Vuosi 2017

Loppuvuosi lensi kuin siivillä, enkä oikeastaan tajua vieläkään että elämme tässä nyt vuoden 2017 viimeisiä päiviä. Kulunut vuosi on ollut vähintäänkin värikäs, joten myönnän että kaikki se uusi vuosi ja uusien sivujen kääntäminen elämässä -meininki on nyt enemmän kuin tervetullutta. Yritetäänpä kuitenkin koota tätä sekavaa vuotta edes jollain tavalla jonkinmoiseen pakettiin!

Tammikuussa osallistuin monen muun innokkaan lukuharrastajan ohella Helmetin lukuhaasteeseen, josta olinkin todella innoissani. Suunnittelin alkuvuodesta listaa luettavista kirjoista ja jokunen lopulta piti ihan paikkansakin. Jos jotain olen oppinut itsestäni lukijana niin sen, että olen impulsiivinen: voin kiinnostua hetkessä jostain aiheesta niin paljon että suunnitellut lukemiset saattavat jäädä kokonaan unholaan. Ja varsinkin jos joku kehuu jotain kirjaa niin minähän haluan tietenkin lukea kyseisen kirjan sitten myös. Ja heti. Edellisestä postauksesta näet miten haaste lopulta meni.

Tammikuun mieleenpainuvimmat lukukokemukset olivat ehdottomasti Gao Xingjian novellikokoelma Vaarin onkivapa sekä John Williamsin Stoner.

Helmikuussa hyggeilin kun luin Meik Wikinin Hygge - Hyvän elämän salaisuus kirjan. Se myös jäi kuukauden lukukokemukseksi yhdessä Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupungin kanssa. Luin myös melkoisen vähän tässä kuussa, sillä perheen pienin aloitti päiväkotitaipaleensa ja konkreettisesti se näkyi jäätävänä väsymyksenä sekä flunssa,- ja norotautien kierteenä korvatulehduksien sävyttämänä. Aa että. Mutta muistan että tulppaanit saapuivat ryppäinä taas kotimme pöytiä koristamaan!

Maaliskuussa lukeminen innostikin sitten jo ihan eri tavalla ja luin sekä pari dekkaria e-kirjoina että myös upeat Pajtim Statovcin Tiranan sydämen ja John Williamsin Augustuksen. Lämmin suositus näille teoksille!

Huhtikuu olikin sitten kulissien takana melkoista myllerrystä kun työrintamalla meininki vilkastui ja sain työpaikan. Lukeminen jäi siinä kohtaa taka-alalle ja myönnän kuluttaneeni enemmän Netflixiä kuin kirjojen sivuja vapaa-ajallani.

Toukokuuhun sattui sekä upeita, sydäntäsärkeviä että yksi vallan outokin lukukokemus. Lukurikas kuukausi siis! Ihastuin valtavasti Yaa Gyasin Matkalla kotiin -kirjaan vaikka loppua kohden teos hieman lässähti. Silti, vaikuttava lukukokemus. Hanya Yanagiharin Pientä elämää lukiessa tuntui siltä että lukijan sydäntä särjetään kerta toisensa jälkeen. Kaikessa runsaudessaan ja toivottomuudessaan todella vaikuttava teos. Kuukauden oudoimman ja hämmentävimmän teoksen tittelin saa Han Kangin Vegetaristi.

Kesäkuussa korkkasin monta vuotta minua kiinnostaneen klassikon Sinuhe egyptiläisen, jota luinkin käytännössä koko kesän, eikä blogi päivittynyt tässä kuussa lainkaan. Kesä ja kärpäset nähkääs.

Heinäkuussa täytin pyöreitä ja luin Sinuhea edelleen.

Elokuussa sain lopulta upeanupean Sinuhen päätökseen ja kirjasta kuoriutui minulle yksi upeimmista lukukokemuksista koskaan. Lukekaa, jos ette ole sitä vielä tehneet! Samaan kuukauteen osui myös koko vuoden kirjafloppi, nimittäin paljon hehkutusta osakseen saanut Camilla Greben Kun jää pettää alta. Ei toiminut minulle sitten lainkaan. Positiivisen yllätyksen sen sijaan tarjosi Ben Kalland teoksellaan Vien sinut kotiin.

Syyskuussa lukeminen oli jälleen melko tahmaista, eikä tarjonnut minulle suurtakaan lukujuhlaa. Tosin kuukausi tarjoaa yhden kauneimmista sitaateista: "Ihminen saattoi elää pitkään ilman ruokaa; ilman kauneutta hän korkeintaan pysyi hengissä." - Katriina Ranne: Miten valo putoaa

Lokakuussa avasin hieman sitä miksi syksy on ollut niin tahmainen kuin se on ollut, elämä nimittäin heitti melkoisen keskisormen pystyyn loppukesästä kun huomasin olevani töiden suhteen jälleen tyhjän päällä ja aloittamassa jälleen kerran alusta. Lokakuuta kuitenkin väritti ihanat Helsingin kirjamessut joissa vierailin tänä vuonna poikkeuksellisesti vain yhtenä päivänä. Kokovartalolukujumin poisti Nathan Hillin Nix, joka ei kirjallisesti tarjonnut mitään erityisen päräyttävää, mutta oli mahtava lukusukkula!

Marraskuussa luin vain yhden kirjan, Haruki Murakamin uusimman teoksen, ja päätin pitää taukoa Murakamin lukemisesta toistaiseksi. Tässä kohtaa tajusin, että lukeminen tökkii jo muutenkin niin pahasti, että pidän loppuvuoden vapaata kirjabloggaamisestakin. Ei vain irronnut enää mitään järkevää blogiin saakka.

Joulukuussa jatkoin blogivapaata, mutta luin paljon erilaisia e-kirjoja (Kobo on ollut ahkerassa käytössä tässä kuussa!), keittokirjoja, elämäntaito-oppaita sekä talousaiheisia kirjoja. Aihealueet heittivät siis melkoisesti totutusta, mutta sepä olikin lopulta todella virkistävää. Koukutuin myös pahasti Netflixin sarjoihin kuten Narcosiin, Blacklistiin ja The Crowniin. Tässä kuussa mietin kovasti myös blogin kohtaloa, sillä on myönnettävä että tälläkin hetkellä mietin irtoaako minusta enää mitään kirjablogimaailmalle. Blogiloma jatkunee siis vielä toistaiseksi.

Mutta tähän loppuun vielä tämän vuoden huipuimmat lukukokemukset! Löytyykö samoja teoksia omalta top-listalta?

MAHTAVAA UUTTA VUOTTA 2018!

Helmetin hyvä lukuhaaste

Hellurei vaan pitkästä aikaa, ihan viimeisiä tässä vedellään enää tätä kuluvaa vuotta ennen kuin on aika siirtyä uuteen vuoteen ja uuden Helmetin lukuhaasteen pariin. Vaan nyt voisi pysähtyä hetkeksi tarkastelemaan miten kuluneen vuoden haaste omalla kohdallani meni. Alkuvuodesta innostuin ihan valtavan paljon haasteesta ja suunnittelin kovasti lukemisiani. Olin kuitenkin myös ajatellut asian niin, että haastekohdat täyttyvät jos ovat täyttyäkseen, eli mitään erityisen tiukkaa pipoa en suostuisi asian tiimoilta päähän laittamaan. Mutta haaste oli tänä vuonna todella mielenkiintoinen, ja väkisinkin lukemisiaan mietti sen mukaan!

Kaikki kohdat eivät täyttyneet, vaikka oli suunnitelmissa muutama kohta ehtiä vielä ruksimaan. Ehkäpä saan kyseiset kirjat ujutettua ensi vuoden haasteeseen mukavasti. Kaikista kirjoista en myöskään ole blogannut vaikka olenkin lukenut. Ne mistä blogijuttu löytyy, pääsee kohtaa klikkaamalla kyseiseen postaukseen.

1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis: Jan-Philipp Sendker: Sydämenlyönneissä ikuisuus
2. Kirjablogissa kehuttu kirja: John Williams: Stoner
3. Suomalainen klassikkokirja: Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen
4. Kirja lisää hyvinvointiasi: Elizabeth Gilbert: Big Magic
5. Kirjassa liikutaan luonnossa: Eowyn Ivey: Maailman kirkkaalle laidalle
6. Kirjassa on monta kertojaa: John Williams: Augustus
7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja
8. Suomen historiasta kertova kirja
9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja
10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis: Anthony Doerr: Davidin uni
11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja
12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja
13. Kirja "kertoo sinusta": Meik Wikin: Hygge - Hyvän elämän kirja
14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella: Margaret Atwood: Orjattaresi
15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen

16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja: Han Kang: Vegetaristi
17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista: Bea Uusma: Naparetki
18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa: Helena Liikanen-Renger: Maman finlandaise. Poskisuukkoja ja perhe-elämää Etelä-Ranskassa
19. Yhdenpäivänromaani
20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö: Hanya Yanagihari: Pieni elämä
21. Sankaritarina
22. Kuvitettu kirja
23. Käännöskirja: Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen
24. Kirjassa selvitetään rikos: Kati Hiekkapelto: Kolibri & Suojattomat
25. Kirja, jossa kukaan ei kuole
26. Sukutarina: Nathan Hill: Nix
27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja
28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan
29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia
30. Kirjan nimessä on tunne

31. Fantasiakirja: Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki
32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta
33. Kirja kertoo Intiasta
34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt
35. Kirjan nimessä on erisnimi
36. Elämäkerta tai muistelmateos
37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta
38. Kirjassa mennään naimisiin
39. Ikääntymisestä kertova kirja
40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä
41. Kirjan kannessa on eläin
42. Esikoisteos: Tua Harno: Ne jotka jäävät
43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään: Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo
44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta: Ben Kalland: Vien sinut kotiin
45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja
46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja
47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit
48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän: Pajtim Statovci: Tiranan sydän
49. Vuoden 2017 uutuuskirja: Yaa Gyasi: Matkalla kotiin
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Sain lopulta haasteeseen luettua 22 kirjaa 50:stä, ihan ok siis! Ensi vuoden haaste näyttää jälleen tosi kivalta ja lukusuunnitelmia onkin ehditty jo tekemään... ;)

Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen

Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen

Tammi 2017

Keltainen kirjasto

Suomennos Juha Mylläri

Kansi Jussi Kaakinen

Japaninkielinen alkuteos Kokkyo no Minami, Taiyo no Nishi

Englanniksi South of the Border, West of the Sun, ilmestyi 1992

Arvostelukappale kustantajalta

Hajime on perheensä ainoa lapsi, ja kärsii siitä koko lapsuusajan. Eläminen ilman sisarusta oli vajavaista, kunnes Hajime kohtaa toisen yhtä yksinäisen lapsen, Shimamoton. Heistä tulee läheiset ystävät, jotka puhuivat toisilleen kaikesta ja kuuntelevat iltapäivisin koulun jälkeen klassista musiikkia levyiltä. Läheisyys ja ymmärrys kasvaa rakkaudeksi - sellaiseksi mitä se voi 12-vuotiaana vastakkaista sukupuolta kohtaan olla. Hajimen perhe kuitenkin muuttaa toiseen kaupunkiin, ja he päätyvät eri yläkouluihin. Vielä hetken aikaa he tapaavat toisiaan kunnes tapaamiset jäävät, mutta Hajimen muistot Shimamotosta eivät haalistu vielä keski-iässäkään.

