Rosamund Lupton: Hiljaisuuteen hävinneet

Rosamund Lupton: Hiljaisuuteen hävinneet
Gummerus 2016

Suomennos Outi Järvinen

Englanninkielinen alkuteos The Quality of Silence

E-kirja
Arvostelukappale kustantajalta

Pitkästä aikaa kirja, jonka olisin halunnut jättää kesken. Ja olisinkin, ellen olisi erikseen pyytänyt kirjaa luettavakseni. Olen aiemmin lukenut Luptonilta kirjat Mitä jäljelle jää ja Sisar joista muistan varsinkin ensimmäiseksi mainitusta pitäneeni kovasti. Siksi Hiljaisuuteen hävinneet olikin todella suuri pettymys.

Kymmenvuotias kuuro Ruby matkustaa äitinsä Yasminen kanssa Alaskaan etsimään Rubyn kadonnutta isää Mattia. Matt on lähtenyt Alaskaan luontokuvaamaan eläimiä, mutta kylä johon hän on majoittunut, on palanut maan tasalle. Kaikki yrittävät sanoa poliisia myöten että eloonjääneitä ei ole, lisäksi Mattin vihkisormus sekä puhelin on löydetty kylästä jäännösten keskeltä. Toivoa ei ole.

Yasmine on kuitenkin vuorenvarma että Matt on elossa, samoin Ruby. Poliisi ei suostu uskomaan heitä, joten Yasmine päättää toimia yksin. Hän aikoo tyttärensä kanssa päästä tuohon pieneen alaskalaiseen kylään etsimään Mattia keinolla millä hyvänsä, ja näin rekkamatka Alaskan halki saa alkunsa.

Kirjaa kuvataan ja markkinoidaan hyytäväksi trilleriksi. Ja koukuttavaksi sellaiseksi. Minä en kokenut kirjaa niin, sillä tarina ei tuntunut missään vaiheessa lähtevän lentoon. Jännittävintä (ja parasta) kirjassa oli Alaska, se on niin kertakaikkisen armoton pientä ihmistä kohtaan että sitä voi olla vaikea käsittää. Äidin ja tyttären suhdetta oli paikoitellen kuvattu myös erittäin kauniisti.

Takkuilin ensimmäisten sadan sivun kanssa useita päiviä. Jaksoin vain ihmetellä miten jaksan kirjan lukea loppuun. Sivutolkulla rekan kyydissä matkustamista, ja vasta lopussa alkoi tapahtua. Ei minulle koukuttavan trillerin ominaispiirteitä. Oli myös muutamia asioita jotka lopulta ärsyttivät kirjassa suunnattomasti. Yksikin juonenkäänne oli niin epäuskottava että se alkoi vaikuttaa pahasti lukukokemukseen: jos ei ole koskaan ennen ajanut rekkaa, kuinka mahdollista on ykskaks keskellä armottomia Alaskan jäisiä teitä hypätä puikkoihin ja lähteä ajamaan? Ja tiedättehän, kun jokin asia alkaa kirjassa ärsyttämään, niin siitä ei tahdo päästä yli millään.

Aina joskus kohdalle osuu totaalisia huteja, ja Hiljaisuuteen hävinneet oli minulle sitä. Vaikka lukukokemus ei ollut mieleen minulle, löytyy positiivisempiakin arvioita esimerkiksi Leena Lumilta, Kaisa Reetalta ja Annikalta.

Blake Crouch: Wayward Pines - Viimeinen kaupunki

Blake Crouch: Wayward Pines - Viimeinen kaupunki
Tammi 2016
Suomennos Ilkka Rekiaro
Kansi iStockphoto

Englanninkielinen alkuteos The Last Town, 2014

Arvostelukappale kustantajalta

"Me olemme lajimme viimeiset, siirtokunta 2000-luvun alusta. 

Asumme muinaisen Idahon vuorilla kaupungissa nimeltä Wayward Pines. 

Koordinaattimme ovat 44 astetta 13 minuuttia 0 sekuntia pohjoista leveyttä ja 114 astetta 56 minuuttia 16 sekuntia läntistä leveyttä. 

Onko siellä ketään?"

Wayward Pinesin tarina on tullut päätökseensä tällä trilogian viimeisellä kirjalla. Kun aloitin viime vuonna lukemaan sarjaa, en olisi osannut arvata kuinka koukkuun tähän jään. En halunnut arvioissani paljastaa kirjan juonesta mitään, koska kirjan jännitys ja kaameus perustuu juuri siihen, ettei tiedä etukäteen mitään. Crouchin luoma maailma on kertakaikkiaan niin erikoinen ja karmea että se pitää kokea itse.

