John Boyne: Poika vuoren huipulla

John Boyne: Poika vuoren huipulla

Bazar 2017

Kannen suunnittelu Eevaliina Rusanen

Suomennos Heli Naski

Englanninkielinen alkuteos The Boy at the Top of the Mountain

Arvostelukappale kustantajalta

"Älä ikinä teeskentele ettet tiennyt, mitä täällä tapahtui. Sinulla on silmät ja korvat. Ja istuit monesti siinä huoneessa tekemässä muistiinpanoja. Sinä kuulit sen kaiken. Näit sen kaiken. Tiesit sen kaiken. Ja tiedät myös, mitä olet saanut aikaan." Hän epäröi, mutta se oli pakko sanoa. "Sinulla on ihmishenkiä omallatunnollasi. Mutta olet yhä nuori mies, vasta kuudentoista; sinulla on monta vuotta aikaa miettiä osallisuuttasi siihen kaikkeen. Älä kuitenkaan ikinä väitä itsellesi, ettet tiennyt." Nyt hän päästi Pieterin otteestaan. "Se olisi kaikkein pahin rikos."

Vuonna 1936 seitsemänvuotias Pierrot jää orvoksi kun ensin hänen isänsä kuolee sotatraumojen riivaamana ja sitten hänen äitinsä vakavaan sairauteen. Pieni Pierrot joutuu jättämään kotinsa Pariisissa ja parhaan ystävänsä, naapurissa asuvan Anshelin, taakseen. Kahden sisaruksen pitämässä orpokodissa asiat ovat niin hyvin kuin ne voivat olla, kuitenkin Pierrotin yllättää kutsu lähteä asumaan tätinsä luokse Saksaan; hänellä kun ei pitänyt olla yhtään sukulaisia.

Uudessa kodissaan vuoren huipulla, Berghofiksi kutsutussa paikassa Pierrot saa uuden nimen Pieter ja vakavan neuvon unohtaa lapsuutensa Pariisissa. Erityisesti hänen ystävyytensä Anshelin kanssa tulisi unohtaa pysyvästi, siitä ei talon isäntä pitäisi ollenkaan. Pierrot ei täysin ymmärrä miksi hänen täytyy toimia niin kuin sanotaan, mutta tottuu vähitellen talon tapoihin ja kasvaa univormua ylpeänä pitäväksi nuoreksi mieheksi. Univormu on silti kaikkea muuta kuin hyvä asia, sillä univormu yllään Pieter kävelee kohti vaarallista maailmaa jossa on vaikea erottaa oikeaa ja väärää.

Poika vuoren huipulla on John Boynen uusin historiallinen romaani, joka on kirjoitettu vähän aikuisille ja vähän lapsille. Kustantaja kategorisoi kirjan lapsille ja nuorille, ja enemmän tämä sinne kallellaan onkin sillä aikuiselle lukijalle tapahtumakulku ei tule yllätyksenä. Tästä näkökulmasta kirjoitetut historiaan pohjautuvat romaanit nimenomaan nuorille ovat oiva tapa oppia, ja vaikka aikuinen lukija minussa ei yllättynyt kuinka asiat menivät niin kuin menivät, on kirjalla kuitenkin tärkeä sanoma ihan minkä tahansa ikäiselle.

Boyne kirjoittaa siitä kuinka toinen maailmansota ja vallitseva ympäristö vaikuttaa ja muuttaa nuoren pojan identiteettiä ja ajatusmaailmaa, miten nuoresta ja herkästä pojasta kasvoi kylmä ja julma nuorukainen olosuhteiden muokkaamassa kasvuympäristössä. Ja kuinka lopulta ihmisen mieli yrittää selittää itselleen ettei tiennyt. Vaikka ei kirjaimellisesti tartu aseeseen, on monta tapaa tehdä pahaa. Vastuutaan ei voi paeta vaikka silmänsä ummistaa.

Eva Weaver: Jacobin takki

Eva Weaver: Jacobin takki
WSOY 2015

Suomennos Anna Lönnroth
Englanninkielinen alkuteos The Puppet Boy of Warsaw

Kirjastosta lainattu

"Ilman takkia ei olisi käynyt niin kuin kävi. Ensin se oli vain todistaja, musta villakankainen takki, kuusi nappia rivissä. Mutta sitten siitä tulikin taskutakki - ja samalla rikostoveri."

Kaikki alkaa mustasta villakangastakista, joka teetetään isoisälle vuonna 1938 Varsovassa. Taidokas räätäli valmistaa takin huikaisevilla yksityiskohdilla, jonka salaisiin taskuihin ja lokeroihin myöhemmin sujahtaa koko maailma. Takki ehtii olla isoisän päällä vapaudessa vain vuoden, kun juutalaiset kerätään asumaan ghettoihin. Tuolloin pieni Mika -poika perii takin itsellensä, ja takki onkin valtavan kokoinen pienen pojan päällä.

