Kati Hiekkapelto: Kolibri & Suojattomat

Kati Hiekkapelto: Kolibri, Otava 2013
Kati Hiekkapelto: Suojattomat, Otava 2014
Molemmat kirjat omia ostoksia Elisa Kirjasta

Innostuin pitkästä aikaa kaivamaan Koboni esiin, ja tilaamaan Elisa Kirjasta pari edullista dekkaria helpoksi lukemiseksi. Koska Kati Hiekkapellon Anna Fekete -sarja houkutteli edullisella hinnallaan, päätin kokeilla hetkeksi aikaa dekkarien maailmaa. Ja tästähän kuoriutui vallan loistava sarja jota ruveta seuraamaan, todella positiivinen yllätys!

Kirjan päähenkilönä on Anna Fekete, Jugoslavian hajoamissotaa jo lapsena perheensä kanssa Suomeen paennut rikostutkija. Hän on juuri aloittanut työnsä pohjoissuomalaisessa kaupungissa, kun hän joutuu heti keskelle raakaa murhatutkintaa. Samalla murhatutkimusten taustalla Annaa mietityttää kovasti nuoren kurditytön hätäpuhelu kunniaväkivallan uhasta, mutta tyttö pyörtää lopulta puheensa. Anna tietää ettei kaikki ole kunnossa, mutta tyttö ei uskalla avata suutaan. Uuden työn aloitus on siis melkoisen rankka, varsinkin kun Anna saa rasistisen Eskon työparikseen johon kiteytyy koko suomalaisen keski-ikäisen miehen irvikuva kielteisine asenteineen ulkomaalaisia kohtaan.

Molemmissa teoksissa tutkitaan rikoksia, mutta ollaan myös syvällä yhteiskunnallisissa asioissa ja annetaan kasvot tuntemattomille, maahanmuuttajille ja sille aina olemassa olevalle tarinan toiselle puolelle. Mikään ei ole mustavalkoista, vaikka juuri Annan työpari Esko ottaakin sarjassa roolin mustavalkoisesta ajattelutavasta mitä tulee asenteesta ulkomaalaisia kohtaan. Ja sarjan ensimmäisessä osassa, Kolibrissa, Esko onkin niin järkyttävän kamala tapaus että hävettää ihan ajatella että elävästä elämästä oikeasti löytyy niin rasistisia ihmisiä.

Kati Hiekkapelto tuo siis esiin paljon kipeitä aiheita, ihmiskohtaloita ja toisaalta vastakkainasettelua: rasistin työpariksi ulkomaalaistaustainen maahanmuuttaja, rikollisen ulkomaalaisen rinnalle työtä tekevän ulkomaalaisen. Jokaisella ihmisellä on tarina kerrotavanaan, eikä sitä pidä vähätellä.

"Suomen lähiöissä oli jo vuosikausia tikittänyt aikapommi: toisen polven syrjäytyneet maahanmuuttajanuoret, joiden elämäntavat ja moraali eivät ammentaneet heidän vanhempiensa uuden sen enempää kuin vanhankaan kotimaan parhaista puolista. Silti musta huppari tuntui yllättäneen kaikki kuin äkisti noussut ukkonen. Poliisit tuijottivat sitä epäuskoisina, ilmassa kihisi sähköinen jännitys, Esko tunsi sen väreilyn ihollaan. Näiden hupparityyppien tulevaisuuden unelmissa ei siintänyt koulunpenkki ja alipalkattu paskatyö. Näille tyypeille tämä yhteiskunta ei ollut onnistunut tarjoamaan mitään kiinnostavaa vaan päinvastoin: yhteiskunta oli onnistunut sysäämään heidät syrjään."

Tykästyin kovasti kirjasarjaan. Se oli vetävä juonellaan, mielenkiintoinen kantaaottavuudellaan. Se ei tuomitse, mutta tuo esiin asioita joita on jokaisen hyvä pohtia. Suomalainen ei aina ymmärrä miten tavallista ja turvallista elämää saa elää. Sellaista, josta niin moni haaveilee. Näitä asioita, tavallisia asioita meille, tuodaan kirjoissa välillä esille. Joskus kuin ohimennen, mutta silti välillä hieman liian alleviivaavasti. Ensin se ärsytti, mutta sitten sitäkin jäi miettimään: ehkä sitä alleviivaavuutta oikeasti tarvitaan että voi ymmärtää miten hyvä Suomessa on asua.

Anna Fekete on kiinnostavan oloinen persoona, vaikkakin tuntuu että yhdenkään dekkarisarjan tähti ei voi olla muutakuin yksinäinen ja kovasti työtä tekevä, ehkä aina vähän alkoholilla lohduttautuva tapaus (ei kai ehkä näin aina ole, mutta ne dekkarit joita olen lukenut, tuntuu näin usein olevan). Tämäkään päähenkilö ei ole siitä muotista poikkeus, mutta silti tuntuu siltä että pinnan alta voisi paljastua vielä paljonkin, sen sarjan eteneminen varmaan vielä näyttää. Sarjan kolmas osa tulee varmasti vielä luettua!

Helmet-lukuhaaste: 24. Kirjassa selvitetään rikos

Håkan Nesser: Carmine Streetin sokeat

Håkan Nesser: Carmine Streetin sokeat

Tammi 2016

Suomennos Aleksi Milonoff

Kansi Jussi Karjalainen

Ruotsinkielinen alkuteos Maskarna på Carmine Street

Arvostelukappale kustantajalta

Paluu kirjablogimaailmaan on alkanut! Kuten edellisessä postauksessa kerroinkin, on kesä vienyt monin tavoin mennessään ja blogi on lekotellut kesälaitumella. Nyt palaankin vähitellen arkeen ja tietokoneeni ääreen purkamalla kesän kirjapinoa, ja ensimmäisen vuoron saa dekkariviikon jäljiltä roikkumaan jäänyt Carmine Streetin sokeat. En ole aikaisemmin lukenut Nesseriltä yhden ainuttakaan kirjaa, mutta taka-kannen luettuani Carmine Streetin sokeat houkutteli, ja kun dekkariviikkokin oli (tuolloin kesäkuussa) päällänsä, tartuin kirjaan ja tutustuin samalla täysin uuteen kirjailijaan.

Erik Steinbeck on kirjailija ja hänen vaimonsa Winnie kuvataiteilija. He muuttavat New Yorkiin aloittaakseen elämänsä uudestaan, sillä puolitoista vuotta aiemmin heidän pieni Sarah-tyttärensä on kidnapattu, eikä Sarahista ole yhden ainuttakaan havaintoa tuon kohtalokkaan hetken jälkeen. New Yorkissa Erik yrittää aloittaa uutta kirjaa ja Winnie maalaamistaan, mutta samalla Erik on ruvennut tarkkailemaan vaimoaan tarkemmin. Missä vaimo oikein käy salaperäisillä retkillään, ja miksi Winnie väittää varmana että Sarah elää? Samalla selviää täysin uusia asioita vaimon menneisyydestä ja Erikin on pakko alkaa miettiä, että ehkä heidän muuttonsa New Yorkiin ei ollutkaan täysin sattumaa.

Carmine Streetin sokeat ei tuntunut aluksi ollenkaan dekkarilta. Ei murhaa, ei poliiseja eikä edes suunniteltua rikosta. Vain aviopari elämänsä raunioissa yrittäen tulla toimeen keskenään traagisen menetyksen jälkeen. Ja kuinka kiehtovalta se oikeastaan tuntui, perinteiseen dekkariin verrattuna asetelmat olivat ihan erilaiset kuin mihin olin törmännyt.

Mutta luin tätä lyhyttä kirjaa todella kauan.

Kirjan sivuilla oli psykologista jännitystä koko ajan ilmassa, ja se enteili hyvää. Kuitenkaan se ei päässyt lopulta säväyttämään. Jotenkin asetelma perinteiseen dekkariin oli niin erilainen, että oli vaikeaa hahmottaa mitä kirjalta odotti, ja siksi lopputulema oli kuitenkin lopulta pettymys. Otin kirjan lopulta välipalana, ja siihen kategoriaan se minulla nyt jääkin.

