Eva Weaver: Jacobin takki

Eva Weaver: Jacobin takki
WSOY 2015

Suomennos Anna Lönnroth
Englanninkielinen alkuteos The Puppet Boy of Warsaw

Kirjastosta lainattu

"Ilman takkia ei olisi käynyt niin kuin kävi. Ensin se oli vain todistaja, musta villakankainen takki, kuusi nappia rivissä. Mutta sitten siitä tulikin taskutakki - ja samalla rikostoveri."

Kaikki alkaa mustasta villakangastakista, joka teetetään isoisälle vuonna 1938 Varsovassa. Taidokas räätäli valmistaa takin huikaisevilla yksityiskohdilla, jonka salaisiin taskuihin ja lokeroihin myöhemmin sujahtaa koko maailma. Takki ehtii olla isoisän päällä vapaudessa vain vuoden, kun juutalaiset kerätään asumaan ghettoihin. Tuolloin pieni Mika -poika perii takin itsellensä, ja takki onkin valtavan kokoinen pienen pojan päällä.

Isoisän takin kätköistä löytyy käsinukkeja, joiden parissa Mika alkaa pian puuhata. Hän valmistaa gheton kurjuudessa lisää nukkeja ja ryhtyy pitämään esityksiä naapureidensa ja ennen kaikkea pienten lasten iloksi. Elämässä ei ole paljoa ilon aihetta, mutta ainakin hetkeksi nälkä unohtuu kaikilta, kun Mika pistää nukketeatterin pystyyn.

Merkittävä käännekohta Mikan ja monen muun elämässä tapahtuu, kun Mika vastoin tahtoaan joutuu esiintymään nukkejensa kanssa saksalaissotilaille. Häntä inhottaa yli kaiken esiintyä noille julmille miehille jotka tekevät heidän kaikkien elämästä julmaa ja kurjaa, mutta esiintymispaikka tarjoaa kuitenkin yllättävän keinon kuljettaa lapsia turvaan ghetosta. Pian Mikan takki saa entistä suuremman merkityksen, sillä kyseessä ei ole enää mikä tahansa takki.

"Miten paljon isoisän takki olikaan nähnyt: ensin se oli suojannut lapsia, joiden sydän oli tikittänyt nopeasti kuin jäniksenpojan, ja nyt se suojasi aseiden kylmää terästä. Mutta mitä ikinä kannoinkin, nuket olivat todistajani, uskottuni ja toverini tässä elämän ja kuoleman leikissä."

Samalla kun Mika tekee hengenvaarallista pelastustyötä ja esiintyy saksalaissotilaille, saa hän oudolla tavalla yhdestä sotilaasta itselleen jonkinlaisen tuttavan, vaikka Mika ei niin välittäisi. Sotilas, Max, puhuu omasta pojastaan ja antaa Mikalle esiintymispalkkiona ruokaa. Kun karmaisevat kuljetukset karjavaunuilla alkavat, pelastaa Max Mikan perheen kuolemanleiriltä. Kun saksalaisten sotaonni kääntyy, ovat he pian itse matkalla kyseisissä karjavaunuissa Siperian työleireille, joista harva palaa koskaan. Mikan ja Maxin tarinat kietoutuvat lopulta yhteen.

Vaikka Jacobin takin lukemisesta on jo tovi aikaa, yllättäen huomaan muistavani kirjan hyvin. Toisesta maailmansodasta kirjoitetaan paljon, ja uusia romaaneja ilmestyy usein. Olen lukenut holokaustiin liittyviä kirjoja paljon, eivätkä läheskään kaikki yllä vakuuttamaan ja nousemaan erityisen korkealle lukukokemuksessa. Jacobin takissa kuitenkin oli sitä pientä jotain. Vähän erilaista.

Juutalaisten kohtalo jaksaa aina järkyttää, tarinoista ja kohtaloista ei pääse yli. Ja silti sitä taas lukee jotain uutta yhtä järkyttävää ja yrittää ymmärtää kaiken sen kauhun, nälän ja pienten lasten hädän... Kaikkien hädän. Mikan tarina on juutalaisvainoista eri näkökulmasta kerrottu, ja ehkä siksikin lähtökohtaisesti kiinnostuin lukemastani enemmän.

Mielenkiintoisinta kirjassa oli kuitenkin se asetelma, että lopulta myös saksalaissotilas joutui tilille teoistaan. Max joutuu kokemaan itse samoja kauhuja kuin mitä on juutalaisille aiheuttanut, ja lopulta elämään niiden tekojensa kanssa loppuelämänsä. Eikä menneisyys jätä häntä rauhaan.


