Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen

Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen

Tammi 2017

Keltainen kirjasto

Suomennos Juha Mylläri

Kansi Jussi Kaakinen

Japaninkielinen alkuteos Kokkyo no Minami, Taiyo no Nishi

Englanniksi South of the Border, West of the Sun, ilmestyi 1992

Arvostelukappale kustantajalta

Hajime on perheensä ainoa lapsi, ja kärsii siitä koko lapsuusajan. Eläminen ilman sisarusta oli vajavaista, kunnes Hajime kohtaa toisen yhtä yksinäisen lapsen, Shimamoton. Heistä tulee läheiset ystävät, jotka puhuivat toisilleen kaikesta ja kuuntelevat iltapäivisin koulun jälkeen klassista musiikkia levyiltä. Läheisyys ja ymmärrys kasvaa rakkaudeksi - sellaiseksi mitä se voi 12-vuotiaana vastakkaista sukupuolta kohtaan olla. Hajimen perhe kuitenkin muuttaa toiseen kaupunkiin, ja he päätyvät eri yläkouluihin. Vielä hetken aikaa he tapaavat toisiaan kunnes tapaamiset jäävät, mutta Hajimen muistot Shimamotosta eivät haalistu vielä keski-iässäkään.

Murakami kirjoittaakin romaanin keski-ikäisen miehen perhe-elämän, kaipuun ja halun maailmasta. Siitä, missä kaikki on näennäisesti paremmin kuin hyvin, mutta joku tietty palanen elämästä puuttuu jotta voisi olla onnellinen kokonaan. Kun Shimamoto palaakin useiden vuosien jälkeen Hajimen elämään, on tämän mietittävä elääkö nostalgiassa vaiko tässä hetkessä.

Siinä missä Hajimella on elämässään ulkopuolisen silmin kaikki paremmin kuin hyvin; kaksi lasta, vaimo ja kaksi menestyvää ravintolaa, on Rajasta etelään, auringosta länteen minulle kaikinpuolin taitava romaani siitä jotain kuitenkin puuttuen. Siinä on Murakamille kirjasta toiseen tyypilliset toistot miesnäkökulmineen ja klassisen musiikiin kuunteluineen, ja se alkaa rehellisesti sanottuna jo väsyttämään.

Luin kirjaa lähes kuukauden verran, mikä on suhteettoman paljon ajateltuna kirjan sivumäärää. Murakamin tarina vain ei ottanut lähteäkseen, enkä osannut samaistua keski-ikäisen miehen elämäntilanteeseen. Tämä olikin ehkä suurin ongelmani kirjan suhteen ja huomaan, että minun on aika pitää taukoa Murakamin kanssa. IQ84 sekä Kafka rannalla -teoksien jälkeen Murakami ei ole onnistunut säväyttämään uudemman kerran, mikä on todella harmi. Murakami on kuitenkin ollut yksi lempikirjailijoistani kuten tämän blogin banneristakin voi tehdä johtopäätöksen.

Rajasta etelään, auringosta länteen ei valitettavasti ollut minulle lukukokemuksena vaikuttava vaikka sitä niin kovasti odotin. Me pidämme nyt herra Murakamin kanssa pienen tauon, ja palaamme kun hän kirjoittaa jälleen sitä ihanan vinksahtanutta maagisen realismin maailmaansa.

Helmet-lukuhaaste: 23. Käännöskirja

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

 Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Tammi 2017

Suomennos Arto Schroderus

Kannen sunnittelu Markko Taina

Kannen kuva iStockphoto

Englanninkielinen alkuteos A Little Life, 2015

Arvostelukappale kustantajalta

"Minun elämäni, niin hän ajattelee, minun elämäni. Mutta sen pidemmälle hän ei pysty ajattelemaan, ja hän jatkaa sanojen hokemista itsekseen - osaksi loitsuna, osaksi kirouksena, osaksi rauhoitteluna - ja ajautuu toiseen maailmaan, jossa hän käy silloin kun kipu on tällainen, siihen maailmaan, jonka hän tietää olevan aina omansa vieressä, mutta jota hän ei koskaan jälkeenpäin muista: minun elämäni."

Hanya Yanagiharan Pieni elämä on sivumäärältään kaikkea muuta kuin pieni, mutta kansien väliin todella mahtuu pieni elämä. Pieni elämä kertoo neljästä ystävyksestä jotka muuttavat New Yorkiin. Willem haluaa näyttelijäksi, JB taidemaalariksi ja Malcolm arkkitehdiksi. Porukan neljäs, Jude, on erittäin lahjakas mutta tämän kauhea menneisyys ei jätä tätä rauhaan. Juden menneisyys leijuukin nelikon ystävyyden yllä hiljaisena, kuitenkin vaikuttaen heihin kaikkiin. Tiedetään, että Jude ei halua puhua siitä. Tiedetään, että jotain kauheaa ja traumaattista on tapahtunut. Tiedetään, että vaikka Jude kuinka muuta esittää, hän ei ole päässyt siitä yli, sillä koko menneisyys vaikuttaa Juden tapaan katsoa maailmaa ja ennen kaikkea arvottaa itsensä.

Jude kärsii ajottain kovista kivuista, sillä hänen jalkansa ovat vahingoittuneet nuorempana, menneisyydessä. Juden liikuntarajoitteisuutta ei oteta juurikaan puheeksi, mutta jokainen ottaa sen huomioon. Jokainen tietää Juden kivut, ja iän myötä ne myös pahenevat. Tärkein Juden tuki on ystävä Willem, joka rakastaa Judea ja auttaa Judea yli Juden ymmärryskyvyn. Juden lapsuus ja nuoruus on tehnyt niin syvät jäljet tämän sieluun, ettei Jude pysty koko elämänsä aikana ymmärtämään omaa erityisyyttään, ylipäätään sitä että joku voisi häntä rakastaa. Tämä leimaa hänen jokaista suhdettaan.