Blake Crouch: Wayward Pines - Viimeinen kaupunki

Blake Crouch: Wayward Pines - Viimeinen kaupunki
Tammi 2016
Suomennos Ilkka Rekiaro
Kansi iStockphoto

Englanninkielinen alkuteos The Last Town, 2014

Arvostelukappale kustantajalta

"Me olemme lajimme viimeiset, siirtokunta 2000-luvun alusta. 

Asumme muinaisen Idahon vuorilla kaupungissa nimeltä Wayward Pines. 

Koordinaattimme ovat 44 astetta 13 minuuttia 0 sekuntia pohjoista leveyttä ja 114 astetta 56 minuuttia 16 sekuntia läntistä leveyttä. 

Onko siellä ketään?"

Wayward Pinesin tarina on tullut päätökseensä tällä trilogian viimeisellä kirjalla. Kun aloitin viime vuonna lukemaan sarjaa, en olisi osannut arvata kuinka koukkuun tähän jään. En halunnut arvioissani paljastaa kirjan juonesta mitään, koska kirjan jännitys ja kaameus perustuu juuri siihen, ettei tiedä etukäteen mitään. Crouchin luoma maailma on kertakaikkiaan niin erikoinen ja karmea että se pitää kokea itse.

Tämän mystisen ja painajaismaisen pienen pikkukaupungin tarina alkaa kuitenkin olla lopussa, kun salaisen palvelun agentti Ethan Burke kertoo sen asukkaille millainen totuus kaupungin ympärille kätkeytyy. Kun totuus lopulta selviää, jää ilmaan kysymys, olisiko ollut parempi jos elämä olisi jatkunut valheessa mutta turvassa. Totuus on nimittäin katkeran raaka.

Luin kirjan päivässä. Kirjaa on mahdotonta laskea käsistä kun sen aloittaa. Sivujen käydessä vähiin mietin väkisinkin kuinka Crouch päättää tämän kaiken. Tarina ei lupaa mitään hyvää ja epätoivo valtaa lukijankin. Crouch kuitenkin tarjoilee vielä viimeisen yllätyksensä ja lopettaa tarinan tyylillä. Täydellisen kutkuttava lopetus. 

Koko trilogia on ollut melkoinen tykitys ja adrenaliiniryöppy näin lukijan näkökulmasta. Välillä on tullut henkeä pidätellen miettineeksi että mitä seuraavaksi tapahtuu, miten ihmeessä tästä kaikesta voi edes selvitä, vain huomatakseen että Crouchilla on koko ajan tarjota yllätyksiä ja hurjia juonenkäänteitä lukijan päänmenoksi. Koukuttava, jännittävä ja karmea. Sitä kaikkea on Wayward Pines -trilogia. 

Kirjan ovat lukeneet myös Annika ja Krista.

Blake Crouch: Wayward Pines - Ei pakotietä

Blake Crouch: Wayward Pines

Tammi 2015

Suomennos Ilkka Rekiaro

Englanninkielinen alkuteos Pines, 2012

Arvostelukappale kustantajalta

Tervetuloa Wayward Pinesille, keskelle amerikkalaista idylliä, keskelle kaupunkia jossa on jotain outoa, keskelle pahinta painajaista.

Ethan Burke, salaisen palvelun agentti, herää joenvarresta kaupungista nimeltä Wayward Pines. Hänet on lähetetty etsimään kadonneita kollegojaan mutta joutuu kesken matkanteon rajuun kolariin. Kolarista kipeänä hän huomaa myös että kaikki hänen tavaransa ovat kadonneet. Sekaisin ja askel epävakaana hän yrittää saada tilanteestaan selkoa, mutta kukaan ei tunnu uskovan kuka hän on. Hänellä ei ole lompakkoa, kännykkää, virkamerkkiä eikä hän saa ketään kiinni kaupungin ulkopuolelta.

Kaupungissa ja sen asukkaissa on jotain karmivaa, ja kun outo sattumus seuraa toinen toistaan, on Ethan varma että jokin on pahasti vialla. Lisää ongelmia syntyy, kun selviää ettei kaupungista ole reittiä ulos, vaan jokainen tie vie sinne takaisin. Selvää on, ettei idyllinen kaupunki ole sitä miltä se näyttää. Tämä on Ethan Burken pahin painajainen.

Wayward Pines on äärimmäisen koukuttava, pelottava ja ahdistava. Miltä tuntuisi herätä jonain päivänä paikasta josta ei pääse pois, missä ei saa yhteyttä ulkomaailmaan ja missä linnunlaulukin tulee pienistä kaiuttimista? Painajaismaista. Varsinkin, kun ei tiedä mistä on kyse.

Wayward Pinesin juonesta ei voi kertoa oikeastaan enempää paljastamatta siitä liikaa. Kirjailijan jälkisanoista selviää, että Wayward Pines-trilogia on saanut alkunsa Crouchin lapsuudessa syvästi vaikuttaneesta Twin Peaksista. Ilman tuota sarjaa ei olisi Wayward Pinesiakaan. Kirjassa on siis rajoja venyttävää yliluonnollisuutta, joka ei kuitenkaan tuntunut liian oudolta.

Kyseessä on siis trilogia, ja tämä on sarjan avaus. Seuraava osa, Salaisuus, ilmestyy elokuussa, enkä malttaisi odottaa! Minut Wayward Pines nimittäin koukutti kaikessa kammottavuudessaan niin, että jään odottamaan jatko-osia ja seuraamaan pian televiosta nähtävää tv-sarjaa. Tv-sarjan maailman ensi-ilta on 14.5 klo 21.55 FOX-kanavalla.

Erik Axl Sund - Unissakävelijä

 

Erik Axl Sund - Unissakulkija

Otava 2014

Suomennos Kari Koski

Ruotsinkielinen alkuteos Hungerelden

"Vuoroin lyödä ja hyväillä, ensin suojella ja sitten tuhota."

Unissakulkija jatkaa siitä, mihin Varistytössä jäätiin. En uskalla kovasti juonesta kertoa etten vahingossakaan tulisi paljastaneeksi liikaa. Unissakulkijakin osasi nimittäin yllättää, ja tulee olemaan mielenkiintoista lukea kuinka kaikki päättyy.

Jeanette Kihlberg saa jälleen tutkittavakseen uusia raakoja murhia, ja kadonneiden poikien kohtalo on edelleen kysymysmerkki. Lisäksi hänen omissa tutkimuksissaan löytyy koko ajan lisää johtolankoja, ja samat nimet nousevat jatkuvasti esille. Kuka on Victoria Bergman, joka tuntuu kadonneen täysin maailmasta? Apunaan Jeanettella on hänen parinsa Jens Hurtig, sekä psykologi Sofia Zetterlund, jolla on omia menneisyyden haamuja selvitettävänään.

Unissakulkija ei tuntunut niin rankalta kuin Varistyttö, vaikka raakuuksia tapahtuu ja julmia kohtaloita tulee päivänvaloon. Ehkä tuntemus johtui siitä, että tähän kaikkeen osasi jollain tavalla varautua. Tiesi, että mistään helposta luettavasta ei kuitenkaan ole kyse. Kirja on jokatapauksessa täynnä pahuutta ja pahaa oloa niin että suututtaa.

Siinä missä Varistytön luki hetkessä, meni Unissakulkijan kanssa hitusen kauemmin. Kirja ei ollut tylsä, mutta sitä samaa räjähtävää etenemistä ei ollut kuin aloitusosassa. Tässä ei roiskittu lukijan naamalle kauheuksia jatkuvasti, enemmänkin tapahtumia avattiin enemmän. Unissakulkijan loppupuolella sivut alkoivatkin sitten kääntyä tiuhaan, kun täysin uusi asia murhatutkimuksissa selviää. Kuvio raakojen murhien taustalla alkaa hahmottua Jeanettelle.