Isoisän takin kätköistä löytyy käsinukkeja, joiden parissa Mika alkaa pian puuhata. Hän valmistaa gheton kurjuudessa lisää nukkeja ja ryhtyy pitämään esityksiä naapureidensa ja ennen kaikkea pienten lasten iloksi. Elämässä ei ole paljoa ilon aihetta, mutta ainakin hetkeksi nälkä unohtuu kaikilta, kun Mika pistää nukketeatterin pystyyn.

Merkittävä käännekohta Mikan ja monen muun elämässä tapahtuu, kun Mika vastoin tahtoaan joutuu esiintymään nukkejensa kanssa saksalaissotilaille. Häntä inhottaa yli kaiken esiintyä noille julmille miehille jotka tekevät heidän kaikkien elämästä julmaa ja kurjaa, mutta esiintymispaikka tarjoaa kuitenkin yllättävän keinon kuljettaa lapsia turvaan ghetosta. Pian Mikan takki saa entistä suuremman merkityksen, sillä kyseessä ei ole enää mikä tahansa takki.

"Miten paljon isoisän takki olikaan nähnyt: ensin se oli suojannut lapsia, joiden sydän oli tikittänyt nopeasti kuin jäniksenpojan, ja nyt se suojasi aseiden kylmää terästä. Mutta mitä ikinä kannoinkin, nuket olivat todistajani, uskottuni ja toverini tässä elämän ja kuoleman leikissä."

Samalla kun Mika tekee hengenvaarallista pelastustyötä ja esiintyy saksalaissotilaille, saa hän oudolla tavalla yhdestä sotilaasta itselleen jonkinlaisen tuttavan, vaikka Mika ei niin välittäisi. Sotilas, Max, puhuu omasta pojastaan ja antaa Mikalle esiintymispalkkiona ruokaa. Kun karmaisevat kuljetukset karjavaunuilla alkavat, pelastaa Max Mikan perheen kuolemanleiriltä. Kun saksalaisten sotaonni kääntyy, ovat he pian itse matkalla kyseisissä karjavaunuissa Siperian työleireille, joista harva palaa koskaan. Mikan ja Maxin tarinat kietoutuvat lopulta yhteen.

Vaikka Jacobin takin lukemisesta on jo tovi aikaa, yllättäen huomaan muistavani kirjan hyvin. Toisesta maailmansodasta kirjoitetaan paljon, ja uusia romaaneja ilmestyy usein. Olen lukenut holokaustiin liittyviä kirjoja paljon, eivätkä läheskään kaikki yllä vakuuttamaan ja nousemaan erityisen korkealle lukukokemuksessa. Jacobin takissa kuitenkin oli sitä pientä jotain. Vähän erilaista.

Juutalaisten kohtalo jaksaa aina järkyttää, tarinoista ja kohtaloista ei pääse yli. Ja silti sitä taas lukee jotain uutta yhtä järkyttävää ja yrittää ymmärtää kaiken sen kauhun, nälän ja pienten lasten hädän... Kaikkien hädän. Mikan tarina on juutalaisvainoista eri näkökulmasta kerrottu, ja ehkä siksikin lähtökohtaisesti kiinnostuin lukemastani enemmän.

Mielenkiintoisinta kirjassa oli kuitenkin se asetelma, että lopulta myös saksalaissotilas joutui tilille teoistaan. Max joutuu kokemaan itse samoja kauhuja kuin mitä on juutalaisille aiheuttanut, ja lopulta elämään niiden tekojensa kanssa loppuelämänsä. Eikä menneisyys jätä häntä rauhaan.


"Max rakasti pojantytärtään valtavasti, mutta hän oli tukehtua niin suureen määrään elämää. Hänen pikku Maransa juoksenteli kikattaen, mutta ghetossa samanlaista elinvoimaa pursuilevat Marat oli liiskattu kuin madot, ja kirkas liekki sammutettu yhdellä puhalluksella. Nuo lapset vainosivat häntä."

Jacobin takki onnistui siis yllättämään mieleenpainuvuudellaan. Se myös kosketti, vaikka kirjan loppupuolen tunnelma pääsikin notkahtamaan. 