Pieni elämä vie todella syvälle pimeään, ja välillä tuntuu kuin koko kirjan tarkoitus on vain särkeä lukijan sydän kerta toisensa jälkeen. Kirjan lukemisessa kesti melko kauan, sillä se kietoutui ympärille tiukasti antamatta armoa. Kuinka vähitellen Juden menneisyys paljastuu lukijalle, kuinka vuodet vierivät ja kuinka menneisyys on nykyisyydessä aina läsnä. Pieni elämä on todella koskettava, todella järkyttävä mutta paikoitellen kärsii pienestä epäuskottavuudesta. Pahuus on niin pahaa ja hahmona Jude (vaikka onkin luonnollisesti aivan rikki kokemastaan), ei loppua kohden tunnu enää uskottavalta eikä järkevältä. Kuinka ihminen toisensa jälkeen häntä rakastaa, auttaa häntä ja hän ei muuta tee kuin pakene, väistä ja vähättele itseään. Eikä anna rakastaa. Vuodesta toiseen. Se ei jotenkin tunnu lopussa enää todelliselta. Sitä on enää vaikea ymmärtää, kaikesta tapahtuneesta huolimatta.

Pieni elämä on runsas, ja romaanissa olisi voinut olla tiivistämisen varaa. Yanagihara on perusteellinen kertoja: hän kuvaa todella yksityiskohtaisesti ihmisten luonteenpiirteitä ja ominaisuuksia sekä tapahtumia, että ne alkavat välillä tuntumaan turhalta ylimääräiseltä selostamiselta. Mutta toisaalta se tarkkanäköisyys kiehtoo sillä parhaimmillaan kuvaukset ovat erittäin osuvia havaintoja ihmisyydestä. Perusteellisessa kerronnassa on myös se puoli, että lukijana jokaiseen henkilöön huomaamattaan kiintyy, ja käy niin että ikään kuin heidät jokaisen tuntee.

Pieni elämä tekee suuren vaikutuksen, ja jättää siihen kerta toisensa jälkeen särjettyyn sydämeen pienen jäljen. Lohduttomassa kertomuksessa on valon pilkahduksia, mutta liikaa Yanagihara ei niitä lukijalle anna. Vaikka Pieni elämä on pitkälti hyvin lohdutonta ja surullista luettavaa, joku taika siinä oli miksi kirjan maailmaan niin upposi. Ystävyys on yksi teoksen kulmakivistä, ja koko kirjan lukemisen ajan ajattelinkin vain mielessäni että "kunpa jokaisella ihmisellä olisi elämässään oma Willem."

Helmet-lukuhaaste: 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö

Alice Munro: Liian paljon onnea

 Alice Munro: Liian paljon onnea

Tammi 2010

Suomennos Kristiina Rikman

Kansi Markko Taina

Englanninkielinen alkuteos Too Much Happiness, 2009

Oma ostos

"Pitkän aikaa menneisyyden karistaa harteiltaan helposti ja jotenkin automaattisesti, kunnolla. Tapahtumat eivät katoa, ne vain muuttuvat merkityksettömiksi. Mutta sitten tulee käännekohta, jolloin kaikki se mikä on kertaalleen koettu ja tehty nousee pintaan tuoreena ja huomiota hakien, ja asioille pitäisi tehdä jotain, vaikka on selvä, ettei niille mahda mitään."

Alice Munron novellikokoelma oli minulle yllättävän iso pala haukattavaksi. Munro on kirjallisuuden Nobelin saanut kirjailija, johon olen vuosia ajatellut tutustua. "Ongelmaksi" on muodostunut kuitenkin lievä kammoni juuri novelleja kohtaan. Jo kesällä ajattelin karistaa ennakkoluuloja pois pääkopastani, ja ostin itselleni Munroa luettavaksi. Aloitinkin reippaasti, mutta alun jälkeen en ollut tarttunut kirjaan. Niinpä Ompun lanseeraama novellihaaste tuli enemmän kuin sopivaan aikaan: nyt minä sen Munron luen loppuun! Ja alan niihin novelleihin muutenkin tutustumaan hitsi soikoon.

Liian paljon onnea oli luvussa kauan. Haasteeni on, etten pysty lukemaan novelleja putkeen, sillä tarinoiden irrallisuus häiritsee. Jokaista täytyy saada makustella hetki, ja miettiä ymmärsikö lukemansa. Munron kanssa kävi samoin. Aloittaessani kokoelmaa, jo heti ensimmäinen novelli Ulottuvuuksia, läsähti päin näköä. Mielessäni mietin, pystynkö lukemaan koko teosta jos menen tolaltani jo heti kättelyssä. Vaikutuin, tottakai, mutta kylläpähän kirjailija osasi hätkähdyttää välittömästi!

Munrolla on taito kiinnittää lukijansa huomio, ja saada janoamaan lisää yksinkertaisen kerronnan avulla kuvaten suorastaan oivaltavan raastavasti ja hätkähdyttävästi tunteita ja tapahtumia. Yksinkertaisuuden ja arkisuuden yllä leijuu oivaltavia huomioita ja osuvia totuuksia, jotka kulkevat tarinoissa taitavasti mukana. Avausnovellin lisäksi pidin myös novellista Lasten leikkiä, josta lainaamani sitaatti on peräisin.

Munro on todella taitava, kertakaikkiaan. Mutta en voi väittää että kaikki novellit olisivat auenneet minulle. Varsinkin Metsä jäi hyvin etäiseksi, sillä en osannut tavoittaa siitä sitä mitä piti. Joten tässä kohtaa vika on ennen kaikkea lukijassa. Munro ei myöskään karistanut kaikkia pelkojani novelleja kohtaan, mutta kynnys tarttua uuteen Munroon tai muuhun novellikokoelmaan on nyt matalampi.