Murakami kirjoittaakin romaanin keski-ikäisen miehen perhe-elämän, kaipuun ja halun maailmasta. Siitä, missä kaikki on näennäisesti paremmin kuin hyvin, mutta joku tietty palanen elämästä puuttuu jotta voisi olla onnellinen kokonaan. Kun Shimamoto palaakin useiden vuosien jälkeen Hajimen elämään, on tämän mietittävä elääkö nostalgiassa vaiko tässä hetkessä.

Siinä missä Hajimella on elämässään ulkopuolisen silmin kaikki paremmin kuin hyvin; kaksi lasta, vaimo ja kaksi menestyvää ravintolaa, on Rajasta etelään, auringosta länteen minulle kaikinpuolin taitava romaani siitä jotain kuitenkin puuttuen. Siinä on Murakamille kirjasta toiseen tyypilliset toistot miesnäkökulmineen ja klassisen musiikiin kuunteluineen, ja se alkaa rehellisesti sanottuna jo väsyttämään.

Luin kirjaa lähes kuukauden verran, mikä on suhteettoman paljon ajateltuna kirjan sivumäärää. Murakamin tarina vain ei ottanut lähteäkseen, enkä osannut samaistua keski-ikäisen miehen elämäntilanteeseen. Tämä olikin ehkä suurin ongelmani kirjan suhteen ja huomaan, että minun on aika pitää taukoa Murakamin kanssa. IQ84 sekä Kafka rannalla -teoksien jälkeen Murakami ei ole onnistunut säväyttämään uudemman kerran, mikä on todella harmi. Murakami on kuitenkin ollut yksi lempikirjailijoistani kuten tämän blogin banneristakin voi tehdä johtopäätöksen.

Rajasta etelään, auringosta länteen ei valitettavasti ollut minulle lukukokemuksena vaikuttava vaikka sitä niin kovasti odotin. Me pidämme nyt herra Murakamin kanssa pienen tauon, ja palaamme kun hän kirjoittaa jälleen sitä ihanan vinksahtanutta maagisen realismin maailmaansa.

Helmet-lukuhaaste: 23. Käännöskirja

Helsingin kirjamessujen suunnitelmia

Helsingin kirjamessut ovat täällä taas pian, ja viinilasin äärellä selasinkin äsken messujen ohjelmanumeroita joista löytyy tänäkin vuonna vaikka ja mitä, jokaiselle jotakin. Vielä en ole ihan täysin päättänyt messuilenko kolmena päivänä vai jääkö messuilut kahteen päivään. Torstaina ja lauantaina olen ainakin menossa mukana.

Vinkkaan tässä omista kiinnostukseni kohteistani nyt teillekin. Suunnitelmani tosin ovat aina oikein hyviä, toteutuksen kanssa vain on vähän niin ja näin. Sitä aina jumittuu jonnekin (vaikkapa sinne viinilasin ääreen) ja huomaa että joku haastattelu onkin jo ehtinyt mennä. Tai sitten haahuilee siellä ruokamessujen puolella ja pohtii minkä teepaketin tällä kertaa ostaa kotiin ja maistelee juustoja. Suustaankin voi jäädä helposti kiinni. Eli mitä näitä nyt on!

Hämmentävää kuinka messutarjonnan omat kiinnostuksen kohteeni heijastuvat nyt todella voimakkaasti omasta elämästäni: minut löytääkin nimittäin nyt varmemmin talouden ja työelämän sekä terveyden ja hyvinvoinnin keskustelujen ääreltä, joista tämäkin lista tulee nyt koostumaan.





TORSTAI
 
Heti kello 10 alkaakin monta mielenkiintoista talous & työelämä -aiheista puheenvuora, joista taidan yrittää ehtiä kuuntelemaan Elina Hiltusen Mitä tulevaisuuden asiakas haluaa - trendit ja ilmiöt. (Aino, klo 10-10.30)

Hanne Valtari on kertomassa hänen ja Satu Rämön yhdessä kirjoitetusta kirjasta Unelmahommissa, ja haluan kuulla ajatuksiaan kirjasta enemmänkin koska aihe itsessään kiinnostaa, on Hannea lisäksi tullut seurattua jo pitkään tämän Lähiömutsi -blogin kautta. (Minna Canth, klo. 14.30-15)

PERJANTAI

Perjantaina Jenni Pääskysaari, Antti Tuomainen, Mikko Aarne ja Leena Majander keskustelevat äänikirjoista. Alueesta, mikä fyysisen kirjan kannattajaa aina välillä varovaisesti kiinnostaa. (Mika Waltari, klo 11.30-12)

Kirjakallion paneelissa keskustellaan siitä mihin tarvitaan kirjaa kun netissä on kaikki, mikä varmasti on mielenkiintoinen keskustelu seurata. (KirjaKallio, klo 12-13)

Hidasta elämää -sivuston kirjailijat Noora Lintukangas, Susanna Erätuli ja Katri Syvärinen keskustelevat aiheesta Miten rakentaa omannäköinen elämä? (Katri Vala, klo 14.30-15)

Anni Kytömäen Kivitasku on kirja jonka haluan jossain rauhallisessa välissä lukea, ja sen myötä myös hänen haastattelunsa kuulla. (Mika Waltari, klo 16-16.30)

Maaret Kallion uusin kirja Inhimillisiä kohtaamisia on lukulistalla, ja Kallion kolumneja tulee säännöllisesti luettua joten tämäkin on haastattelu jonka mielellään kuulisin. (Katri Vala, klo 16-16.30)

LAUANTAI

Heti lauantaina onkin aamusta ohjelmaa (josta kerron myöhemmin lisää), jonka jälkeen yritän ehtiä kuulemaan Koko Hubaraa Ruskeat tytöt -kirjansa tiimoilta. (KirjaKallio, klo 11.30-12)

Tanskalaisesta hyggeilystä on tullut suorastaan ilmiö, ja kokonaisen kirjan hyggeilystä kirjoittanut Meik Wikingin ajatuksia olisikin mukava kuulla. (Rauha, klo 12.30-13)

Kjell Westön haastattelu HS:n tähtihetkessä on myös pakko saada kuulla! (Aleksis Kivi, klo 14-14.30)

Työelämä muuttuu - vai muuttuuko? on myös aihe josta kuuntelen mielelläni lisää. (Kullervo, klo 16-16.30)

SUNNUNTAINA on monta terveyteen ja hyvinvointiin liittyvää haastattelua ja keskustelua jotka kiinnostavat lähtökohtaisesti kaikki, mutta osallistumiseni sunnuntain messupäivään on epätodennäköinen: ei taida enää yksinkertaisesti vain jaksaa :D

Noin yleisesti messuja ajatellen aion haahuilla, hengailla ja suurella todennäköisyydellä poiketa suunnitellusta ohjelmasta täysin. Tankkaus on olennainen osa messuista selviytymistä (lue kohta viinilasillinen), eikä hyvien kenkien jalkaan laittaminen ole pötypuhetta sekään. Muutama kirjaostoskin siintää mielessä mutta katsotaan, katsotaan. Onko messusuunnitelmat jo tehtynä ja löytyykö kiinnostuksen kohteista yhtään samoja juttuja kuin ylläolevalta listalta? Jos tunnistatte Kirjakirpun messuhulinan keskellä, tulkaa ihmeessä moikkaamaan! :)

Nathan Hill: Nix

Nathan Hill: Nix

Gummerus 2017

Suomennos Raimo Salminen

Englanninkielinen alkuteos The Nix

Kirjastosta lainattu

"Jos Samuel olisi tiennyt äitinsä olevan lähdössä, hän olisi saattanut olla tarkkaavaisempi. Hän olisi saattanut kuunnella äitiä paremmin, seurata tämän tekemisiä lähemmin, kirjoittaa eräitä olennaisia seikkoja muistiin. Ehkä hän olisi voinut toimia toisin, puhua toisin, olla toisenlainen ihminen.
Ehkä hän olisi voinut olla lapsi, jonka luokse olisi kannattanut jäädä."

Näin alkaa Nix, kirja, jota kirjailija kirjoitti peräti kymmenen vuotta. Kirja, joka nousi kotimaansa bestseller-listoille ja jonka kannessa itse herra Irving on antanut kehuvan kommenttinsa Nathan Hillistä. Pakkohan kirjan on siis olla vähintäänkin huikea! Ja kyllä se sitä omalla tavallaan olikin. Nixistä nimittäin kuoriutui lopulta minulle se kirja jolla sain kokovartalolukujumin selätettyä kertaheitolla. Ottaessani kirjaa lukuun mietin että mitenköhän saan tällaisen paksukaisen tällä lukumoodilla luettua koskaan ikinä, mutta pari päivää kirjan parissa humahti nopeasti. Että näemmä ihan helposti.

Samuel on äitinsä hylkäämä poika, kirjailija joka ei saa kirjoitettua kirjaa, työhönsä kyllästynyt college-opettaja ja nettipeliaddikti. Yllättäen kesken kaiken, ilman mitään ennakkovaroitusta, Samuel kuulee äidistään. Eikä millään pienellä tavalla, vaan äiti on päätynyt uutisiin aktivoiduttuaan poliittisesti. Television kautta Samuel saa kuulla äitinsä olevan radikaali ex-hippi ja terroristi vaikka Samuel on luullut äitinsä aina olleen kiltti naapurintyttö, vaikka nyt sattuikin hylkäämään perheensä. Mutta mikä sitten lopulta onkaan totta? Samuel alkaa kaivella äitinsä historiaa, mikä kuljettaa lukijan läpi Amerikan viisikymmenvuotisen historian ja sen yhteiskunnallisen liikehdinnän, myös Norjaan, sieltä mistä suku on alun perin lähtöisin.

Nix on tosiaan sivumäärältään muhkea, muttei mahdoton. Ja hyvän tarinanhan parissa on vain ihanaa että sivuja riittää. Vaikka itse suorastaan ahmin kirjan, on sanottava että tiivistämisen varaa olisi ollut monessakin kohtaa, ja joidenkin henkilöhahmojen osallisuus tarinan kannalta tuntui epäolennaiselta. Tarina rönsyili todella paljon, ja joihinkin henkilöhahmoihin käytetyt sivut olivat jaarittelua ja aivan liian yksityiskohtaista kerrontaa. Minulle ne eivät tuoneet kuvioon yhtään enempää lisäarvoa, enemmänkin ihmetytti miksi johonkin puhelinkeskusteluun tai ihmisen dieetin suunnitteluun käytettiin niin kamalan monta sivua.

Ehkä eniten jäin lopulta miettimään äidin ja pojan suhdetta. Se nimittäin jäi mielestäni lopulta yllättävän pieneksi osaksi tarinaa, vaikka siitä koko kirja alkaakin, hylkäämisestä. Ehkä se, kuinka rönsyilevästi, antaumuksellisesti ja toisaalta raivoisastikin Hill kirjoittaa, ei voi riittää kaikkeen. Samuel suuttuu äidlleen käytännössä vain kerran, mutta muuten vuosien patoumat ovat siinä. Sitten tarina vain jatkaa kulkuaan. Mutta kaikesta runsaudestaan huolimatta pidin lukemastani. Oli mielenkiintoista seurata menneisyyden ja nykyhetken tapahtumia, sitä kuinka kaikelle löytyy lopulta selityksensä vaikka oma menneisyytensä on kohdattava ja toisesta ihmisestä muodostettava täysin uusi käsitys. Ei ehkä vuoden vahvin mutta yksi vetävimmistä lukukokemuksista joka tapauksessa!


