Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa

Teos 2016

Ulkoasu Jussi Karjalainen

Kirjastosta lainattu

"Saara tiesi olevansa etuoikeutettu, kun Juhani piti tärkeänä että hän oli kotona, ja kyllä hän keksi tekemistä jatkuvasti. Eliaksen vaatteet tuntuivat repeävän ja kutistuvan itsestään. Minä teen tärkeätä työtä, minä pidän perheeni ravittuna ja kuivana. Kuka nainen voisi toivoa enempää. Ja niin Saara pesi pyykkiä, hankasi tahroja niin että suopa syövytti käsiin rakot, tärkkäsi Juhanin paidat, luki kirjoja säästäväisestä taloudenpidosta ja ponnisteli keksiäkseen, miten koti olisi yhä säihkyvämmän puhdas. Hän työskenteli, jotta voisi iltaisin vain sulkea silmänsä ja vaipua unettomaan lepoon, mutta siitä huolimatta hän havahtui rintakipuun kolmelta yöllä, kun koko Töölö lepäsi raukean hiljaisuuden tainnuttamana ja linnutkin olivat vaiti. Saara ei tiennyt, mistä se kaikki kalvava kaipaus kumpusi. Siitä kaikesta oli niin kauan."

Vuonna 1956 Saara muutta Helsingin Töölöön miehensä Juhanin ja poikansa Eliaksen kanssa. Saaran isä junailee heille uuden alun ja Juhanille uuden työpaikan sen jälkeen kun jotain tapahtui kotopuolessa. Elämä Helsingissä tulee olemaan heille kaikille uusi alku. Kuten tuohon aikaan niin kovin usein, on myös Saara keskeyttänyt opintonsa miehensä toiveesta. Saara onkin täysipäiväinen kotirouva, joka tekee kaikkensa että koti kiiltää, kaikki saavat mahansa täyteen ja että hän olisi mahdollisimman hyvä vaimo. Ja silti jokin herättää hänet öisin.

Kunnes Saara tutustuu yläkerrassa asuvaan salaperäiseen Elisabethiin, joka pukeutuu housuihin, järjestää kutsuja, kirjoittelee pitkiä kirjeitä ja rakastaa ruokaa. Ja ennen kaikkea hän on kaikkea sitä mitä Saara ei ole: itsenäinen, aina muodikas maailmannainen. Ja vakooja.

Miten tuntuukaan, että olen viime aikoina saanut lukea todella hyviä kotimaisia teoksia! Ja ennen kaikkea naisten kirjoittamina. Leena Parkkisen Säädyllinen ainesosa on jälleen yksi niistä jotka joukkoon kuuluvat. Kun aloin kirjaa lukemaan, en tiennyt kuinka se tulee viemään mukanaan, ja lopulta tingin jopa vähäisistä yöunistanikin että sain kirjan luettua. Parkkinen kirjoittaa tarinaa niin kertakaikkisen vetävästi etten malttanut olla lukematta.

Henkilöhahmot ovat kirjassa kertakaikkisen onnistuneita, näistä onnettomista ja salaisuuksia täynnä olevista ihmisistä haluaa saada selkoa, ja heitä haluaa ymmärtää. Alussa huomasin olevani järjettömän ärtynyt Saaraan, joka "--suurimman osan lapsuuttaan ja nuoruuttaan hän keskittyi olemaan niin näkymätön kuin mahdollista, hänet hyväksyttiin seisomaan ringin reunalle. Muuta hän ei pyytänytkään." Saara tuntui säikyltä ja naiivilta pikkurouvalta, ja olin varma ettei hahmo voi tästä kurjemmaksi muuttua. Elisabeth kuitenkin näkee Saarassa paljon muutakin. Saaran aviomies Juhani taas oli koko kirjan ajan niin vastenmielinen tapaus että: "Juhani ei ollut tottunut ponnistelemaan asioiden eteen. Hän hermostui nopeasti, jos tunsi ettei saanut juuri sitä minkä ajatteli itselleen kuuluvan. Ei hän itsekäs ollut, hän vain jätti täysin huomiotta sen, että Saara ja Elias söivät pelkkää perunaa ja kastiketta hänen valittaessa pihvin sitkeyttä."