María Dueñas: Ommelten välinen aika

María Dueñas: Ommelten välinen aika

WSOY 2013

Suomennos Sari Selander

Kansi Mika Tuominen

Espanjankielinen alkuteos El tiempo entre costuras

"Olin kulkenut heidän käsissään kuin marionetti; toisille olin ollut hyödyllinen ja toisille haitallinen, mutta kaikki he olivat päättäneet puolestani ja liikutelleet minua kuin sotilasta shakkipelissä. Kukaan heistä ei ollut vilpitön, niin että olisi suoraan ilmaissut minulle aikeensa. Oli tullut aika, että esittäisin omat vaatimukseni ja ottaisin ohjat omiin käsiini. Halusin viimein itse päättää, mikä oli minun tieni, miten sen kulkisin ja kenen kanssa matkani jakaisin. Tiesin, että joutuisin taas kompastelemaan ja kohtaamaan polkuni varrella särkyneitä lasinsiruja, virheitä ja kuralätäköitä. Minua ei odottaisi turvallinen ja seesteinen tulevaisuus, siitä olin varma. Mutta oli koittanut hetki, jolloin en halunnut enää kävellä sokeasti eteenpäin tietämättä, millaisella maaperällä kuljin tai minkälaisia riskejä kulloiseenkin päivään sisältyi. En enää suostunut siihen, etten ollut itse oman elämäni valtiatar."


Ommelten välinen aika on ollut hyllyssäni luvattoman kauan. Minun piti lukea se jo ilmestyessään, sitten viime kesänä, ja silti otin sen lukuun vasta nyt. Ja oikeastaan senkin innoitti tv-sarja jota Yle esittää, ja josta olen kiinnostunut. Halusin vain ensin lukea kirjan jotta voisin seurata sarjaa paremmin.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1900- luvun alun Espanjaan, Madridiin. Siellä syntyy vaatimattomiin oloihin ompelijaäidin tyttäreksi Sira Quirogan, jonka elämänkaari tulee olemaan erittäin värikäs. Espanjassa eletään murroksen aikoja, ja poliittiset kiistat kasvavat koko ajan.

1930-luvulla Sira perustaa Marokon Tetuániin kansainvälisen muotisalongin käytännössä tyhjästä, ja alkaa niittää mainetta varakkaiden ihmisten luotto-ompelijana. Tuona aikana Siralle tarjotaan tilaisuutta palvella kotimaatansa Espanjaa, ja näin hän nouseen muotisalonkinsa turvista merkittäväksi toimijaksi miesten maailmassa vakoojan roolissa.

Ommelten välinen aika on erittäin runsas ja yksityiskohtainen romaani, välillä liiankin. Joihinkin yksityiskohtiin nimittäin paneuduttaan todella huolellisesti, kun taas jotkut mielenkiintoiset tapahtumat kuitataan lähes toteavasti. Dueñas on eittämättä tehnyt valtavan taustatyön kirjaansa varten, mutta tuntui välillä sortuvan liiaksi esitelmöimään historian henkilöitä tai ajankuvaa. Se nakersi romaanin luonnetta ja sai aikaan sen, että historian merkkihenkilöt jättivät Siran tarinan varjoonsa. Historian tuntemus ja taustatyö kuitenkin tarjoaa upean katsauksen Espanjan historiaan.

Runsas romaani on täynnä historiaa ja politiikkaa, ja se on myös kasvutarina. Nuori Sira oppii kantapään kautta elämän opetukset, ja onkin kirjan alussa ärsyttävän sinisilmäinen niin että lukijakin ymmärtää heti että tästä ei hyvä seuraa. Kaikki varoitusmerkit sinkoilevat ilmassa mutta Sira ei niitä huomaa ja maksaakin virheistään kovan hinnan. Kirjan edetessä Sirasta kuitenkin kasvaa uusi ja kukoistava liikenainen, minkä hän todistaa omalla muotisalongillaan. On siinä ja siinä pidinkö tätä kohtaa tarpeeksi uskottavana, mutta toisaalta se sopi viihdyttävään tarinaan.

Henkilöitä kirjassa riittää, ja niitä Siran elämässä tulee ja meneekin. Lopulta jäin kuitenkin ihmettelemään miksi monet niin suuressa roolissa Siran elämässä olleet ihmiset eivät olleet lopussa asti. Loppuratkaisu nimittäin jäi jotenkin hämäränpeittoon ja avonaiseksi Siran osalta, mutta poliittisista henkilöistä kirjailija tarjoilee kyllä kattavan kuvauksen, mikä oli minusta erittäin epäkiinnostavaa.

Ommelten välinen aika osasi viihdyttää ja sulkea maailmaansa, mutta siinä oli myös paljon sellaista jota olisi voinut tiivistää. Lisäksi olisin toivonut että osa henkilöistä ei olisi saanut niin suurta roolia kirjassa kuin mitä he nyt saivat. Silti historiallisten romaanien ystävänä löydän kirjasta paljon mielenkiintoista ja viihdyttävää, kannattelihan sen juoni kuitenkin loppuun asti.