Helmet-lukuhaaste: 23. Sukutarina

Eowyn Ivey: Maailman kirkkaalla laidalla

Eowyn Ivey: Maailman kirkkaalla laidalla

Bazar 2017

Suomennos Marja Helanen

Kannen suunnittelu Susanna Appel

Kannen kuvat Getty Images, iStockPhoto, Dreamstime

Englanninkielinen alkuteos To The Bright Edge of the World

Arvostelukappale kustantajalta

"Koin itseni puutteelliseksi sen kaiken edessä. Vasta nyt, kun jätän nämä rannat taakseni, yritän ymmärtää: harmaita jokia, jotka jylisevät alas jäätiköiltä, vuoria & kuusilaaksoja silmänkantamattomiin. Mahtava, selittämätön erämaa. Täällä ihmisten ei anneta milloinkaan unohtaa, että meistä jokaisen henki on hiuskarvan varassa."

Vuonna 1885 everstiluutnantti Allen Forrester määrätään johtamaan retkikuntaa Alaskan Wolverinejoen yläjuoksulle. Matka ei tule olemaan helppo, ja kaikki yritykset kesyttää villi ja koskematon erämaa on tähän saakka päättynyt traagisesti. Allen on juuri mennyt naimisiin rakkaan Sophiensa kanssa joka odottaa parin ensimmäistä yhteistä lasta, kun he joutuvat Alaskan matkan myötä eroon toisistaan. Sophie ei ole kuitenkaan kuka tahansa miestään odottava vaimo armeijan parakkien keskellä, vaan keksii itsellensä tekemistä tuolle ajalle kun odottaa miestään saapuvaksi. Ja se asia on valokuvaus joka aiheuttaakin muissa rouvissa pahennusta. Sophie viettää aikansa mieluummin luonnossa lintuja etsien ja kuvaten kuin teetä juoden ja juoruten. Ero toisista on lopulta henkisesti rankempi kun kumpikaan osasi odottaa, niin kotona Sophien luona on omat kovat aikansa kuten Allenilla Alaskan luonnon keskellä.

Minulle kirjassa tärkeimmäksi nousi lopulta itse Alaska; eksoottinen, kaunis ja arvaamaton Alaska. Kirje- ja päiväkirjamuotoon kirjoitettu kirja vaihtoi kertojaääntä useasti, eikä kaikki kirjoitettu ollut mielenkiintoista, mutta Alaska! Kuinka kaikkea näkemäänsä ja kokemaansa ei voi kertoa itselleen järjellä, sillä "on jotenkin ylimielistä ajatella, että maailmassa voi kaiken mitata ja punnita tieteellisin välinein." Matkalla Alaskan erämaassa tapahtuu paljon sellaista jota retkikunta ei usko, eikä halua uskoa. Mutta kuinka selittää kaikki kohdalle osuneet suorastaan maagiset tapahtumat? Ei niitä oikein voikaan, sillä "Tästä eteenpäin mikään ei mene valkoisen miehen sääntöjen mukaan. Vanhat tarinat ovat täyttä totta." Kuten matkalla kohdatut intiaanit opastavat.

Maailman kirkkaalle laidalle osottautui paikoitellen todella kiehtovaksi ja vetäväksi romaaniksi, nimenomaan retkiseurueen eteneminen Alaskan erämaassa kietoi täysin omanlaiseensa maailmaan. Mutta siinä sen hienous sitten lopulta olikin. Kokonaisuus ei pysynyt hallitusti kasassa kun mukana oli niin kuvausta historiasta, alkuperäiskansasta, naisten asemasta, luontokuvauksesta, itse seikkailusta, nykyajasta...ja ripaus sitä fantasiaa ja magiaa joka alkuperäiskansojen sukupolvilta toisille liikkuvissa tarinoissa voidaan huomata. Seikkaperäinen kirjeenvaihto nykypäivässä, Sophien valokuvausharrastuksen yksityiskohtaisuus ja lintubongaus kotopuolessa ei jaksanut kiinnostaa kovinkaan paljoa. Vain Alaskan hyytävyys ja armottomuus osui tähän lukijaan. Kauniskantinen kirja kätkee sisälleen Alaskaan sijoittuvan historiallisenkin lukuromaanin, mutta ei tarjoa vahvaa tekstiä kaipaavalle lukijalle paljoakaan. Kirjan loppu tuntuu myös melkoisen lattealta ottaen huomioon millaisen matkan retkikunta tekee.


Helmet-lukuhaaste: 5. Kirjassa liikutaan luonnossa

Kaikki syksyn värit

Loppukesä ja tämä syksy on ollut värikäs, sen kaikissa muodoissaan. Tunnetilat ovat menneet äärilaidasta toiseensa ja monesti on tullut mietittyä että onpahan paska meininki (anteeksi kiroilu). Viime kuukaudet eivät ole olleet siis mitään elämäni huippukokemuksia ja kokovartalolamaantuminen on näkynyt myös täällä blogin puolella. Keväällä orastanut valonkipinä työrintamalla on enää ajatus vain ja syksy on saanut käynnistyä iänikuisen uudelleenaloittamisen merkeissä. Sitä kehää kun toistaa vuodesta toiseen se alkaa olla aika raastavaa.

Ei tässä toki kaiken aikaa ole ollut surkeaa, hetket perheen ja ystävien kanssa ovat olleet ikimuistoisia (ja ennenkaikkea korvaamattoman tärkeitä!), ja vasta valmistunut kylpyhuoneremonttikin on luonut jonkinlaista rauhoittumisen pohjaa myllerryksille. Asiat hoituvat joka tapauksessa. Kun pahin syvissä vesissä uiskentelu on nyt tehty, on aika nousta pintaan ja katsoa syksyä vähän erilaisin silmin ja kohdata se sen kaikissa väreissään. Kaikki asiat eivät ole ehkä loistavasti mutta se ei tarkoita etteikö ne joskus olisi. Syksy olkoon siis tänäkin vuonna pyhitetty uusille aluille.

Kirjojen lukeminen on ollut paikoitellen jopa tuskaista, en saa kiinni oikein mistään ja kaipaan paljon vahvempaa tekstiä kuin mitä olen nyt käsissäni pidellyt. Siksi olen enemmänkin turruttanut aivojani Netflixin parissa kuin lukemalla kirjoja. Syksyn uutuuksiinkaan en ole liiemmin ehtinyt tutustumaan, mutta muutama on ollut luvussa ja seuraavaksi kirjoitan ajatuksia Eowyn Iveyn Maailman kirkkaalle laidalle -kirjasta.

Lokakuu on odotuksen arvoinen Helsingin kirjamessuineen joihin osallistun tänäkin vuonna kirjabloggaajan ominaisuudessa; kaipaankin innostunutta kirjapöhinää nyt ympärilleni! Kirjoitan myöhemmin niistä tärpeistä jotka minua ensisijaisesti messuilla kiinnostavat. Tosin kokemus on jälleen osoittanut että vaikka kuinka suunnittelisi ohjelman, aina siitä tulee poikettua ;)

Katriina Ranne: Miten valo putoaa

 Katriina Ranne: Miten valo putoaa
Gummerus 2017
Kannen suunnittelu Laura Noponen
Kannen kuvat Shutterstock
Arvostelukappale kustantajalta

"Valo on näkymätöntä, mutta ellei se siroaisi kohteista joihin se osuu, me emme näkisi mitään. Rakkaus on näkymätäntä, mutta sen osuessa kohdallemme me yhtäkkiä näemme kaiken aivan uudessa valossa. Kaikki on kirkasta."

1980-luvulla Bulgariassa nuori Lala säästää rahaa filmirulliin valokuvatakseen ja vangitakseen valon. Myöhemmin Lala jättää kotimaansa ja kolmekymmentä vuotta myöhemmin hän asuu Lontoossa, samassa kaupungissa jossa eläkkeellä oleva suomalainen fyysikko Aarokin asuu. Näiden kahden välillä alkaa merkityksellinen, joskin hyvin epätavallisella tavalla alkanut kirjeenvaihto, jossa selviää Aaron pakkomielle selvittämättömistä tutkimuskysymyksistä ja Lalan lähtö Bulgariasta Lontooseen.

Miten valo putoaa on monin paikoin kaunis mutta yllättäen silti minulle lukijana haastava teos täysin ymmärtää ja antaa tulla lähelle. Kuten Katja osuvasti omassa arviossaan kirjoitti: "Minulle se on esimerkki hienosta, hallitusta, erinomaisesti kirjoitetusta romaanista, joka ei kiehtovasta aiheestaan huolimatta puhuttele. Ei kosketa, ei ihastuta, ei myöskään inhota – viimeksi mainittuhan voi sekin olla vahvan lukukokemuksen merkki."  Yhdyn Katjan mielipiteeseen. Minulle ensinnäkin hyvin erikoisella tavalla alkanut kirjeenvaihto oli aika vaikea niellä. Mahdollista symboliikkaa en ymmärtänyt täysin (minähän myönnän auliisti jos en jotain ymmärrä, voihan minussa lukijanakin olla niiltä osin vikaa että en tajua lukemaani), se vain hämmensi. Ja vaikka fysiikka oli kirjassa kuin runoutta, se piti minut silti etäällä.

Rakastin montaa lausetta kirjassa, ja oli kiehtovaa lukea Lalasta ja tämän elämästä, mutta näistä kohdista oli välillä vaikea hypätä Aaron kaipaukseen ja fysiikan maailmaan, joka on minulle vieras. Tuntui kun vastakohtia olisi ollut liikaa, toisaalta epätodennäköisyyksiä mutta myös samankaltaisuuksia joihin en saanut riittävää otetta niin että olisin kirjaan ihastunut. Kirjan kansi on minusta upea!

♥"Ihminen jättää paikat taakseen kuvitellen aina voivansa palata. Ehkä se on psyyken keino suojella liialta nostalgialta, ainut tapa mahdollistaa liike."


♥"Ihminen saattoi elää pitkään ilman ruokaa; ilman kauneutta hän korkeintaan pysyi hengissä."

John Boyne: Poika vuoren huipulla

John Boyne: Poika vuoren huipulla

Bazar 2017

Kannen suunnittelu Eevaliina Rusanen

Suomennos Heli Naski

Englanninkielinen alkuteos The Boy at the Top of the Mountain

Arvostelukappale kustantajalta

"Älä ikinä teeskentele ettet tiennyt, mitä täällä tapahtui. Sinulla on silmät ja korvat. Ja istuit monesti siinä huoneessa tekemässä muistiinpanoja. Sinä kuulit sen kaiken. Näit sen kaiken. Tiesit sen kaiken. Ja tiedät myös, mitä olet saanut aikaan." Hän epäröi, mutta se oli pakko sanoa. "Sinulla on ihmishenkiä omallatunnollasi. Mutta olet yhä nuori mies, vasta kuudentoista; sinulla on monta vuotta aikaa miettiä osallisuuttasi siihen kaikkeen. Älä kuitenkaan ikinä väitä itsellesi, ettet tiennyt." Nyt hän päästi Pieterin otteestaan. "Se olisi kaikkein pahin rikos."