Liian paljon onnea sisältää kymmenen novellia, jotka näin ollen omalta kohdaltani kuittaan nyt novellihaasteeseen.

Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon

Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon

Tammi 2016
Suomennos Kaijamari Sivill

Kansi Eevaliina Rusanen
Englanninkielinen alkuteos God Help the Child, 2015
Arvostelukappale kustantajalta

"En minä huono äiti ollut, en tosiaankaan, mutta voi olla että satutin ainoaa lastani siksi että minun piti suojella sitä. Oli pakko. Ihan vain ihonvärien eriarvoisuuden takia. Alkuun en osannut nähdä kaiken sen mustan ohi, että kuka siellä takana oli, en osannut vain rakastaa tyttöä. Mutta rakastan minä. Ihan totta rakastan. Minusta tuntuu että tyttö nykyään ymmärtää. Luulisin."

Kun Lula Ann syntyy, pelästyy Sweetness-äiti tyttärensä ihonväriä joka on musta kuin yö. Häntä nolottaa, eikä Lula Annin isäkään pysty hyväksymään tyttärensä ihonväriä. Vaaleammalle äidille ihonväri on niin suuri katastrofi, että se synnyttää hänen ja lapsensa välille suuren kuilun. Niin suuren, että se kuilu yltää pitkälle aikuisikään, eikä palaudu koskaan kunnolla ennalleen.

Kun Lula Ann kasvaa, vaihtaa hän nimensä. Lula Anna on nykyään Bride, ja hän on kääntänyt ihonvärinsä voitokseen. Näyttävä nainen on kaunis ja menestyvä, mutta sisältä pahasti rikki. Lapsuuden kokemukset eivät jätä häntä rauhaan.

Kun suhde salaperäisen Bookerin kanssa päättyy, on Briden pakko kohdata elämänsä silmästä silmään. Lapsuuden ahdistavat kokemukset ovat jättäneet jälkensä myös Bookeriin, joten kuinka näiden kahden särkyneen ihmisen elämät voivat vielä korjaantua?

Luoja lasta auttakoon on ensimmäinen Morrisonilta lukemani teos, ja voi hyvänen aika millainen kirja onkaan kyseessä. Koin lukiessa sellaisen tunneskaalan, että se vaikuttaa minuun vieläkin. Kirjassa on alle kaksisataa sivua, mutta teksti on niin painavaa, terävää ja karua että meinaa henki salpaantua.

Äidin ja tyttären suhde surettaa. Briden äidin tunteet pientä lastansa kohtaan ovat niin kauheat, että pahaa tekee. Vasta vauva, ja oma äiti inhoaa. Sweetnessiä ei pysty ymmärtämään, vaikka hän hokee ajatelleensa aina tyttärensä parasta. Jos äiti inhoaa koskea lastansa, ei siinä ajatella lapsen parasta eikä saada lukijalta sympatiaa.

Luoja lasta auttakoon on selkeä kannanotto onnellisen lapsuuden puolesta. Jokaisella lapsella tulisi olla oikeus hyvään ja ennen kaikkea turvalliseen lapsuuteen, mutta näin ei valitettavasti kaikkialla tapahdu. Morrison kirjoittaa suorasti sellaisia kauheuksia joilta lapsia tulisi nimenomaan suojella, vaikka ne romaanissa oikeasti joku lapsi todella joutuu kokemaan.

Kirja ei missään nimessä ole kaunista luettavaa. Se on surullista, ahdistavaa mutta silti niin tarpeellista: eihän näiltä asioilta saisi koskaan sulkea silmiänsä. Joillekin kirjassa esiintyvä lapsuus voi olla totta, ja se jos mikä surettaa ja pistää vihaksi. Luoja lasta auttakoon on siis vaikuttava kirja. Se vie suoraan tunteisiin ja ravistelee voimakkaasti. Se ei jätä rauhaan ja vaikuttaa mielessä vielä pitkään.

Haruki Murakami - Värittömän miehen vaellusvuodet

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Tammi 2014

Suomentanut Raisa Porrasmaa

Kansi Jussi Kaakinen

Japaninkielinen alkuteos Shikisai o motanai Tazaki Tsukuru to, kare no junrei no toshi 2013

 

Värittömän miehen vaellusvuodet kertoo Tsukuru Tazakista, 36- vuotiaasta yksinelävästä miehestä, jolla on menneisyyden painolasti mukanaan. Nuorena opiskelijana koettu hylkääminen ystävien puolesta seuraa yhä aikuista Tsukurua, mitään kyselemättä hän on hyväksynyt ystäviensä käytöksen, mutta miettii yhä edelleen, vuosien jälkeen, mitä tapahtui? Tiivis viiden hengen ystäväporukka oli noin vain päättänyt sulkea Tsukurun pois porukasta.

Kun Tsukuru tapaa viehättävän Saran, kannustaa hän Tsukurua kohtaamaan menneisyyden haamut, ja kysymään ystäviltään mitä yli kuusitoistavuotta sitten tapahtui. Tsukurun tavatessaan ystäviään, matkaa hän jopa kauas Suomeen selvittämään menneisyyttään.

Olen viime vuosina ihastunut herra Murakamin tuotantoon vahvasti. Syyskuussa suuntasin kirjaostoksille tempauksen myötä, ja mukaan lähti yksi syksyn odotetuimmista uutuuksista, Värittömän miehen vaellusvuodet. Minulle jo pelkästään Murakamin kirjan avaaminen tuo hyvän tunteen, rakastan jopa fonttia jolla kirja on kirjoitettu! Rakastamani IQ84:n jälkeen uuden Murakamin aloittaminen oli juhlallinen hetki, odotukset olivat korkealla.

Ehkä jopa liian korkealla.

