Sergei Lukjanenko: Yöpartio

Sergei Lukjanenko: Yöpartio

Into Kustannus 2012
Suomennos Arto Konttinen

Venäjänkielinen alkuteos Notšnoi Dozor

On mielenkiintoista, kuinka välillä tulee kiinnostuneeksi jostakin kirjasta. Yleensä hyvänä keinona ovat suosittelut, kirjablogimaailmassa kun ei voi välttyä hyviltä kirja-arvioilta, mutta tällä kertaa vaikutin tarttua kirjaan tuli hieman muualta. Tänä vuonna Helsingin kirjamessujen teemamaana oli Venäjä. Jonkun verran selasin listoja, joissa vilisi itselle tuntemattomia kirjailijannimiä, mutta muutamista kiinnostuin kuitenkin sen verran että aloin ottamaan niistä selvää. Yksi mielenkiintoinen nimi oli Sergei Lukjanenko, Venäjällä ja maailmallakin todella suosittu fantasia- kirjailija, jonka kirjoja tunnuttiin kehuvan joka puolella joissa niistä luin. Venäjällä Lukjanenkon kirjat kuulemman ovat suositumpia kuin Taru Sormusten herrasta tai Harry Potter! Kirjan juoni kyllä tuntui erilaiselta ja mielenkiintoiselta, välillä on nimittäin päästävä täysin muihin maailmoihin, myös kirjojen parissa.

Into -kustannuksen piste Helsingin kirjamessuilla 2015

Moskovan kaduilla, tavallisten ihmisten keskuudessa on Muita - noitia, velhoja, vampyyreja ja ihmissusia. He kuuluvat joko Valon tai Pimeyden palvelijoihin. Molemmat osapuolet ovat solmineet aselevon, sopimuksen, jossa molemmat osapuolet valvovat toisiaan ettei toinen tee mitään sellaista mikä järkyttää tasapainoa. Vampyyrit eivät siis voi vapaasti metsästää ihmisverta vaikka mieli tekisi, eikä Valon palvelijat listiä pahiksia noin vain. On säilytettävä hyvän ja pahan tasapaino, koko ajan.

Keskitason velho, Anton Gorodetski, palvelee Valon puolella, Yöpartiossa. Eräänä iltana hän huomaa metrossa nuoren naisen, jonka päälle on langetettu niin voimakas kirous, että se uhkaa tuhota koko Moskovan. Antonin omat voimat eivät riitä hallitsemaan niin suuria voimia, mutta jostain syystä hänen kohtalonsa on sinetöity tuohon tuhon partaalla olevaan naiseen. Pian Anton onkin keskellä Valon ja Pimeyden taistelua, eikä mikään ole täysin mustavalkoista.

Lukjanenko on todellakin luonut oman maailmansa; on demoneita, velhoja, kauhua ja vauhdikkaita tapahtumia. Ja mikä parasta, meininki ei ole nolostuttavaa eikä missään nimessä ennalta-arvattavaa. Pidin hurjasti siitä, että kirja haastaa lukijaansa, sillä mitään ei tarjoilla valmiina. Juonenkäänteitä joutuu välillä pohtimaan tarkemminkin, ymmärsikö varmasti oikein sen minkä juuri äsken luki?

Yöpartio on sarjan ensimmäinen osa. Se koostuu kolmesta itsenäisestä osasta, mutta kaikki tapahtumat linkittyvät kyllä toisiinsa. Erilainen, mutta onnistunut toteutus. Tämä on ehdottomasti sarja, jonka pariin palaan vastaisuudessakin. Varsinkin silloin, kun tämä ihminen kaipaa pakoa hieman muihin todellisuuksiin.

Minä, Maija Plisetskaja

Minä, Maija Plisetskaja

Atena 2003

Suomennos Päivi Tuomi-Nikula

"Haluaisin kertoa Prinsessa Ruususesta, Joutsenlammesta, kuvailla tanssejamme ja muistella komeita partnereitani. Mutta miten tahansa katsonkaan lapsuuttani, kaikkialta tunkeutuu esiin politiikka ja Stalinin terrori."