"Max rakasti pojantytärtään valtavasti, mutta hän oli tukehtua niin suureen määrään elämää. Hänen pikku Maransa juoksenteli kikattaen, mutta ghetossa samanlaista elinvoimaa pursuilevat Marat oli liiskattu kuin madot, ja kirkas liekki sammutettu yhdellä puhalluksella. Nuo lapset vainosivat häntä."

Jacobin takki onnistui siis yllättämään mieleenpainuvuudellaan. Se myös kosketti, vaikka kirjan loppupuolen tunnelma pääsikin notkahtamaan. 

Marceline Loridan-Ivens: Isä, et koskaan palannut - Minun keskitysleiritarinani

Marceline Loridan-Ivens: Isä, et koskaan palannut - Minun keskitysleiritarinani

Gummerus 2016

Suomennos Marja Luoma

Ranskankielinen alkuteos Et tu n'es pas revenu, 2015

Arvostelukappale kustantajalta

"Sinä ehkä selviät, koska olet nuori, minä en palaa koskaan." Ennustuksesi on syöpynyt minuun yhtä rajun lähtemättömästi kuin vankinumero 78750, joka tatuoitiin vasempaan käsivarteeni pari viikkoa myöhemmin."

Keväällä 1944 viisitoistavuotiaan Marcelinen lapsuus loppuu täysin ja peruuttamattomasti. Marceline joutuu isänsä kanssa junaan, jonka päämääränä ovat kammottavat Aushwitzin ja Birkenaun keskitysleirit. Isä ja tytär erotetaan toisistaan, isä joutuu Aushwitziin ja Marceline Birkenauhun. He näkevät vielä kerran, mutta isän ennustus junamatkalla käy toteen vaikka Marceline ei suostunutkaan asiaan tuolloin uskomaan.

Seitsemänkymmentävuotta myöhemmin Marceline kirjoittaa isälleen ja avaa auki haavat. Hän kertoo mitä leirillä tapahtui, mitä niiden jälkeen, ja millainen ihminen hänestä lopulta tuli. Leirien tapahtumia on mahdoton unohtaa, ja niitä asioita Marceline kantaa mukanaan ikuisesti. Eikä kaipuu isästä lopu koskaan.

Loridan-Ivens kirjoittaa kokemuksistaan keskitysleirillä tarkasti ja viiltävästi, mutta ei sorru mässäilemään kauhulla. Olen lukenut paljon kirjoja liittyen holokaustiin, enkä osaa vieläkään lukea yhtäkään keskitysleirikertomusta liikuttumatta. Sivuttiin kauhukokemuksia sitten ohimennen tai yksityiskohtaisesti, en koskaan lakkaa suremasta sitä mitä miljoonat viattomat ihmiset ovat joutuneet kokemaan.

Loridan-Ivensin kohtalo ei tee poikkeusta keskitysleirikokemuksissa. Vaikka hän selviää, on hän joutunut nuorena kokemaan sellaisia kauhuja joita harva ihminen voi koskaan ymmärtää. Ja hän menetti rakkaan isänsä, palaten kuin muukalaisena perheensä pariin. Keskitysleiritarinat eivät ole koskaan mukavaa luettavaa, mutta ne ovat tärkeitä. Emme koskaan saa unohtaa tai painaa villaisella tuota synkkää ajanjaksoa historiassa.

Kirja on omaelämäkerrallinen, mutta se on ollut kirjoittajalle varmasti myös lopullinen surutyön päätös vanhuudenpäivillä. Loridan-Ivens kirjoittaa suoraan isällensä, ja tekstistä paistaa paikoitellen läpi huono omatunto siitä että juuri tytär palasi, ei isä. Vaikka eloonjäämisvietti leirillä oli vahva, alkoi se rakoilla vapautumisen jälkeen. Hän kuitenkin meni naimisiin kahdesti ja loi uraa arvostettuna dokumentaristina.

Isä, et koskaan palannut ilmestyi suomeksi vainojen uhrien muistopäivänä, 27.1. Loridan-Ivens (s.1928) on César-palkittu ranskalainen dokumentaristi, ja on kirjoittanut kirjan yhdessä ranskalaistoimittaja Judith Perrignonin kanssa. Ranskalainen kirjallisuuslehti Lire valitsi kirjan vuoden 2015 parhaaksi elämäkerraksi, ja sille myönnettiin Jean-Jacques Rousseau -palkinto parhaasta omaelämäkerrasta vuonna 2015.