Kate Atkinson: Elämä elämältä

Kate Atkinson: Elämä elämältä
Schildts & Söderströmsin julkaisemana 2014

Atschi! -pokkari 2015
Suomennos Kaisa Kattelus

Kansi Anders Carpelan
Englanninkielinen alkuteos Life after life

Oma ostos

"Englannissa vuonna 1910 Sylvie Todd synnyttää kolmatta lastaan. Lääkäri ei pääse paikalle lumimyrskyn vuoksi, ja tyttölapsi syntyy kuolleena.

Englannissa vuonna 1910 Sylvie Todd synnyttää kolmatta lastaan. Lääkäri ehtii paikalle juuri ennen lumimyrskyä, ja syntyy tyttö, Ursula. Tarina alkaa."

Elämä elämältä alkaa 1900- luvulta, alkaakseen aina uudelleen. Se kertoo vuosituhannen alussa eläneestä Toddin perheestä joka elää onnellisen tietämättömänä mitä mullistuksia elämässä tulee tapahtumaan, ja kuinka nuori Ursula sen kaiken kokee. Hänellä on tunne, että hän on kokenut asioita ennenkin... Ursula nimittäin syntyi kuolleena, napanuora kiertyneenä kaulan ympärille, eikä lääkäri ehtinyt paikalle. Sitten lääkäri ehtiikin paikalle, ja Ursula syntyy terveenä. Ja kaikki alkaa.

Elämä elämältä on ollut kovasti ylistetty teos. Se on voittanut Blogistanian Globaliassakin parhaan käännöskirjan palkinnon vuonna 2014. Tartuin tähän kirjaan siis suurin odotuksin, sillä olin säästänyt kirjaa sopivaan hetkeen varmana siitä että tästä tulee nyt yksi suosikeistani.

Mutta kirja, jossa tarina alkaa aina uudestaan alkaakseen uudestaan, sai aikaan sen, että uuvuin. Kirjan puolenvälin jälkeen en jaksanut oikeastaan innostua siitä enää. On oikeastikin todella mielenkiintoista leikkiä "mitä jos?" -ajatuksella, mutta se ei jaksanut useaan kertaan kannatella omaa mielenkiintoani kirjaa kohtaan. Aika perheen tilalla Fox Cornerissa ja elämä maailmansotien aikaan Englannissa oli kiehtovaa luettavaa, mutta kun siirryttiin Saksan puolelle ja Hitlerin tuttavapiiriin oltiin jo melkoisen epäuskottavalla maaperällä. Mitä jos Hitler olisi ehditty tappamaan ennen valtaannousua, tai Hitler olisi kuollut syntyessään? Euroopan historia olisi tottavie erilainen.

Kaikki oli jotenkin tuttua. "Sitä sanotaan déjà-vuksi", Sylvie sanoi. "Mieli tekee tepposiaan. Mieli on pohjaton arvoitus." Ursula oli varma siitä, että hän muisti, millaista oli maata vauvana vaunuissa puun alla. "Ei", Sylvie sanoi, "ei kukaan voi muistaa mitään niin kaukaa", ja silti Ursula muisti lehdet, jotka lepattivat tuulessa kuin suuret vihreät kädet, ja hopeajäniksen, joka riippui vaunujen kuomusta ja pyöri hänen kasvojensa edessä. Sylvie huokaisi. "Sinulla on sitten vilkas mielikuvitus." Ursula ei tiennyt, oliko se kohteliaisuus, mutta oli totta, ettei hän useinkaan tiennyt, mikä oli todellista ja mikä ei. Entäs sitten kauhea pelko - pelottava kauhu - jota hän kantoi mukanaan. Pimeä maisema hänen sisällään. "Älä mietiskele sellaisia asioita", Sylvie sanoi terävästi, kun Ursula yritti selittää. "Ajattele iloisia ajatuksia."

Atkinson on kirjoittanut melkoisen kunnianhimoisen romaanin. Ja kaikki ainekset siinä upeaan lukukokemukseen onkin, mutta minuun se ei tehnyt suurempaa vaikutusta. Ja taidan samalla ollakin niitä harvoja jotka eivät ole tähän täysin ihastuneet. Osa Atkinsonin luomista uusista entä jos -tarinalinjoista pitivät otteessaan, ja ne kertoivat ajan historiaa osuvasti ja tarkkanäköisesti. Menetykset, suuret surut ja väärät valinnat koskettivat, siitä ei pääse mihinkään. Ne olisivat koskettaneet vielä paljon enemmän, jos olisi tiennyt että valittu polku johtaa siihen mihin sen on tarkoituskin, mutta koska tiesi että Ursula tarina alkaa jälleen uudestaan, sitä vain toivoi että parempi elämänjakso alkaa pian.

Elämä elämältä ei siis tällä kertaa noussutkaan suosikikseni, vaikka niin olin aluksi kuvitellut.