Legendaarisen Bolšoin ballerinan, Maija Plisetskajan (1925-2015), elämä ja ura on ollut sekä vauhdikasta, vaikeaa että valtaisaa menestystä. Ja siihen kaikkeen on vaikuttanut hänen kotimaansa Venäjän valtaapitävät. Sellaista perhettä ei Venäjällä olekaan, johon ei Stalinin terrori olisi jollain tavalla koskettanut, ja sen koki kaikessa julmuudessaan myös Maijan perhe: kun nuori Maija aloitti baletinopiskelun Bolšoissa, ammuttiin Maijan isä kansanvihollisen leima otsassaan, ja hänen äitinsä tuomittiin kahdeksaksi vuodeksi pakkotyöhön.

" Kyselen itseltäni, mahdanko liioitella perheeni tragediaa. Maalaanko kertomukseni liian mustalla värillä? Mutta kaikki on tapahtunut, kaikki on eletty ja kärsitty. Sydämen arvet ovat jäljellä. En halua pehmentää teräviä kulmia enkä salata iljettäviä yksityiskohtia. Se oli minun sukupolveni elämää, ja minä olen sukupolveni lapsi, en parempi enkä pahempi. Tuomitkaa siis ne, jotka aikanaan kylvivät moista satoa."

Maijan perhe ja muut sukulaiset kokivat paljon pahoja asioita, ja kirjan alku onkin kovin surullista luettavaa. Kuinka paljon pahaa maailmaan mahtuukaan. Maija kuitenkin kehittyi ballerinana koko ajan ja alkoi menestyä. Pian hänestä tuli kuuluisa, ja hän matkustaa muun Bolšoin teatterin mukana ulkomaille esiintymään. Erään Intian-matkan jälkeen KGB:n määräämien saattajien mielestä sopimattomasti käyttäytynyt Plisetskaja sai porttikiellon ulkomaille, ja oli käytännössä vankina omassa maassaan. Ja jatkuvassa tarkkailussa, tietenkin. Lopulta vuosien ja lukuisten taisteluiden jälkeen Maija pääsi matkustamaan balettiryhmänsä kanssa Yhdysvaltoihin, ja esiintyminen Pariisissa vuonna 1961 teki hänestä lopullisesti tähden.

Plisetskaja kertoo avoimesti ja rehellisesti mielipiteitään säästämättä ajan elämää Neuvostoliitossa, jatkuvan epäluulon ja tarkkailun alaisena. Oman osansa mielipiteistä saa niin Bolšoin- kuin synnyinmaansa johtokin. Kuinka naurettavaksi touhu saattoi toisinaan mennä, kuinka heitä jokaista pelotti aivan järjettömästi koko ajan. Vaikka Plisetskaja kovalla kädellä ruotiikin ihmisiä suoraan nimiltä, antaa hän tunnustusta myös heille, jotka sen ansaitsevat. Venäläiseen tyyliin kirjassa viliseekin melkoinen määrä nimiä!

Henkilökohtaisen elämän lisäksi Plisetskaja kertoo sivutolkulla yksityiskohtaisesti rakastetuista baleteistaan. Monet noista saavat ihan oman lukunsa, ja paikoitellen kirjan tunnelma tämän myötä valitettavasti lässähtikin. Baletin ystäville näin ei varmastikaan käy, mutta en voi väittää ymmärtäväni baletista juuri mitään.

Plisetskaja tanssi balettia yli 50 vuotta. Se on todella kunnioitettava aika. Aktiiviuransa aikana Plisetskaja tanssi pelkästään Joutsenlammen 800 kertaa! Plisetskaja kuoli tämän vuoden toukokuussa Saksassa korkeassa 89-vuoden iässä sydänkohtaukseen.

"Mutta minä olen syntynyt Moskovassa Stalinin hallituskauden aikana. Olen kokenut Hruštšovin,
Brezjnevin, Andropovin, Tšernenkon, Gorbatšovin ja Jeltsinin ajat. Enkä enää koskaan voi syntyä uudestaan, vaikka miten haluaisin. Jokaisen on elettävä oma elämänsä.
    Niin olen tehnytkin, ja voin sanoa: kunniallisesti. En ole loukannut lapsia, en vanhuksia enkä pienimpiä veljiämme, eläimiä. En ole pettänyt ystäviäni. Olen maksanut velkani. Olen muistanut hyvän hyvällä, ja niin tulen aina tekemään. En ole koskaan kadehtinut ketään. Olen elänyt työlleni ja työni kautta. Baletti on ollut elämäni (mitään muuta en osaa tolkullisesti tehdäkään).
    Olen saanut aikaiseksi vain vähän, paljon enempäänkin olisin pystynyt. Mutta olen kiitollinen elämästäni. Omaa luontoani kiitän siitä, että olen kestänyt koettelemukset, en ole antanut periksi enkä murtunut."

