Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo

Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo

Gummerus 2015

Suomennos Raimo Salminen

Kansi Simon & Schuster UK Art Department

Englanninkielinen alkuteos The Museum of Extraordinary Things

Vuosi 1911, New York. Kaupunki on julma ja sen kadut vielä ankaremmat. Kuilu rikkaiden ja köyhien välillä on armoton, mutta silti uusia pilvenpiirtäjiä ja rakennuksia nousee kaupungin ylle päivittäin. Rankan työn raatajille vastapainona ovat huvitukset, joista yksi kantaa nimeä Ihmeellisten asioiden museo.

Coney Islandilla sijaitsee erikoinen rakennus erikoisine asioineen. Paikka on Ihmeellisten asioiden museo. Sitä pitävä professori pitää tyttärensä Coralien tiukassa kurissa, ja on ennen kaikkea kiinnostunut kaikesta epätavallisesta. Professori on häikäilemätön tehdessään mitä vain museonsa eteen, ja Coralie kasvaakin paitsi erittäin epätavallisessa myös ankarassa paikassa. Kaikki asiat tehdään museon hyväksi, vaikka huijaamalla. Coralie tuntee itsensä vangiksi, ja alkaa kaipaamaan vapautta epätoivoisesti.

Samaan aikaan Ukrainasta paennut, äitinsä menettänyt nuori Eddie jättää juutalaisen yhteisönsä, sen kaikki opit ja ennen kaikkea isänsä. Eddie alkaa kulkea vaihtoehtoisia mutta hyvin synkkiä polkuja, ja huomaa paitsi New Yorkin valtavan kasvun, myös sen nurjat puolet: naisten ja lasten kaltoinkohtelun, työläisten surkeat olot ja kaupungin pimeimmät kujat. Eddie on vapaa, mutta hukassa.

Selvää on, että näiden kahden eksyneen sielut kohtaavat. Toivo paremmasta elämästä kaupungin kaaoksen, julmuuden ja epätoivon keskellä on mahdollista. 

Alice Hoffmanilta en ole aikaisemmin lukenut muuta, mutta tämän kirjan myötä vakuutuin että pitäisi lukea enemmänkin. Näiden lumoavan kauniiden kansien sisään (erittäin onnistunut kirjan kansi!) kätkeytyy erilainen, kiinnostava ja mieleenpainuva tarina. Historiallinen New York herää hienolla tavalla henkiin kirjan sivuilla, vaikka myönnän alussa yllättyneeni julmuutta, jota Hoffman kuvaili. En epäile sen paikkaansa pitävyyttä, mutta aika pahaa se teki ajatella ja lukea sellaista.

Ylipäänsä julmuus tuntui olevan yksi kirjan kantavista teemoista. Kaupunki on julma, valtaapitävät ovat julmia, kadut ovat julmia ja jopa omat vanhemmat saattavat olla julmia. Mutta onneksi se pieni toivonkipinä on aina olemassa! 

Vaikka tapahtumien kulkua voi ennalta-arvata useimmissakin kohdissa, on itse tarina kuitenkin sen verran erilainen ja kiinnostava, että se ei oikeastaan haittaa. Miinusta on silti kyllä pakko antaa kirjan luettavuudelle, sillä pitkät luvut kursivoinnilla eivät ole mielekästä lukijaa ajatellen. 

Kaupunki todella herää henkiin kirjan sivuilla. Kuin unenomaisesti Hoffman kuljettaa lukijaansa sen kaduilla ja huvipuistoissa, joissa valot välkkyvät ja musiikki soi. Loppua kohden kirjan tunnelma tuntui hieman karkaavan käsistä, tapahtumia oli liikaa ja osa tuntui tapahtuvan liian heppoisesti. Yhtä kaikki, Ihmeellisten asioiden museo on silti hyvä lukuromaani.

Ayana Mathis - Huonetta ja sukua

Ayana Mathis - Huonetta ja sukua
WSOY 2014
Suomennos Helene Bützow
Englanninkielinen alkuteos The Twelve Tribes of Hattie


"Hattie kompuroi alas vaunusta hameenhelma vielä Georgian liejussa, unelma Philadelphiasta oli kuin pyöreä marmorikuula suussa, pelko kuin neula rinnassa."

Nuori Hattie pakenee Yhdysvaltain etelävaltioissa rehottavaa rotuvihaa pohjoiseen äitinsä ja siskojensa kanssa. Kun hän näkee, että mustat eivät väistä valkoisia katuojiin, ja että mustaihoiset teini-tytöt saivat rauhassa kävellä kikattaen heidän ohitse, sanoo Hattie äidilleen: "En lähde ikinä takaisin. En ikinä." Pohjoinen on vapaus, paikka missä hän uskoo ja toivoo lastensa saavan elää ihmisarvoista elämää ja menestyvän elämässään. Samaa hän toivoo itselleenkin, mutta orjuus on jättänyt uhreilleen epäoikeudenmukaisen ja väkivaltaisen perinnön.


Nuoren Hattien elämä alkaa väistämättä luisua käsistä, kun hän joutuu hautaamaan ensimmäiset lapsensa, taistelemaan elantonsa vuoksi ja sietämään aviomiestä joka koituu vielä hänen tuhokseen. Huonetta ja sukua kertoo Hattien ja Hattien kahdentoista lapsen tarinan, kuudenkymmenen vuoden ajalta. Kirja on jaoteltu kahteentoista lukuun, jossa jokaisessa on Hattien lapsen kohtalo. Nämä kohtalot nivoutuvat yhdeksi tarinaksi, ja kertovat Hattien perheen tarinaa 1900-luvun Yhdysvalloissa.

Ayana Mathisin kirja kiinnosti minua kovasti, jopa itse Oprah suositteli kirjaa jonka myötä se nousikin jenkkien bestseller -listoille. Kirjan luettuani totean, että Mathis kirjoittaa hyvin, ja romaanin rakenne on erilainen kuin mihin olen tottunut, mutta en voi sanoa pitäneeni kirjasta. Kirjan lukeminen kesti aika kauan vaikka sivumäärä ei ole huikaiseva. Jokainen tarina on sen verran  alakuloinen ja kaunainenkin, että lukeminen vei voimia. Minun ei yksinkertaisesti tehnyt mieli tarttua kirjaan enää loppuvaiheessa.