Tämän mystisen ja painajaismaisen pienen pikkukaupungin tarina alkaa kuitenkin olla lopussa, kun salaisen palvelun agentti Ethan Burke kertoo sen asukkaille millainen totuus kaupungin ympärille kätkeytyy. Kun totuus lopulta selviää, jää ilmaan kysymys, olisiko ollut parempi jos elämä olisi jatkunut valheessa mutta turvassa. Totuus on nimittäin katkeran raaka.

Luin kirjan päivässä. Kirjaa on mahdotonta laskea käsistä kun sen aloittaa. Sivujen käydessä vähiin mietin väkisinkin kuinka Crouch päättää tämän kaiken. Tarina ei lupaa mitään hyvää ja epätoivo valtaa lukijankin. Crouch kuitenkin tarjoilee vielä viimeisen yllätyksensä ja lopettaa tarinan tyylillä. Täydellisen kutkuttava lopetus. 

Koko trilogia on ollut melkoinen tykitys ja adrenaliiniryöppy näin lukijan näkökulmasta. Välillä on tullut henkeä pidätellen miettineeksi että mitä seuraavaksi tapahtuu, miten ihmeessä tästä kaikesta voi edes selvitä, vain huomatakseen että Crouchilla on koko ajan tarjota yllätyksiä ja hurjia juonenkäänteitä lukijan päänmenoksi. Koukuttava, jännittävä ja karmea. Sitä kaikkea on Wayward Pines -trilogia. 

Kirjan ovat lukeneet myös Annika ja Krista.

Blake Crouch: Wayward Pines - Ei pakotietä

Blake Crouch: Wayward Pines

Tammi 2015

Suomennos Ilkka Rekiaro

Englanninkielinen alkuteos Pines, 2012

Arvostelukappale kustantajalta

Tervetuloa Wayward Pinesille, keskelle amerikkalaista idylliä, keskelle kaupunkia jossa on jotain outoa, keskelle pahinta painajaista.

Ethan Burke, salaisen palvelun agentti, herää joenvarresta kaupungista nimeltä Wayward Pines. Hänet on lähetetty etsimään kadonneita kollegojaan mutta joutuu kesken matkanteon rajuun kolariin. Kolarista kipeänä hän huomaa myös että kaikki hänen tavaransa ovat kadonneet. Sekaisin ja askel epävakaana hän yrittää saada tilanteestaan selkoa, mutta kukaan ei tunnu uskovan kuka hän on. Hänellä ei ole lompakkoa, kännykkää, virkamerkkiä eikä hän saa ketään kiinni kaupungin ulkopuolelta.

Kaupungissa ja sen asukkaissa on jotain karmivaa, ja kun outo sattumus seuraa toinen toistaan, on Ethan varma että jokin on pahasti vialla. Lisää ongelmia syntyy, kun selviää ettei kaupungista ole reittiä ulos, vaan jokainen tie vie sinne takaisin. Selvää on, ettei idyllinen kaupunki ole sitä miltä se näyttää. Tämä on Ethan Burken pahin painajainen.

Wayward Pines on äärimmäisen koukuttava, pelottava ja ahdistava. Miltä tuntuisi herätä jonain päivänä paikasta josta ei pääse pois, missä ei saa yhteyttä ulkomaailmaan ja missä linnunlaulukin tulee pienistä kaiuttimista? Painajaismaista. Varsinkin, kun ei tiedä mistä on kyse.

Wayward Pinesin juonesta ei voi kertoa oikeastaan enempää paljastamatta siitä liikaa. Kirjailijan jälkisanoista selviää, että Wayward Pines-trilogia on saanut alkunsa Crouchin lapsuudessa syvästi vaikuttaneesta Twin Peaksista. Ilman tuota sarjaa ei olisi Wayward Pinesiakaan. Kirjassa on siis rajoja venyttävää yliluonnollisuutta, joka ei kuitenkaan tuntunut liian oudolta.

Kyseessä on siis trilogia, ja tämä on sarjan avaus. Seuraava osa, Salaisuus, ilmestyy elokuussa, enkä malttaisi odottaa! Minut Wayward Pines nimittäin koukutti kaikessa kammottavuudessaan niin, että jään odottamaan jatko-osia ja seuraamaan pian televiosta nähtävää tv-sarjaa. Tv-sarjan maailman ensi-ilta on 14.5 klo 21.55 FOX-kanavalla.

Dekkariviikko! Katarina Wennstam: Tahra

Katarina Wennstam: Tahra

Otava 2011

Suomennos Laura Beck

Ruotsinkielinen alkuteos Smuts

Tällä viikolla (9.-15.6.2014) vietetään ensimmäistä kertaa valtakunnallista dekkariviikkoa, jossa viikon aikana kirjakaupoissa nostetaan esille dekkareita. Lisää dekkariviikosta voit lukea tästä Kirjakauppaliiton tiedotteesta. Dekkarit ovat suosittu genre, ja erityisen hyvin dekkarit sopivat kesään, joten dekkariviikon ajankohta on mitä parhain. 