Katja Kettu: Yöperhonen

Katja Kettu: Yöperhonen

WSOY 2015

Kansi Eemil Karila, Forgive Me / Martti Ruokonen

Arvostelukappale kustantajalta

"Missä kaukana sijaitsi oikea todellisuus, paikka jossa oikeus voittaisi ja ihmisellä oli oikeus ruumiiseen ja mieleen. Oliko sellaista enää olemassakaan? En saattanut ainakaan kurkottaa sinne asti katseellani. Tuolla kuuraiset vuoret, tuolla tinapintainen joki, kaikkialla muualla levittäytyi lumen ja jään hirmuvalta, joukkohautojen ristit, muurahaisina liikkuvat vangit. Kaiken yllä auringon ruosteinen, natiseva kuula. Mutta kaikki loppuu aikanaan, ajattelin, ennen pitkää tätäkin kadotettujen kaupunkia soittaisi enää tuuli."


1930-luvulla nuori Irga Malinen hiihtää suutuspäissään rajan toiselle puolelle miehen perässä. Venäjän puolella piti kaiken olla paremmin, mutta pian totuus lyö Irgaa kasvoihin kunnolla. Vasta 15-vuotias raskaana oleva Irga joutuu vankileirille vakoilijan leima otsassaan. Tästä alkaa vuosien taistelu elämästä ja kuolemasta, ihmisyydestä.


Vuonna 2015 Lavran kylässä Marinmaalla Venäjällä Verna on tullut selvittämään isänsä kohtaloaan. Mihin isä kuoli, mitä hän yritti saada selville? Verna on kuin toiseen maailmaan ja aikakauteen tupsahtanut, yrittää ymmärtää tätä kansaa jolla on erityinen oma kielensä ja tapansa. Jotka edelleen puhuvat kolhooseista, joilla menneisyyden pelko edelleen vahvasti läsnä, joilla on oma uskontonsa ja suhteensa luontoon.

Katja Ketun Yöperhosesta ei voi kertoa ottamatta kantaa Ketun käyttämään kieleen. Se on runollinen ja kaunis, toisaalta myös kauhea yksityiskohtaisella julmuudellaan. Kettu heittelee lukijaa näin ollen tunnetiloista toiseen ja pitää intensiivisesti otteessaan. Lukiessa siirtyy toiseen maailmaan, on täysin tarinan vietävissä ja on samalla järkyttynyt lukemastaan.

En ole aikaisemmin lukenut Ketulta mitään, joten minulla ei ole muuta mihin verrata, mutta pidin lukemastani, jos näin voi sanoa. Lukukokemusta kun ei nimittäin voi sanoa nautinnolliseksi, jotain ravistelevaa ja taikamaista siinä kuitenkon, että luin kirjaa intensiivisesti parin päivän ajan. En saanut rauhaa niin kauan kuin kirja oli kesken, se vei vain mukanaan.

Useassa kohdassa teki todella pahaa lukea. Kuinka muutenkaan, kun puhutaan Stalinin aikaisista vankileireistä ja väkivallasta, ihmiskohtaloista ja julmuudesta, kostosta, pienten ihmistaimien kohtalosta syntyä tuohon pahaan maailmaan. Ja juuri tämän takia Ketun kerronta on toisaalta aivan kammottavaa, mutta tehokasta se ainakin on.

Melkoisia juonenkäänteitä ja tapahtumia kirjassa on. Yöperhosessa on mukana henkilöitä jotka ovat esiintyneet myös Kätilössä. Pieniä langanpätkiä tarjoillaan pitkin kirjaa, ja lopussa onkin paljon yhteenliitettävää. Yllättävää, rohkeaa ja piikittelevää on myös Ketun tapa ottaa kantaa Venäjän nykyjohtoon, sillä mukana on myös Vova, julma hallitsija, jolla on oma osansa näiden naisten tarinassa.