Ja sitten tietysti ruoka. Se on kirjassa suuressa roolissa, sillä jokainen kirjan luku oli nimetty jonkin ruokalajin mukaan, enkä voi väittää etteikö mielikuvat ruuista tuoneet näläntunnetta paikoitellen...

Säädyllinen ainesosa on kiehtova, mukaansatempaava lukuromaani mielenkiintoisesta ajankuvasta. Ajasta, jolloin naisten välistä rakkautta pidettiin rikoksena, nainen sai käydä ravintolassa vain miesseurassa, ja kuinka niin monesti naimisiin mentyä nainen jäi kotirouvaksi. Se on kurkistus 50-luvun Helsinkiin ja poliittiseen ajatusmaailmaan, kustannusmaailmaan ja muistojen Eurooppaan. Ja se on kirjoitettu rakkaudesta ruokaan.

Ihastuin Säädylliseen ainesosaan täysin. Tarina pysyi kasassa koko ajan, eikä kirjaa malttanut laskea käsistä. Muutamat asiat kirjassa jäivät häiritsemään mutta ei niin, etteikö tätä voisi jättää kehumatta. Loppuvuoden parhaimpien kirjojen lista tulee tänä vuonna olemaan melkoinen, sillä sinne tämäkin teos ehdottomasti kuuluu!

Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa

 Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa

Gummerus 2016

Kansi Jenni Noponen / IstockPhoto

Kirjastosta lainattu

Kaksi ihmistä minuutissa olisi saattanut mennä minulta ohi, ellen olisi sitä muutamasta blogista bongannut. Ja se olisi ollut harmi, sillä lukukokemus vie Thaimaahan, keskelle sademetsää ja maailmaa joka on meille monille tuntematonta aluetta.

Alina ja Astrid ovat tutkijoita, ja Alina tutkii nimenomaan malariaa. Tuota pientä mutta niin vahvaa virusta, joka vie pahimmillan hengen, sillä "malaria tappaa 1,2 miljoonaa ihmistä vuodessa, kaksi ihmistä minuutissa."  Työ vie lopulta Alinan kokonaan, kun rakas Astrid kuolee auto-onnettomuudessa, ja heidän tyttärensä Sellan vievät Astridin vanhemmat. Alina on se, joka saa vain pienet murut Sellan elämässä vaikka rakastaa lastaan yli kaiken. Mutta hänellä ei ole oikeutta, ja Alinan asunnossa vain piilossa olevat lelut paljastavat että siellä vierailee välillä pieni ihminen.

Kymmenen vuotta myöhemmin Alina pitää esitelmän malariasta, ja yleisön joukossa istuu Lotte. Saksalainen lääkäri, joka pyytää Alinaa mukaansa Pohjois-Thaimaan sademetsässä sijaitsevalle klinikalle auttamaan malarian taistelussa. Vaikka Alina haluaisi olla lähellä Sellaa, hän hyväksyy Loten tarjouksen ja antaa elämälle uuden mahdollisuuden.

Luin kirjaa välillä raskain sydämin, koska juuri sinne se osuu. Menettää oma puoliso, menettää oma lapsi, ja taistella välillä jotain sellaista vastaan, jota ei aina voi voittaa. Kirjassa on paljon traagista ja surullista, mutta siinä on silti toivoa. Sairauden voittamista, elämän voittamista.

Kirjan lukemisesta on hetkinen aikaa, mutta silti makustelen sitä vielä. Kaksi ihmistä minuutissa on hyvä, mutta silti jokin siitä tuntui uupuvan. Se pääsi paikoitellen ihon alle, mutta välillä se pääsi lipumaan käsistä. Päästiinkö lopulta henkilöhahmojen sisälle kunnolla, etäännyttikö kaunis kieli hieman itse tapahtumista? Oliko kirjassa lopulta liian monta suurta asiaa käsiteltäväksi?

Pidin kuitenkin kirjasta. Sen maailma on niin erilainen kuin normaalisti, se vie Suomen rajojen ulkopuolelle sellaisen asian ääreen joka ei ole arkipäiväämme. Se kertoo tarinan siitä, kun sinulla on lapsi mutta ei laillisesti. Mutta silti se pieni jokin jää puuttumaan että tähän voisi täysin ihastua.