Lokakuussa ilmestyy trilogian päätösosa, Varjojen huone, joka on ehdottomasti lukulistallani. Kamalasta aiheestaan huolimatta kirjailijapari on kirjoittanut todella koukuttavan kirjasarjan, jota ei kyllä enää tässä vaiheessa voi edes kuvitella jättävänsä kesken. Kuinkakohan kaikki vielä päättyy?

Dekkariviikon päätös: Karin Slaughter: Rikollinen

Viime viikolla vietettiin ensimmäistä kansallista dekkariviikkoa, ja innostuin osallistumaan teemaviikkoon kolmen dekkarin voimin, vaikka viimeisimmästä en ehtinytkään blogata ihan  teemaviikon puitteissa. Yhtä kaikki, dekkariviikon saldoni on kolme kirjaa, mistä olen hyvin tyytyväinen. Teemaviikkoa oli oikein hauskaa viettää, ja seuraavan kerran voisikin viettää viikon dekkareiden parissa syksymmällä. Tosin dekkarikärpänen pääsi puraisemaan kuitenkin sen verran, että luvussa on jälleen yksi dekkari.

Dekkariviikon aikana luetut kirjat olivat Katarina Wennstamin Tahra, Kristina Ohlssonin Paratiisiuhrit ja Karin Slaughterin Rikollinen. Tahra ei ollut mukavaa luettavaa oikein millään tavalla, oikeastaan inho oli jatkuvasti läsnä. Yllättäjäksi nousi Paratiisiuhrit, sillä Ohlsson oli minulle entuudestaan tuntematon kirjailija. Viikon parhaimman tittelin saa kuitenkin itseoikeutetusti Karin Slaughter ja hänen uusin kirjansa Rikollinen.

Karin Slaughter: Rikollinen

Tammi 2014

Suomennos Annukka Kolehmainen

Kansi Markko Taina

Englanninkielinen alkuteos Criminal (2012)

Vuonna 1975 Atlantassa murhataan ilotyttöjä, jotka ovat koukuttuneet huumeisiin. Huumeet ja itsensä kauppaaminen ovat asioita joiden valitseminen on varma tie alamäkeen, eikä siksi kukaan jaksa välittääkään kun tyttöjä kohtaa kauhea kuolema. Eräät kuitenkin välittävät, nimittäin nuoret poliisit Amanda Wagner ja Evelyn Mitchell. Kahden nuoren naisen sitkeyttä ja tahtoa selvittää murhat ei kuitenkaan katsota hyvällä. Maailma on edelleen miesten, niin myös poliisimaailma, jossa naiset kelpaavat vain sihteereiksi. Seksismi ja rasisimi kukoistavat niin kaduilla kuin poliisilaitoksellakin.

Lähes 40 vuoden jälkeen tilanne on muuttunut paljon, sillä Amandaa kovempaa poliisia saa etsiä ja sen tietää jokainen joka Amandan on tavannut. Nykyhetki sekoittuu kuitenkin menneisyyteen kun sama murhaaja kylvää edelleen kauhua kaupungissa, jossa nuoria tyttöjä jälleen katoaa, tismalleen samalla tavalla kuin 70- luvullakin. Amandan ja Evelynin lisäksi peliin vedetään myös Will Trent, joka käy kireänä kuin viulun kieli joutuessaan kohtaamaan menneisyyttään.

Olen odottanut jatkoa Will Trent -sarjalle innokkaana, sillä Slaughter on dekkarimaailman eliittiä. Eikä Slaughter todellakaan pettänyt, kykenemättä lopettamaan lukemista valvoin yömyöhään henkeä pidätellen ja aivot raksuttaen kun olin niin totaalisen koukussa. Menneisyys ja nykyhetki elivät sulassa sovussa koko kirjan ajan valottaen paljon asioita Amandan ja Evelynin uran alkuajoilta.

Slaugher yllättäen tarjoaa raakuuden keskellä myös pehmeyttä, kun Willin ja Saran suhde etenee sekä myös toisenlaisen Amandan. Meillä jokaisella on pehmeä puolemme, niin myös ikuisen rautarouvamme Amandammekin persoonassa. Slaughter osaa yllättää!

Paljon muutakin selviää, ja Slaughter heittää niin viattoman kepeästi vihjeitä sinne tänne, että lukijalla todella aivot raksuttavat nimien, paikkojen ja merkitysten suhteen vimmatusti, kun yrittää samalla koota palapelin palasia yhteen. Koukuttavaa, nerokasta ja älykästä. Kiinnostavaa on, että tekijä ei tule missään vaiheessa yllätyksenä, vaan asia on selvä jo hyvin alusta lähtien. Jännittävintä kirjassa onkin kaikki muu, kuinka palapelin palasen loksahtavat paikoilleen.

Rikoksen lisäksi Slaughter tarjoaa varmasti melkoisen paikkaansa pitävää ajankuvaa maailmasta, josta ei ole edes kovinkaan pitkä aika. Miesten halveksivat ja seksistiset huomautukset olivat raivostuttavaa luettavaa, mutta tuskinpa kaikkea sovinismia koskaan saadaankaan kitkettyä pois. Onneksi maailmaan aina mahtuu Amandan ja Evelynin kaltaisia härkäpäitä jotka näyttävät miehille mistä heidät on tehty.

Voiko Slaughter vielä yllättää? Hän tuntuu parantavan kirja kirjalta, ja jokaisessa panokset nousevat kovemmiksi. Eikä Slaughter hellitä edes viime sivuilla, kun tarjoilee vielä viimeisen juonenkäänteen kirjan loppuun. Tämä oli kyllä aivan huippu.

Kristina Ohlsson: Paratiisiuhrit

Kristina Ohlsson: Paratiisiuhrit

WSOY 2014
Suomennos Pekka Marjamäki
Ruotsinkielinen alkuteos Paradisoffer

Dekkariviikko jatkuu! Kävin alkuviikosta kirjastossa ja nappasin mukaani minulle entuudestaan tuntemattoman Kristina Ohlssonin dekkarin Paratiisiuhrit. Mietin aluksi että mitenköhän ehdin kirjan lukemaan kun sivuja on kuitenkin yli neljäsataa, mutta niinhän siinä sitten kävi että kirja vei mennessään niin hyvin, että heräsin aamuisinkin aikaisemmin että ehdin vielä ennen töihin lähtöä lukemaan hieman. Todella koukuttavaa ensi sivuilta lähtien.

Ruotsin Arlandasta nousee ilmaan kone, jonka suunta on New York. Yli neljäsataa matkustajaa kuljettavan lentokoneen vessasta löytyy kirje, jossa uhataan räjäyttää kone ellei Ruotsi peru algerialaistaustaisen terroristiepäillyn karkoittamispäätöstä, ja Yhdysvallat lupaa sulkea vankilaa, jonka olemassaolo on salaisuus. Poliisilla on vain 13 tuntia aikaa estää pahimman mahdollisen tapahtuminen. Kello käy, eikä tilannetta helpota ollenkaan Yhdysvaltain asevoimien suhtautuminen ilmatilaansa lähestyvää lentokonetta kohtaan.

"Ruotsalaiset eivät tienneet, mitä todellinen pelko tarkoitti. He luulivat, että pelko on se, mitä ihminen tunsi silloin kun matkatavarat sattuivat saapumaan lomakohteeseen kolme tuntia myöhässä tai kun sähkön hinta nousi parilla prosentilla."

Keskiössä on Ruotsin turvallisuuspoliisin terrorisminvastaisen yksikön johtaja, vahvan ja räiskyvän persoonan omaava Eden Lundell, siviilitutkija Fredrika Bergman ja rikospoliisi Alex Recht. Taistellessaan aikaa vastaan, he yrittävät saada selville terroristien henkilöllisyyden ja yhteyden vaatimusten välille, mutta terroristit ovat peittäneet jälkensä hämmästyttävän hyvin.