Vuonna 1936 seitsemänvuotias Pierrot jää orvoksi kun ensin hänen isänsä kuolee sotatraumojen riivaamana ja sitten hänen äitinsä vakavaan sairauteen. Pieni Pierrot joutuu jättämään kotinsa Pariisissa ja parhaan ystävänsä, naapurissa asuvan Anshelin, taakseen. Kahden sisaruksen pitämässä orpokodissa asiat ovat niin hyvin kuin ne voivat olla, kuitenkin Pierrotin yllättää kutsu lähteä asumaan tätinsä luokse Saksaan; hänellä kun ei pitänyt olla yhtään sukulaisia.

Uudessa kodissaan vuoren huipulla, Berghofiksi kutsutussa paikassa Pierrot saa uuden nimen Pieter ja vakavan neuvon unohtaa lapsuutensa Pariisissa. Erityisesti hänen ystävyytensä Anshelin kanssa tulisi unohtaa pysyvästi, siitä ei talon isäntä pitäisi ollenkaan. Pierrot ei täysin ymmärrä miksi hänen täytyy toimia niin kuin sanotaan, mutta tottuu vähitellen talon tapoihin ja kasvaa univormua ylpeänä pitäväksi nuoreksi mieheksi. Univormu on silti kaikkea muuta kuin hyvä asia, sillä univormu yllään Pieter kävelee kohti vaarallista maailmaa jossa on vaikea erottaa oikeaa ja väärää.

Poika vuoren huipulla on John Boynen uusin historiallinen romaani, joka on kirjoitettu vähän aikuisille ja vähän lapsille. Kustantaja kategorisoi kirjan lapsille ja nuorille, ja enemmän tämä sinne kallellaan onkin sillä aikuiselle lukijalle tapahtumakulku ei tule yllätyksenä. Tästä näkökulmasta kirjoitetut historiaan pohjautuvat romaanit nimenomaan nuorille ovat oiva tapa oppia, ja vaikka aikuinen lukija minussa ei yllättynyt kuinka asiat menivät niin kuin menivät, on kirjalla kuitenkin tärkeä sanoma ihan minkä tahansa ikäiselle.

Boyne kirjoittaa siitä kuinka toinen maailmansota ja vallitseva ympäristö vaikuttaa ja muuttaa nuoren pojan identiteettiä ja ajatusmaailmaa, miten nuoresta ja herkästä pojasta kasvoi kylmä ja julma nuorukainen olosuhteiden muokkaamassa kasvuympäristössä. Ja kuinka lopulta ihmisen mieli yrittää selittää itselleen ettei tiennyt. Vaikka ei kirjaimellisesti tartu aseeseen, on monta tapaa tehdä pahaa. Vastuutaan ei voi paeta vaikka silmänsä ummistaa.

Ben Kalland: Vien sinut kotiin

Ben Kalland: Vien sinut kotiin
Atena 2017
Kansi Anna Makkonen
Arvostelukappale kustantajalta

"En osaa antaa selitystä tapahtuneelle. En voi enää muistaa tai edes kuvitella, mitkä tunteet ohjasivat meitä. Joskus vain teemme valintoja, jotka lukitsevat kohtalomme ikuisiksi ajoiksi. Voimme myöhemmin tutkia näitä päätöksiä joka puolelta kuin meripihkaan juuttunutta kärpästä, mutta emme voi koskaan perua niitä."

Markus kasvaa kolmen siskonsa kanssa uskonnollisessa perheessä jossa likapyykki pestään aina kotona perheen kesken, ja jossa yhteisön säännöt ovat selkeät ja ankarat. Vain sääntöjä noudattamalla pääsee ikuiseen paratiisiin, kaikki muut joutuvat ikuiseen kadotukseen. Joukosta erotetut pyyhitään pois, heitä ei ole koskaan ollut olemassakaan. Kun yksi sisaruksista karkotetaan yhteisöstä, äiti ei jaksa nousta ylös sängystään ja viattoman mutta luonteeltaan pippurisen Ellen -siskon viulu vaimenee, onkin varsin osuvaa, että kirjan sivuilta löytää lauseen Anna Kareninasta; "kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, mutta jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan". Perhe hajoaa ja Markus lähtee Yhdysvaltoihin kymmeniksi vuosiksi, mutta tulee tulee ymmärtämään, ettei totuutta voi koskaan paeta täysin.

Sain juuri päätökseen yhden syksyn uutuuskirjoista, enkä voi muuta kuin todeta että kirjasyksyni on alkanut mitä vaikuttavimmalla tavalla. Kävi niin että kun aloitin, en voinut lopettaa, vaan tarina vangitsi minut otteeseensa kuin taikaviulu soittaen välillä vimmaisesti ja välillä rauhallisemmin. Kalland on luonut vahvan, vaikuttavan ja herkän romaanin joka soi siskon viulun lailla.

Vien sinut kotiin on tarina perhesuhteista, elämästä uskonnollisessa lahkossa, perheen sisäisestä rakkaudesta, sivullisuudesta sekä vallasta, viulun soidessa taustalla. Kalland ei sorru kritisoimaan, mutta tuo esiin uskonlahkon henkisesti julmia käytäntöjä. Valta, vastuu ja etuoikeudet veljille, sisarille vain se minkä voivat antaa myös lapsille tehtäväksi. Naisen heikko asema yhteisössä nousee kirjassa esiin myös useasti, sillä naisen paikka on aina ensisijaisesti kotona perheensä kanssa jota johtaa mies. Naisen kuuluu olla lojaali ja siveä, miehillä säännöt eivät suinkaan ole näin tiukat. Kalland on itse syntynyt Jehovan todistajien -perheeseen mutta eronnut liikkeestä nuorena, joten aiheesta on hänellä omakohtaista kokemusta. Omalle ajattelulle liikkeessä ei ole tilaa.

Vien sinut kotiin on Kallandin esikoisteos, ja erittäin vahva sellainen. Kalland onkin kirjoittanut juuri sellaisen romaanin joista pidän: jo sen ensimmäisestä lauseesta alkaen olen kiinni tarinassa joka ei missään vaiheessa notkahda tai kompastu omiin nokkeluuksiinsa, ja joka ottaa kantaa alleviivamatta tai syyttämättä ketään vaikka puhutaan isoista aiheista. Kalland ei myöskään tarjoile tapahtumia auliisti valmiina heti, vaan raottaa tapahtumia auki vähitellen. Ja teksti soljuu niin vaivattomasti!

Paikoitellen kirja on raadollinen - juuri niskakarvoja nostattavan uskonjärjestön sääntöjen vuoksi - mutta tummista sävyistään huolimatta pidin sitä herkkänä ja kauniisti kerrottuna. Aina kun kirjoitetaan uskonnosta, ollaan vaarassa kirjoittaa siitä mässäilevästi, mutta vaikka Kalland antaakin tapahtumille välillä dramaattisen loppusilauksen, se antaa tekstille vain lisää vaikuttavuutta.


Helmet-lukuhaaste: 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta

Gummerus 2017

Suomennos Sari Kumpulainen

Ruotsinkielinen alkuteos Älskaren från huvudkontoret

Oikolukematon ennakkokappale kustantajalta

Emma Bohman työskentelee ison vaateketjun palveluksessa Clothes & More -liikkeessä Tukholmassa, ja on korviaan myöten rakastunut esimieheensä Jesper Orreen. Pari tapaa toisiaan salassa, sillä suhteessa on ongelma; se on pidettävä salassa juorulehtien vuoksi, sillä Jesper on vaateliikeketjun toimitusjohtaja ja skandaalilehtien vakiokasvo. Sitten Jesper kuitenkin katoaa ja tämän kotoa löydetään erittäin raa'asti murhattu nainen. Murha on samanlainen kuin kymmenisen vuotta sitten tapahtunut ja selvittämättömäksi jäänyt, mikä mietityttää aikaisempaa tapausta tutkineita rikospoliisi Peter Lindgreniä sekä profiloija Hanne Lagerlind-Schöniä. Jesperiä etsii niin Emma kuin poliisitkin.

Kun postiluukkuun kolahti arvostelukappale mainostekstillä vuoden petollisin trilleri päätin kokeilla. Suhteeni dekkareihin on ajoittain ongelmallinen, sillä en ihan hirveästi koe niitä omaksi kirjalliseksi mukavuusalueekseni niiden henkilöhahmojen pakollisten kliseiden takia. Dekkarissa pitää olla hieman jotain erilaista jotta viihdyn sen parissa. Esimerkiksi viimeksi lukemani dekkarit omasivat vahvan yhteiskunnallisen äänen, ja Karin Slaughter on ehdoton suosikkini dekkarigenressä vaikka ei näissäkään henkilöt millään tavalla ongelmattomia ole.  Kun jää pettää alta -kirjan alku oli suhteellisen nopeatempoinen, joten päätin antaa mahdollisuuden.

Jatkoin, vaikka puolessa välissä tajusinkin ettei tämä tosiaan ole minulle.

Onkohan sellaista poliisia/tutkijaa näissä dekkareissa olemassakaan joka olisi onnellinen, tai edes ihan vain tavallinen ihminen? Pitääkö aina päähenkilön tai päähenkilöiden elämässä olla tapahtunut jotain traumaattista että tarina on uskottava ja vetävä? Minua jostain syystä ärsyttää tämä asia dekkareissa nykyään niin paljon, etten tahdo päästä siitä yli. Tykkään, että kirjojen henkilöhahmoissa on rouheutta (eihän kukaan nyt jaksa täydellisistä ihmisistä lukeakaan), mutta. Kun tämä toistuu jokaisessa lukemassani dekkarissa ja siksi mutkat suorana yleistänkin ( ja voihan olla että olen haalinut itselleni vain täysin vääriä dekkareita luettavaksi). Greben romaanissa on jälleen henkilökohtaisessa elämässään epäonnistunut sitoutumiskammoinen mies joka uskoo että hänen on parempi olla yksin, koska ovathan kaikki hänen ympärillään kärsineet niin pahasti että hän ei voi muuta kuin paeta lähikapakkaan, olla tapaamatta poikaansa ja blaah. Ylipäätään poliisien henkilökohtaiselle elämälle annettin todella paljon tekstitilaa, mikä ei saanut lämpenemään kirjalle yhtään enempää, sillä siitä huolimatta henkilöt tuntuivat jäävän ohuiksi juonen hajaantuen vähän joka suuntaan.

Kun jää pettää alta ei lopulta osunut minulle millään tavalla, ja luinkin sen loppuun vain siksi, että olin kerennyt jo kirjan aloittamaan. Muualla blogimaailmassa kirjasta on pidetty paljonkin, joten huomattavasti paljon positiivisempia arvioita pääsee lukemaan esimerkiksi Annikalta, Leena Lumilta, Lukuneuvojalta ja Susalta.

No, näinhän me olemme erilaisia lukijoita.

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen

Viisitoista kirjaa lääkäri Sinuhen elämästä n. 1390-1335 eKr.

