lauantai 10. syyskuuta 2011

Amy Chua - Tiikeriäidin taistelulaulu

Amy Chua on yhdysvaltalainen kahden lapsen äidin, joka kasvatti tyttäriään kiinalaisen kasvatusmallin mukaisesti. Hänen tyttäriensä tuli tuoda kotiin kympin arvosanoja, sekä soittaa pianoa ja viulua. Yökyläilyt ja television katselut eivät kuuluneet tyttöjen arkeen. Chualla oli selkeät ja kunnianhimoiset päämäärät tyttärillensä jossa hän onnistui - ainakin osittain.

Amy Chua on itse saanut tavallisen kiinalaisen kasvatuksen kotonaan, vaikka koti olikin Yhdysvalloissa. Kiinalaisessa kasvatustavassa koulussa pärjääminen oli ehdotonta, epäonnistuminen tai kakkoseksi jääminen ei tullut kysymykseenkään. Aina tuli olla parhain, ja mielellään vielä luokkatovereitaan hieman edellä. Vanhempiaan tuli kunnioittaa ja perheen mainetta pidettävä yllä.

Kirja on suora ja rehellinen kuvaus kiinalaisesta kasvatusmallista, jossa rajat ovat tiukat. Se myös kyseenalaistaa länsimaisen kasvatusmallin, jossa lapset saavat itse päättää asioistaan, tehdä omat virheensä ja jossa kaiken tekemisen tulisi olla ensisijaisesti kivaa.

" Länsimaiset vanhemmat kantavat kovasti huolta lastensa itsetunnosta. Mutta harva asia on lapsen itsetunnon kannalta vahingollisempaa kuin se, että antaa hänen luovuttaa. Ja vastaavasti mikään ei vahvista itsetuntoa yhtä tehokkaasti kuin se, että oppii tekemään asioita, joihin ei uskonut pystyvänsä." ( s. 74-75)

Syystä taikka toisesta en huomannut haukkovani henkeä Chuan kasvatusmetodeista. Jollain tasolla huomasin ymmärtäväni häntä, lasten on saatava nauttia saavutuksistaan, mutta ne vaativat kovaa työtä, kuten niin moni muukin asia elämässä. Kiinalaisessa kasvatustyylissä kaikki aloitetaan jo lapsena, jotta aikuisena olisi mahdollisimman itsevarma, hyvän työmoraalin sekä sisäisen varmuuden omaava.

"Kaikki kunnon vanhemmat haluavat lastensa parasta. Kiinalaisilla vain on täysin eri käsitys siitä miten paras lopputulos saavutetaan." (s. 75)

En tiedä miten heikoilla jäillä olen tämän sanottuani, mutta mielestäni länsimaalaisella kasvatustyylillä on paljon opittavaa kiinalaisesta kasvatustyylistä, jossa kaiken perimmäinen tarkoitus on kunnioittaa vanhempiaan, ja olla hyväkäytöksinen. Sekä länsimaalaisessa että kiinalaisessa kasvatustyylissä on hyviä puolia, ehkäpä näiden kultainen keskitie olisi se parhain vaihtoehto.

Tämä on kaikesta huolimatta erittäin mielenkiintoinen kirja, joka varmasti jakaa ihmisten mielipiteet kahtia. Lapseton ihminen ajattelee asioista kuitenkin erilailla kuin ihminen, jolla jälkikasvua jo on.

Kirja oli helppolukuinen, mutta huomasin kirjan kannet suljettuani että olisin kaivannut vielä syvällisempää tarkastelua Chuan perheeseen, pääpaino tuntui olevan juuri ankarissa soittoharjoituksissa, jotta lukija jäisi mahdollisimman tyrmistyneeksi.

6 kommenttia:

  1. Vasta lopussa oli jonkinlaiste itsereflektointia, mutta sekin melko laihanlaista. Todella mielenkiintoinen kirja silti, eipä sillä.