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

WSOY 2015

Suomennos Hanna Tarkka

Kansi Tal Goretsky ja Lynn Buckley

Englanninkielinen alkuteos All The Light We Cannot See, 2014

Arvostelukappale kustantajalta

Nuori saksalainen poika Werner asuu orpokodissa pikkusiskonsa Jutan kanssa. Werner on kiinnostunut tieteestä ja tekniikasta, erityisesti radiot ovat lähellä nuoren Wernerin sydäntä. Hän innostuu korjailemaan vioittuneita radioita ja pian hän on niin etevä että ihmiset tuovat hänelle niitä korjattavaksi. Hän löytää ranskankielisen radiokanavan joka vaikuttaa häneen läpi koko elämän. Tuo maaginen ranskalainen mies joka kertoo lapsille tieteestä on hänelle erityisen tärkeä.

Ranskalainen Marie-Laure on sokea nuori tyttö joka elää isänsä kanssa kahdestaan. Isä on Pariisin luonnontieteellisen museon lukkoseppä, ja museon maailma tulee Marie-Laurelle tutuksi. Isä rakentaa Marie-Laurelle pienoismalleja joiden avulla suunnistaa kaupungissa. Yhden aivan erityisen pienoismallin hän rakentaa kun sota sitten syttyy, ja tuo pienoismalli sisältää yhden mittaamattoman arvokkaan timantin.

Sota siis syttyy. Tekniikan ihmelapsi Werner sijoitetaan radiolähetyksiä vakoilevaan SS-yksikköön, ja Marie-Laure pakenee isänsä kanssa Bretagneen, Saint-Malon merenrantakaupunkiin setänsä asuntoon. Mukanaan heillä on salaperäinen ja mahdollisesti kirottu jalokivi. Kuinka kaksi niin erilaista nuorta erilaisista maailmoista lähenevät vuosi vuodelta, ja mitä sitten tapahtuu kun heidän polkunsa viimein risteävät?

Kaikki se valo jota emme näe on suuri lukuromaani, joka on maailmalla kovasti kehuttu ja myös nyt palkittu Pulitzerilla. Jo ennen kuin tiesin tämän suomennoksesta, olin bongannut kirjan monilta ulkomaisilta Instagram-tileiltä joissa kirjaa hehkutettiin todella paljon. Kiinnostus oli todella valtaisa kun sain kirjan lopulta käsiini.

Kaikki se valo jota emme näe on kirja, josta olisin halunnut pitää. Sillä oli kaikki edellytykset nousta yhdeksi suosikeistani sen sijoittuessa toisen maailmansodan aikaan, mutta valitettavasti me olimme kirjan kanssa hieman eri taajuuksilla. Mikä kirjassa sitten hiersi? Kirjahan on kauniisti kirjoitettu ja kielikuvat ovat kauniita, mutta juuri se oli asia joka sai minut kirjasta vieraantumaan. Teksti oli hieman liian kaunista makuuni, enkä pitänyt kirjan lyhyistä luvuista. Se rikkoi lukukomusta liikaa. Kirjassa oli kuitenkin paljon sydämeenkäyvää, ja kuten sotaan kuuluvissa romaaneissa tapana on, juuri ihmiskohtalot jäävät mieleen.

Tunnustan silti kyseessä olevan hieno lukuromaani, joka on varmasti monen mieleen. Kirjan kansiliepeistä selviää, että Doerr on kirjoittanut kirjaa huimat kymmenen vuotta ja se on hänen läpimurtoteoksensa yli miljoonalla myydyllä kappaaleella pelkästään Yhdysvalloissa. Eikä kirjaa suotta ole kehuttu, minulle se ei vain tarjonnut niin suurta lukuelämystä kuin mitä siltä odotin.

Muissa blogeissa: Lumiomena,  P.S. Rakastan kirjoja, Kirjasfääri, Nenä kirjassa ja Ullan kirjat

Hélène Grémillon - Uskottuni

 Hélène Grémillon (Le Confident) Otava 2012. 

Suomennos Anna-Maija Viitanen, kansi Owen Franken 

"Kun nyt mietin murhenäytelmän syitä, päädyn aina samaan: jos Annie ei olisi harrastanut maalaamista, olisi kaikki jäänyt tapahtumatta. Olen siitä yhtä varma kuin jotkut siitä, että maailma olisi parempi paikka, jollei Hitler olisi reputtanut taidekoulun pääsykokeissa."

Eletään vuotta 1975, ja kustannustoimittajana työskentelevä Camille Werner alkaa saada äitinsä kuoleman jälkeen kirjeitä ilman tarkempaa tietoa lähettäjästä. Joka tiistai Camillea odottaa jälleen uusi kirje, eikä hän ymmärrä mitä kirjeiden taakse kätkeytyy: kyseessä täytyy olla joku toinen henkilö, jokin väärinkäsitys.