Hattiesta oli vaikea tykätä. Lasten tarinoissa tulee esiin suoranainen pelko äitiään kohtaan, kuinka äiti oli aina vihainen eikä koskaan näyttänyt mahdollista rakkauttaan lapsiinsa. Lasten tarinoista puuttuu ilo, ja kaikki tuntuu todella synkältä. Taustalla on Hattien totaalinen pettyminen oman elämänsä kulkuun, mikä heijastuu väistämättä lapsiin. Takakannessa kuvataan, että Huonetta ja sukua on "ylistys sitkeydelle ja rohkeudelle, amerikkalaisen unelman liikkeellepaneville voimille", mutta minä en lukijana saanut tällaista sanomaa kirjasta irti. Aivan pienen pientä valonpilkahdusta toiveikkuudesta saattaa lopussa olla havaittavissa:

"Georgiasta on oltu poissa kuusikymmentä vuotta, Hattie ajatteli, uusi sukupolvi on syntynyt, mutta kärsimys ja tuska eivät ole muuttuneet miksikään. En voi suostua siihen."

Silti koin kirjan tunnelman alusta loppuun täysin muuksi kuin toiveikkaaksi tai rohkeaksi. Minusta kirjan kansi on osuva, se kertoo pitkälti kirjan tunnelmasta, siitä rähjäisyydestä ja synkkyydestä mikä tuntuu hieman hellittävän Hattien loppuelämässä, mutta joka silti kantaa läpi koko kirjan.

Karin Slaughter - Pelon huone

Karin Slaughter - Pelon huone

Tammi 2010

Suomennos Annukka Kolehmainen

Kansi Markko Taina

Englanninkielinen alkuteos Fractured 2008

"Emma", hän kuiskasi, pudotti puhelimen ja ryntäsi portaita pitkin kohti tyttärensä huonetta. 
Hän jäi seisomaan portaiden yläpäähän ja katsoi järkyttyneenä rikkoutuneita huonekaluja ja lasinsiruja lattialla. Äkkiä hänen näkökenttänsä kapeni, ja hän näki vain Emman, joka makasi verisenä möykkynä käytävän päässä. Emman vieressä seisoi nuori mies, jolla oli veitsi kädessä."

Abigail Campano saapuu kotiinsa Atlantan varakkaalle esikaupunkialueelle tennistuntinsa jälkeen. Järkytys on suuri, kun samaan aikaaan puhuessaan miehensä kanssa puhelimessa hän huomaa ettei ulko-ovi ole lukossa. Lattialla on lasimurskaa jonka päälle hän astuu. Kaikki ei todellakaan ole kunnossa. Juostessaan paniikissa yläkertaan etsimään tytärtään Emmaa, hän löytää lattialta verisen tyttärensä jonka ylle on kumartunut mies veitsi kädessä. Järkyttyneen äidin silmissä sumenee kun hän naarasleijonan tavoin hyökkää vihollisen kimppuun, muuttaen koko hänen elämänsä ikiajoiksi.

Kun paikallinen poliisi tekee tutkimuksissa erittäin kohtalokkaan virheen, saa erikoisagentti Will Trent jutun tutkittavakseen. Parikseen Will saa etsivä Faith Mitchellin, joka tuntee epäluuloa Williä kohtaan välittömästi, eikä yhteistyö suju täysin ongelmitta. Jotta kamala rikos saadaan kuitenkin ratkaistuksi, on Willin ja Faithin tultava toimeen ja saatava yhteistyönsä pelaamaan.

Pelon huone on Will Trent -sarjan toinen osa, sarjan ensimmäisen osan Triptyykin luin viime kesänä. Nyt kun Slaughter hellii taas lukijoitaan kesällä ilmestyvällä sarjan kuudennella osalla, on tullut taas ajankohtaiseksi lukea sarjan aikasemmin ilmestyneitä osia. Luen sarjaa hieman nurinkurisesti, sillä aloitin suoraan sarjan viidennestä osasta Yli rajan.

Parasta Slaughterin kirjoissa on kirjailijan henkilökuvaus, Will käy suoraan sydämeen. Onneksi tässä kirjassa Willin (kauhea) tyttöystävä Angie ei näytellyt kovinkaan suurta roolia, mutta ilmeisen sitkeästi hän pysyy menossa mukana myös seuraavissa osissa.

Pelon huone on vetävä, Slaughter osaa koukuttaa lukijansa, mutta minulle tämä ei ollut ihan täydellinen. Itse tarina on todella karmea, ja veikkailin taas vuorotellen aivan vääriä ihmisiä syyllisiksi. Mutta koska tiedän, että tiedossa on vielä parempaa jännitystä Slaughterin kynästä, jäi tämä siksi hieman laimeammaksi lukukokemukseksi kuin odotin. Mielenkiinnolla kuitenkin odotan mitä Slaughter seuraavaksi kirjoittaa!

John Grisham - Joulua pakoon

John Grisham - Joulua pakoon

WSOY 2002

Englanninkielinen alkuteos: Skipping Christmas

Suomennos Hilkka Pekkanen

Luther ja Nora Krankin aikuinen tytär on ensimmäistä kertaa elämässään joulun poissa kotoa muuttaessaan Peruun, ja Krankit jäävät taloon kahdestaan. Joulu lähestyy ja Lutheria alkaa ahdistaa; hän laskee viime vuonna jouluun menneet rahat ja järkyttyy perusteellisesti. Jouluun kuluu useita tuhansia dollareita! Tästä hän saa idean: mitäpä jos joulua ei tänä vuonna vietettäisikään, vaan he suuntaisivat Noran kanssa Karibian risteilylle ihan kahdestaan? Näin heidän ei tarvitsisi kuluttaa älyttömiä summia jouluun, poissa olisi kauhea tungos kauppakeskuksissa sekä turha roju ja krääsä. Tänä jouluna Krankien talo on kadulla ainoa, jonka katolta puuttuisi älytön lumiukko, ympäri taloa kiertävät tuhannet jouluvalot sekä joulukuusi, edes joulukortteja ei lähetettäisi. Naapurit eivät ymmärrä Krankien älytöntä ideaa pakoilla joulua ja yrittävät saada heidät mukaan katujen väliseen kilpavarusteluun mitä tulee joulukoristeisiin. Toteutuuko Noran ja Lutherin unelma kiireettömästä joulusta?

John Grishamin Joulua pakoon ei nimensä perusteella ollut lähtökohtaisesti sellainen kirja mitä olin jouluviikolleni ajatellut, mutta päätin antaa sille mahdollisuuden. Nimestään huolimatta. Ja kun takakannessa luvataan vielä tiedossa olevan hilpeä joulutarina.  

Ei ehkä olisi pitänyt. Tämä ei nimittäin todellakaan ollut nyt tälle jouluihmiselle oikea valinta. 