En osannut päätellä syyllistä oikein, vaikka jossain vaiheessa olin varma kuka on teon takana. Loppu tuli siis täysin yllätyksenä, ja täytyy sanoa, että Ohlsson teki vaikutuksen. Loppu jää kaikenlisäksi vielä hyvin avoimeksi jättäen mahdollisuuden palata aiheeseen vielä myöhemmin, sillä terroristien työt eivät pääty koskaan. Eikä terrorisminvastainen työkään.

Vaikka luin Ohlssonia nyt ensimmäistä kertaa, eikä hänen luomansa henkilöhahmot olleet entuudestaan tuttuja, oli uutena lukijana onneksi helppo sujahtaa matkaan mukaan. Henkilöiden ajatuksia ja maailmaa raotetaan aina välillä, ja heidän historiaansa on näin helppo seurata. Paratiisiuhrit koukutti totaalisesti, ja voi olla, että vielä jossain välissä palaan Ohlssonin muihinkin kirjoihin. Aikaisemmin sarjasta on ilmestynyt Nukketalo, Tuhatkaunot ja Varjelijat.

Salla Simukka: Valkea kuin lumi ja Musta kuin eebenpuu

Salla Simukka: Valkea kuin lumi 2013 & Musta kuin eebenpuu 2014, Tammi

"Olipa kerran tyttö, jolla oli salaisuus."

"Olipa kerran tyttö, jolla oli varjo."

Innostuin e-kirja kokeiluna olleesta Salla Simukan trilogian avausosasta Punainen kuin veri sen verran kovasti, että lainasin kirjastosta sarjan seuraavat osat Valkea kuin lumi ja Musta kuin eebenpuu välittömästi. Päätin iskeä samaan postaukseen molemmat kirjat, sillä mielipiteet molemmista noudattavat samaa linjaa.

Valkoinen kuin lumi vie Lumikin Prahaan, ja päätösosassa näytellään koulun joulujuhlassa uudenlaisessa Lumikki-sadussa, jonka pääosan esittää tietenkin Lumikki itse. Poikkeuksellisesti jätän juonen kertomisen nyt vähemmälle huomiolle, sillä oikeastaan takakansien iskevät lauseet, jotka postauksen alusta löytyvät, kertovat juuri niin kutkuttavasti vain sen verran, että on pakko lukea mistä oikein on kysymys. Itselleni tuli täysin yllätyksenä kirjojen maailma kun niihin tartuin, ja uskon että osaksi tämän takia sarjan lukeminen on varmasti ollut niin positiivinen kokemus.

Trilogian avausosa oli melkoisen räjähtävä, ja nuorille lukijoille tarkoitettu kirja imaisi mukaan kohderyhmään kuulumattomankin kokonaan. Sama tapahtui seuraavien osienkin kanssa, ja viimeisen osan kanssa kävi vielä kaiken lisäksi niin, että tajusin kirjan lopettamisen jälkeen lukeneeni sen parissa tunnissa. Viime päiviin nämä ohuet, mukaansatempaavat kirjat ovat olleet omiaan.

Pidän siitä että Simukka ei turhia jaarittele vaikka myönnän, että joissakin kohdissa tarkempi selittely olisi voinut olla kohdillaan, kun välillä tuntui siltä että asiat tapahtuivat hieman liian töksähtäen. Uskoisin että nuoria lukijoitakin ajatellen tämä nopea eteneminen on kuitenki hyvä asia. Jokainen osa on oma itsenäisensä kirja, mutta edellisiin tapahtumiin palataan silti järkevästi niin, että tarinan teho ei kärsi. Ja se Simukan kyky koukuttaa niin että ei siinä auta muuta kuin vain lukea. Ohuisiin kirjoihin voi mahtua yllättävän paljon.

Kyllä Lumikki -trilogiassa on sitä jotakin, eikä sen menestys yllätä ollenkaan. Jotain uutta ja erilaista Simukka on luonut, päähenkilö on kaikista menneisyyden haamuista ja haavoista huolimatta vahva nuori nainen joka ajattelee omilla aivoillaan, eikä riudu ja juokse elämänsä mahdollisen rakkautensa perässä. Romantiikkaa loppupäästä kyllä löytyy, mutta se ei vaivaannuta, ja on yllättäen jopa hyvin rohkeaa kuvailua.

Ei voi muuta sanoa kuin että ihan mahtavaa, että tällainen menestystrilogia on lähtöisin Suomesta.

Salla Simukka - Punainen kuin veri

 

Salla Simukka - Punainen kuin veri

Tammi 2013

Kansi Laura Lyytinen

Ensimmäistä kertaa blogini historiassa olen lukenut e-kirjan, ja valokuva kirjasta on otettu tabletista. En ihan heti uskonut tätä päivää tulevan, mutta e-kirjan lukeminen oli yllättävän hauska kokemus! Ensimmäisenä päätin hypätä e-kirjojen maailmaan lukemalla Salla Simukan Punainen kuin veri. Simukan trilogia on kiinnostanut lukea jo tovin, varsinkin kun sarjan oikeuksia on myyty ulkomaille jo ennen viimeisen osan ilmestymistä.

Lumikki Andersson on nuori lukiolainen, mutta ei ole kuin kuka tahansa tyttö. Lumikki viihtyy omissa oloissaan eikä pidä itsestään mekkalaa. Hän on mielellään tarkkailijan roolissa, eikä hänestä saa kikattelevaa tyhjäpäätä millään. Lumikki pysyttelee aina hieman etäällä tapahtumista, mutta eräänä päivänä hän yllättäen löytää koulun pimiön täynnä pestyjä seteleitä, ja rehtorin pojan kiiruhtavan pois vauhdilla huoneesta. Lumikin kiinnostus herää, ja ajatus selvittää rahojen kohtalo vie Lumikin keskelle tapahtumia joista ei vauhtia ja jännitystä puutu.

Kun otin laitteen käsiini ja päätin avata kirjan ajatuksena hieman kokeilla miltä se e-kirja maistuu, istuin liimattuna laitteeseen pitkän aikaa. Jo heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien tarina imaisi mukaansa, ja mietin itsekseni että onko mikään ihmekään että sarja on niin suosittu kun homma lähtee rullaamaan välittömästi. Simukka kirjoittaa todella vetävästi ja tavalla, johon kaikenikäiset voivat samaistua. Vaikka kirja on ensisijaisesti suunnattu nuoremmille, ei tämä seikka juurikaan häirinnyt. Myönnän että alussa mietin kulmakarvat koholla, että mikäköhän oman elämänsä Lisbet Salander Lumikki onkaan, melkoisen paljon yhtäläisyyksiä oli havaittavissa. Varsinkin, kun kirjassa viitataan kerran kyseiseen Stieg Larssonin Millennium -trilogian hahmoon, naurahdin väkisinkin ääneen.

En kirjaan tarttuessa ollut selvillä kirjan juonesta, ja minut yllätti positiivisesti kirjan siältö. Tämähän sisältää jännitystä! Missään vaiheessa ei sorruttu nuorten kirjoissa tyypillisiin romansseihin tai muuhun vaivaannuttavaan, vaan lukija aidosti jännittää seuraavia tapahtumia. Lisäksi taustalla vaikutti myös hyvin vakava aihe, kun selviää että Lumikki on joutunut aikaisemmin järjestelmällisen ja raa'an koulukiusaamisen uhriksi. Simukan tekstissä on siis painavaa sanomaa.

Jo heti tämän ensimmäisen kirjan luettuani janoan lisää. Lumikin tarina jää vielä hieman avonaiseksi, ja varsinkin vanhempien vaitonaisuus herättää mielenkiinnon. Ja mitähän muuta Lumikin menneisyydestä vielä selviää?

Marisha Pessl - Yönäytös

Marisha Pessl - Yönäytös
Otava 2013
Suomennos Laura Beck
Englanninkielinen alkuteos Night Film


"Pelko on ensimmäinen askel.

Kun katsot pimeään, se katsoo takaisin.

Kuka oletkin, sinun ei pitäisi olla täällä."