Kirjeiden takana on muuan Louis, jonka tarina vie aina 30- luvulle saakka aikaan, jolloin rakastui Annie nimiseen tyttöön. Louisin kirjeet ovat kirjoitettu tarinamuotoon, ja Camille pohtii myös sitä mahdollisuutta että joku kirjailijaksi haluava päättää lähestyä häntä tällä tavoin. Louisin tarina koukuttaa niin Camillen kuin lukijankin täydellisesti. Alkuhämmennyksen jälkeen kirjeiden sävy muuttuu, eikä Camille enää tiedä mitä uskoa todeksi. Kuinka yli neljäkymmentä vuotta sitten tapahtuneet asiat liittyvät häneen?

"En tiedä miten sain kirjeen luetuksi loppuun.
Kun laskin sen käsistäni olin kalmankalpea ja voimaton, toistin toistamistani samaa elettä: sivelin sormellani niskakuoppaa ihan hiusrajasta.
Sen pikku kauneuspilkkua."

Kaikki alkaa pienestä N:n kylästä. Annie rakastaa maalaamista, ja maalatessaan hän tutustuu vähän aikaa sitten kylään muuttaneeseen Rouva M:ään, joka kutsuu Annien hänen ja Herra M:n kotiin. Rouva M kantaa sydämessään raskasta taakkaa, ja Annie tuo hänen yksinäiseen elämäänsä kaipaamaansa eloa, ja Rouva tarjoaa Annielle tarvikkeet maalaamiseen. Annie ei myöskään koskaan kysele, toisin kuin kaikki Pariisissa. Rouva M kertoo eräänä päivänä Annielle kaiken: hän ei voi saada lapsia, kaikista kokeilemistaan keinoista huolimatta. Tutustuminen pariskuntaan ja tunnustus käynnistävät uskomattoman tapahtumaketjun jonka vuoksi Louis on päättänyt kertoa vuosikymmeniä olemassa olleen salaisuuden kaikessa rumuudessaan, mutta kristallinkirkkaana.

Uskottuni oli upea lukukokemus, joka vangitsi minut välittömästi. Kerronta on todella koukuttavaa, ja salaisuuden purkautuminen pikku hiljaa vaikuttaa lukijaan syvästi. Uskottuni ei ole ainoastaan rakkaustarina, se sisältää paljon sellaistakin mitä en osannut ennalta arvata; kostonhimoa, vihaa sekä äidinrakkautta sodan riehuessa ympärillä. Se on myös uhrauksia, joita rakkauden vuoksi ollaan valmiita tekemään.

Aluksi osa kirjan henkilöistä eivät saaneet minulta mitään sympatiaa osakseen, mutta kirjailija keikauttaa kaiken päälaelleen ja tarjoaa motiivin henkilön teolle. Näin lukija ymmärtää paremmin miksi kaikki on niin kuin on, mutta on silti vaikeaa asettua kenenkään puolelle. Eniten minua jäi kaihertamaan Louisin kohtalo. Mies, joka rakasti Annietaan aina vaan..
Kohtalon kiemurat ja salaisuuden verho vaikuttavat vielä kirjan lukemisenkin jälkeen, ja olen todella vaikuttunut tästä esikoisteoksesta. Melkoisen kauan kesti ottaa tämä kirja lukuun, mutta onneksi kuitenkin nyt. Minulle tämä oli täysosuma, täydet viisi tähteä.

Janice Y.K.Lee - Pianotunnit

Will Truesdale on englantilainen maailmanmatkaaja, joka saapuu Hongkongiin 1940- luvun alussa. Hän tapaa varakkaan ja värikkään seurapiirikuningattaren Trudy Liangin, joka ei jätä ketään kylmäksi. Vastoin kaikkea, pari rakastuu ja Will pääsee kokemaan yläluokkaista, huoletonta elämää Hongkongin vilkkaassa kaupungissa. Rakkaus joutuu kuitenkin koetukselle, kun tapaninpäivänä 1941 japanilaiset ovat valloittaaneet Hongkongin ja kaikkien elämä muuttuu kertaheitolla. Sota näyttää sen irvokkaat kasvot ja kauheudet, joita ei aina sanoin pysty kuvailemaan. Sota saa myös heidät tekemään pakon edestä valintoja, joilla on kohtalokkaat seuraukset.

Kymmenen vuotta myöhemmin, 1950- luvulla, Hongkongiin saapuu englantilainen aviopari Claire ja Martin Pendleton. Claire on nuoresta iästään huolimatta suostunut vanhemman Martinin kosintaan pakokeinonaan päästä eroon kodin ahdistavasta ilmapiiristä ja halusta päästä kokemaan elämässään muutakin. Claire on kokemattomuudesta ja nuoresta iästään johtuen pökertynyt uudesta elämästään, ja lisää uutta tuulta siihen tuo, kun hän pääsee opettamaan varakkaan kiinalaisen Chenin perheen tyttärelle pianonsoittoa. Chenin perheen autonkuljettajassa on jotain sellaista selittämätöntä, mitä kohtaan hän tuntee suunnatonta vetoa..