Ilmestynyt ensimmäisen kerran WSOYn kustantamana 1945

"Minä, Sinuhe, Senmutin ja hänen vaimonsa Kipan poika, kirjoitan tämän. En ylistääkseni Kemin maan jumalia, sillä jumaliin olen kyllästynyt. En ylistääkseni faraoita, sillä heidän tekoihinsa olen kyllästynyt. Vaan itseni tähden minä tämän kirjoitan. En mairitellakseni jumalia, en mairitellakseni kuninkaita, en pelosta enkä tulevaisuuden toivosta. Sillä elämäni aikana olen niin paljon kokenut ja menettänyt, ettei turha pelko minua vaivaa, ja kuolemattomuuden toivoon olen kyllästynyt, niinkuin olen kyllästynyt jumaliin ja kuninkaihin.Vaan itseni tähden tämän kirjoitan ja siinä luulen eroavani kaikista kirjoittajista niin menneisyydessä kuin tulevaisuudessa."

Valitsin kesäkirjakseni ja Helmetin lukuhaasteen klassikkokirja kohtaan Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen. Ottaen huomioon kuinka paljon luen, on klassikoiden kohdalla tilanne aina ollut vähän heikohko, valitettavasti. Sinuhen lukemista olen kuitenkin vuosia pohtinut, ja juuri tämä Helmetin lukuhaaste antoi sen lopullisen kimmokkeen tarttua tähän suureen klassikkoon. Onneksi, sillä ei kirjaa suotta ole kymmenille kielille käännetty ja kansainvälisesti kehuttu: Sinuhe egyptiläinen on ajaton klassikko.

Kirjan lukemisen jälkeen jäin kuitenkin kovasti pohtimaan, että mitä ihmettä voisin kirjoittaa klassikosta? Olen rummuttanut jo etukäteen joka suuntaan että työn alla on Sinuhe, mutta tässä kohtaa alan hieman empiä. Mitä erilaista sanottavaa (tai ylipäätään sanottavaa) minulla voisi olla klassikosta, jonka kirjallinen taso on vallan hyvin huomioitu jo ennen syntymääni. Mutta nyt täällä uutuuskirjojen ja muiden kirjojen keskellä on myös ajatukseni klassikosta, Sinuhe egyptiläisestä.

Juonesta kerron lyhykäisesti tämän: Sinuhe kulkeutuu vastasyntyneenä punotussa kaislaveneessä alas Niilin virtaa köyhän ja lapsettoman pariskunnan luokse, jotka ottavat tämän omaksi pojakseen. Kasvaessaan Sinuhesta tulee lääkäri kuten isästään. Kohtalo oli varannut kuitenkin Sinuhelle matkaamisen maailmalle, ja paitsi lääkärinä myös maailman matkaajana hän näkee ja kokee enemmän kuin suurin osa ihmisistä koskaan.

Vaikka juonesta voi kertoa lyhyestikin, ei sivumäärältään Sinuhe egyptiläinen suinkaan sitä ole. Onkin yllättävää, kuinka sujuvaa ja helppoa kirjan lukeminen runsaudestaan huolimatta on. Varsinkin alussa hurahti ensimmäiset kirjat helposti ja Egypti kietoutui tiukasti ympärilleni; Theban tuoksut, värit ja kaupungin kiihko. Ihastuin kirjan vanhaan kieleen ja dialogeihin joita Waltari kirjoittaa todella tarkkanäköisesti ja yksityiskohtaisesti, monessa ääneen lausutussa kohdassa on totuuden siemen ja ajateltavaa. Rivien välistä löytääkin paljonkin pureskeltavaa, ja varsinkin kirjan lopussa se näkyy parhaiten kun Sinuhe pohtii menneisyyttään ja tekojaan.

"Ei ole eroa ihmisten välillä ja jokainen ihminen syntyy alastomana maailmaan ja ihmisen sydän on ainoa mitta ihmisten välillä. Eikä ihmistä voi mitata hänen ihonsa värin tai kielensä mukaan eikä ihmistä voi mitata hänen vaatteensa tai korujensa mukaan eikä ihmistä voi mitata hänen rikkautensa tai köyhyytensä mukaan, vaan ainoastaan hänen sydämensä mukaan. Siksi hyvä ihminen on parempi kuin paha ihminen ja oikeus on parempi kuin vääryys, mutta muuta en tiedä ja tämä on kaikki tietoni."

Teemoja kirjassa riittää, itseäni puhutteli vahvasti kirjan uskonnollisuus, kuinka Waltari siitä kirjoittaa. Siitä, kuinka sokeasti ihminen luottaa jumalaan. Siitä, kuinka on vääriä jumalia ja oikeita, kuinka uskonnon ja jumaluuden nimissä sallitaan kaikki ihmisen kauheat teot ja julistetaan sodat. Aivan kuten tänäkin päivänä. Valta ja vallan himo on myös näkyvästi yksi kirjan teemoista kun faaraon kruunusta, jumaluudesta, taistellaan verisesti jatkuvasti. Raakuuden ja ylipäätään väkivaltaisuuden kuvaukset korostivat ajan uskonnollista kiihkoa ja oikeutusta siihen jumaluuden nimissä. Lääkärinä ja maailmaa nähneenä Sinuhe ei uskonut jumaliin, mutta uskoi sellaiseen mihin kansakunta ei ollut vielä valmis.

En oikeastaan osannut täysin aavistaa mitä tulen lukemaan kun tartuin Sinuheen, mutta nyt voin sanoa että se on yksi upeimmista suomalaisista kirjoista joita olen koskaan lukenut. Sen lukeminen ei ollut täysin ongelmatonta ja monta hidastempoista ja tylsääkin hetkeä matkalle mahtui, mutta kokonaisuus palkitsee suuresti. On hämmästyttävää kuinka upean maailman Waltari on luonut menneestä ajasta ilman että mikään tuntuu epäuskottavalta. Sinuhen maailmankuvassa ja ajatuksissa on paljon peilattavaa tähänkin aikaan ja uskonkin, että mikäli Sinuhen lukisi joskus uudestaan, sieltä löytäisi jälleen uusia tasoja pohdittavaksi.

Sinuhe egyptiläinen oli oiva valinta kesäkirjaksi, ja nousee mielessäni koko ajan suurempaan ja suurempaan arvoon. Tätä suomalaista klassikkoa ei voi kuin suositella!


Helmet-lukuhaaste: 3. Suomalainen klassikkokirja

Kesän kuulumiset

Nyt on myönnettävä: yllättävän tahmaista aloittaa tauon jälkeen jälleen täällä blogissa. Tämäkään kesä ei nimittäin ole poikkeus bloggaustahdissani, vaan kesätohinat vievät toisaalle. Tästä suomen kesästä kun on otettava kaikki irti! :D Viimeisestä kirjoituksesta on siis ehtinyt vierähtää, sillä sen jälkeen kuvioihin on hypännyt kesätohinoiden lisäksi termi ruuhkavuosi, jonka ymmärrän tässä arjen pyörityksessä nyt oikein hyvin. Eipä tässä mitään, omaa aikaa on vain todella niukasti ja sen huomaa täällä bloginkin puolella. Työnteon oravanpyörässä pyöritään siis jälleen! (Ah, voisipa sitä lukea ja blogata kirjoista työkseen.)

Tahmaisuutta bloggaamisen suhteen ilmeni myös niiltä osin, kun aiemmin kuvien lataamiseen käyttämäni Photobucket päätti ettei enää näytä kuvia. Ollenkaan. Yllätys oli kaikkea muuta kuin mieluisa, sillä ilman kuvia blogi näytti yksinkertaisesti kamalalta. Olin vähällä repiä hiukseni päästä tästä yllättävästä ja epämieluista käänteestä, sillä ei meikäläistä nyt ihan tietokoneiden velhoksi voi haukkua. Apua kuitenkin sain (kiitos!♥), ja nyt tilanne on hallinnassa. Pakko on kuitenkin myös sanoa että älkää koskeko siihen Photobucketiin.

Vaan olen minä silti täällä ruudun toisella puolella myös lukenut! Vähänlaisesti, ja eniten oman alani kirjallisuutta joka ei ihan tänne blogin puolelle luontevasti asetu. Kesäkirjakseni olen valinnut Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen, joka on massiivinen niin sivumäärältään kuin kerronnaltaankin, eikä tätä klassikkoa pysty hetkessä lukemaan. Palataan tähän sitten jonkun ajan kuluttua kun loput parisataa sivua on tullut luettua ja ajatukset jäsenneltyä.

Täytin tässä ohimennen pyöreitäkin, mittarissa siis nyt kolmekymmentä. Virallisestihan en siis myönnä kärsineeni mistään ikäkriisistä, mutta kyllähän tässä on väkisinkin tullut mietittyä niin mennyttä kuin tulevaakin. Sitä se virallinen aikuisuus kaiketi teettää. Kuohuvat on kuitenkin juotu ja kakut syöty, ja voin olla suhteellisen tyytyväinen vallitsevaan olotilaan. Vaikka se niin kliseiseltä kuulostaakin, niin kyllä sitä on mieluummin ikänsä puolesta tässä kuin että olisi se parikymppinen ihmettelijä.

Helmetin lukuhaastekin voi hyvin, kiitos kysymästä. Luettuja kirjoja tosin on vain 12/50, mutta josko loppuvuodesta saisi lukutahdinkin hieman vauhdikkaammaksi ja haasteeseen lisättyä kirjoja. Mutta olen tyytyväinen, lisää tuosta haasteesta voi lukea vaikkapa tästä postauksesta jonka alkuvuodesta kirjoitin.

Edessäni on ruhtinaallinen viikon kesäloma, jolloin lasistani löytyy kylmää valkoviiniä ja kädestäni kirja.♥

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

 Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Tammi 2017

Suomennos Arto Schroderus

Kannen sunnittelu Markko Taina

Kannen kuva iStockphoto

Englanninkielinen alkuteos A Little Life, 2015

Arvostelukappale kustantajalta

"Minun elämäni, niin hän ajattelee, minun elämäni. Mutta sen pidemmälle hän ei pysty ajattelemaan, ja hän jatkaa sanojen hokemista itsekseen - osaksi loitsuna, osaksi kirouksena, osaksi rauhoitteluna - ja ajautuu toiseen maailmaan, jossa hän käy silloin kun kipu on tällainen, siihen maailmaan, jonka hän tietää olevan aina omansa vieressä, mutta jota hän ei koskaan jälkeenpäin muista: minun elämäni."

Hanya Yanagiharan Pieni elämä on sivumäärältään kaikkea muuta kuin pieni, mutta kansien väliin todella mahtuu pieni elämä. Pieni elämä kertoo neljästä ystävyksestä jotka muuttavat New Yorkiin. Willem haluaa näyttelijäksi, JB taidemaalariksi ja Malcolm arkkitehdiksi. Porukan neljäs, Jude, on erittäin lahjakas mutta tämän kauhea menneisyys ei jätä tätä rauhaan. Juden menneisyys leijuukin nelikon ystävyyden yllä hiljaisena, kuitenkin vaikuttaen heihin kaikkiin. Tiedetään, että Jude ei halua puhua siitä. Tiedetään, että jotain kauheaa ja traumaattista on tapahtunut. Tiedetään, että vaikka Jude kuinka muuta esittää, hän ei ole päässyt siitä yli, sillä koko menneisyys vaikuttaa Juden tapaan katsoa maailmaa ja ennen kaikkea arvottaa itsensä.