Mielenkiintoinen tarina kyseessä siis. Rakkautta, ystävyyttä, sisaruutta, selviytymistä... On tunne, että tämä tulee jakamaan paljon mielipiteitä. Pakko vielä mainita kirjan kansi, se on aivan mieletön! Minulle Yöperhonen on nyt yksi vuoden mieleenpainuvimmista lukukokemuksista.

"Sinun kanssasi on niin helppo nauraa. Sinun kanssasi on hyvä kyyhöttää lempeänhikisessä pimeydessä tuoksusi sekoittuessa minun ihooni ja toisin päin. Selkovereni siinä, litilempi linnunpoikani. Minä olen kaikukoppa sinun kieltesi soida. Olet parasta mitä minussa on."

Riikka Pelo - Jokapäiväinen elämämme

Riikka Pelo - Jokapäiväinen elämämme

Teos 2013

Kansi Camilla Pentti

Koko heidän matkansa ajan ja koko tämän vuoden, jonka he olivat asuneet tässä nimeään kauniimmassa kylässä, Alja oli kirjoittanut käsikirjoitusta hänen kanssaan. Arjen enteitä tai Jokapäiväisen merkit, hän ei ollut nimestä vieläkään varma. Mutta heidän yhteinen teoksensa siitä tulisi. Heidän molempien äänet yhteen palmikoituina, yhtä hengitystä, yhtä sielua. Heidän molempien Moskova yhteen liukuneena kuin pinnat joulukuusen koristenauhassa. Heidän maanpakonsa, heidän rakkautensa, heidän kielensä.

Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme kertoo yhdestä aikamme merkittävimmästä venäläisestä runoilijasta, Marina Tsvetajevasta (1892-1941), ja hänen tyttärestään Ariadna Efronista (1912-1975). Marina pakeni tyttärensä kanssa Venäjän vallankumousta pakoon voidakseen elää yhdessä miehensä Sergei Efronin kanssa, joka palveli aiemmin valkoisessa armeijassa. Perhe asui ensin Prahan lähiseudun kylissä, sitten Tsekkoslovakiassa kunnes päätyivät Pariisiin, jossa isä ja tytär työskentelivät Neuvostoliiton salaiselle poliisille. Elämä vei heitä takaisin Moskovaan, mutta Stalinin terrori ja toinen maailmansota erotti perheen toisistaan monilla tavoin, lopulta  Ariadnan vankileirille Komiin ja Marinan maanpakoon omassa maassaan.

Jokapäiväisessä elämässä on paljon asioita joihin minulla eivät sanat riitä. Mutta ennen kaikkea kaikessa on kyse äidistä ja tyttärestä, heidän yrityksestään saada yhteys toisiinsa. Äidin ja tyttären kiihkeän monimutkaiset välit on kirjoitettu kuin Pelo olisi päässyt Marinan ja Ariadnan päiden sisään, ilmassa on paljon sanoja, paljon kaunaa ja vihaa, mutta lopuksi myös asioita joille ei löydy sanoja. Kirjoittamisesta ja sanoista elävä Marina haluaa tyttärestään jotain suurta ja opettaakin tyttärelleen runoutta, Marinan haaveenaan on kirjoittaa kirja yhdessä. Äiti ja tytär. Mutta Ariadna haluaa olla ihan tavallinen lapsi.

On tarinoita ja on runoja.

Opin niiden eron. Tarinat ovat maailmasta, kaikkien omaa, mutta runot tulevat sydämestä, siksi ne ovat tärkeämpiä. Jokaisella on omat runosanansa, ne vain pitää löytää. Ne pitää kuulla.

Runosanat ovat meidän salaisuutemme. Kieli jota vain me puhumme. Sydänsanat. Ne kuiskataan salaa, viimeiseksi illalla, ensimmäiseksi aamulla.

Kun sanon sydänsanan, tiedän että Marina on kohta luonani. Siihen ei tarvitse edes ääntä, sydämen liike, sydän joka koskettaa sydäntä, saa sen liikkeelle.

Sydänsanoista tiedän että me olemme yhtä suuta ja sydäntä, yhtä rytmiä ja hengitystä.

Sanojen kautta tulen hänen kuvakseen, Marinan kuvaksi, minulla ei ole muita kuvia.