Värittömän miehen vaellusvuodet ei ole huono, mutta se poikkeaa Murakamin tuotannosta olemalla enemmän...normaali. Vinksahtaneisuus ja maaginen realismi on poissa, ja kirja on enemmän maanläheisemmän Norwegian Woodin mukainen. Paikoitellen koin lukemani hivenen tylsäksi, ja luin kirjaa suhteettoman kauan. Kieltämättä voisin kuvailla kirjaa jopa hieman värittömäksi.

Kun on lukenut, ihastunut, rakastunut ja nähnyt unta kahden kuun maailmasta, taidetaan olla tilanteessa josta on vaikea pistää paremmaksi. Siksi tavanomaisempi Värittömän miehen vaellusvuodet jätti hieman pettyneen tunteen. Odotukset olivat liian korkealla. Kuinka olisinkaan halunnut ihastua myös tähän kirjaan!

 

Murakamin kohdalla innostun enemmän kun ollaan outojen, selittämättömien ja vinksahtaneiden asioiden äärellä, sillä Murakamilla on taito kertoa mitä uskomattomampia asioita niin että lukija ei edes kyseenalaista lukemaansa. Tämä teos ei yltänyt suosikkeihini tällä kertaa.

"Ei ole olemassa tyyneyttä, johon ei sisältyisi tuskan huutoa, ei anteeksiantoa vailla maahan valuvaa verta, ei hyväksyntää, joka ei olisi käynyt läpi tuskallista menetystä. Se tosiasia piili todellisen harmonian pohjalla."

Haruki Murakami - Kafka rannalla

Haruki Murakami - Kafka rannalla
Tammi 2011
Suomennos Juhani Lindholm (englanninkielisestä käännöksestä Kafka on the Shore, 2005)
Japaninkielinen alkuteos Umibe no Kafuka, 2002


Viidentenätoista syntymäpäivänäni minä karkaan kotoa, matkustan kaukaiseen kaupunkiin ja asun pienen kirjaston kulmauksessa. 
Kuulostaa vähän sadulta, mutta satua se ei ole, uskokaa pois. Ei vaikka sitä miten päin vääntelisi.

Kafka Tamura on asunut kahdestaan isänsä kanssa siitä lähtien, kun tämä oli neljävuotias. Tuolloin hänen äitinsä ja sisarensa häipyivät jättäen Kafkan yksin, ja noita arpia Kafka kantaa edelleen elämässään mukana. Välit isään ovat olemattomat ja nyt, viisitoistavuotiaana, Kafka päättää karata kotoa. Hänellä ei ole mitään syytä miksi jäädä. Takaraivossa jyskyttää isän julma ennustus, kohtalo jolta ei voi välttyä, mutta myös toive löytää äiti ja sisko.

Toisaalla on kuusikymmentävuotias Nakata, joka on lapsena joutunu omituiseen onnettomuuteen josta ei ole koskaan selvinnyt. Tapahtuman seurauksena Nakata menetti muistinsa kokonaan, eikä hän osaa lukea eikä kirjoittaa. Nakatalla on kuitenkin kyky keskustella kissojen kanssa, ja hän etsiikin työkseen kadonneita kotikissoja. Kun Nakata seuraa erään kissan jälkiä, päätyy hän Kafkan isän taloon. Tuo hetki muuttaa Nakatan elämän täysin ja Nakata pakenee.

Kafka on tuossa vaiheessa jo päätynyt Tokiosta Takamatsuun, ja löytänyt kauniin kirjaston jonne muuttaa myöhemmin asumaan. Myös Nakata matkaa Takamatsuun täysin tietämättä miksi, hän vain tietää että hänen on mentävä ja tehtävä jotain. Näiden kahden tarinat nivoutuvat yhteen ja vievät lukijan matkalle realismin tuolle puolen.

"Minulle tapahtuu kaikenlaisia asioita", minä aloitan."Osa on omia ratkaisujani, osa ei. Enkä pysty enää erottamaan, kumpi on kumpaa. Jotenkin vain tuntuu kuin kaikki olisi ennalta päätetty - että minä kulkisin tietä, jonka joku on piirtänyt valmiiksi minua varten. On ihan sama, kuinka paljon minä ajattelen tai ponnistelen. Itse asiassa tunnen itseni sitä huonommin, mitä kovemmin yritän. Ihan kuin minuus olisi kiertorata, jolta olen eksynyt kauas pois, ja se oikeasti sattuu. Ennen kaikkea se kuitenkin pelottaa. Säpsähdän kuin vain ajattelenkin sitä.

Nyt muutaman Murakamin kirjan lukeneena huomaan joidenkin asioiden toistuvan usein: usein juuri klassinen musiikki taustalla, päähenkilönä poika joka kärsii vaikeasta isä-suhteesta, seksi, kirjallisuus ja kirjat ja myös tässä törmään Tsehovin teoriaan "jos tarinassa esiintyy pistooli, sen pitää myös laueta". Ja tietysti se maaginen realismi. On muuten todella hämmästyttävää, kuinka Murakami saa perus arjenaskareetkin kuulostamaan mielenkiintoisilta, yleensä jos joutuu lukemaan päähenkilön ruoanlaittopuuhista tai jumppatuokiosta, pitkästyy väkisinkin. Murakamin kirjoittamana sekin on vallan mielenkiinoista, eikä vie tehoja tarinalta.