Takakansi kertoo vain tämän, sen jälkeen on uskaltauduttava kauhun maailmaan ja ihmismielen pimeämpiin sopukoihin. Tämä paksu teos pitää sisällään mieletöntä tykitystä läpi koko kirjan, eikä välillä tiedä mihin uskoa, miten kaikki voi päättyä. Yönäytöksen kanssa ei todellakaan aika käy pitkäksi.

Elokuvaohjaaja Stanislas Cordova välttelee julkisuutta kaikin keinoin, viimeisin haastattelu legendasta on vuodelta 1977, eikä tuossakaan vaiheessa olla täysin varmoja kuka Cordova on, miltä hän näyttää. Cordova tekee hyvin väkivaltaisia, ahdistavia ja piinaavia elokuvia, jotka ovat saaneet kulttimaineen niiden kauheuksien takia. Pieni ryhmä fanaattisia seuraajia, cordoviitteja, kokoontuu toisinaan katsomaan elokuvia salaisiin paikkoihin, ja heillä on myös omat nettisivut joille eivät ulkopuoliset pääse. Mystisyyttä Cordovan ympärille luo lisää ohjaajan koti, joka on suuri kartano hyvin vahvasti muurattuine aitoineen. Muurien sisäpuolille eivät ulkopuoliset pääse, ja hänen elokuvansakin kuvataan tilalla. Myös kaikki elokuvissa esiintyneet tähdet ovat hyvin vaisuja haastattelujen suhteen.

Kun Cordovan 24-vuotias tytär Ashley löydetään yllättäen kuolleena hissikuilun pohjalta, kiinnostuu veteraanitoimittaja Scott McGrath jutusta. McGrath on ollut aikaisemminkin kiinnostunut Cordovasta ja yrittänyt saada hänestä lisää tietoja, mutta tuolloin McGrath menetti paitsi työnsä, myös avioliittonsa. Cordovan juttuun ei halua kukaan koskea, mutta tällä kertaa McGrathilla ei ole enää mitään mitä menettää. Ja nyt hänen johtolankansa on Ashley, Cordovan tytär.

Vaikka Yönäytös on paksu, ei siinä ole mitään liikaa. Kirjaa on höystetty useilla lehtileikkeillä ja kuvilla, jotka tuovat tarinaan täysin uutta ulottuvuutta ja todentuntuisuutta. Näin kirjan ihmiset tulevat todella lähelle, ja lukija menee entistä syvemmällä kirjan pimeään maailmaan.  Yönäytöksen ilmestyessä luin useita kehuvia arvioita, eikä suotta: kyllä tässä on kyseessä yksi parhaimpia jännityskirjoja koskaan. Vaikka rajallisten vuorokausituntien takia kirjan lukeminen venyi pitkäksi, ei se kuitenkaan vähentänyt kirjan vetävyyttä. Yli 700- sivua ei tuntunut tämän kirjan kohdalla missään. Suosittelen Yönäytöstä ehdottomasti kaikille jännityksestä pitäville, tätä taidonnäytettä ei kannata ohittaa!

"Äärimmäinen pelko on yhtä keskeinen asia elämässämme kuin rakkaus. Se viiltää olemuksemme ytimeen asti ja näyttää meille millaisia me olemme. Peräännymmekö ja peitämmekö silmämme? Vai onko meillä rohkeutta kävellä jyrkänteen reunalle ja katsoa alas? Haluammeko tietää mitä alhaalla on, vai elää siinä synkässä harhakäsityksessä, että tämä kaupallinen maailma vaatii meitä pysyttelemään tiukasti koteloissamme kuin sokeat toukat? Pystymmekö murtautumaan ulos ja lentämään? Vai käperrymmekö silmät ummessa koteloihimme kuolemaan?"

Karin Slaughter - Pelon huone

Karin Slaughter - Pelon huone

Tammi 2010

Suomennos Annukka Kolehmainen

Kansi Markko Taina

Englanninkielinen alkuteos Fractured 2008

"Emma", hän kuiskasi, pudotti puhelimen ja ryntäsi portaita pitkin kohti tyttärensä huonetta. 
Hän jäi seisomaan portaiden yläpäähän ja katsoi järkyttyneenä rikkoutuneita huonekaluja ja lasinsiruja lattialla. Äkkiä hänen näkökenttänsä kapeni, ja hän näki vain Emman, joka makasi verisenä möykkynä käytävän päässä. Emman vieressä seisoi nuori mies, jolla oli veitsi kädessä."

Abigail Campano saapuu kotiinsa Atlantan varakkaalle esikaupunkialueelle tennistuntinsa jälkeen. Järkytys on suuri, kun samaan aikaaan puhuessaan miehensä kanssa puhelimessa hän huomaa ettei ulko-ovi ole lukossa. Lattialla on lasimurskaa jonka päälle hän astuu. Kaikki ei todellakaan ole kunnossa. Juostessaan paniikissa yläkertaan etsimään tytärtään Emmaa, hän löytää lattialta verisen tyttärensä jonka ylle on kumartunut mies veitsi kädessä. Järkyttyneen äidin silmissä sumenee kun hän naarasleijonan tavoin hyökkää vihollisen kimppuun, muuttaen koko hänen elämänsä ikiajoiksi.

Kun paikallinen poliisi tekee tutkimuksissa erittäin kohtalokkaan virheen, saa erikoisagentti Will Trent jutun tutkittavakseen. Parikseen Will saa etsivä Faith Mitchellin, joka tuntee epäluuloa Williä kohtaan välittömästi, eikä yhteistyö suju täysin ongelmitta. Jotta kamala rikos saadaan kuitenkin ratkaistuksi, on Willin ja Faithin tultava toimeen ja saatava yhteistyönsä pelaamaan.

Pelon huone on Will Trent -sarjan toinen osa, sarjan ensimmäisen osan Triptyykin luin viime kesänä. Nyt kun Slaughter hellii taas lukijoitaan kesällä ilmestyvällä sarjan kuudennella osalla, on tullut taas ajankohtaiseksi lukea sarjan aikasemmin ilmestyneitä osia. Luen sarjaa hieman nurinkurisesti, sillä aloitin suoraan sarjan viidennestä osasta Yli rajan.

Parasta Slaughterin kirjoissa on kirjailijan henkilökuvaus, Will käy suoraan sydämeen. Onneksi tässä kirjassa Willin (kauhea) tyttöystävä Angie ei näytellyt kovinkaan suurta roolia, mutta ilmeisen sitkeästi hän pysyy menossa mukana myös seuraavissa osissa.

Pelon huone on vetävä, Slaughter osaa koukuttaa lukijansa, mutta minulle tämä ei ollut ihan täydellinen. Itse tarina on todella karmea, ja veikkailin taas vuorotellen aivan vääriä ihmisiä syyllisiksi. Mutta koska tiedän, että tiedossa on vielä parempaa jännitystä Slaughterin kynästä, jäi tämä siksi hieman laimeammaksi lukukokemukseksi kuin odotin. Mielenkiinnolla kuitenkin odotan mitä Slaughter seuraavaksi kirjoittaa!

Vera Vala - Kosto ikuisessa kaupungissa

Vera Vala - Kosto ikuisessa kaupungissa

Gummerus 2013

Kansi Istockphoto

Kesällä tutustuin yksityisetsivä Arianna de Bellisin elämään lukemalla sarjan ensimmäisen osan Kuolema sypressin varjossa, ja kiinnostuin tästä viehättävästä suomalaiset sukujuuret omaavasta italialaisesta naisesta heti. Varasin tuolloin kesällä kirjan kirjastosta, jotain lukuinnosta muidenkin kuin kirjabloggaajien keskuudessa kertoo kuitenkin se että sain kirjan käsiini vasta äskettäin. Tätä kirjaa on ahkeraan varattu ja lainattu!