Jokapäiväinen elämämme vei täyden huomioni, Pelo kirjoittaa vahvasti, runollisesti, laulaen.Viettämäni aika kirjan parissa on ollut hyvin intensiivinen: kirja vaatii täyden keskittymisen, sen se on ehdottomasti ansainnut, mutta voimia se vei. Pelon tyyli kirjoittaa on hyvin runollinen, tyyli joka ei ihan joka kerta saa minua pauloihinsa, mutta jotain vangitsevaa Pelon kynässä kuitenkin on, sillä tarinassa pysyi kiinni aina upeaan loppuun saakka. Pelo ei pelkää kirjoittaa omalla tyylillään, runsaasti ja runollisesti.

Vaikka olen vielä vahvasti kirjan maailmassa sen juuri luettuani, on kuitenkin myönnettävä että voimia kirja vei ennen kaikkea siksi, että se oli paikoitellen hyvin raskas ja liian hidas. On outo tunne, kun kirjan luettuaan on toisaalta helpottunut tiiliskiven loputtua mutta toisaalta on edelleen vahvasti kiinni kirjassa ja sen kielessä. Ei kuitenkaan osaa päästää tarinasta irti. Koen asian niin, että Pelon kynässä on sitä jotakin ja ehdottoman samaa mieltä olen siitä että tämä jos mikä on Finlandiansa ansainnut. On uskomatonta, että suomalainen on päässyt näin kiinni venäläisyyteen ja saavuttanut mielenmaiseman joka on täysin uskottava.

Enempää sanoja minulla ei ole, huomaan että kirjoitan ristiriitaisesti kun koin kirjan rankkana, surumielisenä, hitaanakin, mutta kuitenkin merkittävänä ja vahvana. Tätä tämä kirja sai minussa nyt aikaan! Melkoinen lukukokemus siis takana, ja kirjavuoteni 2013 päättyy todella upeasti.

JP Koskinen - Ystäväni Rasputin

JP Koskinen - Ystäväni Rasputin

WSOY 2013

Kansi Mika Tuominen

Jos kuolema olisi kuin talvi, laittaisimme kaiken kuntoon ennen lumen tuloa. Ystävyyden puutarhasta leikkaisimme pois kuolleet versot, istuttaisimme uusia sipuleita, peittelisimme hellästi kauneimmat ruusumme odottamaan uutta kevättä. Korjaisimme kiitollisuudella talteen kaiken sen, mikä on hyväksi kypsynyt.

En malttanut tämän kirjan kohdalla odottaa jouluun saakka, vaan ostin tämän itselleni joululahjaksi näin etukäteen. Muistan kirjan nähneeni ensi kerran katalogissa ja miettineeni, että tämä voisi olla hyvin mielenkiintoinen. Uudestaan Ystäväni Rasputin tuli eteeni kirjamessuilla, jossa pidin kirjaa pitkään kädessäni sitä kuitenkaan ostamatta. Sitten tuli yllätys, ja minua kiinnostanut kirja oli Finlandia -ehdokkaana! Tässä vaiheessa tiesin että kirja oli nyt ehdottomasti luettava....

... Sillä jokin Venäjässä kiehtoo, ja juuri Romanovien, Nikolai II:n aika. Kun luin muutama vuosi sitten John Boynen Tarkoin vartioitu talo, lähti kiinnostus siitä pikku hiljaa heräämään. Olen lukenut jälkikäteen myös muita historiallisia romaaneja liittyen viimeisten Romanovien aikakauteen, ja onpa hyllyssäni Romanoveista kertovia tietokirjojakin, joihin aion vielä tarkemmin paneutua. Minulla ei siis ollut kirjaan tarttuessa vieläkään aivan täydellistä faktatietoa Romanoveista, mutta aika hyvin tiesin missä mennään. Se ettei tiedä kaikkea faktaa Romanoveista kun tarttuu Ystäväni Rasputiniin on varmasti ihan hyvä etu, sillä mukaan tempautuu aivan toisella tavalla.

Ystäväni Rasputin avautuu nuoren Vasili-pojan kertomana, joka on orvoksi jäätyään nyt Grigori Rasputinin oppipoika. Rasputin on Pietarin aatelistoa kuohuttava mystikko joka herättää ristiriitaisia tunteita kansassa, mutta johon tsaariperhe luottaa täysin. Vain Rasputin voi helpottaa kruununperillisen Aleksein tuskia verenvuototaudin kanssa. 