Joulua pakoon on selkeästi kirjoitettu amerikkalaiselle yleisölle, kulutushysteria ja aivan käsittämätön joulukaaos on sellaista mitä tämä suomalainen ei käsitä. Ymmärrän toki, että Grisham pyrkiikin tällä tavoin juuri napauttamaan lukijoitaan, mutta onhan se aivan kauheaa ajatella että yhteen jouluun voi mennä helposti yli 6000 dollaria. Tuosta noin vaan. Ei tosiaan ihme että joku saattaa alkaa tuntea pakokauhua joulusta jos silmissä vilisevät vaan dollarin kuvat ja kauheat laskut tammikuussa.

Kauhea rahan tuhlaus harmitti pitkin matkaa, ei joulun taika tule ostamalla turhia tavaroita! Tarina ei myöskään takakantensa perusteella ollut erityisen hilpeä, vaikka muutama oikein naseva kommentti seassa oli. Naapureiden ylitse pääsemätön kiinnostus Krankeja kohtaan oli sietämätöntä, kyllähän jokainen saa viettää joulunsa kuten haluaa, ja olla koristelematta talonsa kattoa jättimäisellä lumiukolla jos ei halua?! Myöskään loppuratkaisuun en ollut erityisen tyytyväinen. Onneksi kyseessä oli lyhyt kirja jonka luki nopeasti, sillä tämä joulukirja sai suorastaan pahalle tuulelle.

Nyt on kyllä saatava lukea jotain kaunista ja jouluista jotta pääsee taas oikealle taajuudelle joulun odotuksessa. Harvoin harmittaa että on jonkun kirjan lukenut, mutta tämä oli nyt kohdallani juuri sellainen.

Liza Klaussman - Punaisen sään tiikerit

Liza Klaussman - Punaisen sään tiikerit (Tigers in Red Weather) WSOY 2013

Suomennos Mari Janatuinen

Kannen kuva Genevieve Naylor / Corbis / Skoy

Graafinen suunnittelu Anna Makkonen

Serkkutytöt Nick ja Helena ovat pitäneet yhtä lapsuudesta saakka, ja viettäneet aikaa suvun hienolla huvilalla Martha's Vineyardissa nauttien auringon paahteesta. Toisen maailmansodan päättyessä Helena lähtee kihlattunsa Averyn mukaan Hollywoodiin ja Nick Floridaan aloittaakseen elämänsä sodasta palaavan miehensä Hughesin kanssa. Maailma on avoin ja täynnä mahdollisuuksia.

"Talot, aviomiehet ja keskiyön ginijuhlat", Nick sanoi. "Mikään ei muutu. Ei ainakaan niin, että sillä olisi väliä. Kaikki on niin kuin aina ennenkin."

Elämä näyttää kuitenkin nurjat puolensa, ja useiden katkerien vuosien jälkeen Nick ja Helena tapaavat tuskin puheväleissä suvun huvilalla, Tigers Housessa, teini-ikäisten lastensa kanssa. Jännitteet kasvavat jälleen, kun lapset löytävät lähistöltä ruumiin. Mitä sen jälkeen tapahtuu?

Tämä syksyn uutuuskirja kiinnosti minua kovasti, ja kun huomasin tämän kirjaston hyllyssä, en aikaillut. Olen viettänyt muutaman illan paahtavan auringon alla, petosten ja intohimojen vallitessa tragedian keskellä. Olen ollut täysin mukana tässä älykkäässä romaanissa, joka on toisaalta hidas ja tunnelmallinen, toisaalta erittäin mukaansa tempaava sillä ne pinnan alla kuohuvat myrskyt...

Punaisen sään tiikereissä pääpaino on ihmissuhteissa, vaikka kirjan sivuilta ruumis löydetäänkin. Klaussman kirjoittaa taitavasti eri aikatasoissa eri henkilöiden äänillä pitäen jännitystä yllä. Jokaisella on selkeästi oma äänensä: valheet ja pettymykset elämän varrelta nousevat esiin. Vaikka paikoitellen pientä ajallista hyppimistä tapahtuu, kerronta ei kärsi.

Klaussman haastaa lukijansa. Lukijana on välillä täysin hukassa ketä henkilöä ymmärtää, kenelle antaa sympatiansa. Tässä tulee esille todella se, että ihminen ei ole täydellinen, jokainen tekee virheitä, jokaisella on salaisuutensa ja huonot puolensa. Tärkeintä on katsoa pinnan alle, kiillotetun perheidyllin taakse. Punaisen sään tiikerit ei ole kaunis tarina, mutta mieleen se jää. Uskomatonta että kyseessä on esikoiskirja, niin vahvaa ja älykästä kerrontaa tässä on. Suosittelen!

Kirjan on lukenut mysö Laura.

Chimamanda Ngozi Adichie - Kotiinpalaajat

Chimamanda Ngozi Adichie - Kotiinpalaajat (Americanah). Otava 2013.

Suomennos Hanna Tarkka

Kansi Emmi Kyytsönen

Ifemelu ja Obinze ovat nuoria nigerialaisia teinejä, jotka rakastuvat toisiinsa. He kuitenkin tietävät, että tulevaisuus on muualla kuin Nigeriassa ja varsinkin Obinze haaveilee unelmien Amerikasta. Kun sitten Ifemelu pääsee opiskelemaan Yhdysvaltoihin, on Obinzen tarkoitus tulla Ifemelun perässä mahdollisimman pian. Amerikan sijaan Obinze päätyy laittomana siirtolaisena Lontooseen. Ifemelu yrittää päästä sisään amerikkalaiseen yhteiskuntaan ja saavuttaa elämässään asioita, mutta ensi askeleet Amerikassa eivät ole helppoja afrikkalaiselle naiselle. Ifemelun etsiessä itseään, tasapainoillessa kahden kulttuurin välissä ja etsiessään töitä hän yllättäen katkaisee kaikki välit Obinzeen.

Mustana naisena eläminen Amerikassa ei ole helppoa, alun vaikeuksien jälkeen Ifemelu alkaa kuitenkin vähitellen löytää ystäviä, saada töitä, rakkautta ja elämältä kaikkea sitä mitä Nigeria ei olisi koskaan voinut hänelle tarjota. Kaiken tämän ohella Ifemelu kirjoittaa blogia Rotu ja rotu eli ei-amerikkalaisen mustan huomioita afroamerikkalaisista (heistä joita ennen sanottiin neekereiksi), jossa kirjoittaa nimensä mukaisesti huomioita ja ajatuksia rotukysymyksestä.