Kirja etenee kahdessa eri aikatasossa, 1940-, ja 1950- luvuilla, jolloin lukijalle selviää mitä sodan aikana oikein tapahtui. Lukijalle selviää myös kuinka nämä kaksi eri tarinaa loppujen lopuksi liittyvät yhdeksi tarinaksi, jossa jokaisella ihmisellä on oma roolinsa myös sodan jälkeen.

Pianotunnit on ollut minulla muistaakseni vuoden päivät hyllyllä odottamassa lukemistaan. Aina välillä nostan sen lukupinoni päällimmäiseksi, mutta monta kertaa se on saanut väistyä jonkin muun tieltä. Nyt kuitenkin päätin tähän kirjahyllyssäni lievästi sorrettuun teokseen tarttua, ja olin lukukokemuksesta erittäin yllättynyt. En osaa selittää mitä odotin, mutta näin jälkikäteen ei voi kun ihmetellä kuinka olen antanut tämän odottaa itseään jo vuoden päivät hyllyssäni. Tätä ei voinut jättää kesken. Tätä oli pakko lukea kunnes jokainenkin palanen loksahti paikoilleen. Joissakin asioissa huomasin arvanneeni ennalta oikein, mutta se ei millään tavalla häirinnyt lukukokemusta.

Pianotunnit on tarina nuoresta ja rakastuneesta pariskunnasta, jonka väliin sota tulee. Se on myös tarina nuoresta tytöstä, joka vihdoin uskaltaa elää ja antaa itsensä kasvaa naiseksi. Pianotunnit on myös kuvaus sota-ajan Hongkongista, rakkaudesta, selviytymisestä sekä petoksesta. Sota-ajan kuvaus oli rankkaa ja koskettavaa luettavaa, kuten sodasta kerrottaessa aina on. Kirjailija ei edes yrittänyt sivuuttaa sodan kauheuksia millään tavalla, vaan hän toi rohkeasti esiin sen mitä sota on, ja mitä puolia se voi ihmisissä pahimmillaan näyttää.

Carolyn Ann Lee - Anne Frank 1929-1945

 

Anne Frankin päiväkirjalla on ollut suuri vaikutus elämässäni sen jälkeen kun tartuin siihen ensimmäisen kerran ala-asteikäisenä. Nuori tyttö, juutalaisviha, toinen maailmansota, natsihallinto ja keskitysleirit. Kaikki tämä oli totta ja pisti nuoren tytön pohtimaan elämän julmuutta. Tämän jälkeen olen lukenut Annen päiväkirjaa usein vuosien saatossa ja myöhemmin tutustuin myös Melissa Mullerin kirjoittamaan "Anne Frank -päiväkirjan salaiset sivut" - elämänkertaan, joka avasi Annen persoonaa, taustaa ja elämää vielä enemmän, kuin mitä Annen päiväkirja.

Carol Ann Leen teos kertoo niin ikään Annesta, mutta tässä mennään taas hieman pintaa syvemmälle, ja oiotaan joitakin väärinkäsityksiä joita vuosikymmenien saatossa Annen ja hänen perheensä elämästä on esiintynyt. Ei esimerkiksi ole täysin totta, että juuri Annen isä Otto Frank olisi poistanut päiväkirjasta otteita mm. äidin ja tyttären välisestä suhteesta tai teinitytön orastavasta seksuaalisuudesta. Anne teki tämän itse salaisen siiven aikana, kun hän kirjoitti päiväkirjaansa uuteen muotoon ajatuksena julkaista se sodan päättymisen jälkeen.

Kuka paljasti salaisen siiven asukkaat natseille, on ikuinen arvoitus, mutta kirjailija näyttää päässeen hyvin ilmiantajan jäljille muita historoitsijoita paremmin, vaikka teoksessa asiaa käsitelläänkin suhteellisen vähän. Kaikki ilmiantoon liittyvät ihmiset ovat kuitenkin jo kuolleet, ja lopullista päätelmää ei voida tehdä vieläkään.

Annen sanat ja elämä veivät minut taas mukanaan ja ovat pitäneet minut muutaman päivän ajan vahvasti holokaustin ajassa. Annen asemaa kaikkien niiden kuolleiden juutalaisten äänenä on turha kiistää, vaikka useita muitakin ajan juutalaisten päiväkirjoja on julkaistu myöhemmin. Anne Frank pysyy tunnettuna nuorena tyttönä joka tunsi syvästi, kaipasi vapaata elämää, ja lopulta kuoli Bergen -Belsenin keskitysleirille vain muutamaa päivää ennen sen vapauttamista. Tunnettu hänestä tuli vasta kuolemansa jälkeen.