Pian kirjan edellisten tapahtumien jälkeen Arianna saa tehtäväkseen parlamentaarikko Anna Lucarellilta tutkia siskonsa Lauran puuhia, sillä Anna pelkää Lauran joutuneen vaikeuksiin. Laura Lucarelli on menestyvä assyriologi joka on ollut myös mukana mielenosoituksissa ympäristön puolesta. Arianna ei ehdi kovinkaan pitkälle tutkimuksissaan kun Laura löydetään kuolleena ja tapaus muuttuu murhatutkimukseksi. Erikoisen tilanteesta tekee se, ettei Anna halua Ariannan tutkivan Lauran murhaa, vaan antaisi poliisien hoitaa työnsä. Arianna päättää kuitenkin tutkia asioita omin päin, mikä vie Ariannaa vaarallisiin tilanteisiin Rooman kaduilla ja yliopistoelämässä assyrologian laitoksella.

Jo edellisessä osassa käy selväksi, että Ariannan menneisyydessä on paljon salaisuuksia jotka pala palalta alkavat muistua Ariannan mieleen pieninä välähdyksinä menneisyydestä. Ariannan menneisyydestä ovat kiinnostuneet myös muut tahot, kuka on tuo salaperäinen el Lobo joka ei jätä Ariannan mieltä rauhaan? Ariannan menneisyyden valottaminen on äärimmäisen koukuttavaa!

Koukuttavaa on rikosten ratkaisemien ohella myös Ariannan ja komean ulkoministerin Bartolomeon välinen suhde, tuleeko tästä vielä myös kaunis rakkaustarina? Ihanaa että kirjassa on mukana myös romantiikkaa. Ja tietysti huumoria, jota tarjoilee Ariannan hulvaton homoystävä Angelo. Ihanaa italialaista ruokaa ei onneksi ole tässäkään unohdettu, vaan Vala tarjoaa jälleen kerran sellaisia hetkiä, jolloin lukiessa alkaa väkisinkin tehdä mieli esimerkiksi ihanaa munakoisoa...

Kosto ikuisessa kaupungissa ei ole kuitenkaan mikään heppoinen paketti, tässä on selkeästi tummempi tunnelma ensimmäiseen osaan verrattuna. Pimeyden ahdistavat ajatukset, Rooman huonomaineiset sivukujat ja alamaailman pahamaineisia tyyppejä sekä yhteiskuntaluokkien eroja.

Ariannan toimeksiannot kiinnostavat myös jatkossa, niin järjettömän koukun Vala tarjoaa kirjan loppuun että tässä jo mietin koskakohan sarjan kolmas osa ilmestyy. Viihdyin kirjan parissa erittäin hyvin, jatkoa taas odotellessa!

Karin Slaughter - Triptyykki

Karin Slaughter - Triptyykki ( Triptych 2006) Tammi 2009.

Suomennos Annukka Kolehmainen

Sain mielettömän kipinän aikaiseksi, kuin luin vähän aikaa sitten Slaughterin uusimman Will Trent - sarjaan kuuluvan dekkarin, Yli rajan. Nyt olenkin haalinut sarjan aikaisempia osia, ja nyt on luettu sarjan ensimmäinen osa, Triptyykki.

Tapahtuvat sijoittuvat Atlantaan, jossa poliisi Michael Ormewood saa avukseen erikoisagentti Will Trentin selvittämään julmaa murhaa, jossa naisen kieli on purtu irti. Will kärsii lapsuustraumojensa lisäksi vaikeasta dysleksiasta, mutta omaa vahvan vaiston mitä tulee rikosten selvittämiseen. Michaelin on vaikea sietää Williä, hänellä on omasta takaa ongelmia kotona vaimonsa ja autistisen poikansa kanssa.

Julma naisiin kohdistuva murha ei ole ensimmäinen laatuaan, jo kaksikymmentä vuotta sitten löydettiin kaunis lukiolainen Mary Alice raiskattuna ja silvottuna omasta huoneestaan, ja nuori John joutui vankilaan sovittamaan tekoaan. Nyt jo aikuinen mies John vapautuu vankilasta ja yrittää rakentaa elämäänsä uudestaan, silti murhat jatkuvat ja John saa järkytyksekseen selville että joku käyttää hänen henkilöllisyyttään hyväkseen. On käyttänyt koko ajan. Vaan kukapa uskoisi murhamiestä?

Palasia alkaa pikku hiljaa loksahdella paikoilleen, ja olin täysin ällikällä lyöty kun Slaughter alkaa paljastamaan pienen pieniä asioita. Nerokasta antaa jokaisen kertoa omaa tarinaansa ja sitten antaa kertoa toisen ihmisen toimesta ihmisestä aivan päin vastainen tarina. Mikään ei ole sitä miltä aluksi näyttää.

Kirjassa kohtaavat Michaelin ja Willin lisäksi myös jo lapsuudestaan saakka tunteneet Will ja Angie. Heillä molemmilla on takanaan rankka lapsuus, joista he molemmat yhä edelleen kantavat mukanaan raskaita taakkoja, Will arpiaan myöten. Angie toimii Atlantassa siveysrikospoliisissa ja peitetehtävissään toimii ilotyttönä. Angiellakin on osansa tarinassa, onhan kotirapussaan murhattu tyttö prostituoitu.

Ja voi Will sentään, hänet haluaa vain ottaa kainaloonsa. Vaikea lapsuus, arvet ja dysleksia tekevät hänestä epävarman, jota Angie käyttää hyväkseen. Siinä missä olin jo viimeksi täysin raivoissani Angielle, annoin tässä ihan hieman periksi, vain hieman, sillä tiedän että Angie ei tule olemaan jatkossa olemaan helppo tapaus, kuitenkin tässä hän ajatuksissaan myöntää että rakkaudestaan hänen tulisi päästää Will vapaaksi...

Triptyykki on melkoinen tiiliskivi, yli 500 sivua. Alussa tuntuu kuin mitään ei tapahtuisi, mutta jossain vaiheessa huomaa että sivuja kääntyy tiuhempaan tahtiin, ja täydellinen koukutus on tapahtunut.

*******
Olen ollut viime aikoina todella huono keskittymään lukemiseen, tämän kirjan luin jo pari viikkoa sitten mutta ehkä aurinko on pehmittänyt päätä sen verran etten tahdo jaksaa nyt keskittyä lukemiseen tai bloggailuun. Tämäkin teksti on ollut luonnoksissa jo vaikka kuinka kauan.. Olen lukenut vuorotellen kahta eri kirjaa ja odottanut jomman kumman imaisevan minut mukaansa. Aikani on mennyt ihanista ilmoista nauttien ystävien kanssa. Hmm, eiköhän lukujumi tästä vielä aukea. :)

Karin Slaughter - Yli rajan

Karin Slaughter - Yli rajan (Fallen 2011) Tammi 2013.

Suomennos Annukka Kolehmainen

Kansi Markko Taina

Voi hyvänen aika sentään kuinka dekkari noviisia viedään! Leenan ja Annikan innoittamina sain juuri päätökseen Slaughterin uusimman, Yli rajan, johon kannen mukaan uuden lukijan on helppo hypätä mukaan. Ja minähän hyppäsin!  Tapahtumat alkavat heti edetä sellaisella vauhdilla ja ryminällä että lukijana ei auta muuta kuin paahtaa eteen päin, en olisi millään malttanut jättää kirjaa välillä kesken.

Kaikki alkaa poliisista eläkkeelle jääneen Evelyn Mitchellin pihalta, jonne myös poliisina työskentelevä tytär Faith saapuu töidensä jälkeen hakemaan muutaman kuukauden ikäistä Emma -tytärtään hoidosta. Faith ei pääse tulemaan aikataulun mukaisesti ja myöhästyy sovitusta ajasta. Hän yrittää soittaa äidilleen mutta ei saa tätä kiinni, ja alkaa jo matkalla pelätä pahinta...Verinen kädenjälki ovessa kieliikin siitä että kaikki ei ole kuten pitäisi, ja kodinhoitohuoneesta löytyy kuollut mies ja makuuhuoneesta pankkivankitilanne. Faithin tulisi odottaa apujoukkoja, mutta tekee ratkaisunsa paineen alla suojellakseen itseään ja tytärtään.