Juuri Vasilin kautta lukijalle avautuu niin Rasputinin kuin tsaariperheen elämä, myös alemman luokan elämä. Rasputin näyttäytyy hyvin ristiriitaisena henkilönä, jonka erikoiset metodit kasvattaa Vasilista seuraajansa saavat kulmakarvat kohoamaan ja maaninen puhetapansa hengästymään. Mutta ehdottoman kiinnostava henkilö hän on. Rasputinin seurassa mikään ei ole selvää, ei edes elämän ja kuoleman välinen raja.

Vaikka tietää kuinka tsaariperheen lopulta käy, sitä taas jälleen kerran toivoo lukiessaan onnellista loppua. Mutta historiaa ei voi muuttaa. Koskinen kuitenkin yllättää lopussa, ja pidinkin loppuratkaisusta. Ainoa miinus minusta kirjassa oli kuitenkin Vasilin elämä, ottaen huomioon että hän on kirjan ääni, jää Vasili silti aika etäiseksi. Hänen tulevaisuudestaan olisin halunnut lukea enemmäkin. 

Ystäväni Rasputin on hyvä kirja, edelleen se herättää mielenkiintoa tutkia Romanoveja tarkemmin. Hienoa, että entuudestaan (ainakin minulle) tuntematon kirjailija sai tällä teoksellaan huomiota Finlandia-ehdokkuudellaan, mutta ihan voittajaksi tästä ei ole, kuten nyt tietysti tässä vaiheessa vuotta jo tiedämme. Historiallisten romaanien ystäville tämä on ehdoton luettava. Ja varsinkin, jos Venäjä aihealueena vähääkään kiinnostaa.

Kun kaikki vanha on kuollut pois, valo sammunut, meteli vaiennut, syntyy tilaa uudelle. Ymmärtäisimme, ettei mikään kasva ikuisesti, ilman kuolemaa ei synny elämää. Lopulta yö alkaisi lyhetä, aurinko kivuta joka päivä yhä korkeammalle, valkea lumi muuttua raskaaksi ja sulaa. Routa hellittäisi otteensa maasta ja sipulit, joita emme edes muistaneet kylväneemme, alkaisivat itää. Ottaisimme kevään riemuiten vastaan, olisimme jo unohtaneet kuinka pelkäämme talvea. Lupaisimme tehdä kaiken paremmin kuin ennen. Jos kuolema olisi kuin talvi.

Kate Furnivall - Pietarin jalokivi

 Kate Furnivall (The Jewel of St Petersburg), Helsinki-kirjat 2010. 

Suomennos Riie Heikkilä,

 kannen kuvat: Yolanda de Kort / Trevillion Images / Larry Dale Gordon / Getty Images

Aina välillä on ihana tarttua historiallisiin romaaneihin, ja historian sekä romantiikan nälkääni Pietarin jalokivi sopikin vallan mainiosti. Furnivall ei ole minulle entuudestaan tuttu kirjailija, kansiliepeistä kuitenkin selviää että historiallisia romaaneja on kirjoitettu aikaisemminkin. Olen taas viime päivinä sairastellut flunssaa toistamiseen, ja olotilaani tällainen mukavan kevyt, viihdyttävä ja historiallinen rakkausromaani oli omiaan.

Eletään vuotta 1910, jossa nuori Valentina Ivanova kuuluu Pietarin aatelistoon isänsä kautta, palveleehan hän itse Venäjän tsaaria. Valentina on kaunis ja määrätietoinen nuori nainen, joka soittaa satumaisesti pianoa hurmaten esityksellään paitsi tsaarin, myös erään punertavatukkaisen tanskalaisen insinöörin. Valentinan vanhemmat eivät ole tyytyväisiä tyttärensä rakkauden kohteeseen, ja painostavat tätä avioliittoon venäläisen kreivin kanssa jota Valentina ei rakasta vähimmässäkään määrin.

Heti kirjan alussa lukija saa maistiaisen ajan levottomuuksista ja muutoksista, joita Venäjällä tuohon aikaan ilmeni, ja romaani alkaakin varsin vauhdikkaasti josta yllätyin vain positiivisesti. Koko romaanin ajan Valentinan ja insinööri Jensin rakkaustarinan yllä leijailee levottomuuksien ja bolsevikkien aalto, jonka keskellä nuorenparin rakkaus vain vahvistuu. Furnivall kuvaa myös työläisten oloja ja sitä kautta eroja aatelistoon, ja kuilu on ollut suuri. Kirja etenee ajallisesti kohti väistämätöntä ja Valentinan elämä muuttuu totaalisesti kun tsaarin valta vihdoin alkaa horjua bolsevikkien ryhtyessä taistoon uuden ajan Venäjästä.