Kirja sai minut itkemään raivosta sisäisesti, niin vahvasti tunsin kuvaukset maanpäällisistä helveteistä, keskitysleireistä. Teoksessa on kerrottu kaunistelematta leirien oloja niiden suusta jotka sen kokivat, ja niiden, jotka olivat vapauttamassa leirejä.

" Brittisotilaat, jotka tulivat naisten leiriin Singtonin auton perässä, nousivat panssarivaunuistaan nähdäkseen omin silmin, pitivätkö heidän kuulemansa tarinat leirin kauheuksista paikkansa. He katsoivat piikkilanka-aidan taa ja jähmettyivät. Sitten he alkoivat oksennella."

Koin, että tämä teos pureutui syvemmälle Anne Frankin elämään kuin koskaan aikaisemmin, ja tiedän nyt nuoruuteni kinnostuksen kohteesta taas enemmän. Kirja ei mielestäni kuitenkaan keskity vain ja ainostaan Annen ympärille, vaan esimerkiksi Alankomaiden juutalaisten kokemuksista se antaa paljon tietoa, ja antaa äänen monille muillekin kuin vain Annen perheenjäsenille. En pystynyt laskemaan kirjaa käsistäni, vaikka tuntui että sydän pakahtui mitä enemmän luin.

Jossain vaiheessa ajattelin saavuttaneeni tietynlaisen "holokaustiähkyn", ja koin etten yksinkertaisesti kykene enää lukemaan aiheesta lisää. Kuinka voisin kuitenkaan olla lukematta tarinoita, joissa on oikean ihmisen ääni, ja jotka kaikessa karmeudessaan ovat täysin totta? Oli suorastaan hämmästyttävän järkyttävää lukea kirjailijan johdannosta, että "Britanniassa aivan äskettäin järjestetty kyselytutkimus osoitti, että 60 prosenttia kaikista alle 35- vuotiaista ei ole koskaan kuullut Auschwitzista".
Ei anneta holokaustiähkyn vaikuttaa meihin liiaksi, etteivät nämä tarinat unohdu seuraaviltakaan sukupolvilta.

Jamie Ford - Hotelli Panama

Henry Lee on vuosikymmenien ajan kävellyt legendaarisen tapaamispaikan, hotelli Panaman, ohi. Hotelli Panama, joka erottaa kiinalais- ja japanilaiskorttelin, avataan kuitenkin taas uudelleen ja muistot tulvivat Henryn mieleen.

Oli vuosi 1942, ja teini-ikäiset Henry ja Keiko tapasivat hotelli Panaman kulmalla salaa. Henryn ja Keikon nuori rakkaus kuitenkin katkesi traagisella tavalla, sillä japanilainen Keiko joutui kymmenien tuhansien muiden japanilaisten tavoin vankileirille Yhdysvaltojen ja Japanin ollessa sodassa.

Hotelli Panama tarjoaa nyt neljäkymmentä vuotta myöhemmin Henrylle mahdollisuuden matkata menneisyyteen paitsi Keikon, myös oman isänsä jättämien arpien vuoksi. " Mutta siitähän tässä matkassa oli pohjimmiltaan kyse: sokeasta uskosta."

Hotelli Panama ei tuomitse historiallisen aikakauden traagisia tapahtumia, vaan luottaa lukijan oikeudentunteeseen ja antaa samalla karujen tosiasioiden puhua puolestaan. Sotavuodet nuoren Henryn silmin ovat erilaiset kuin hänen isänsä silmin, joka inhosi japanilaisia eikä suhde japanilaiseen tyttöön ollut mahdollista.

" Ei! Et voi sivuuttaa minua. Et enää", Henry intti englanniksi, kunnes luovutti ja jatkoi kiinaksi: "He vievät kaikki pois. Kaikki japanilaiset. Armeija vie kaikki pois!" Isä ojensi julistuksen takaisin.
" Mieluummin he kuin me."

Oikeastaan haluaisin kertoa kirjasta enemmänkin mutta en kertakaikkiaan raaski, vaan haluan teidän lukevan sen itse. Hotelli Panama on riipaiseva tarina, joka sai minut pauloihinsa heti ensisivuilta lähtien. Kirjan historiallinen näkökulma oli myös äärimmäisen kiinnostava: kuinka moni muistaa toisesta maailmansodasta japanilaisten traagiset kohtalot Yhdysvalloissa, joissa kokonaisia perheitä hajotettiin ja lähetettiin vuosiksi vankileireille?

Haluan kiittää Leenaa tästä ihanasta lukukokemuksesta, nautin tästä suunnattomasti ja tässä oli todella paljon sellaista, mistä pidin. Suosittelen lukemaan, esikoiskirjaksi tämä on äärimmäisen vahva taidonnäyte.