Tällä kertaa Murakami on saanut minut paitsi pauloihinsa myös hyvin hämmentyneeksi. Olen lukenut kirjaa nyt pari viikkoa ja se on todellakin vienyt minut täysin muihin maailmoihin. Hidas eteneminen parin sivun tahtia ja hajanaiset lukukerrat eivät kuitenkaan tehneet lukukokemukselle hyvää, valitettavasti. Nyt tuntuu siltä, kuin en olisi ymmärtänyt läheskään kaikkea. Ei niin, että Murakamin kirjoja välttämättä kukaan koskaan täysin ymmärtäisi, mutta tällä kertaa lukukokemusta ei voinut mitenkään verrata IQ84 -trilogiaan, joka vei tämän lukijan täysin mennessään. Tämä kirja jos mikä vaatisi toisen lukukerran ihan vain sen takia, että varmistaisin itseltäni ymmärsinkö mitään. Kafka rannalla herättää paljon ajatuksia hämmentävillä, todella oudoilla ja joskus suorastaan ällöttävillä kohtauksillaan, mutta Murakami on Murakami, ja hän vetää väkisinkin puoleensa. Voiko kirja olla samaan aikaan hyvä mutta outo? Sitä tämä minulle nimittän oli.

"Muistot ovat sellaisia, jotka lämmittävät ihmistä sisältäpäin, mutta samalla ne myös repivät häntä kappaleiksi."

"Niin kauan kuin aikaa ylipäänsä on olemassa, jokainen meistä viime kädessä saa jonkilaisen vahingon sielulleen, muuttuu joksikin muuksi. Niin käy ennemmin tai myöhemmin kaikille."

Haruki Murakami - IQ84, osa 3

Haruki Murakami - IQ84 (2010)

Tammi 2013

Suomennos Aleksi Milonoff

Kansi Laura Lyytinen

 

"Silti Aomame jaksoi istua parvekkeella ja vahtia silmä tarkkana leikkipuistoa. Hän oli kuin merimies, joka on kiivennyt korkeaan mastoon ja tähyilee aavalla merelle etsien kalaparvia tai periskoopin uhkaavaa varjoa. Aomamen valpas katse haki vain yhtä ainoaa - Tengo Kawanaa."

Matkani kahden kuun taivaan alla, vuodessa IQ84, on tullut nyt päätökseen. Ja millainen matka se on ollutkaan! Luettuani ensimmäiset kaksi osaa, kärsin niin pahoista vieroitusoireista että kolmas osa oli saatava lukuun ja pian. Yritin kovasti olla ahmimatta kirjaa kerralla, sillä en vain olisi halunnut tämän loppuvan. Sarjan lukemisen jälkeen jäljellä on nyt ikävä. IQ84 vei minua täysin, ja olen todella iloinen että tämä voitti Blogistanian Globalian.

Kolmas osa alkaa siitä mihin toisessa osassa jäätiin: taivaalla on kaksi kuuta, jotain outoa on tekeillä, eivätkä Tengo ja Aomame ole löytäneet toisiaan. Uutena kertojaäänenä on luotaantyöntävä, molempien perässä oleva salapoliisi Ushikawa, joka on tärkeässä roolissa maailmassa jossa Aomame ja Tengo etsivät toisiaan vimmatusti. Aomamen ja Tengon täytyy saada todellisuus nyrjähtämään takaisin vuoteen 1984, sillä rinnakkaistodellisuuden järjestys uhkaa sortua. Mutta ehtivätkö he löytää toisensa ennen kuin heidät löydetään?

Päätösosa on hieman erilainen verrattuna kahteen ensimmäiseen osaan. Tässä edetään selkeästi rauhallisemmin, vaikka odotin menon olevan vauhdikkaampaa. Rauhallisempi tahti ei kuitenkaan missään vaiheessa häirinnyt tai vienyt tehoa tarinalta, se kaikki sopi tilanteeseen hyvin.Verkko kiristyy ympärillä hitaasti, mutta saa lukijan odottamaan loppuratkaisua silti suurella jännityksellä.

IQ84 on paljon sellaista mitä ei ymmärrä, mutta josta toisaalta voisi kertoa paljonkin. Aina kun kohdalle osuu todella hyvä kirja joka vie jalat alta, vie se selkeästi myös taidon kirjoittaa kirjasta mitään ylistyssanoja järkevämpää. IQ84 on kirja, joka täytyy lukea, kokea ja antaa viedä mennessään. Minulle kirjan maailma on ollut sellaista josta on ollut vaikeaa palata takaisin, tässä tarinassa olen ollut niin kiinni viime viikkoina etten ihan heti muista koska viimeksi näin olisi kirjan kohdalla käynyt. Kirja sisältää paljon on paljon outoja asioita, eikä loppukaan anna paljon vastauksia, mutta ehkä siinä juuri on osa Murakamin taikaa: lukija jää hämmennyksen valtaan, mutta silti pohtimaan mistä tässä kaikessa on kyse. Murakamilla on taito kirjoittaa niin, etteivät oudot asiat loppupeleissä edes tunnu niin kovin oudoilta, kaikki on mahdollista.

IQ84 on ollut minulle huikea lukukokemus, siitä ei pääse mihinkään. Yksi parhaimpia lukemiani kirjoja. Muuta en aio enää sanoa kuin että lukekaa te jotka ette vielä ole kirjaan tarttuneet. Teillä tämä huikea maailma on vielä edessä, minä yritän päästä IQ84:n tunnelmasta vähitellen muiden kirjojen pariin, helppoa se ei tule olemaan.

E.L. Doctorow - Homer & Langley

E.L. Doctorow - Homer & Langley 2009.

Tammi 2013

Suomennos Helene Butzow

Kansi Markko Taina

Taannoisella kirjastoreisullani käsiini päätyi E.L. Doctorowin Homer & Langley, joka vaikutti juonensa perusteella erittäin mielenkiintoiselta. Ja sitä se olikin, tämä mukavan lyhyt kirja vei heti tiiviisti mukanaan kertoen erakkoveljeksistä Homerista ja Langleysta. Collyerin veljekset ovat oikeita ihmisiä, he elivät New Yorkin Fifth Avenuella koko ikänsä ja heidän kuolemastaan on sittemmin tullut legenda.

