Antti Heikkinen - Pihkatappi
Siltala 2013
Jussihan minusta sitten tuli, Jussi Timo Tapio. Niin sanoi kastajaisissa körttipastori Jormalainen ja valeli vettä päähäni. Siinä oli nimi, jossa maistui multa ja timotei, siinä oli suolaisella voilla päällystetyn rukiisen leivän aromia ja siinä tuntui toukopellolta poisviskatun kivenmurikan karkeus. Nelilehtinen apila ja talikon piikkiin tarttunut paskakokkare. Maamieskoulu ja keskustapuolue. Kaikki se mitä minulta odotettiin, jo kastajaisissa valmiiksi kirjoitettu ja täyttymättä jäänyt kohtalo.
Jussi syntyy 80-luvun alussa hartaasti odotettuna esikoislapsena. Perhe-elämä muuttuu kun Jussin äiti kuolee pojan ollessa alle kahden ikäinen. Jussi jää isänsä kanssa kahdestaan, isovanhemmat käyvät kuitenkin usein kylässä auttamassa. Vuodet vierivät, ja maatilan jatkajaksi suunniteltu Jussi haaveilee elämässään muista asioista kuin lehmien hoidosta. Tämä tulehduttaa isän ja pojan välit niin pahasti, että Jussi suuntaa Tampereelle pakoon maaseudun ahdistavuutta.
Tampereella Jussin uudessa elämässä kaikki on eritavalla, vierellä myös avovaimo Petra. Selvittämättömät asiat isän kanssa saavat nuoren miehen tarttumaan kynään, ja kirjoittamaan tarinaansa auki. Kohtaamaan itsensä, vaikka se ei aina niin miellyttävää olisikaan. Samalla Jussi avaa tarinaa auki hieman kauempaakin, aina isovanhempiensa nuoruudesta saakka. Näin Pihkatapista tulee myös sukupolviromaani, jossa suvun miesten ristit juontavat juurensa aina sodasta asti. Pihkatappi matkaa maalta kaupunkiin ja sieltä jälleen takaisin. Jussin pakeneminen isänsä luota johtaa pojan kuitenkin kirjoitusprosessinsa aikana takaisin kotiin, kipeät asiat on kohdattava.
Hienosti kyllä alkoi uusi lukuvuoteni, on jälleen kerran todettava, kuinka hienoa on löytää kirjablogien avulla uusi kirja luettavaksi. Ilman kirjablogeja tuskin olisin osannut Pihkatappiin tarttua, ja hieno kirja olisi jäänyt lukematta ja kokematta. Lukemisen aikana eläydyin vahvasti kirjan maailmaan, ja aluksi pelkäämäni murre alkoi ikänsä pääkaupunkiseudulla asuneelta sujua, vaikka alussa hidastuttikin lukemista jonkun verran. Murre on kuitenkin rikkaus, ja juuri murre tekee tästä kirjasta niin hienon ja vie lukijan suoraan Savon sydämeen.
Minusta tämä oli ihan mahtava kirja, ja olisin voinut lukea enemmänkin. Luku-urakkani aikana Heikkinen voitti kirjastaan Savonia -palkinnon (onnea!), ja minä eläydyin samaan aikaan kirjan maailmaan täysin. Ei siis tarvitse olla savolainen tai maalla asunut eläytyäkseen kirjan maailmaan, tässä on paljon sellaista johon kaikenlaiset lukijat voivat samaistua. Onhan tässä useamman sukupolven tarinaa, nuoren pojan kasvukipuja ja vaikeiden asioiden käsittelemistä mahtavaa huumoria unohtamatta! Ai että, kyllä välillä tuli naurettua aika railakkaasti ääneen.
Tätä kirjaa ei voi kuin suositella, lukekaa ihmeessä!