Jude kärsii ajottain kovista kivuista, sillä hänen jalkansa ovat vahingoittuneet nuorempana, menneisyydessä. Juden liikuntarajoitteisuutta ei oteta juurikaan puheeksi, mutta jokainen ottaa sen huomioon. Jokainen tietää Juden kivut, ja iän myötä ne myös pahenevat. Tärkein Juden tuki on ystävä Willem, joka rakastaa Judea ja auttaa Judea yli Juden ymmärryskyvyn. Juden lapsuus ja nuoruus on tehnyt niin syvät jäljet tämän sieluun, ettei Jude pysty koko elämänsä aikana ymmärtämään omaa erityisyyttään, ylipäätään sitä että joku voisi häntä rakastaa. Tämä leimaa hänen jokaista suhdettaan.

Pieni elämä vie todella syvälle pimeään, ja välillä tuntuu kuin koko kirjan tarkoitus on vain särkeä lukijan sydän kerta toisensa jälkeen. Kirjan lukemisessa kesti melko kauan, sillä se kietoutui ympärille tiukasti antamatta armoa. Kuinka vähitellen Juden menneisyys paljastuu lukijalle, kuinka vuodet vierivät ja kuinka menneisyys on nykyisyydessä aina läsnä. Pieni elämä on todella koskettava, todella järkyttävä mutta paikoitellen kärsii pienestä epäuskottavuudesta. Pahuus on niin pahaa ja hahmona Jude (vaikka onkin luonnollisesti aivan rikki kokemastaan), ei loppua kohden tunnu enää uskottavalta eikä järkevältä. Kuinka ihminen toisensa jälkeen häntä rakastaa, auttaa häntä ja hän ei muuta tee kuin pakene, väistä ja vähättele itseään. Eikä anna rakastaa. Vuodesta toiseen. Se ei jotenkin tunnu lopussa enää todelliselta. Sitä on enää vaikea ymmärtää, kaikesta tapahtuneesta huolimatta.

Pieni elämä on runsas, ja romaanissa olisi voinut olla tiivistämisen varaa. Yanagihara on perusteellinen kertoja: hän kuvaa todella yksityiskohtaisesti ihmisten luonteenpiirteitä ja ominaisuuksia sekä tapahtumia, että ne alkavat välillä tuntumaan turhalta ylimääräiseltä selostamiselta. Mutta toisaalta se tarkkanäköisyys kiehtoo sillä parhaimmillaan kuvaukset ovat erittäin osuvia havaintoja ihmisyydestä. Perusteellisessa kerronnassa on myös se puoli, että lukijana jokaiseen henkilöön huomaamattaan kiintyy, ja käy niin että ikään kuin heidät jokaisen tuntee.

Pieni elämä tekee suuren vaikutuksen, ja jättää siihen kerta toisensa jälkeen särjettyyn sydämeen pienen jäljen. Lohduttomassa kertomuksessa on valon pilkahduksia, mutta liikaa Yanagihara ei niitä lukijalle anna. Vaikka Pieni elämä on pitkälti hyvin lohdutonta ja surullista luettavaa, joku taika siinä oli miksi kirjan maailmaan niin upposi. Ystävyys on yksi teoksen kulmakivistä, ja koko kirjan lukemisen ajan ajattelinkin vain mielessäni että "kunpa jokaisella ihmisellä olisi elämässään oma Willem."

Helmet-lukuhaaste: 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö

Han Kang: Vegetaristi

Han Kang: Vegetaristi

Gummerus 2017

Suomennos Sari Karhulahti, käännetty Deborah Smithin englanninnoksesta The Vegetarian, 2015

Arvostelukappale kustantajalta

Kirjablogeissa on kevään ajan kuhistu Etelä-Koreassa syntyneen Han Kangin Booker- palkitusta romaanista Vegetaristi siihen malliin, että kirja heilahti lukulistalle sukkelaan. Romaania on kehuttu niin hätkähdyttäväksi, rajuksi, oudoksi kuin henkeäsalpaavaksikin. Sitä kaikkea Vegetaristi nimittäin on. Ja kuitenkin: Vegetaristi jättää hämmentyneen olotilan lukemisen jälkeen. Ensimmäinen ajatus kun oli vain: mitä ihmettä juuri luin?

Yeong-hye päättää lopettaa lihansyönnin kokonaan nähtyään toistuvia brutaaleja painajaisia. Hän on ennen kasvissyöjäksi ryhtymistään taipunut aina muiden tahtoon, kokkaillut miehelleen ja ollut vaatimaton sekä vaitonainen. Yeong-hyen päätöstä ei kuitenkaan oteta suopeasti vastaan perhepiirissä, ja Yeong-hyen aviomies, lanko ja sisar yrittävät saada Yeong-hyen luopumaan päätöksestään ja saamaan kaiken ennalleen. Päätös kasvissyöjäksi ryhtymisestä suistaa vähitellen kaiken raiteiltaan. Pienellä päätöksellä on lopulta suuret seuraukset, sillä Yeong-hyen ruumis ja mieli ovat saavuttamattomissa.

"Yeong-hye muistutti häntä asioista, joita hän ei enää kestänyt. Hän ei voinut antaa Yeong-hyelle anteeksi sitä, että Yeong-hye oli ylittänyt yksinään rajan, jonka tuolle puolen hän ei ikinä kykenisi menemään, eikä sitä, että Yeong-hye oli viitannut niin tavattoman vastuuttomasti kintaalla sovinnaisuussäännöille mutta jättänyt hänet niiden vangiksi. Eikä hän ollut edes tiennyt olevansa kaltereiden takana, ennen kuin sisar oli murtanut omansa."

Kirjan rakenne on totuttua erilaisempi, sillä itse päähenkilö ei saa puheenvuoroa. Äänessä ovat ensin Yeong-hyen aviomies (äärimmäisen vastenmielinen tapaus kaikinpuolin), Yeong-hyesta pakkomielteen saanut lanko sekä Yeong-hyen sisar, jonka kautta valottuu sisarusten lapsuusaika. Yeong-hye näyttäytyy lukijalle vain näiden kolmen henkilön kautta.

Vegetaristia voi lukea monesta näkökulmasta, sillä näkökulmia tässä teoksessa riittää. Itse olin etukäteen tarttumassa teokseen ihmisen oikeudesta omaan vartaloon -ajatuksella, mutta lopulta kuvaan astui niin monta teemaa, ettei teosta voi kuvailla mitenkään yhdellä sanalla. Kontrolli, halu, mielenterveyden menettäminen, naisen asema ja toisaalta kasvutarina ovat myös kaikki kuvauksia jotka kirjaan sopivat.

Kirja oli lopulta niin monimerkityksellinen, outo, rujo, jopa vastenmielinenkin, etten lopulta kuitenkaan ihastunut. Ja myönnän auliisti, etten välttämättä ehkä edes ymmärtänyt kaikkea (toisella lukukerralla tilanne voisi olla eri). Oli jotenkin hirvittävän vaikeaa päästä jo alussa sen yli, että niinkin tavallinen asia kuin kasvissyöjäksi ryhtyminen suistaa jokaisen henkilön elämän raiteiltaan niin järjettömästi kuin tässä tapauksessa tapahtui. Mutta eteläkorealainen kulttuuri ei ole tietämykseni vahvimmasta päästä, tässä siis ehkä yksi kompastuskivistä mikä lukemiseen vaikutti.

Vegetaristi onnistuu siis hätkähdyttämään vaan ei ihastuttamaan. Jotain jää puuttumaan, vaikka monia tasoja kirjasta löytyykin.


Helmet-lukuhaaste: 16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja

Bea Uusma: Naparetki - minun rakkaustarinani

Bea Uusma: Naparetki - minun rakkaustarinani

Like 2016

Suomennos Petri Stenman

Ruotsinkielinen alkuteos Expeditionen. Min kärlekshistoria, 2013

Kirjastosta lainattu

"Kun sain ensimmäisen kerran nähdä retkikunnan varusteet omin silmin, minussa tapahtui jotain. Kuljin ympäriinsä näyttelykaappien keskellä ja katselin tuntikausia jääkarhun kaluamia säilykepurkkeja ja kotikutoisesti paikailtuja rekiä. Istuessani taas autossa valtatiellä 40 katseeni oli kiinni tiessä, mutta en voinut lakata ajattelemasta näkemääni. Yritin olla järkevä, mutta olin kuin vampyyri, joka oli saanut maistaa ensimmäisen kerran ihmisverta. Siitä tuli minun retkikuntani."

Uusma oli 90-luvulla vieraana eräissä tylsissä juhlissa, joissa istahti nojatuoliin ja otti käteensä kirjahyllystä ensimmäisenä käteen sattuneen kirjan. Tuo kirja oli Med Örnen mot polen. Andrées polarexpidition år 1897. Hän alkoi lukea. Sen jälkeen hän nousi nojatuolista ja lähti kotiin tuo kirja kainalossa joka on edelleen hänen kirjahyllyssään. Tuolla hetkellä kiinnostus ja suoranainen rakkaus Andréen Pohjoisnavalle kadonnutta retkikuntaa kohtaan roihahti niin koviin liekkeihin, ettei kirjailija saanut rauhaa vuosikausiin.

Andréen retkikuntaan kuului kolme tukholmalaismiestä, joiden tarkoituksena oli lentää Pohjoisnavalle vetykaasupallolla. Kolmekymmentäkolme vuotta myöhemmin retkikunnan jäännökset löytyvät keskeltä Jäämerta umpijäässä, eikä kukaan koskaan osannut aukottomasti kertoa mitä heille oli tapahtunut vaikka matka on Ruotsin kuvailluin naparetki. Ja sen arvoituksen parista Uusma itsensä löysi. Arvoituksen, joka sai välillä pakonomaisia piirteitä; "Nyt minun oli lopetettava lopettamatta jäänyt. Minun oli ratkaistava arvoitus, mutta en saa sitä koskaa tehdyksi, ellen uppoudu retkikuntaan syvemmin. Minun on yritettävä seurata heitä. Minun on päästävä heidän sisätaskuihinsa. Minun on päästävä heidän rispaantuneiden päiväkirjasivujensa sanojen taakse. Minun on ymmärrettävä, mitä tapahtuu ihmiselle, joka oleskelee keskellä ahtojäätä vailla poispääsyn mahdollisuutta. Minun on mentävä jään sisälle, hangen alle. Minun on mentävä sinne, missä he kuolivat. Minun on päästävä Valkosaarelle."

Jos Uusma koskaan yllättyi omasta kiinnostuksestaan epäonnista retkikuntaa kohtaan, niin kävi myös tälle lukijalle. Kun aurinko paistoi ulkona, vietin pääni sisällä aikaa kylmällä napapiirillä (tosin tämä Suomen kevät nyt vaihtelee sen verran paljon että kun tätä kirjoitan, ulkona sataa lunta!). Oli suorastaan hämmentävää, kuinka retkikunnan vaiheet ja kohtalo kietoi pauloihinsa niin, että kirja tuli luettua lähes yhdeltä istumalta. Jos jokin kirja on sopiva pelastamaan orastavan lukujumin, niin tämä! Kirjaan on nimittäin panostettu visuaalisesti paljon sillä se sisältää kuvia, raportteja sekä otteita päiväkirjamerkinnöistä. Kirja oli kirjoitettu sen verran mielenkiintoisesti että aihe, joka ei alustavasti olisi voinut juuri yhtään kiinnostaa, sai lopulta kääntämään sivuja tiuhaan tahtiin.

Retkikunnan kohtalo kutkuttaa ensi sivuiltaan lähtien - ja vielä kirjan lukemisen jälkeenkin.