Homer on sokea, ja saa vapautuksen armeijasta. Myöhemmin ensimmäisen maailmansodan puhjetessa Langley joutuu rintamalle ja saa päällensä kaasua, joka vaikuttaa Langleyn myöhempään mielenterveyteen. Langleyn ollessa sodassa, veljesten vanhemmat kuolevat espanjantautiin. Upea koti Fifth Avenuella jää veljesten huolehdittavaksi, mutta taloudenpito alkaa vähitellen muuttua holtittomammaksi ja lopulta ennen niin monta henkeä majoittanut asunto on vain Homerin ja Langleyn romujen täyttämä.

Veljesten vetäydyttyä pikkuhiljaa erakoiksi, alkaa tavaran hamstraaminen. Langley tuo romureissuiltaan mitä uskomattomampia tavaroita, jotka jäävät muiden romujen alle. Langleyn useiden erilaisten projektien takia asunto on lattiasta kattoon sanomalehtipinoja, sotaan liittyviä varusteita, erilaisia koneita ja löytyy keittiöstä vanha T-mallin Fordkin. Asunnossa on mahdotonta kulkea, veljesten elämä herättää mielenkiintoa toimittajien puolelta, valituksia naapureilta ja virkavallalta jatkuvaa kädenvääntöä veljesten kanssa jotka eivät hevillä luovuta.

Veljesten makaaberin kuoleman jälkeen asunnosta poistettiin yli 130 tonnia jätettä. 

Kirja perustuu siis tositapahtumiin, mutta kirjailija on ottanut taiteilijan vapauksia varsinkin venyttäen veljesten kuoleman ajankohtaa todellisuutta pidemmälle. Näin koko viime vuosisadan historia kulkee heidän talonsa läpi siirtolaisten, prostituoitujen, hienostonaisten, valtion virkamiesten, gangsterien, jazzmuusikkojen ja hippien muodossa.

Kirjan kertojana toimii sokea Homer, joka kertoo heidän tarinansa aina perheen loiston ja vaurauden hetkistä yksinäiseen kurjuuteen. Vaurauden ja huolettomien nuoruusvuosien jälkeen Homer alkaa kadota omaan yksinäisyyteensä ja olla entistä riippuvaisempi veljestään. Taloonsa linnottautuneilla veljeksillä ei loppujen lopuksi ollut kuin toisensa.

Kirjailijan aiemmat teokset eivät ole minulle tuttuja, mutta Homer & Langley saa harkitsemaan kirjailijaan tutustumista paremmin.

"On hetkiä jolloin en kestä tätä hellittämätöntä tietoisuutta. Se tuntee vain itsensä. Asioiden kuvat eivät ole asioita. Olen valveilla unteni jatkumossa. Tunnustelen kirjoituskoneitani, pöytää ja tuolia vakuuttukseni aineellisesta maailmasta, jossa tavarat vievät tilaa, jossa ei ole aineettoman ajatuksen loputonta tyhjyyttä, sitä joka ei johda muualle kuin itseensä. Muistoni haalistuvat, kun suostuttelen niitä esiin kerran toisensa jälkeen. Niistä tulee yhä aavemaisempia. Pelkään eniten sitä, että kadotan ne lopullisesti, ja asuttavakseni jää vain tyhjä loputon mieleni. Jos voisin tulla hulluksi, jos voisin pakottaa itseni siihen, en ehkä tietäisi kuinka kurjassa jamassa olen, kuinka hirveä on tämä tietoisuus joka on auttamattomasti tietoinen itsestään. Vain veljeni käden kosketus kertoo, etten ole yksin."

Haruki Murakami - Sputnik-rakastettuni

Haruki Murakami (Supuutoniku no koibito 1999) Tammi 2003. Suomennos Ilkka Malinen

Kertojaäänenä toimii tokiolainen opettaja K, joka on rakastunut itseään nuorempaan Sumireen. Sumire on lapsesta saakka päättänyt vakaasti ryhtyä kirjailijaksi ja opiskelee vuoden verran yliopistossa kirjallisuutta ennen kuin jättää koulun kesken. Sumire haluaa keskittyä koulun sijaan kirjoittamiseen, ja koulu tuntuu pelkästään ajanhukalta. Sumiren kirjallinen idoli on Jack Kerouac, ja hän kantaa mukanaan tämän kirjoja tehden niihin jatkuvasti muistiinpanoja ja alleviivaatakseen hyviä sitaatteja. K:lla ja Sumirella on kuitenkin vain ystävyyssuhde, vaikka K kovasti kaipaa enemmänkin.

"Voisin sama tien sanoa asian suoraan. Olin rakastunut Sumireen. Tunsin vetoa häneen ensi hetkestä jolloin keskustelimme, ja kohta paluuta ei ollut. Pitkään aikaan en kyennyt ajattelemaan mitään muuta kuin häntä. Yritin kertoa hänelle mitä tunsin, mutta jotenkin tunteille ei löytynyt oikeita sanoja. Ehkä niin oli parempi. Jos olisin pystynyt puhumaan hänelle tunteistani, hän olisi vain nauranut minulle."

Serkkunsa häissä Sumire tapaa itseään seitsemäntoistavuotta vanhemman Miun, ja tapahtuu niin että Sumire rakastuu tähän, kuin salama kirkkaalta taivaalta. Rakastumista ei häiritse edes se tosi asia, että Miu on nainen. Hän on löytänyt oman Sputnik- rakkaansa, ja yht'äkkiä Sumiren suunnittelema kirjailijan tie vaihtaa suuntaa, Miu kuljettaa häntä eteen päin. Rakkaus muuttaa kaiken Sumiressa ja hieman resuinen Sumire alkaa pukeutua tyylikkäästi ja työskennellä Miun kansainvälisessä yrityksessä. Elämä Miun kanssa vie ihmeellisille matkoille maailmalla, aina Kreikkaan saakka, jossa Sumire täysin yllättäen ja selittämättömästi katoaa.