Kirjan kannesta on pakko antaa maininta, se on nimittäin upea. Kuvaa kirjan tunnelmaa juuri oikeanlaisesti!

Muriel Barbery: Haltiaelämää

Muriel Barbery: Haltiaelämää

Gummerus 2016
Suomennos Lotta Toivanen
Kansi Magnus Petersson / Trevillion Images
Ranskankielinen alkuteos La vie des elfes
Arvostelukappale kustantajalta

"Maria ei seurustellut pelkästään aineen kanssa vaan puheli myös seudun eläimille. Ei hän aina ollut osannut. Mutta itäisen metsäaukean seikkailun jälkeen hän oli oppinut yhä paremmin näkemään menneisyyden kuvina, hahmottamaan asioiden tarkoituksenmukaisen järjestyksen, saamaan tiedon tärkeistä tapahtumista kuten kirjeen saapumisesta ja siitä vaarasta, joka uhkasi, jos hän ei sitä avaisi, ja ennen kaikkea hän oli oppinut puhumaan niittyjen, kolojen ja metsän eläimille."

Pienessä burgundilaiskylässä asuva Maria huomaa omaavansa aivan erityisen lahjan: hän osaa puhua metsän eläimien kanssa, ja kuulla oksien sekä lehtien laulun. Kaukana Italiassa asuvalla Claralla taas on aivan ilmiömäinen kyky soittaa pianoa, ja hänet lähetetäänkin Roomaan kehittämään taitojaan. Näiden kahden erittäin lahjakkaan tyttöjen tiet risteävät elämää suurempien asioiden keskellä, ja jos juuri he saavat yhteyden toisiinsa, voi maailman tulevaisuus olla toinen.

Voi että.

Tämä kirja ei ollut minun sitten ollenkaan.

Minulla kesti todella kauan päästä kirjan yliluonnolliseen maailmaan kiinni, ja luinkin kirjaa useita iltoja aina lopulta nukahtaen käytännössä tylsyyteen. En kerta kaikkiaan osannut upota kirjan maailmaan, ja päivän päätteeksi hyppääminen maagisen realismin maailmaan haltioiden pariin ei toiminut.

Kiinnostavaa kirjassa kuitenkin oli Barberyn tapa kirjoittaa, joka on varmasti ollut suomentajalle mielenkiintoinen tehtävä. Lauseet ovat melko pitkiä, paikoitellen runollisia ja silti niistä paistaa kirjailijan omintakeinen tyyli. Se tuntui jotenkin hyvin ranskalaiselta sitä osaamatta sen enempää pukea sanoiksi. Kirjan alussa olinkin innoissani tekstin tyylistä, mutta jossain vaiheessa aloin uupua. Oli vaikeaa ymmärtää kenestä puhuttiin tai missä oltiin, henkilöhahmojakin kun kirjassa riittää.

Yliluonnollisuus ei todellakaan toimi kaikille, eikä minullekaan tämän kirjan muodossa. Ja nyt, kun kirjan lukemisesta on jo tovi, se on haihtunut mielestä käytännössä jo kokonaan. Barbery on hakenut kirjaansa kauneutta, metaforia ja syvällisyyttä, mutta minulle se näyttäytyi aika ohuena, omituisena luettavana lopulta tavoittamatta siitä oikeastaan mitään.

Muriel Barbery on kirjoittanut aiemmin kirjat Siilin eleganssi josta kovasti pidin, sekä Kulinaristin kuolema josta taas en pitänyt ollenkaan päähenkilön takia. Haltiaelämää taas ei lopulta toiminut maailmansa vuoksi minulle ollenkaan vaikka kirjalta paljon odotinkin. Kirjan takaliepeestä käy ilmi, että Barbery kirjoittaa tarinalle jatkoa, ja että "Haltiaelämän vaihtoehtoisessa maailmassa vastaus ihmiskunnan eheytymiseen on jälleenlöydetty yhteys luontoon, yliluonnolliseen ja runolliseen hurmioitumiseen".