 

Dekkariviikosta innostuneena päätin minäkin osallistua tempaukseen, ja siirryin heti oman kirjahyllyn pariin tutkimaan josko sieltä löytyisi lukemattomia dekkareita. Kyllähän sieltä heti löytyi yksi johon tarttua, saanhan samalla myös lukemattomia pinoja pienemmäksi! En ole koskaan aikaisemmin ollut dekkareiden ystävä, kunnes blogimaailmaan siirryttyäni uskaltauduin mukavuusalueeni ulkopuolelle, ja täytyy sanoa että olen viihtynyt! Mistäköhän aikaisempi ennakkoluulo? Olen tosin lukenut todella hyviä dekkareita ja nostaisinkin esille viimeisimmän lukemani Erik Axl Sundin Varistytön, Karin Slaughterin Will Trent -sarjan sekä kotimaisen Vera Valan Arianna de Bellis -sarjan. Näiden kirjailijoiden dekkarit ovat olleet laatua, Varistyttö oli kyllä melkoinen trilogian aloitus! 

 

Dekkarit tuntuvat olevan sellainen genre, että se iskee hyvin moneen, sillä tiedän monia ihmisiä jotka eivät muuten lue juuri koskaan mitään, mutta heidän kirjahyllyistään löytyy aina kuitenkin muutama dekkari. Dekkarit tuntuvat sopivan siis kaikille. Minä aloitin dekkariviikon lukemalla Katarina Wennstamin Tahran, joka minulla on jo tovin odottanut omassa hyllyssäni.

Jonas Wahl on perheenisä ja menestynyt asianajaja, jolla on kaunis vaimo, fiksut lapset ja luksustalo. Jonas on lisäksi hyvännäköinen, ja nauttii nousukiidossa olevasta urastaan, ja hänet tunnetaan parhaiten kaltoin kohdeltujen naisten puolustajana. Jonasta pyydetään televisioon kommentoimaan kohuttua ihmiskauppaa ja bordellitoimintaa, minkä tietää olevan lähtölaskenta kaikelle.

Jonaksen perheeseen kuuluu kaunis, fiksu ja menestyvä vaimo Rebecca, joka kirja alussa vaikuttaa mukavalta. Loppua kohden inho Rebeccaa kohtaan kasvaa, sillä hän on valmis tekemään mitä vain, jotta ei joutuisi luopumaan talostaan ja sen kauniista tavaroista. Lapset Emma ja Oliver aistivat vanhempiensa välisen jännitteen, mutta Emmalla on kiire poikakuvioiden kanssa teiniksi kasvamisen ohessa, ja Oliver suhtautuu intohimoisesti jalkapalloon. Sekä Jonas että Rebecca tuntuivat hyvin vastenmielisiltä henkilöiltä. Ja kuinka jälleen kerran käy taas ilmi, että niiden hulppeiden talojen julkisivujen toisella puolen totuus on jotain aivan muuta..

Kirjan pääaiheita ovat prostituutio, ihmiskauppa ja tätä kaikkea pyörittävät miehet. Ei mikään kevyt juttu ollenkaan. Tahraa ei voi hirveästi luonnehtia dekkariksi, ehkä enemmän trillerimäiseksi, kun totuus alkaa paljastua. Ennen kaikkea koin kirjan hyvin kantaaottavaksi, yhteiskunnalliseksi ja feministiseksi, jossa tuntui jokainen mies olevan kauhea hirviö. Mutta onhan aihe todella vakava ja tätä kauheutta tapahtuu koko ajan.

 

Luin kirjan nopeasti, mutta koin usein kirjan aikana suoranaisia pahanolon tunteita, sillä sen maailma on niin rankka, eikä Wennstam silottele mitään. Toisaalta aihe myös kiukututtaa, miten asiat voivat olla näin! Wennstam kirjoittaa tiukasti ja napakasti tuoden seksinoston epäkohdat esiin:

"Madeleine Edwarsin mukaan seksinostajat ovat ruotsalaisen oikeusjärjestelmän hellimmin kohdeltuja rikollisia. On epätavallista että heidät tuomitaan jos he kieltävät rikoksensa. Seksinostajat ovat niitä harvoja rikollisia, joihin tuomarit ja lautamiehet todella voivat samastua, tunnollisia kansalaisia jotka eivät ikinä syyllistyisi mihinkään sen pahempaan kuin ylinopeuteen tai ehkä veronkiertoon. Niin, ja prostituoitujen luona käymiseen. "

Vaikka kyse on kauheasta ja vakavasta aiheesta joka on syytä nostaakin esille, ei kirja kuitenkaan ollut niin hyvä kuin odotin.