    VastaaPoista
  2. Tosi tutunkuuloisia ajatuksia! En tiedä, oletko lukenut minun kirjoitustani Tiikeriäidistä: http://luenjakirjoitan.blogspot.com/2011/08/tiikeriaidin-taistelulaulu.html

    :-)

    VastaaPoista
  3. Minäkin näin joitakin hyviä puolia Chuan kasvatusmetodeissa, mutta kuitenkin hyvin vähän. En pidä ihmisten nöyryyttämisestä eivätkä minusta vanhemmatkaan ansaitse automaattisesti lastensa kunnioitusta. Hyvä käytöskin on joskus yliarvostettua.

    Mutta yleisesti ottaen kaikkien kanssaeläjien ihmisarvoisen kohtelun tulisi olla ohjenuora kasvatuksessa, ja sehän näkyy samalla käytöstapoina.

    Onko sinulla muuten omia lapsia, Jenni? En kysy tätä provosoiden, vaan ihan mielenkiinnosta. :)

    VastaaPoista
  4. Tästä on puhuttu paljon, mutta kirjaa en ole lukenut, arvioita kyllä. Kiinnostaa ihan hypoteettisena ajatuksena tuo, että jospa kirjoittajan lapset nyt vain eivät olisikaan olleet niin lahjakkaita. Eikö nyt kuitenkin ole faktaa, että ihan kaikkien yksilöiden kohdalla ei hirmuisinkaan työskentely ja jatkuva harjoittelu takaa huippumnenstystä ja ykkössijaa? Entäpä jos lasten luokilla olisi ollut toisiakin tiikeriäitien lapsia, jotka olisivat tarjonneet kunnon vastuksen kilpailussa luokan parhaan asemasta? Lasten kanssa työskennelleenä toki tiedän, että meillä monilla ongelmana on mahdoton alisuoriutuminen, mutta ihan oikeasti on enemmistö, joka parhaansa tekemällä saa keskinkertaisia tuloksia. Eivät kaikki voi olla huippupianisteja tai aivokirurgeja, tarvitaan mysö konserttisalien vahtimestareita ja lähihoitajia...

    VastaaPoista
  5. Minulla on mennyt koko kirja ihan ohi! Vaikuttaa hurjan mielenkiintoiselta näin opettajan näkökulmasta (omia lapsia minulla ei ole), joten laitan tämän varaukseen. Kiitos kun kirjoitit tästä:)

    VastaaPoista
  6. Hanna, lopussa tosiaan oli hieman Chuan omia näkemyksiä mutta olisin kaivannut hieman syvällisempää tekstiä.

    Paula, tulen pian lukemaan kirjoituksesti Tiikeriäidistä!

    Karoliina, minulla ei ole omia lapsia vielä. Siksi uskonkin, että ajattelen kirjaa hieman erilailla kuin perheellinen. Samaa mieltä olen ehdottomasti kanssasi nöyryyttämisestä, täytyy olla muitakin keinoja saavuttaa lapsen onnistumisia kuin nöyryyttämisen kautta!

    Kirsi, mielenkiintoisia kysymyksiä sinulla, kaikki eivät todellakaan voi olla aivokirurgeja. Monet tavoittelevat unelmiaan vuosikausia, kunnes lopulta lopettavat vaikka lahjakkuutta saattaisi löytyäkin. Ja mielestäni riittää jos yrittää parhaansa, enempää ei ihminen pysty.

    Susa, mukavaa kun löysit kirjan tätä kautta! Kirja on mielenkiintoinen ja helppoluettava. Tulenkin sitten lukemaan arviosi jahka olet kirjan saanut luettua ;)

    VastaaPoista

Lisääntyneen roskapostin vuoksi olen ottanut kommentinvalvonnan taas käyttööni. Kirjakirppu kiittää kommentistasi ja vastaa mahdollisimman pian! ♥