Evelyniä ei löydy mistään.

Faithin äidin Evelynin uran loppua varjostaa ikävä syyte, josta hänen alaisensa ovat joutuneet tilille. Evelynin johtama huumeyksikkö oli sekaantunut huumerahoihin ja lahjuksiin, mutta Evelyniä ei syytetty ja hän sai pitää eläkkeensä sekä maineensa. Liittykö kyseinen tapaus nyt Evelynin sieppaukseen, ja kuka on sieppauksen takana? Faithin kärsiessä tilanteesta, saapuu Will Trent, Faithin työpari, sekä Georgian etsivätoimiston varajohtaja Amanda Wagner paikalle selvittämään Evelynin tilannetta. Will on se, joka sai todisteet Evelynin huumeyksikköä vastaan ja pakotti Evelynin eroamaan tehtävästään, ja rikospaikalla jokainen poliisi tietää sen. Amanda taas on Evelynin parhain ystävä, yhdessä he raivasivat tietä tuleville naissukupolville miehisessä poliisimaailmassa.

Minähän hyppään tosiaan vasta tässä vaiheessa mukaan sarjan kelkkaan, ja henkilöt eivät olleet minulle entuudestaan tuttuja. Ensi kertaa tutustuin yksinhuoltaja Faithiin joka on saanut ensimmäisen lapsensa jo neljätoistavuotiaana, Williin joka kärsii pahasta dysleksiasta, Saraan joka on menettänyt aviomiehensä, pippuriseen voimanaiseen Amandaan, selkäpiitä karmivaan Willin vaimoon Angieen sekä myös kutkuttavaan Willin ja Saran orastavaan suhteeseen jossa kosketuskin tuntuu kuin sähköiskulta.

Willin henki oli salpautua, kun Sara työnsi kätensä hänen paitansa alle. Sara kuljetti sormiaan rinnalta vatsalle hätkähtämättä arpia.  Hän ei epäröinyt hetkeäkään vaan painoi otsansa kiinni Willin otsaan, katsoi häntä silmiin ja sanoi: "Hengitä."
Will päästi henkäyksen, jota tunsi pidätelleensä koko ikänsä.

Minä kiinnyin jo tässä vaiheessa henkilöihin vahvasti, ja nyt ymmärrän miksi Will saa nimensä perään sydämiä. Koko kirjan ajan toivoin hänen karistavan kauhean vaimonsa pois elämästään ja uskaltautuvan rakastumaan...Will on niin sympaattinen tapaus, hänelle toivoo vain kaikkea hyvää. Willin epävarmuus näkyy monissa kohdin, ja toisinaan hieman humoristisella otteellakin se näkyy juuri Amandan seurassa. Amandan, joka on juuri niin hyvä, että ehtii ampumisen välissä lisätä huulipunaa huulilleen ja soittaa pari työpuhelua tehden tiettäväksi että Willin tunarointi ampumavälikohtauksessa on anteeksiantamatonta.

"Pidän muuten sinulle peukkuja."
Sarallla ei ollut hajuakaan, mistä hän puhui.
"Willin suhteen", Amanda tarkensi.
"Hänellä on jo liikaakin ilkeitä ämmiä elämässään, enkä minä ole menossa mihinkään."

Mukaan oli helppo tulla tässä vaiheessa, ja uusi lukija voi helposti aloittaa tästä osasta mikäli ei minun tapaani ole edellisiä lukenut. Loppuratkaisua en osannut päätellä, ja loppu osasikin todella yllättää! Tämän jälkeen ei tarvitse kyllä arvata luenko aikaisemminkin ilmestyneet piakkoin! Tässä taitaa olla juuri sellaista mitä olen dekkareista etsinytkin. Liian tekninen selonteko poliisityöskentelystä ei kauheasti kiinnosta, eikä liian etäälle jäävät henkilöt, mutta tässä on vähän sitä teknisyyttä ja enemmän kiinnostavia henkilöitä ja syvemmälle meneviä ihmissuhteita, sekä ratkaisu jota lukija ei voi ennalta tietää...Olen koukussa. Minulle tämä oli ihan huikea juttu, ja nyt alkaa edellisten kirjojen haaliminen hyllyyn.

Vera Vala - Kuolema sypressin varjossa

Vera Vala - Kuolema sypressin varjossa.
 Gummerus 2012. Kannen kuvat iStockphoto

 

Italialainen contessa Arianna de Bellis on yksitysetsivä, ja tässä ensimmäisessä Ariannasta kertovassa kirjassa hän ratkoo nuoren ja kauniin amerikkalaisnaisen Lilyn murhaa. Toimeksiannon hän on saanut Lilyn langolta Lucianolta, sillä tutkimukset eivät etene perheen toivomalla tavalla. Niin Arianna matkaa pieneen Tolfan kylään tapaamaan Realen perhettä. Pian Arianna huomaa, että kauniista ja eloisasta Lilysta liikkuu kylässä ilkeitä ja pahoja juoruja, ja näyttää siltä että koko kylä on helpottunut Lilyn poismenosta. Mahdollisia murhaajia on siis koko kylä täynnä, vaan kenellä on kaikista eniten vihaa Lilya kohtaan tappaakseen tämän? Murhatutkimusten aikana myös Arianna joutuu keskelle hengenvaarallisia tilanteita, kaikki eivät halua että Lilyn kuolemaa tutkitaan enempää.

 

Arianna on hiljattain menettänyt miehensä ja suree poismenoa raskaasti. Kauniilla Ariannalla olisi kyllä vientiä ja Ariannan edesmenneen miehen ystävä Bartolomeo vaikuttaa Ariannaan jollain selittämättömällä tavalla...Lisäksi Luciano lähettää epämääräisiä viestejä, eikä Arianna ota selvää mitä Luciano hänestä haluaa. Mutta Ariannan ja Bartolomoen suhteen kehittymistä jään innolla seuraamaan!

 

Italia näyttäytyy uskottavana tapahtumapaikkana ja saa aikaan pahan matkakuumeen. Ja se Italialainen ruoka...ai että! Lisäksi tähän mukavaa huumoria toi Ariannan homoystävä Angelo, joka on kaikessa stereotypiassaan hulvaton tapaus. Kirjassa vilisee melkoinen määrä henkilöitä, ja osa henkilöistä jää sivummalle ja vähemmälle huomiolle.

 

Minä viihdyin kirjan parissa erittäin hyvin. Kirja eteni hyvään tahtiin ja siihen pääsi hyvin mukaan. Kuvailisin tätä lempeäksi dekkariksi, joka minulle, genreen tottumattomalle, on hyvä aloitus. Minulla ei esimerkiksi ollut mitään tietoa murhaajasta, vaikka yritin kovasti päätellä kuka on syyllinen. Vala johdattaa lukijaa hieman joka suuntaan, ja syyllinen tuntuu lymyävän joka sivulla. Jokaisella kyläläisellä tuntuu olleen syy vihata Lilya ja siksi syyllistä on vaikea päätellä.

 

Tästä on hyvä jatkaa uusien osien kirjoittamista (pitäisi lukea kyllä pian tämä toinenkin osa, joka on jo ilmestynyt!) , sillä varsinkin Ariannan menneisyys kiehtoo. Lukijalle selviää, että Ariannalla on muistinmenetys, eikä muista kolmen vuoden ajanjaksoa elämässään ollenkaan. Mitä Ariannan elämässä on tapahtunut tuona kolmena vuotena? Lisää vihjeitä elämästään hän saa muutamilta tolfalaisilta, jotka uskovat nähneen Ariannan joskus jossain. Unenomaiset välähdykset menneisyydestä häiritsevät Ariannaa ja saa lukijan janoamaan lisää tietoa. Arianna tuntuu muutenkin henkilönä mielenkiintoiselta. Hän on kaunis ja fiksu, mutta ei täydellinen menneisyyden haamujen ja elämässään koettujen menetysten vuoksi.