Obinzen elämä muuttuu suuresti Ifemelun ollessa Amerikassa, ja kun Ifemelu päättää muuttaa takaisin Nigeriaan, on Obinze aviomies, isä ja erittäin rikas. Ja silloin he joutuvat molemmat elämänsä suurimman valinnan eteen.

Olen lukenut kirjaa pitkin viikkoa ja kun suljin kirjan kannet, ensimmäinen mieleeni tuleva sana kirjasta oli runsas. Tätä olen nyt pyöritellyt päässäni ja jos tosiaan pitäisi vain yhdellä sanalla kuvailla tätä romaania, olisi se juuri runsas.

 Kotiinpalaajissa on paljon, ja Adichie nostaa esille muun muassa rasismin, ja sen kuinka vaikeaa on elää mustana ihmisenä. Ja kuinka erottelu mustien ja valkoisten välillä alkaa, kun poistutaan Nigeriasta, tämän Ifemelu huomaa muuttaessaan Amerikkaan. Koska aihetta käsitellään kirjassa paljon, tulee väkisinkin pohdittua kuinka paljon tässä on kirjailijan omia kokemuksia ja havaintoja elämästä, kuinka moni asia on oikeasti totta. Amerikka nähdään mustan maahanmuuttajan silmin, Barack Obaman voitto presidentinvaaleissa asiana jota kukaan musta ihminen ei voinut ikinä kuvitella näkevänsä omana elinaikanaan, ja Nigeria muunakin kuin vain köyhänä ja hätää kärsivänä pelastuskohteena.

Rasismi ja rotuun liittyvät kysymykset ovatkin hyvin keskeisessä osassa, ja siksi kuvaus rakkaustarinasta uhkaa jäädä muun kerronnan varjoon. Päähenkilöinä kun ovat juuri Ifemelu ja Obinze, toisiinsa nuorena rakastuneet. Tämän rakkaustarinan kuitenkin unohtaa, kun alkaa seurata Ifemelun elämää Amerikassa ja uusia miessuhteita. Vasta kirjan loppupuolella saadaan taas seurata uudelleen kehittyvää rakkaustarinaa kun vuodet ovat muuttaneet niin Ifemelua kuin Obinzeakin.

Tämän kirjan kohdalla voisin uskoa, että mikäli kielitaitoa riittää voisi olla parempi lukea tämä englanniksi, kuten Mafalala ja Elegia ovat tehneet. Tuli tunne, että kaikki kielenvivahteet, korostukset ja sanonnat eivät täysin pääse oikeuksiinsa suomeksi luettuna. Kieleen nimittäin keskitytään paljon, kun nigerialaiset kiinnittävät huomiota millä korostuksella englantia henkilö puhuu, mitä sanoja käyttää.

Minusta tämä oli upea romaani, ihanan runsas ilman että mitään oli liikaa. Jotenkin tarina eli niin että ei olisi sen halunnut edes loppuvan. Tämä on niitä romaaneja joiden jälkeen on vaikeaa tarttua seuraavaan kirjaan, sen verran vahva jälki tästä jää. Adichieta on luettava lisää!

Julie Kibler - Matkalla kotiin

Julie Kibler (Calling Me Home) Gummerus 2013. 

Suomennos Riie Heikkilä, kansi Anna Gorovoy & Eevaliisa Rusanen

"Ymmärtäkää kuitenkin tämä: kun ihminen rakastuu, joka ainoa järjenhiven katoaa hänen aivoistaan."

Vuonna 1939 kuusitoistavuotiaan Isabelle McAllisterin on vaikeaa ymmärtää kotikaupunkinsa Kentuckyn Shalervillen ahdasmielisyyttä. Ymmärtämättömyys saa uudet mittasuhteet, kun Isabelle tutustuu perheensä taloudenhoitajan Robert -poikaan, joka on musta. On olemassa tarkat säännöt mustien elämisestä yhteiskunnassa, he eivät missään nimessä ole samalla viivalla valkoisten kanssa. Kaupungin kyltit kieltävät mustien liikkumisen ulkona enää auringonlaskun jälkeen, valkoisten ja mustien ihmisten kanssakäymisestä puhumattakaan. Se on paitsi laitonta, myös hengenvaarallista. 

Kuten tästä voi jo arvata, ympäröivän yhteiskunnan säännöistä huolimatta Isabelle ja Robert avaavat sydämensä toisilleen ja rakastuvat. Puhutaan että rakkaus on vaikeaa, Isabellen ja Robertin tapauksessa rakkaus on kuitenkin enemmän kuin vaikeaa: ajat eivät sallineet nuorten rakkautta missään muodossa, ihmisten raadollisuus toisia kohtaan on järkyttävää. Oman karmivan lisänsä tarinaan tuo Isabellen perheen asenne mustaa väestöä kohtaan. Perheen äiti ruokki omaa pelkoansa mustia kohtaan kertomalla pojillensa kuinka kauheita ihmisiä mustat ovat. Isabellen veljistä kasvaakin julmia ihmisiä, jotka eivät epäröi satuttaa toista ihmistä vailla omaatuntoa. Perheen äiti pitää rautaisesti langat käsissään, eikä isällä ole sanavaltaa poikiensa käytökseen tai Isabellen kohteluun. Isabellen äiti saa lukijalle välittömästi karvat pystyyn.

Ei ole helppoa sanoa rakastuneena sydämellensä kuinka toimia oikein vaikeassa tilanteessa jossa niin moneen ihmiseen voi sattua pahasti, eikä Isabellen ja Robertin valitsema tie ole helppo. Matkan varrelle mahtuu vihamielisyyden lisäksi myös sota, ja Isabellen sietämättömät kotiolot.

Kirja etenee kahdessa aikatasossa ja kertoo kahden eri naisen tarinaa. Vuosikymmeniä myöhemmin nyt jo iäkäs Isabelle pyytää kampaajaansa ja ystäväänsä Dorrieta ajamaan hänen kanssaan hautajaisiin yli tuhannen kilometrin päähän. Matkan aikana naisten ystävyys syventyy vielä enemmän ja Isabellen muisteloiden lisäksi äänen saa myös Dorrie. Yhteinen matka herättää menneisyyden eloon ja sekoittuu nykyhetkeen kun kaksi naista ja kaksi tarinaa saa äänen.

Julie Kiblerin esikoisromaani Matkalla kotiin syntyi, kun Kibler ryhtyi tutkimaan omaa perhetaustaansa ja sai tutkimusten ohella tietää, että hänen isoäidillään oli nuoruuden rakastettu jota tämän perhe ei hyväksynyt. Matkalla kotiin kiinnosti teemallaan ennakkoon kovasti, vaikka rotusyrjintää ei missään nimessä voi sanoa mukavaksi aiheeksi. On vaikeaa lukea aiheesta kun ymmärtää miten vähän aikaa sitten rotusyrjintä on ollut hyväksyttävää, miten on ollut mahdollista tuollainen käytös..