Kirjan on lukenut myös Leena Lumi.

Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkan väriset silmät

Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkan väriset silmät

Schildts & Söderströms 2013

Suomennos Virpi Vainikainen

Kansi Emma Strömberg
Englanninkielinen alkuteos The Hare with Amber Eyes. A Hidden Inheritance, 2010

Oma ostos 

Tuskin koskaan on ollut tällaista tilannetta, että luen yhden huikean kirjan jälkeen perään heti toisen. Ja jo näin alkuvuodesta! Tässähän alkaa ihan rima nousta luettavien kohdalla huikean korkealle.

Jänis jolla on meripihkan väriset silmät on ollut kirja jonka olen pidemmän aikaa halunnut lukea. Se on kerännyt ihastuneita arvioita muilta kirjabloggaajilta, ja kun löysin kirjan viime syksyn kirjamessuilta neljän euron hintaan, ei asiaa tarvinnut kauaa pohtia. Viime vuoden puolella en enää ehtinyt kirjaan tarttua, mutta nyt ehdin. Ja kuinka täydellinen lukuhetki kirjan parissa onkaan ollut.

Edmund de Waal perii isoenoltaan kokoelman japanilaisia taide-esineitä, netsukeja. 264 kappaletta puisia ja norsunluisia figuureja, jotka ovat niin pienia että mahtuvat helposti taskuun. Netsuket kiehtovat de Waalia sen verran, että hän päättää selvittää niiden tarinan: mistä ne ovat tulleet, kuka niitä on pidellyt ja miten kokoelma on säilynyt hänen suvussaan aina 1800-luvulta tähän päivään saakka.

Netsuket vievät de Waalin ja lukijan lopulta aivan uskomattomalle historialliselle matkalle, jonka aikana ei voi kuin ihastella, hämmästellä, järkyttyä ja elää mukana. Netsukeiden tarina avaa de Waalin äidinpuoleisen suvun viiden sukupolven mittaisen tarinan, joka kulkee Odessasta Pariisiin, Wieniin ja lopulta Tokioon. Ja juuri Wienissä olin tarinan lumoissa täysin.

Rakastan historiallisia romaaneja, mutta kun lukiessa ymmärtää tekstin olevan faktaa, että tämä kaikki on oikeasti ja todella tapahtunut, se nostaa kaiken aivan uudelle tasolle. On suorastaan hengästyttävää ajatella mitä kaikkea voi omista juuristaan saada selville kun niitä alkaa tutkimaan. Tosin, de Waalin tutkimukset veivät pari vuotta ja rohkenen väittää, että kun kyse on rikkaasta mahtisuvusta, on tiedonsaaminen hieman erilaista.

Kirjan luettuani mietin, voiko hienompaa sukukronikkaa ollakaan. Kaikesta kamaluudesta huolimatta. Vaikka juutalaisvainojen myötä kaikki menetettiin ja aloitettiin alusta, säilyvät tarinat aina muistoissa. Ja juuri ne ovat niitä rikkauksia joita kukaan ei voi viedä pois. Silti on surullista, kuinka yksi kauhea ihminen pystyi tuhoamaan niin paljon, pyyhkimään koko suvun olemassaolon ja omaisuuden tuosta noin vain pois. Eläydyin vahvasti siihen hetkeen, kun natsit tulivat ja alkoivat tuhota ja varastaa kaiken de Waalin suvun palatsista. Kuinka kauhealta se on voinutkaan tuntua, kun joutuu katsomaan sellaista. Ja lopulta, kuinka omasta kodista häädetään, ja sen asuttavat tuntemattomat. Kaikki on menetetty.

Jänis jolla on meripihkanväriset silmät on upeaa luettavaa. Se on historiaa rakastaville, se on taiteen ystäville. Se on huikea katsaus yhden mahtisuvun historiaan, mistä kaikki alkoi ja miten kaikki tapahtui. Se on huikea tarina netsukeista, jotka selvisivät siitä kaikesta myllerryksestä, mitä historiaan mahtui. Netsukeiden selviytyminen tähän päivään saakka on ihme, se on asia jonka äärellä väkisinkin liikuttuu. Tarina on kuin elokuvasta, vaikka kaikki on totta. En voi kuin lämpimästi suositella tätä mieleenpainuvaa kirjaa. Ihastuin tähän kirjaan täysin.