Valentina on henkilönä määrätietoinen taistelija, joka taistelee rakkaittensa puolesta viimeiseen asti. Varsinkin Valentinan rakkaus sisartaan Katjaa kohtaan on voimakasta ja hän joutuukin suojelemaan tätä ympäröivältä maailmalta raivokkaasti. Valentinalla on unelmia, mutta hän ajattelee aina ensin sisarensa parasta.

Kirja tarjosi minulle yllätyksiä, ja piti kuumeisen lukijan otteessaan. Nämä historialliset romaanit ovat minulle parasta välipala -viihdettä, näissä on pitkälti aika sama kaava mutta aina ne jaksavat juuri historiansa takia viihdyttää. Kerronta ei ollut pirstaleista, vaikka välillä ääni oli muillakin kuin Valentinalla. Myöskään hankalia (venäläisiä)nimiä ja useita henkilöhahmoja joista olisi mennyt sekaisin, ei kirjasta onneksi löytynyt.

Kaiken kaikkiaan ihan mukava tuttavuus, jota voin suositella historiallisista romaaneista pitäville. Otan itseasiassa seuraavaksikin lukuun erään historiallisen romaanin, josta olen jo yhden osan lukenut, ja siirryn nyt Venäjältä 1400-luvun Englantiin ja toivon että flunssa pian hellittäisi.

John Boyne - Tarkoin vartioitu talo

Venäjä vuonna 1915. Nuori kuusitoistavuotias maalaispoika Georgi Daniilovits Jatsmenev asuu pienessä Kasinin kylässä, jonka rauhaa rikkoo Venäjän suuriruhtinaan läpikulku kylän kautta. Georgin elämä mullistuu, kun hän pelastaa Venäjän suuriruhtinaan hengen ja palkataan tsaari Nikolai II:n pojan henkivartijaksi.

Päästessään Pietariin, hän jättää taakseen elämän kylässä ja perheensä, mutta kohtaa ylenpalttisuutta Talvipalatsissa tsaariperheen kanssa kansan nähdessä samanaikaisesti nälkää. Georgi tutustuu paremmin tsaariperheeseen, poikaan joka on tuleva tsaari, sekä tsaarin nuorempaan tyttäreen Anastasiaan, ja pari rakastuu tulisesti. Pian Romanovien valta alkaa kuitenkin horjua ja kansa kokee saaneensa tarpeeksi.

Lontoo vuonna 1980. Georgi on muuttanut vaimonsa Zojan kanssa Lontooseen paeten Venäjän oloja ja muistoja. Muistot kuitenkin hyökyvät hänen mieleensä, kun vakavasti sairas Zoja haluaa päästä vielä kerran lähelle kotiaan. Pariskunta matkustaa Suomen kautta Pietariin, ja vaikka kaikesta tapahtuneesta on aikaa jo kuusikymmentä vuotta, eivät muistot siltikään haihdu...

Tarkoin vartioitu talo oli juuri niin upea luettava kuin oletinkin. Alunperin olin suunnitellut lukevani tämän joulun pyhinä, mutta en malttanutkaan odottaa sinne asti. Kirjaan tarttuessani tiesin toki keitä Romanovit olivat ja kuinka heille kävi, mutta oikeastaan kaikki muu faktatieto henkilöistä uupui, joten minulla ei ollut ongelmaa tempautua tarinaan mukaan. Toki huomasin jossain kohtaa muutamia kulmakarvoja nostattavia asioita, kuten Sarakin, mutta näiltä oli helppo sulkea silmänsä tarinan viedessä mukanaan.

Boyne pitää monikerroksisen tarinan ehjänä, ja se etenee hyvällä vauhdilla ja tyylillä loppuratkaisuaan kohden. Juonikuviot pitävät otteessaan ja Boyne taitaa todellakin olla syntynyt kirjailijaksi. Tämä oli parhaita lukemiani lukuromaaneja ja kirjan kansi....se on vain yksinkertaisesti niin kaunis!