Kirjan luki nopeasti ja halusin tietää kuinka kaikki lopulta päättyy. Olin enemmän kiinnostunut lukemaan juuri Isabellen nuoruuden tarinaa kuin kuulemaan Dorrien ongelmista, ja tällainen keskeytys jonka Dorrien puheenvuoro aiheutti, välillä harmitti. Muuten kahdella aikatasolla kertominen onnistui ihan hyvin.

Elämä on julmaa ja kohtalo saattaa olla vielä kauheampi, traagisuudelta ja liikuttumiselta ei siis voi kirjassa välttyä. Vaikka pidin lukemastani, huomaan jälkikäteen palaavani mielessäni Kathryn Stockettin Piiat -romaaniin, johon tykästyin kuitenkin enemmän kuin tähän. Stockett antaa kirjassaan enemmän ääntä mustille, Kibler kuvaa tapahtumia enemmän valkoisen ihmisen näkökulmasta. Matkalla kotiin ei ole missään nimessä huono, mutta jää silti hieman etäiseksi verrattuna Piikoihin vakavasta aiheestaan huolimatta.

Amor Towles - Seuraelämän säännöt

Amor Towles ( Rules of Civility) 2011. Kuva: Martti Ruokonen, suomentanut Hanna Tarkka. WSOY.

 

”Siinäpä se. Kun on syntynyt New Yorkissa, vanha lehtikioskinpitäjä huomautti apeana, - ei ole New Yorkia minne paeta.”

Katey Kontent on nuori New Yorkilainen nainen joka työskentelee konttoristina lakiaisiaintoimistossa ja asuu vaatimattomasti naisten täysihoitolassa. Varakkaasta perheestä lähtöisin oleva Eve haluaa elää ilman perheensä rahallista tukea, ja tienata itse omat rahansa. Yhdessä he kulkevat New Yorkin katuja ja toisinaan ravintoloissa hyväksyvät muutamien herrasmiehien tarjoamat drinkit. Kun tytöt lähtevät juhlimaan vuoden vaihtumista, saa illanvietto kuitenkin erilaisen käänteen heidän tavatessaan komean ja menestyneen Tinker Greyn, johon he molemmat ihastuvat. Kohtalokkaana yönä tapahtuu jotain, joka muuttaa kaiken, eikä mikään ole enää ennallaan kenenkään ihmissuhteessa.

Seuraelämän säännöt sijoittuvat 1930-luvun New Yorkiin. Kerronta etenee maltillisesti, eikä lukijalle anneta kaikkea helppolukuisesti valmiina, mistä pidän. Paikoitellen kuitenkin tuntui siltä, että tapahtumat eivät etene oikeastaan ollenkaan, ja toisinaan kirja joutui jäähylle hienoisen tylsistymiseni vuoksi. Viitaten edelliseen lukemaani WSOY:n Aikamme kertojia -sarjan Tiikerin vaimoon, vaatii tämäkin mielestäni hieman lukijalta aikaa. 

Olen lukenut kirjan jo alkukesästä, mutta pohtinut koko kesän kuinka kertoisin mielipiteeni lukemastani. Seuraelämän säännöt antoi lopulta kuitenkin minulle vain hienoisen säväyksen sillä jostain syystä oletin teokselta enemmän. Arvioita en ollut juurikaan ehtinyt teoksesta lukemaan, ja oletin että kun kyseessä on 30- luku ja New York, ei voida mennä pahasti hakoteille. Miljöön kuvaus on kuitenkin ollut onnistunut, ja lukija pääsee mukaan tutustumaan eleganttiin ja hienostuneeseen New Yorkiin rikkaan ja ylemmän luokan seurapiiritapahtumiin.

Vaikka Eve oli kirjassa se, joka halusi elää ilman perheensä taloudellista tukea, ja tienata omalla työllään kaiken, oli Katey kuitenkin juuri se kehen henkilönä tykästyin. Hänessa oli enemmän sisäistä voimaa, kuin mitä alkuasetelmasta olisi voinut aluksi päätellä.

Rehellisesti sanottuna en osaa kuvailla, mitä odotin, tai että mitä lukukokemuksesta jäi puuttumaan. Kirjassa oli muutamia kohtia, jotka kaikessa töksähtelevyydessään toivat särmää tarinan etenemiseen, ja joista itse henkilökohtaisesti pidän. Eräässäkin kohtauksessa Katey saa mahdollisuuden ylennykseen ja hetken asiaa pohdittuaan: "Aamulla heräsin valon ensikajoon. Kävin suihkussa. Harjasin hampaat. Sitten menin Quiggin ja Halen konttoriin, jota kuulemma sisimmältäni edustin, ja sanoin itseni irti."

Aikamme kertojia -kirjasarjaan uskoisin kuitenkin palaavani vielä jatkossakin, sillä Tiikerin vaimo oli sen verran vangitseva lukukokemus.

Candace Bushnell - Hissillä huipulle

Candace Bushnell - Hissillä huipulle ( One Fifth Avenue 2008. Kuva: Eevaliina Rusanen, suomentanut Henna Kaarakainen)

"Annalisa käveli mustavalkoisen shakkikuvioisen marmorilattian poikki ja seisoi huoneen keskellä katsellen kupolikattoa ja takkaa ja ranskalaisia ovia. Huone oli suunnattoman kaunis - hän ei ollut koskaan kuvitellut, että sellainen huone, sellaisessa asunnossa, voisi löytyä New York Cityssä sijaitsevasta rakennuksesta. Manhattan oli täynnä ihastuttavia salaisuuksia ja yllätyksiä. Hän katseli ympärilleen ja ajatteli, ettei ollut koskaan elämässään halunnut mitään niin paljon kuin tätä asuntoa."

Sinkkuelämää -kirjailijan uusimman romaanin miljöö sijoittuu niin ikään New York Cityyn, mutta sinkkunaisten elämän kertomisen sijaan Hissillä huipulle on kertomus ihmiskohtaloista Manhattanin arvostetuimman kiinteistön asukkaista ja sinne haluavista. Viides avenue yhden asukkaat ovat kaikki omanlaisiansa, ja kirjan henkilögalleria onkin hyvin värikäs. Kirjassa vilisee bloggareita, näyttelijöitä, nuoria tulokkaita, vanhoja kettuja, uusrikkaita pörssihaita ja vanhan rahan perijöitä. Kaikille heille on yhteistä vain yksi asia: Viides avenue yhden herruus. He ketkä rakennukseen haluavat, ovat valmiita mihin vain saavuttaakseen unelmansa. Petos, murha ja varkaus mukaan luettuina.