Carolyn Ann Lee - Anne Frank 1929-1945

 

Anne Frankin päiväkirjalla on ollut suuri vaikutus elämässäni sen jälkeen kun tartuin siihen ensimmäisen kerran ala-asteikäisenä. Nuori tyttö, juutalaisviha, toinen maailmansota, natsihallinto ja keskitysleirit. Kaikki tämä oli totta ja pisti nuoren tytön pohtimaan elämän julmuutta. Tämän jälkeen olen lukenut Annen päiväkirjaa usein vuosien saatossa ja myöhemmin tutustuin myös Melissa Mullerin kirjoittamaan "Anne Frank -päiväkirjan salaiset sivut" - elämänkertaan, joka avasi Annen persoonaa, taustaa ja elämää vielä enemmän, kuin mitä Annen päiväkirja.

Carol Ann Leen teos kertoo niin ikään Annesta, mutta tässä mennään taas hieman pintaa syvemmälle, ja oiotaan joitakin väärinkäsityksiä joita vuosikymmenien saatossa Annen ja hänen perheensä elämästä on esiintynyt. Ei esimerkiksi ole täysin totta, että juuri Annen isä Otto Frank olisi poistanut päiväkirjasta otteita mm. äidin ja tyttären välisestä suhteesta tai teinitytön orastavasta seksuaalisuudesta. Anne teki tämän itse salaisen siiven aikana, kun hän kirjoitti päiväkirjaansa uuteen muotoon ajatuksena julkaista se sodan päättymisen jälkeen.

Kuka paljasti salaisen siiven asukkaat natseille, on ikuinen arvoitus, mutta kirjailija näyttää päässeen hyvin ilmiantajan jäljille muita historoitsijoita paremmin, vaikka teoksessa asiaa käsitelläänkin suhteellisen vähän. Kaikki ilmiantoon liittyvät ihmiset ovat kuitenkin jo kuolleet, ja lopullista päätelmää ei voida tehdä vieläkään.

Annen sanat ja elämä veivät minut taas mukanaan ja ovat pitäneet minut muutaman päivän ajan vahvasti holokaustin ajassa. Annen asemaa kaikkien niiden kuolleiden juutalaisten äänenä on turha kiistää, vaikka useita muitakin ajan juutalaisten päiväkirjoja on julkaistu myöhemmin. Anne Frank pysyy tunnettuna nuorena tyttönä joka tunsi syvästi, kaipasi vapaata elämää, ja lopulta kuoli Bergen -Belsenin keskitysleirille vain muutamaa päivää ennen sen vapauttamista. Tunnettu hänestä tuli vasta kuolemansa jälkeen.

Kirja sai minut itkemään raivosta sisäisesti, niin vahvasti tunsin kuvaukset maanpäällisistä helveteistä, keskitysleireistä. Teoksessa on kerrottu kaunistelematta leirien oloja niiden suusta jotka sen kokivat, ja niiden, jotka olivat vapauttamassa leirejä.

" Brittisotilaat, jotka tulivat naisten leiriin Singtonin auton perässä, nousivat panssarivaunuistaan nähdäkseen omin silmin, pitivätkö heidän kuulemansa tarinat leirin kauheuksista paikkansa. He katsoivat piikkilanka-aidan taa ja jähmettyivät. Sitten he alkoivat oksennella."

Koin, että tämä teos pureutui syvemmälle Anne Frankin elämään kuin koskaan aikaisemmin, ja tiedän nyt nuoruuteni kinnostuksen kohteesta taas enemmän. Kirja ei mielestäni kuitenkaan keskity vain ja ainostaan Annen ympärille, vaan esimerkiksi Alankomaiden juutalaisten kokemuksista se antaa paljon tietoa, ja antaa äänen monille muillekin kuin vain Annen perheenjäsenille. En pystynyt laskemaan kirjaa käsistäni, vaikka tuntui että sydän pakahtui mitä enemmän luin.

Jossain vaiheessa ajattelin saavuttaneeni tietynlaisen "holokaustiähkyn", ja koin etten yksinkertaisesti kykene enää lukemaan aiheesta lisää. Kuinka voisin kuitenkaan olla lukematta tarinoita, joissa on oikean ihmisen ääni, ja jotka kaikessa karmeudessaan ovat täysin totta? Oli suorastaan hämmästyttävän järkyttävää lukea kirjailijan johdannosta, että "Britanniassa aivan äskettäin järjestetty kyselytutkimus osoitti, että 60 prosenttia kaikista alle 35- vuotiaista ei ole koskaan kuullut Auschwitzista".
Ei anneta holokaustiähkyn vaikuttaa meihin liiaksi, etteivät nämä tarinat unohdu seuraaviltakaan sukupolvilta.