Helmet-lukuhaaste: 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin

 Yaa Gyasi: Matkalla kotiin

Otava 2017

Suomennos Sari Karhulahti

Kansi: nathanburtondesign.com

Englanninkielinen alkuteos Homegoing

Arvostelukappale kustantajalta

Yaa Gyasin Matkalla kotiin oli yksi kevään kiinnostavimmista kirjoista, jonka lukemista odotin kovasti. Lukukokemus oli lopulta niin intensiivinen, voimakas ja voimia vievä, että sen lukemiseen ja sulatteluun meni lähes kuukauden päivät. Olin vahvan tarinan vallassa pitkään, enkä usko että koskaan tulen tätä sukupolvitarinaa unohtamaan.

Tarina alkaa 1700-luvulta, jolloin sisarpuolet päätyvät toisistaan tietämättä brittien linnoitukseen Afrikassa. Toinen päätyy brittien kuvernöörin vaimoksi, toinen linnoituksen kellariin matkatakseen  orjalaivan kyydissä Yhdysvaltoihin. Ja tästä alkaa sukupolvia ylittävä romaani molemmilla mantereilla, kun sisarusten jälkeläiset kohtaavat esiäitien roihuavaa perintöä.Yhdysvaltoihin päätyvät orjat joutuvat pakkotöihin puuvillaplantaaseille tai kaivoksiin ja Matkalla kotiin näyttää sen, kuinka orjuus alunperin rantautui Yhdysvaltoihin.

Matkalla kotiin on kertakaikkisen järisyttävä lukokokemus. Se menee niin ihon alle että välillä tuntuu kuin happi loppuisi. Varsinkin romaanin alku oli niin kauheaa ja surullista luettavaa, ettei lukiessa voinut kuin kauhistella valkoisen ihmisen julmuutta. Suorastaan hävetä. Se kaikki osui jotenkin niin syvälle, se suru ja kauheus mitä toinen pistää toisen kokemaan, että oli välillä pakko pitää taukoa. Myötäeläminen oli väistämätöntä ja koko kirjan lukemisen ajan tuntuu kuin sisällä olisi raskas kivi.

Yaa Gyasi on syntynyt Ghanassa ja kasvanut Yhdysvalloissa, ja on todella kiinnostava uusi kirjallinen tapaus. Toivon hänen kirjoittavan lisää. Suhteellisen lyhyeen sivumäärään hän on saanut mahdutettua usean ihmisen elinkaaren yli kahdensadan vuoden ajalta kahden eri maan välillä saaden kaiken pysymään kasassa. Jokainen ihmiskohtalo on oma tarinansa, kuin novelli, mutta yhdistyen aina edellisen sukupolven kanssa. Kirjan loppu ei yllä vaikuttavuudessaan aloituksen tasolle, mutta yhtä kaikki se sitoo kaiken yhteen hienosti.

Rehellisesti sanottuna en usko oikeastaan vieläkään että olen täysin toipunut lukemastani. Matkalla kotiin on ollut minulle pitkästä aikaa viiden tähden arvoista järisyttävää luettavaa, ja ehdottomasti tämän kevään upein lukukokemus tähän asti. Matkalla kotiin on niitä kirjoja mitkä muistuttavat kuinka upeaa kirjallisuus parhaimmillaan on ja myös sen, miksi rakastan lukemista.


Helmet-lukuhaaste: 49. Vuoden 2017 uutuuskirja

Novellihaasteesta

Osallistuin Ompun huomenna päättyvään Novellihaasteeseen heittäytyen siinä sitten kertaheitolla mukavuusalueeni ulkopuolelle. Tuo heittäytyminen kuitenkin kannatti, sillä silmäni avautuivat positiivisella tavalla. Miksi ihmeessä olen novelleja ennen karttanut? Minulla oli lukusuunnitelmissa lukea pari teosta enemmänkin kuin mitä lopuksi sain luettua, nuo jäävät kuitenkin muistiin tulevaa ajatellen. Lauran blogista esimerkiksi todella hyviä novellivinkkejä, joista itsekin bongasin aivan mielettömän teoksen tätä haastetta varten.

Gao Xingjianin Vaarin onkivapa Oli aivan mieletön yllättäjä, oikea takavasemmalta pongahtava supertyyppi! Näihin inhimillisiin novelleihin oli helppo upota, suorastaan kiintyä. Vaarin onkivapa nousee vaikuttavuudessaan samoille tasoille kuin ikisuosikkini Adichien kokoelma Huominen on liian kaukana.

Alice Munron Liian paljon onnea -teoksen kanssa kamppailinkin tovin jos toisen. Kaikki novellit eivät auenneet minulle ehkä ihan täysin, mutta vaikutuin Munron tavasta kirjoittaa ja vangita lukijansa. Kerronta on viiltävän oivaltavaa ja toisaalta yksinkertaistakin, mutta onnistuu (varsinkin avausnovellissa) iskemään lukijaa päin näköä ihan kunnolla. Sanoisin, että Munrolle täytyy antaa ihan oma aikansa.

Todella harvoin tulee enää lähdettyä mukaan haasteisiin, mutta tähän oli oikein mukava ottaa osaa. Yhteissaldoni novellien suhteen on 27. Ja Ompulle kiitokset haasteen järjestämisestä! :)

Minkäköhän novellin sitä seuraavaksi lukisi?

Kevään alku kaiken kauniin

Avaan läppärini sen jälkeen kun olen avanut takapihan oven, ja tunnen auringon valon ja kevään tuoksun. Tunnen ilmassa väreilevän odotuksen, enkä voi kuin fiilistellä. Vihdoin ja viimein talven pimeyden jälkeen voin avata oven ja antaa luonnon tunkeutua sisään. Tätä on odotettu. Tämä hetki joka kevät saa rakastumaan kotiimme uudelleen ja uudelleen. On kuin symbolisesti avaisin oven paljon laajemminkin, ja siltä kieltämättä tuntuu. Läppäri oli ihan oikeasti pölyssä (pyyhin sen ennen kuin aloin kirjoittaa), sillä viimeisen kuukauden aikana on tapahtunut niin paljon asioita että annoinkin niiden tietoisesti vaikuttaa pitäen samalla blogini hiljaisena.

Olen ottanut vähitellen askelia äitiysloman ja hoitovapaan jälkeen työelämän puolelle. Osa-aika työ mahdollisti pojan päivähoidon aloituksen kevennytetysti, ja samalla vapautti aikaani kokopäiväisen työn hankintaan. Väänsin itseni mitä ihmeellisiin asentoihin läppärin kanssa viilaten ansioluetteloani kuntoon, hakaten hakemuksia, miettien myyviä lauseita ja markkinoiden osaamistani. Valvoin öitä miettien miten muijan käy, ja katsoin tuskaisena säästötiliä joka oli huvennut kotonaoloaikanani käytännössä kokonaan.

Työhistoriani on kaikilta osin hyvin värikäs, ja pätkätöiden luvatussa maassamme olenkin tehnyt koko ikäni vain niitä. Kesälomista olen voinut vain haaveilla, sillä aina uusi pätkätyö uudessa paikassa on aloittanut kaiken nollasta. Kotona ollessani mietin enemmän kuin sen sata kertaa mitä hittoa sitä isona haluaa tehdä, sitä ihan täysin vielä oivaltamatta. Se ajatus jääköön vielä hautumaan.

Taustalla toivoin kuitenkin vimmaisesti saavani vakituisen työpaikan, se oli tavoitteeni koko ajan. Saada hetkellinen rauha käytännössä koko ajan käynnissä olevaan työnhakuun. En voinut levätä laakereillani hetkeäkään, uuden sopimuksen jälkeen oli mietittävä jo seuraavaa. Pahimman epätoivon hetkellä asioita alkoikin tapahtua rytinällä: puhelimeni soi monta päivää putkeen ja sain kutsuja työhaastatteluihin. En voinut ottaa ensiksi tarjottua työtä vastaan suorilta käsin (taidan olla ihan kaheli), sillä pyörät olivat jo pyörimässä ja halusin ottaa tilanteesta kaiken irti. Ensin ei tapahdu mitään ja sitten käynnissä onkin sellainen hullunmylly että alkoi olla jo pää ihan pyörällä.

Samalla tajusin että vuosia ollut haaveeni vakituisesta työpaikasta näyttää ihan oikeasti käyvän toteen. Ja niin lopulta kävikin. Tällä viikolla asia varmistui ja hiljaiseloni täälläkin päättyy. Olen onnellinen, olen innoissani ja oloni on riehakkaan rauhallinen. Nyt voin näiltä osin hengähtää, vaikka arki muuttukin nyt kovasti. Olen innoissani tulevista haasteista vaikka ne kuuluisat ruuhkavuodet sieltä nyt päälle paukahtavatkin.

Parin viikon ajan saan nauttia rauhallisista iltapäivistä ennen kuin työni alkavat ja tiedättekö, käytän sen todellakin itseni hemmotteluun ja rauhoittumiseen! Haahuilen siellä missä mieleni tekee (kuvat muuten Koiramäen Pajutallilta Tuusulasta) ja luen aina kun mahdollista. On siis kevät! 

Pajtim Statovci: Tiranan sydän

Pajtim Statovci: Tiranan sydän
Otava 2016
Kirjastosta lainattu

Minun on myönnettävä heti tähän alkuun, etten ollut ajatellut ensin lukea Tiranan sydäntä. Luin Statovcin esikoisen Kissani Jugoslavian sen ilmestyessä mutta koska lukukokemukseni jäi niin hajanaiseksi ja sekavaksi, ei kirja päässyt koskaan edes tänne blogiini asti. Sillä on todellakin väliä missä ajankohdassa tiettyjä kirjoja lukee, sillä minun ja Kissani Jugoslavian tiet eivät kohdanneet tuolloin toivotulla tavalla. Tiranan sydäntä päädyin lopulta jonottamaan kirjastosta satojen muiden halukkaiden tavoin, ja kun saapumisilmoitus kirjastosta saapui, otin kirjan heti lukuun.

Vuonna 1990, Albanian Tiranassa, neljätoistavuotias Bujar saattaa isänsä ennenaikaiseen hautaan, todistaa sisarensa katoamisen ja äitinsä elämänhalun hiipumisen. Samaan aikaan ihmiset näkevät nälkää eikä kaupoissa ole ruokaa. Maa alkaa vajota köyhyyteen ja samalla kaikki haluavat pois maasta ja aloittaa uuden elämän muualla.

"Elimme siellä minne aika ei ulottunut, merkityksettömällä maa-alueella jonne järkipuhe ei kantautunut, oli kuin kukaan ei olisi vaivautunut kertomaan meille ennen kuin vasta nyt, millaiset olosuhteet meitä ympäröivät, ja se taas tuntui siltä kuin meillä ei olisi ollut mitään väliä.
Euroopan kaatopaikka, Euroopan takapiha, Euroopan suurin vankila, vertaukset muuttuivat päivittäin, ja lehdet kirjoittivat elämästä Saksassa Berliini muurin romahtamisen jälkeen, saksalaiset olivat päässeet jaloilleen ja kansa piti yhtä, ja kuvissa ranskalaiset ja englantilaiset ja ruotsalaiset näyttivät niin puhtailta ja hyvinvoivilta, että Kosovosta alkanaut häpeän tunteeni kasvoi niin suureksi, että se kattoi koko tuntemani maailman, ihmiset jotka pitivät itseään kunniallisina mutta varastivat toistensa omaisuutta ja puukottivat toisiaan selkään heti mahdollisuuden tullen, kellastuvat hampaani ja nuhjaantuvat vaatteet, jotka minulla oli ylläni."