 

Tämä oli hyvä aloitus sarjalle, minä ainakin koukutuin jo nyt. Lisää on luettava!

 

 

 

 

 

 

 

Unni Lindell - Sokerivalhe

Unni Lindell - Sukkerdoden. WSOY 2013. Suomennos Päivi Kivelä, kansi Anna Makkonen

Norjalaisen Unni Lindellin uutuus Sokerivalhe on pyörinyt yöpöydälläni jo muutaman viikon ajan, ja olen lukenut kirjaa pätkittäin ennen nukkumaan menoa. Hieman on lukutahti muuttunut kun kokopäivätyö on astunut taas kuvioihin, eikä edes kirjan mukavan vetävä juoni taio lisätunteja vuorokauteen. Kirkasvärinen kirja sai kuvaan seurakseen vappumeininkiä, varsinkin kun sopivasti loppui näin vappupäivänä.

Blogiani seuranneet huomaavat täältä puuttuvan lähes kokonaan dekkarigenren, jostain syystä dekkarit jäävät hyllyyn. Nyt olen kuitenkin tähän mennessä vuotta lukenut jo kaksi dekkaria kun viime vuonna en lukenut ainuttakaan. Täysin en dekkarigenreä ole siis tyrmännyt, ja minulle tämä määrä dekkaria on jo pieni saavutus :)

Poliisipäällikkö Martin Egge kuolee juuri ennen Kari Helenen kertomaa totuutta. Vuosien jälkeen Kari Helene vihdoin muistaa sokeripilven pöllyessä kahvilan lattialla, ettei pikkuveljen kuolema ole hänen syytään. Kari Helenen täytyy puhua Martinin kanssa, kertoa hänelle kaikkein pahin, hän muistaa isästään ja Hansista jotakin. Martin Eggen kuolema herättää paljon kysymyksiä ja on selvää, että taustalla vaikuttaa paljon vakavia asioita, joista on poliisikollegojen vaikea saada kiinni. Miksi Martin tutki vuosia sitten kuolleen poikalapsen kätkytkuolemaa?

Sokerivalhe on seitsemäs Cato Isaksen -dekkari, minulle niin ikään ensimmäinen. En huomannut missään vaiheessa tulleeni mukaan kesken kaiken, eli sellainen joka ei ole aikaisemmin lukenut sarjaa, on ainakin tässä kohtaa helppo hypätä mukaan. Lindell kirjoittaa vetävästi, antaa lukijalle pieniä vihjeitä, eikä ratkaise loppua täysin ennen viimeisiä sivuja. Lindell tarjoaa kuitenkin joitakin hyvin selkeitä ratkaisuja lukijalle jo hyvin varhaisessa vaiheessa ja lukija on poliisia tietoisempi siitä mitä pikku-Gustaville todella tapahtui ja mikä Kari Helenen isä on miehiään. Myös kirjan nimi aukeaa lukijalle hyvin nopeasti.

Viihdyin tämän parissa ihan hyvin, genre ei kuitenkaan ole tämänkään jälkeen täysin mukavuusaluettani. Välillä on kuitenkin hyvä tehdä kirjallisia vierailuja muuallekin ja eräs Kallentoft minun on vielä tämän vuoden puolella luettava..

John Verdon - Numeropeli

 

John Verdon (Think of a Number) Gummerus 2011. 

Suomennos Marja Luoma, kannen suunnittelu Sanna-Reeta Meilahti

"Uskotko Kohtaloon? Minä uskon, sillä luulin, etten näkisi sinua koskaan enää - ja sitten eräänä päivänä olitkin siinä. Muistin kaiken: miltä kuulostat, miten liikut ja varsinkin miten ajattelet. Jos sinua kehotettaisiin ajattelemaan jotain lukua, tiedän mitä lukua ajattelisit. Etkö usko? Todistan sinulle asian. Ajattele jotain lukua alta tuhannen, ensimmäistä, joka juolahtaa mieleesi. Kuvittele luku mielessäsi. Nyt näet, kuinka hyvin tunnen salaisuutesi. Avaa pieni kirjekuori."

Näin alkaa ensimmäinen arvoituksellinen viesti, jonka Mark Mellery saa. Omituisinta ja kauhistuttavinta viestissä ei ole vain arvoitus, vaan se, että lähettäjä todella tietää mikä luku Mellerylle ensimmäisenä tuli mieleen: 658. New Yorkin poliisilaitoksen murharyhmästä varhaiseläkkeelle jäänyt Dave Gurney kiinnostuu opiskeluaikaisen kaverinsa Melleryn saamista omituisista uhkauskirjeistä. Kiehtova kirjearvoitus saa kuitenkin uuden ja vakavamman piirteen, kun Mellery murhataan kotipihalleen raa'asti. Selviää myös, ettei Mellery ole numeroilla ja riimeillä leikkivän murhaajan ainoa uhri.

Dave Gurney viettää eläkepäiviään vaimonsa Madeleinen kanssa Delawaren piirikunnassa maalaismaisemissa. Gurney on työskennellyt aikaisemmin New Yorkin poliisilaitoksen murharyhmässä, ja on arvostettu sekä palkittu poliisi selvitettyään älykkyytensä ansiota useita murhia uransa aikana. Gurney huomaa kiinnostuneensa tapauksesta, jossa on osallisena hänen entinen opiskelukaverinsa, mutta huomaa että vastassa on äärimmäisen älykäs ihminen, joka pelaa omaa ovelaa peliänsä. 

Minä olen hirveän huono lukemaan dekkareita, sillä en tahdo jotenkin syttyä koko genrelle. Takakantensa perusteella tämä vaikutti kuitenkin siltä, että tämä on pakko lukea. Varsinkin, kun puhutaan kirjasta jota ei voi laskea käsistään, on vastustamattoman mukaansatempaava, loistavasti kirjoitettu ja on trillerigenren kärkeä.

Minä meinasin lopettaa tämän kesken.

Alku on hidasta pohjustamista, jossa käsitellään henkilöitä ja heidän välisiä suhteitaan. Varsinkin Daven ja Madeleinen suhdetta kuvataan hieman ongelmalliseksi ja jännitteiseksi, mikä johtuu Daven työstä. Madeleine luuli, että työhullu mies rauhoittuisi eläkkeelle jäätyään, mutta toisin kävi. Lisäksi heidän välejään hiertää menneisyydessä tapahtunut traaginen menetys, jota Dave ei ole vieläkään tuntunut käsittelevän loppuun asti. Koko kirjan ajan pariskunnan väliset jännitteet, eleet ja sanat (myös sanomattomat) leijuvat tapahtumien yllä, mutta eivät täysin ratkea lopussakaan.

Reippaasti yli keskivaiheen jälkeen aloin kiinnostua kirjasta. Uhreja alkoi ilmaantua enemmän ja arvoitus pikku hiljaa ratketa. Minulla oli myös pienen pieni aavistus tekijästä, joka osottautuikin oikeaksi. Eniten kirjassa turhauduin poliisien välisiin keskusteluihin. Kaikki poliisit tuntuivat järjestään olevan räjähdysalttiita, epämiellyttäviä tai muuten vain kiukkuisia, ja Verdon oli käyttänyt liikaa aikaa kuvaillessaan jokaisen poliisin äänenpainoja tai kasvojen ilmeitä heidän yrittäessään ratkoa murhamysteeriä. 

Kaiken kaikkiaa olen hieman pettynyt tähän Verdonin debyyttiin. Minä en löytänyt tästä sitä sellaista "imua" joka olisi saanut minut lukemaan tämän yhdeltä istumalta. Harmittelen myös loppuratkaisua, joka meni jotenkin kamalan helposti niin että murhaaja pääsi pälkähästä. Mutta kuten sanottu, tämä genre on oman mukavuusalueeni ulkopuolella, ja ehkä siksi tällaisten kirjojen tulee olla erityisen hyviä ja koukuttavia että minä näihin sytyn.