En tiedä mitä muilla kirjan lukemisen suhteen kävi, mutta minussa tämä herätti minussa pienen kiinnostuksen kipinän Romanoveja kohtaan...

Daphne Kalotay - Bolšoin perhonen

" Tämäniltaisena estradina on avara, sädehtivä tanssisali, karkea puinen tanssilattia, joka on asennettu jään kiiltävän marmorilattian päälle. Ninan sydän jyskyttää niin kovaa, että varmasti kaikki ympäri salia istuvat ihmiset kuulevat sen pöytiinsä. Hänen suutaan kuivaa, kädet ovat kylmät ja nihkeät. Hän näkee vateja, jotka ovat kukkuroillaan ruokaa, ja tummapukuisia miehiä piirissä: ihmisiä, joilla on virallinen asema ja vaikutusvaltaa. Hänen sydämensä tuntuu jumputtavan korvien välissä. Joukossa on jopa muutama nainen, rouvia pitkässä puvussa. Mutta nyt pianisti on alkanut soittaa ja vieraat hämärtyvät, kun Nina alkaa tanssia vartalo kuin itsestään liikkuen." s. 62

Nina Revskaja on Venäjältä länteen loikannut häikäisevä ballerina, joka hurmasi nuoruudessaan niin taiteilijapiirit kuin itse Stalininkin. Neuvostoliitossa Nina oppi tanssimaan, mutta huomaamaan myös Stalinin hallinnon synkät puolet. Nyt, vanhempana ja raihnaisempana, Bolšoin perhonen liikkuu Bostonin asunnossaan pyörätuolissa kipujen iskeytyessä niveliin, ja ballerina- ajat ovat enää muisto vain.

Ninalle on elämänsä aikana kertynyt useita arvokkaita koruja, jotka on päättänyt myydä huutokaupassa. Korujen myyminen veisi mukanaan myös muistojen painolastin, syyn, joka sai hänet aikoinaan loikkaamaan länteen. Korujen ympärillä on kuitenkin tarina, joka avaa prima ballerinan syvimmät haavat.

Kirjassa eletään Ninan menneisyttä Neuvosto-aikana, kuin nykyisyyttäkin, johon kuuluvat huutokaupan innokas työntekijä Drew sekä professori Grigori Soledin. Drew omaa sekä suomalaisia että venäläisiä sukujuuria, ja on kiinnostunut Ninan korujen menneisyydestä. Grigori Soledin on adoptoitu jo lapsena rakastavaan perheeseen, mutta uskoo että Ninalla on jokin merkitys hänen menneisyydestään.. Yhdessä Drew ja Grigori selvittävät menneisyyden kiemuroita.

Bolšoin perhonen on ehdottomasti yksi parhaimpia tänä vuonna lukemiani kirjoja, siitä ei käy kiistäminen. Olin rakastunut tarinaan jo ensi sivuilta lähtien, ja janosin ratkaisua siihen, mitä menneisyydessä todella tapahtui. Vaikka Neuvostoliiton aikainen kuvaus on rankka aihe, on se silti ehdottomasti kirjan parasta antia. On uskomatonta ajatella, että jotain sellaista todella on joskus tapahtunut.

Vaikka kirjassa oli monta kertojaa, pysyi kirja suhteellisen hyvin kasassa. Monesti vierastan monen kertojan tyyliä, sillä se niin harvoin onnistuu. Tässä tapauksessa ainoa harmistukseni oli vain se, että juuri kun Ninan menneisyyteen pääsi hieman lisää taas kiinni, oltiin takaisin nykyajassa.

Mielestäni Drew oli henkilönä hieman ylimääräinen, häntä ei välttämättä olisi tarvinnut olla. Varsinkin, kun hänen isoisänsä tarina kerrotaan loppupuolella hyvin nopeasti. Lisäksi lopetus olisi voinut olla parempi. Näin upea lukukokemus olisi vaatinut jotain muuta. Esimerkiksi Ninan esiintyminen loppupuolella ei ollut enää niin kovin suurta, ja juuri häntä olisin kaivannut.

Tämän kirjan luettuani harkitsen ostavani tämän äidilleni joululahjaksi, sen verran ihastunut tähän kauniiseen kirjaan olen! Mielestäni tämä sopisi hyvin valkokankaallekin sovitettuna, mitä mieltä olette?