Aluksi hieman jo hengästyin henkilöhahmojen määrästä ja koin henkilöitä olevan ehkä liikaakin. Tälläisessä henkilömäärässä on nimittäin sanomattakin selvää että kaikki eivät olleet mieluisia lukijalle. Omat karvani pystyyn nostivat parikymppinen Lola, jonka ainoa tavoite kaupunkiin tullessa oli tulla kuuluisaksi ja rikkaaksi. Helpoiten hommasta suoriutuisi naimalla jokin kuuluisuus, ei tarvitsisi sitten töitäkään tehdä tulevaisuudessa.  Toinen hahmo oli keski-ikäinen Mindy, joka katkeruudellaan ja vihamielisyydellään sai lukijankin takajaloilleen. Vaikka hän asuikin perheensä kanssa jo Viides avenue yhdessä, ei hän pystynyt peittämään katkeruuttaan siltä tosiasialta, että muut elivät isommissa asunnoissa yltäkylläisuudessä toisin kuin he.

Joukkoon mahtuu kuitenkin myös niitä henkilöitä, joihin todella ihastuu. Jotkut ymmärtävät, että New York jatkaa elämäänsä vaikka henkilöä ei enää olisikaan. Vaikka ihminen antaa tälle kaupungille kaikkensa, ei se välttämättä aina anna takaisin.

Henkilömäärästä selviää, sillä Bushnell osaa kuitenkin pitää tarinan koko ajan liikkeessä ja kasassa niin ettei lukijan mielenkiinto pääsee herpaantumaan. Se pelko itselläni aina on näissä monen henkilöhahmon romaanissa on, että homma ikään kuin karkaa käsistä ja lukijalla on vaikeuksia pysyä perässä.

Kaiken kaikkiaan on uskomatonta, kuinka rikkaus ja seurapiireihin pääsy voi olla jonkun ihmisen ainoa elämän tarkoitus. Lolaan kulminoituu kaikki se mitä en todellakaan ymmärrä, ja mikä taitaa hyvinkin yleistä rapakaon tuolla puolen olla. Bushnell kertoo maailmasta jota en ymmärrä, mutta tekee sen silti viihdyttävästi. Yli 500 sivustaan huolimatta sen onnistui koukuttaa minut loppuun asti ihmiskohtaloistaan, jotka kaikki Viides avenue yhdessä todellakin olivat erilaisia.

Bongaa: Kirjasta löytyy viittaus 1700 -luvulla eläneeseen tiedemies David Bushnelliin, joka keksi ensimmäisen sukellusveneen. Vain sattumaa, että kirjailijallakin sattuu olemaan sama sukunimi? Lisäksi Bushnell mainitsee myös Sinkkuelämää -sarjan.

Cecilia Samartin - Nora & Alicia

" Rakas Alicia,

Minulle sanotaan, että et tule ikinä saamaan kirjettäni, sillä kommunistit repivät sen palasiksi. Mutta kun näin valokuvan meistä kahdesta yhdessä Varaderon rannalla, tiesin että minun olisi kaikesta huolimatta kirjoitettava sinulle. Katselen kuvaa joka ilta ja muistan millaista elämä oli silloin, kun tunsin vielä olevani elossa. En kuulu tänne. Aina kun herään aamuisin ja huomaan olevani yhä täällä, haluan sulkea silmäni ja olla heräämättä enää koskaan.
Minulla on enää vain muistot. Rakastan ja vihaan niitä sen tähden, mitä ne tekevät minulle. Rakastan niitä, sillä kun uppoudun niihin, tämä jäytävä tunne sydämessäni helpottaa hetkeksi. Ja vihaan niitä, sillä ne ovat niin kauniita, että ehdin jo kuvitella olevani kotona ja joutuvani taas lähtemään.
Kunpa olisimme yhdessä. Kunpa pakkaisimme juuri tällä hetkellä laukkujamme lähteäksemme kohti Varaderoa vailla huolia. Pohtisimme korkeintaan sitä ehtiikö sade yllättää meidät ennen puolta päivää.."

Eletään 1950- lukua Kuuban Havannassa. Nora & Alicia ovat paitsi serkuksia myös parhaita ystäviä. Elämä on huolettomia päiviä uimarannalla turkoosin veden äärellä, elämä on jännittävä erilaisten seikkailujen parissa, mutta elämä myös yllättää näyttämällä nurjan puolensa, kun paratiisin ylle laskeutuu kommunistien synkkä varjo.

Fidel Castron noustua valtaan yhä useammat kuubalaiset joutuvat jättämään rakkaalle maallensa sydäntä särkevät jäähyväiset, kun toivoa paremmasta ei ole, ja lopulta myös Noran perhe muuttaa Yhdysvaltoihin. Alicia perheineen jää Kuubaan toivo sydämessään. Vaikka vuodet kuluvat ja kuljettavat tyttöjä eri suuntiin, on ystävyys ikuista.

Nora & Alicia kertoo elämää suuremmasta ystävyydestä, joka kestää yli vuosikymmenten ja välimatkojen. Se on kertomus naisten välisestä ystävyydestä, ja todellisesta selviytymisestä hirmuvallan armoilla. Kirja lumoaa, liikuttaa ja on koskettava kunnianosoitus Kuuballe, jollainen sen tulisi olla.

Samartin on oikea henkilö kuvaamaan Kuubaa, sillä hän itse on joutunut pakenemaan maasta perheineen Castron hallituksen takia. Siksi kuvaukset totutun elämän taaksejättämisestä ja sopeutumisesta uuteen elämään tuntuvat aidosti uskottavilta ja riipaisevilta. Kuvaukset merestä, ruoasta, elämästä ja muistoista kuljettaa mukanaan ja pitää lukijan otteessaan.

Samartin on vakuuttanut minut kirjailijana. Senor Peregrino oli hieno, mutta Nora & Alicia vei lopullisesti mennessään. Samartiniin tartun jatkossakin innokkaasti, sillä tässä oli kirja josta pidin äärimmäisen paljon!

Ottaen huomioon kirjailijan taustan, kuinkakohan paljon tässä kirjassa on oman elämän kuvausta mukana?