Alkuasetelmassa on samaa kuin Norwegian Woodissakin. Ystävyyttä, haikeutta, rakkautta ja yksinäisyyttä. Tietysti vertaan tätä edelliseen lukemaani Murakamiin, vaikka tiesin Norwegianin olevan helpoin ja realistisin Murakamin kirjoista. Toisaalta samaa, toisaalta ei yhtään. Samaa unenomaisuutta ja haikeutta löytyy tästäkin, mutta nyt mennään jo sinne toiselle puolelle jota olen odottanut. Salaperäisyyttä ja kummallisuutta, jonka Murakami kertoo aivan luonnollisesti, aivan kuin toisen maailman olemassa olo olisi täysin normaalia. Pidän tästä Murakamin tyylistä venyttää todellisuuden rajoja, välillä en ollut varma missä todellisuudessa ollaan, ja tarinan lopun avoimuus teki kirjasta kiintoisan ja hyvän.

Kerronta etenee sujuvasti, Murakamilla on taito koukuttaa lukijaa ja kirjoittaa unenomaisesti eteen päin soljuva teksti vangitsevalla tavalla jota ei osaa lopettaa kesken. Minä pidin tästä kovasti, mutta vielä tässä vaiheessa (luettuani vasta kaksi Murakamin teosta) kallistun enemmän Norwegian Woodin puoleen. Norwegian Wood oli minulle vain niin täydellinen osuma, täydet viisi tähteä ja parhaimpia lukemiani kirjoja ikinä. Seuraava Murakamini on joko Kafka Rannalla tai IQ84, vielä en osaa päättää.

Yksi asia minua on aina kiinnostanut, Murakamin kirjojen nimet nimittäin herättävät alkuun pientä kummastusta ja huvittuneisuutta. Kuten Kirsi loistavasti pohti, onkohan kyseessä kenties neuvostoliittolainen avaruusromanttinen hupailu? Aivan, nimet aiheuttavat melkoisia mielikuvia ennakkoon ja ensimmäiseksi mietin minäkin että mitä ihmettä...Rakkautta ja Sputnik- satelliitti?! Kirjan alussa kerrotaan onneksi mistä nimi juontaa, eikä lukijan tarvitse alkua pidemmälle ihmetellä erikoista yhteyttä juonen ja nimen välillä.

Loppuun vielä lause, joka lämmittää väkisinkin jokaista kirjan ystävää:

"Sumire ja minä olimme monessa suhteessa samanlaisia. Kirjojen ahmiminen oli meille yhtä luontaista kuin hengittäminen. Jokaisena vapaana hetkenämme asetuimme johonkin rauhalliseen nurkkaukseen ja käänsimme sivun toisensa perään. Japanilaisia romaaneja, ulkomaisia romaaneja, uutuuksia, klassikoita, avnatgardesta eniten myytyihin - kunhan kirjassa vain oli jotakin älyllisesti kiihottavaa, me luimme sen. Maleksimme kirjastoissa, kulutimme kokonaisia päiviä selaillen kirjoja Kandasssa, Tokion antikvariaattien mekassa. En ollut koskaan tavannut ketään, joka olisi lukenut niin ahneesti - niin kiihkeästi, niin monipuolisesti kuin Sumire, ja olen varma että hän tunsi samoin."

Haruki Murakami - Norwegian Wood

Haruki Murakami (Noruwei no mori 1987) Tammi 2012. Suomennos Aleksi Milonoff

Muisti toimii kummallisesti. Silloin kun seisoin keskellä maisemaa, tuskin huomasin sitä. Minulle ei tullut mieleenkään, että maisema tekisi minuun lähtemättömän vaikutuksen, enkä voinut kuvitellakaan, että muistaisin sen tarkasti vielä kahdeksantoista vuotta myöhemmin. En piitannut pätkääkään maisemasta. Ajattelin itseäni. Ajattelin kaunista tyttöä, joka käveli vierelläni. Ajattelin meitä molempia, häntä ja minua yhdessä, ja sitten taas itseäni. Olin siinä iässä, jolloin kaikki se mitä näin, tunsin ja ajattelin palautui aina takaisin itseeni niin kuin bumerangi. Kaiken kukkuraksi olin rakastunut ja siinä rakkaudessa oli ongelmansa. Maisema ei tosiaankaan ollut päällimmäisenä mielessäni.

Minun ja Murakamin tiet eivät olisi välttämättä koskaan kohdanneet ilman ihania kirjablogeja, jälleen kerran. Monissa blogeissa on kohistu Murakamista niin paljon, että vähemmästäkin alkaa väkisinkin kiinnostumaan. Ostin tämän Keltaisen kirjaston pokkarin Kirjan ja ruusun päivänä, ja siitä asti se on poltellut minua, suorastaan kutsunut nimeäni. Nostin kirjan koko ajan ylemmäs korkeassa lukupinossa, kunnes vihdoin koin oikeaksi hetkeksi tarttua ihan ensimmäiseen Murakamiini, ja voin kertoa että se on kuulkaa menoa nyt. Ja tämähän on vasta ensimmäinen Murakamini!

Kirja alkaa Hampurin lentokentältä, jossa Toru palaa muistoihin kahdenkymmenen vuoden taakse vuoteen 1969. Muistoihin Kizukista, Naokosta...