Bujar päättää parhaimman ystävänsä Agimin kanssa lähteä tavoittelemaan Albanian raunioiden keskeltä uutta alkua elämälleen. Nykyinen kotimaa ei anna heille enää mitään, vain muualla elämällä on antaa mahdollisuuksia. Ja tuon päätöksen myötä vuosia myöhemmin Bujar on matkannut lukuisissa suurkaupungeissa etsien paikkaansa maailmassa. Viimeinen kaupunki on Helsinki. Löytääkö rikkinäinen ihminen rauhan ja onnen vihdoinkin?

Jo heti ensisivuilta Tiranan sydän ottaa kädestä tiukasti kiinni ja sen tiukka ote tuntuu sydämessä saakka. Kirjalle antautuu välittömästi, sen tarina on samaan aikaan sydäntäsärkevä, todentuntuinen ja vahvasti myös tätä päivää kuvaava. Statovci kuvaa vahvasti ulkopuolisuuden tunnetta ja suurta tarvetta tulla nähdyksi, olla hyväksytty, kuulua johonkin. Tuo palava halu olla osa jotakin kuristaa hyvinvointivaltiossa asuvan kurkkua väkisinkin.

"Tiedätkö, miten nöyryyttävää on, ettei saa edes sellaisia asioita, joita ei halua?"

Tiranan sydän on täynnä tunnetta mutta myös suuria yhteiskunnallisia kysymyksiä; kannanottoa seksuaalisen tasa-arvon puolesta, maahanmuuttajan asemasta yhteiskunnassa ja siitä, kenellä on oikeus hyvään elämään. Sillä eikö meistä jokainen haaveile parhaasta mahdollisesta elämästä? Ei mitään pieniä aiheita, ja silti Statovci osaa kirjoittaa niistä hallitun hienovaraisesti samalla ravistaen lukijan omia näkemyksiä pakottaen ajattelemaan asioita monelta kantilta. Me emme aina ymmärrä miten paljon joku haluaisi elää ihan tätä tavallista elämää mitä me saamme elää. "Eurooppa oli meidän Amerikkamme".

Tiranan sydän on todella vaikuttava ja vahva lukukokemus.

Helmet-lukuhaaste: 48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän

Ilana Aalto: Paikka kaikelle

 Ilana Aalto: Paikka kaikelle

Atena 2017

Kansi Elina Warsta

Arvostelukappale kustantajalta

"Tänään meillä on varaa poistaa tavaroita ihan vain siksi, että emme enää halua niitä. Säilytettävien tavaroiden valitseminen esimerkiksi sillä perusteella, tuottaako tavara iloa on häpeilemättömän itsekeskeistä. Kysymys on oman aikamme kuva: missään muualla tai milloinkaan aikaisemmin laajoilla ihmisryhmillä ei ole ollut mahdollisuutta alkaa valikoida esineitään pelkästään sillä kriteerillä ilahduttavatko ne."

Olen jo jonkun aikaa seurannut enemmän ja vähemmän kiinnostuneena maailmalla suureen suosioon johtanutta KonMari ilmiötä, ja lukenut Marie Kondon järjestämisoppaat. Ilmiö on luonut esimerkiksi Facebookiin monia järjestelyyn keskittyviä keskusteluryhmiä joita olen myös sivusilmällä kiinnostuneena seurannut. Tavaran vähentäminen ja kodin pirskahteleminen ovat nyt asioita joihin monet pyrkivät. Vaatteita pystyviikataan, kuivamuonakaappeja koodataan väreittäin ja jokaisen esineen olemusta kyseenalaistetaan. Tavara on painolasti josta halutaan nyt eroon, ja hyväntekeväisyysjärjestöt ovat pulassa ovista ja ikkunoista pursuavista lahjoituksista. Tavarasta halutaan eroon nopeasti ja ihmisten kotien tavarapaljous paljastuu oikeastaan vasta nyt kunnolla: monilla on yksinkertaisesti aivan liikaa tavaraa, ihan roinaakin, ja se ei meinaa mahtua oikein mihinkään.

Tämän seurauksena halusin ottaa lukuun vähän aikaa sitten ilmestyneen Ilana Aallon Paikka kaikelle kirjan, joka pohtii laajasti sitä mistä tavarapaljous oikein syntyy, millainen suhteemme tavaraan on ja miksi siitä kaikesta tavarasta halutaan nyt (jopa vimmaisesti) eroon. Aalto on itse ammattijärjestäjä, mutta tämä kirja ei ole järjestelyopas. Heti kirjan alussa Aalto nimittäin tuo julki sen, että mikäli sotku ei haittaa, se ei haittaa. Kaikkien ei tarvitse pyrkiä täydelliseen järjestykseen tai minimalistiin, mutta suhdetta tavaraoihin ja etenkin niiden hankintaan olisi hyvä pohtia miettimään. Miksi kodissasi on juuri ne tavarat mitä siellä tällä hetkellä on? Säilytätkö niitä itseäsi vai muita varten? Yletön tavaran haaliminen rasittaa maapalloa sen lisäksi että ihmiset rakentavat yhä isompia koteja jotta tavarat mahtuisivat niihin. Koti on pian tavaroita eikä ihmisiä varten.

Valehtelisin jos väittäisin ettei KonMari -ilmiö ole saanut miettimään omaa suhdettani tavaroihin. Paikka kaikelle saa pohtimaan sitä vielä enemmän, sillä mitä enemmän tavaraa sitä enemmän on siivottavaakin. Ja mihin ihminen lopulta tarvitsee niin paljon kaikkea? Ja ennen kaikkea: tekeekö tavaramäärä onnelliseksi?

En kuitenkaan voisi elää minimalistisesti. Se ei kuvasta minua millään tavalla. Minulle kodin lämpö on yksi tärkeimmistä asioista, ja esimerkiksi kynttilöillä, kirjoilla ja tekstiileillä sellainen on mahdollista luoda. Siis juuri niillä asioilla mitä monet kavahtavat nykyään. Sen sijaan en ole koriste-esine ihminen (ellei sillä ole suurta tunnearvoa), enkä osta uutta ennen kuin vanha on rikki tai loppunut. Tykkään että tavaroilla on oma paikkansa, ja silti perheen kaksivuotias tekee kaikkensa ettei niin pääse tapahtumaan. Mutta sehän on sitä elämää!

Aalto pohtii mielestäni varsin laajasti tavaratulvan paljoutta nykykodeissa sekä suhdettamme tavaroihin käyttäen apunaan myös paljon lähdeaineistoa. Tykästyin kovasti tyyliin, jossa jokainen uusi luku oli nimetty aina yhden kodin huoneen mukaan. Jokaisen huoneen myötä ymmärtää niihin liitetyn historian ja kulttuurisen vaikutuksen. Esimerkiksi ennen keittiö haluttiin pitää erillään ja jopa piilossa, vastaavasti nyt keittiö halutaan tuoda keskelle perheen arkea niin että jokainen voi osallistua ruuanlaittoon. Aalto pohtii asioita niin ammattijärjestäjän kuin kulttuurihistorioitsijan näkökulmasta, ja teos onkin erittäin hyvää vastapainoa nyt kun viime aikoina on ilmestynyt lukuisia nimenomaan järjestelyyn liittyviä oppaita. Paikkansa on myös tällaiselle teokselle, joka saa pohtimaan miksi tarvitsemme järjestelyoppaita ylipäätään.

John Williams: Augustus

 John Williams: Augustus

Bazar 2017

Johdanto Daniel Mendelsohn

Suomennos Ilkka Rekiaro

Englanninkielinen alkuteos Augustus, 1971

Arvostelukappale kustantajalta

John Williams on tehnyt vaikutuksen kirjoillaan Stoner sekä Butcher's Crossing, joten ei kauaa tarvinnut pohtia Augustuksen ilmestymistä omalle lukulistalle. Williams on eittämättä erittäin monipuolinen kirjailija, sillä hänen kolme suomennettua teostaan ovat jokainen aivan erilaisista maailmoista. Augustus on kirjailijan viimeiseksi jäänyt teos joka kertoo Rooman valtakunnan perustajasta ja ensimmäisestä keisarista. Ei mikään helppo aihe, mutta sitäkin mielenkiintoisempi. Kirja koostuu kuvitteellisista kirjeistä, päiväkirjamerkinnöistä sekä muistelmapätkistä, mitkä tuovat lukijan lähelle Gaius Octaviuksen, tulevan keisari Augustuksen elämää.

Myönnän kuitenkin auliisti, että kirjan alku sai luku-urakan takkuamaan alkumetreillä. Olin jopa hieman kauhuissani kun mietin että näinkö Williams saa minut nyt pettymään. Ensimmäinen osa yllätti pienoisella pitkäveteisyydellään, alati vaihtuvilla vaikeasti muistettavilla henkilöiden nimillä, vuosilla sekä tapahtumapaikoilla. Toisen osan myötä tarinan suunta hieman muuttui, se sai syvempää otetta kun Octaviuksen tytär Julia, Pikku Rooma, saa äänen omien päiväkirjasivujensa kautta. Tässä kohtaa sain tarinasta kiinni, ja kun kolmas osa koitti ja itse keisari saa puheenvuoron, koin sen hetken kun ymmärsin jälleen kuinka hieno kirjailija Williams on. Hänen havaintonsa ihmiselämän vääjäämättömästä lopusta, viimeisistä hetkistä ja keisarin inhimillistämisestä tekevät enemmän kuin vaikutuksen: se on lähes nerokasta ja lumoavaa luettavaa.

"Olen päätynyt ajattelemaan, että jokaisen ihmisen elämässä tulee varhain tai myöhään vastaan hetki, jolloin hän tietää yli kaiken muun ymmärryksensä ja riippumatta siitä, kykeneekö hän ilmaisemaan tietämyksensä, sen kauhistuttavan tosiasian, että hän on yksin ja erillinen ja ettei hän voi olla mikään muu kuin se poloinen joka hän on."

Siinä kohtaa kun omat ajatukset olivat vielä vaikutuksesta sekaisin, luin lopuksi kirjan alussa olevan johdannon Daniel Mendelsohnilta, joka asettaa ne vielä irrallaan leijuvat ajatukset ja sanat lopulta oikeille paikoilleen. Augustus on lopulta yhtä erilainen kuin samanlainen Stonerin ja Butcher's Crossingin kanssa: kun ihmiseltä vähitellen riisutaan se prosessi jossa "se mitä olisit itse voinut tehdä" niin että jäljelle jää vain se mitä hän todella teki - toisin sanoen se vähä, mikä on hänen aitoa minäänsä."  Jokainen meistä kohtaa lopussa itsensä, oli takana kuinka mahtava elämä tahansa.

Vaikka kirjan lukeminen lopulta otti melkoisen ajan, olen onnellinen että en lopettanut kesken. Augustus toden totta palkitsee lopussa lukijansa, ja Williams pitää paikkansa upeiden kirjailijoiden joukossa. Williamsin tapa havannoida ihmisyyttä ja elämää vaikuttaa kerta toisensa jälkeen.



Helmet-lukuhaaste: 6. Kirjassa on monta kertojaa