Harper Lee - Kuin surmaisi satakielen

"- Tulehan tänne, Scout, sanoi Atticus. Minä ryömin hänen syliinsä ja työnsin pääni hänen leukansa alle. Hän kietoi käsivartensa minun ympärilleni ja keinutti minua hiljaa. - Se on eri juttu tällä kertaa, hän sanoi. - Tällä kertaa me emme taistele jenkkejä vastaan, me taistelemme ystäviämme vastaan..."

Kuin surmaisi satakielen kertoo 1930-luvun pikkukaupungista Maycombista Alabamassa, ja sen asukkaista. Päähenkilöinä ovat Atticus Finch, sympaattinen lakimies, hänen tyttärensä Scout sekä poikansa Jem. Nuori Scout on kirjan kertojaminä, ja aivan aluksi hänet opitaan tuntemaan kuusivuotiaana rämäpäänä, kunnes kirjan lopussa Scout on kasvanut yhdeksänvuotiaaksi.

Elämä Maycombissa on lapsille rauhallinen ja kesäpäivät täyttyvät seikkailuista omalla pihamaalla, toisinaan peittelemätön lapsen utelaisuus naapureiden touhuissa saa lapset hiipimään myös muiden pihamaille. Kirjan alkupuoli on kiinnostavaa luettavaa pikkukaunpungin elämästä; lasten leikit, salaperäiset naapurit, uusi ystävä sekä koulunkäynti, joka nuoressa Scoutissa herättää toisinaan hyvin vahvojakin tunteita.

Lasten elämä kuitenkin muuttuu, kun heidän isänsä Atticus puolustaa oikeudessa tummaihoista. Koko perhe joutuu keskelle Yhdysvaltain etelävaltioiden syvällä piilevien ennakkoluulojen, patoutumien ja rotuvihan keskelle. Pieni ja idyllinen elämä Maycombissa näyttää lapsille nyt sen raadollisemman puolensa.

Kuin surmaisi satakielen oli hyvä lukukokemus, ja ihmettelen taas itsekseni, kuinka klassikkoteokseen tarttuminen voikaan viedä välillä näin kauan aikaa...
Kirjan julkaisemisesta on aikaa, ja kuvitteellisista tapahtumistakin hyvä tovi, mutta silti aihe on yhä edelleen ajankohtainen

"Itke sen pelkän helvetin vuoksi, jonka ihmiset järjestävät toisilleen. Itke sen helvetin vuoksi, jonka valkoihoiset järjestävät neekereille pysähtymättä hetkeksikään ajattelemaan, että neekeritkin ovat ihmisiä."

Pidin siitä, että kirjan näkökulma oli kuvattu lapsen silmin, se oli rankka mutta silti totuudenmukainen ja koskettava. Erinomainen lukukokemus, ja jos haluat johonkin klassikkoteokseen tarttua, suosittelen tätä lämpimästi!

Melissa Hill - Kirjeitä San Franciscosta

Leonie aloittaa epäonnistuneen suhteen ja kihlauksen jälkeen uuden elämän muuttamalla Irlannin Dublinista Yhdysvaltoihn, San Franciscoon. Uusi elämä alkaa uudella kodilla viehättävässä asunnossa ja kuin ihmeen kaupalla Leonie löytää työpaikan kukkakaupasta, vaikka ei osaa kukkia sitoa. Leonie tutustuu uusiin kiinnostaviin ihmisiin ja on keskellä mielenkiintoista mysteeriä, kun huomaa asunnostaan löytyvän nipun avaamattomia rakkauskirjeitä. Uteliaisuus herää Leoniessa ja hän ryhtyy lukemaan kirjeitä, jotka ovat osoitettu Helenalle Nathanilta.
Leonie yrittää selvittää keitä Helena ja Nathan ovat, mutta tehtävä osoittautuu yllättävän vaikeaksi. Voisiko Leonie yrittää saattaa väärinkäsityksen vuoksi eronneet rakastavaiset takaisin yhteen? Kirjeiden salaisuudet tuovat Leonielle mieleen myös kotipuolessa olevat selvittämättömät ongelmansa.

Takakannessa lukeva "Varo - tätä et voi laskea käsistäsi!" on erittäin osuva kuvaus. Luin kirjan lähestulkoon yhtä kyytiä, sillä kerronta oli mukavan kepeää ja viihteellistä. Perinteisiin hömppäkirjoihin verrattuna tässä kirjassa oli juonikuvioita ja koukuttavuutta enemmän, sillä Leonien tarina selviää pieninä palasina. Loppuratkaisustakaan ei voi kirjaa lukiessa olla täysin varma.

Pidin tästä ex tempore kirjastosta lainatusta kirjasta enemmän kuin olin osannut odottaa, ja takakannesta selviää että Hill on kirjoittanut kuusi bestselleriksi noussutta romaania, josta suomeksi häneltä on aikaisemmin ilmestynyt romaani Älä unta näe! , joka kiinnostaa tämän luettuani valtavasti.

Lyhyesti: Kevyttä, viihteellistä ja koukuttavaa, suosittelen!

Colm Tóibín- Brooklyn

Eilis Lacey on nuori irlantilaistyttö 1950- luvulla, joka asuu äitinsä ja Rose -siskonsa kanssa. Isä on kuollut ja veljet ovat muuttaneet töiden perässä pois kotoa. Eiliksen elämään kuuluvat huonosti palkattu työ tympeän Neiti Kellyn luona, sekä ystävien kanssa seurustelua. Erilaisten sattumien kautta Amerikassa asuva Isä Flood kuulee Eilisin huonosti palkatusta työstä ja tapahtumaketju Eilisin Amerikkaan muuttamisesta käynnistyy.

Amerikassa Eilis pääsee tavarataloon töihin ja opiskelee iltaisin kirjanpitoa. Koti-ikäväkin alkaa hellittää arjen keskellä. Kirkon tansseissa Eilis tapaa italialaisen Tonyn jonka kanssa kaikki sujuu hyvin, ja jonka kanssa on uskallettu hieman tulevaisuuden suunnitelmiakin miettiä.Juuri tuolloin tulee kotoa Irlannista pysäyttävä viesti. Eilis joutuu palaamaan Irlantiin ja tekemään vaikean ratkaisun elämässään.

Eilis oli päähenkilönä pidättyväinen ja alistuva. Eniten harmitti Eilisin suhtautuminen poikaystäväänsä Tonyyn, vaikka Eilis ei ollut varma rakkaudesta, hän jatkoi seurustelua silti, ja se tuntui paitsi pahasti puutteesta arvostaa omaa itseään, myös alistuvaisuudesta jota minun oli vaikea ymmärtää.