Lukioikäisen Torun paras ystävä Kizuki tekee erään mukavan illan jälkeen itsemurhan jättämättä mitään viestiä. Tätä ennen Toru, Kizuki ja tämän tyttöystävä Naoko viettivät kolmistaan aikaa, mutta kuolemasta johtuva suru vei Torua ja Naokoa erilleen. Lukion jälkeen Toru siirtyy yliopistoon Tokioon ja elää asuntolassa muiden poikien kesken, harmillisesti auki jää huonetoveri Kamikazen kohtalo. Opiskelujen ja hauskanpidon ohella tie Naokon kanssa Tokiossa kohtaa uudestaan. Toru viettää aikaa Naokon kanssa, ja ymmärtää rakastuneensa tähän. Kun erään illan jälkeen Naoko katoaa jälkiä jättämättä, putoaa Toru tilaan jossa mikään ei merkitse mitään...

...ja sitten hän tutustuu eläväiseen ja hieman hassuun Midoriin, missään vaiheeessa Naokoa unohtamatta. Viimein hän saa kuulla Naokon olinpaikan ja tapaa taas rakkaansa, tuon sisältä niin rikkonaisen olennon joka pyytää "älä unohda minua koskaan." Selviää, että niin Kizukin kuin Naokonkin ongelmat ovat syvemmällä kuin voi ymmärtääkään, eikä Naoko pysty käsittelemään suruaan ilman ulkopuolista apua. Naokon ja Torun tarinan ohella seurataan myös Naokon tukihenkilön Reikon tarinaa

Murakamin kynässä on taikaa. Hän kirjoittaa samaan aikaan vangitsevasti, mutta verkkaisesti. Norwegian Wood  on kirja nuoruudesta, kasvamisesta, rakkaudesta ja kuolemasta. Sen henkilöt ovat epätavallisia ja epätäydellisiä. Itsetuhoiset, vahvat, syvälliset ja hieman vinksahtaneetkin hahmot tekevät vaikutuksen. Minulle tämä oli täys kymppi. Tässä on niin paljon haikeutta, kipuilua, rakkautta, kasvamista että tähän ei voi olla ihastumatta. Minä olen täysin myyty.

On jo tässä vaiheessa täysin selvää, että Norwegian Wood kipuaa vuoden parhaimpiin ja Murakamista tulee vuoden kirjailijalöytöni.  Nyt haluaisin nähdä tästä tehdyn elokuvan..
Hyvin pian lukuvuorossa on Sputnik - rakastettuni, joka lähtee taas viikonlopun mökkireissulle mukaan.

Joskus kauan sitten, silloin kun olin vielä nuori, silloin kun muistot olivat paljon elävämpiä kuin nyt, yritin usein kirjoittaa Naokosta, mutta en pystynyt tuottamaan riviäkään. Tiesin, etä teksti virtaisi paperille kuin itsestään, jos saisin aikaan ensimmäisen rivin, mutat se ei onnistunut millään. Näin kaiken niin tarkasti ja kirkkaasti, etten tiennyt mistä aloittaa - en kyennyt näkemään metsää puilta. Nyt kuitenkin ymmärrän, että siihen vajavaiseen maljaan, jota kutsutaan tekstiksi, voi kaataa vain vajavaisia muistoja ja vajavaisia ajatuksia. Mitä himmeämmiksi muistoni Naokosta muuttuvat, sitä syvällisemmin pystyn ymmärtämään häntä. Tiedän myös, miksi Naoko pyysi etten unohtaisi häntä. Totta kai hän tiesi sen itsekin. Hän tiesi, että muistoni hänestä himmenisivät. Juuri siksi hän halusi, etten unohtaisi häntä ikinä ja muistaisin aina, että hän oli ollut olemassa.

Colm Tóibín- Brooklyn

Eilis Lacey on nuori irlantilaistyttö 1950- luvulla, joka asuu äitinsä ja Rose -siskonsa kanssa. Isä on kuollut ja veljet ovat muuttaneet töiden perässä pois kotoa. Eiliksen elämään kuuluvat huonosti palkattu työ tympeän Neiti Kellyn luona, sekä ystävien kanssa seurustelua. Erilaisten sattumien kautta Amerikassa asuva Isä Flood kuulee Eilisin huonosti palkatusta työstä ja tapahtumaketju Eilisin Amerikkaan muuttamisesta käynnistyy.

Amerikassa Eilis pääsee tavarataloon töihin ja opiskelee iltaisin kirjanpitoa. Koti-ikäväkin alkaa hellittää arjen keskellä. Kirkon tansseissa Eilis tapaa italialaisen Tonyn jonka kanssa kaikki sujuu hyvin, ja jonka kanssa on uskallettu hieman tulevaisuuden suunnitelmiakin miettiä.Juuri tuolloin tulee kotoa Irlannista pysäyttävä viesti. Eilis joutuu palaamaan Irlantiin ja tekemään vaikean ratkaisun elämässään.

Eilis oli päähenkilönä pidättyväinen ja alistuva. Eniten harmitti Eilisin suhtautuminen poikaystäväänsä Tonyyn, vaikka Eilis ei ollut varma rakkaudesta, hän jatkoi seurustelua silti, ja se tuntui paitsi pahasti puutteesta arvostaa omaa itseään, myös alistuvaisuudesta jota minun oli vaikea ymmärtää.

Tóibín kirjoitti hyvin ja selkeästi, Eilisin tarinaa seurasi mielellään. Kirja eteni mukavan vauhdikkaasti ja kevyesti kuitenkaan olematta kevyt lukeminen. Eleettömän voimakas, kuten kirjan liepeissä luvataan, on erittäin osuva kuvaus kirjasta.

Kirjan loppu jäi hieman avonaiseksi. Avoimilla ja ehkä hieman monitulkinnaisilla lopuilla on se vika, että ne jäävät häiritsemään. Vaikka pidin lukukokemuksesta paljon, kirjan lopetus jollain tavalla pilasi lukukokemustani, sillä olisin halunnut tietää Eilisistä enemmän.

Brooklynin lukemisella saan taas yhden uuden kirjan lisättyä Maahanmuuttajien tarinat -haasteeseeni.