinnoille, joka tässä tapauksessa luo hieman haastettakin lukijalle. Tähän ei kannata tarttua kiireessä tai levottomassa mielentilassa, sillä tämä on niitä kirjoja joille tulee antaa aikaa. Kirja oli samaan aikaan toisaalta vaikealukuinen, hidastempoinen ja eri aikatasoissa kulkeva, mutta myös koukuttava, eteen päin soljuva ja ennen kaikkea vangitseva.

Minulla ei kirjaan tarttuessa ollut mitään ennakkokäsityksiä juonesta tai siitä, millaisia arvioita se oli kirjablogeissa saanut, luotin vain kirjaston bestseller -tarraan jonka se oli kylkeensä saanut. Kiitos taas loistavan kirjaston, luottamus kannatti. Tämä on nimittäin yksi mielenkiintoisimmista kirjoista joita olen tässä alkuvuodesta lukenut ja minusta tuntuu että taidan vielä kirjan lukemisenkin jälkeen olla hieman tiikereiden ja tarujen maailmassa..

Sanoisin, että tämä on kirja joka täytyy kokea, eikä tämä suotta ole saanut vuoden 2011 Orange palkintoa!