Tóibín kirjoitti hyvin ja selkeästi, Eilisin tarinaa seurasi mielellään. Kirja eteni mukavan vauhdikkaasti ja kevyesti kuitenkaan olematta kevyt lukeminen. Eleettömän voimakas, kuten kirjan liepeissä luvataan, on erittäin osuva kuvaus kirjasta.

Kirjan loppu jäi hieman avonaiseksi. Avoimilla ja ehkä hieman monitulkinnaisilla lopuilla on se vika, että ne jäävät häiritsemään. Vaikka pidin lukukokemuksesta paljon, kirjan lopetus jollain tavalla pilasi lukukokemustani, sillä olisin halunnut tietää Eilisistä enemmän.

Brooklynin lukemisella saan taas yhden uuden kirjan lisättyä Maahanmuuttajien tarinat -haasteeseeni.

Jean Kwok - Kännöksiä

Käännöksiä kertoo Kimberlystä ja hänen äidistään jotka muuttavat Kiinasta Yhdysvaltoihin paremman elämän toivossa. Kimberlyn äidin sisko, Paula -täti, auttaa heidät maahan antaen samalla työpaikan Chinatownista hänen ja miehensä Bobin vaatetehtaalta. Kaikki näyttää päällisin puolin hyvältä, Paula -täti hienolta ihmiseltä ja elämä suurelta mahdollisuudelta, kunnes Paula -täti osoittautuukin kateelliseksi ja ilkeäksi naiseksi joka ei edes yritä auttaa perheenjäseniään selviytymään Yhdysvalloissa.

Kimberly ja äiti asuvat purkukunnossa olevassa asunnossa ilman juoksevaa vettä ja lämmitystä lattialla vilistävien torakoiden ja rottien kanssa. Työ tehtaalla vaatii myös Kimberlyn osallistumista, muuten  he eivät pysty elämään, niin alipalkattua ja vähintäänkin kyseenalaisissa työoloissa he Paula -tädin alaisuudessa ovat. Kaiken tämän aikana Kimberly kasvaa, oppii englantia vähitellen ja menestyy koulussa. Juuri Kimberlyn kouluviisaus on heidän onnensa, avaimensa pois kurjuudesta.

Tarina on todellinen ryysyistä rikkauksiin selviytymistarina ja vaikka juonenkulku oli toisaalta hyvinkin ennalta-arvattava, se ei häirinnyt lukukokemusta millään tavalla. Kirjailijalle kuitenkin täydet pisteet kirjan päätöksestä, juuri kun luulin kaiken päättyvän perinteisesti "happily ever after" -tyylin, käännettiin juonikuvioita hieman päälaelleen ja alussa hyvin ennalta-arvattava kirja osasi vangita lukijansa silti loppuun asti. Jotain vangitsevuudesta voi kertoa sekin, että luin kirjan yhdeltä istumalta, välissä vain ruoan tehdessä.

Pidin kirjasta, maahanmuuttaja selviytymistarina uppoaa ja antaa, mitäs muutakaan, kuin toivoa. Kieli oli yksinkertaista ja pidin tyylistä, jossa Kimberlyn ja äidin englanti kirjoitettiin väärin, juuri niin kuin he sen osasivat. Kirjan kannesta vielä sen verran, että ehdottomasti tämän vuoden kauneimpia kirjoja, niin herkullinen värimaailma kirjassa on! Vielä lopuksi: jos kirjan kiteyttäisi jollain tavalla, olisi se " Amerikassa kaikki on mahdollista".

Liitän tämän kirjan maahanmuuttaja -haasteeseeni.

Kathryn Stockett - Piiat

Deadline kirjan lukemisen suhteen alkoi paukkua uhkaavasti vastaan, mutta eilen illalla sain kirjan kuitenkin päätökseen. Kirjan hitaaseen lukutahtiin ei ollut suinkaan syynä kirjan huonous, päin vastoin, en olisi halunnut että se loppuu ollenkaan. Siksi ihmettelen kuinka vaikeaa kirjasta onkaan nyt kirjoittaa!

Piiat sijoittuvat 1960- luvun Mississipiin Jacksoniin, jossa mustat työskentelevät valkoisille ja rotuerittely on raakaa ja arkipäiväistä. Piioille rakennetaan asiaankuuluvasti jopa omat käymälät, jottei mustien kamalat taudit leviä valkoisille. Jestas...

Kirjassa vuorottelevat taloudenhoitajien Minnyn sekä Aibileenin lisäksi nuori Miss Skeeter, joka päättää rohkeasti olla erilainen ja aviomiehen tavoittelun sijasta tavoitella kirjailijan unelmaansa toteuttamalla vaarallisen hankkeen kirjasta, jossa mustat puhuvat kokemuksistaan työskennellä valkoiselle naiselle. Kirjan kirjoittamisen aikana mustia kuolee raa'asti, mutta se vain lisää mustien naisten halua saada totuus kaikkien kuultavaksi, tässä tapauksessa Miss Skeeterin kirjan kautta.

Piiat -kirjan kautta selviää se kaikki hulluus ja nöyryytys joita mustat naiset ovat joutuneet kokemaan valkoisen naisen palveluksessa, ja kuinka heidän on nieltävä kaikki kiukku pystyäkseen elättämään perheensä. Pahinta mitä saattoi tehdä, oli suututtaa valkoinen nainen. Hänestä riippui koko tuleva työnsaaminen, sillä jos valkoisen naisen suututtaa, hän ei suosittele muille ystävättärilleen tätä palvelijaa.

Järjettömintä tässä kaikessa on se että tarinassa on totuusperä, mustia on sorrettu todella rankalla tavalla jota on vaikea ymmärtää, eikä siitäkään loppupeleissä ole ihan kamalan kauan aikaa..

Kirja on samanaikaisesti järkyttävää, opettavaista, viihdyttävää ja se imaisee mukaansa samantien. Ehkä ainoa miinuspuoli kirjan loppupuolella oli se, että mielestäni varsinkin Aibileenin kohtalo jäi hieman aukinaiseksi. Olisin halunnut tietää tarkemmin kuinka kirjan julkaiseminen vaikutti Mississipin arkeen ja yleiseen käsitykseen mustista ja valkoisista. Pidin hurjan paljon siitä, että Stockett kertoi vielä kirjan lopussa omat ajatuksensa kirjan synnystä ja siitä kuinka hänenkin lapsuudessaan heillä oli kotona musta taloudenhoitaja.

Yksi vuoden 2011 kirjakohokohdistani, ehdottomasti!

Muita kirjan lukeneita:

Kuutar

Jossu

Pienen mökin emäntä

Kirjapeto

Susa

Lumikki

Satu