Katriina Ranne: Miten valo putoaa

 Katriina Ranne: Miten valo putoaa
Gummerus 2017
Kannen suunnittelu Laura Noponen
Kannen kuvat Shutterstock
Arvostelukappale kustantajalta

"Valo on näkymätöntä, mutta ellei se siroaisi kohteista joihin se osuu, me emme näkisi mitään. Rakkaus on näkymätäntä, mutta sen osuessa kohdallemme me yhtäkkiä näemme kaiken aivan uudessa valossa. Kaikki on kirkasta."

1980-luvulla Bulgariassa nuori Lala säästää rahaa filmirulliin valokuvatakseen ja vangitakseen valon. Myöhemmin Lala jättää kotimaansa ja kolmekymmentä vuotta myöhemmin hän asuu Lontoossa, samassa kaupungissa jossa eläkkeellä oleva suomalainen fyysikko Aarokin asuu. Näiden kahden välillä alkaa merkityksellinen, joskin hyvin epätavallisella tavalla alkanut kirjeenvaihto, jossa selviää Aaron pakkomielle selvittämättömistä tutkimuskysymyksistä ja Lalan lähtö Bulgariasta Lontooseen.

Miten valo putoaa on monin paikoin kaunis mutta yllättäen silti minulle lukijana haastava teos täysin ymmärtää ja antaa tulla lähelle. Kuten Katja osuvasti omassa arviossaan kirjoitti: "Minulle se on esimerkki hienosta, hallitusta, erinomaisesti kirjoitetusta romaanista, joka ei kiehtovasta aiheestaan huolimatta puhuttele. Ei kosketa, ei ihastuta, ei myöskään inhota – viimeksi mainittuhan voi sekin olla vahvan lukukokemuksen merkki."  Yhdyn Katjan mielipiteeseen. Minulle ensinnäkin hyvin erikoisella tavalla alkanut kirjeenvaihto oli aika vaikea niellä. Mahdollista symboliikkaa en ymmärtänyt täysin (minähän myönnän auliisti jos en jotain ymmärrä, voihan minussa lukijanakin olla niiltä osin vikaa että en tajua lukemaani), se vain hämmensi. Ja vaikka fysiikka oli kirjassa kuin runoutta, se piti minut silti etäällä.

Rakastin montaa lausetta kirjassa, ja oli kiehtovaa lukea Lalasta ja tämän elämästä, mutta näistä kohdista oli välillä vaikea hypätä Aaron kaipaukseen ja fysiikan maailmaan, joka on minulle vieras. Tuntui kun vastakohtia olisi ollut liikaa, toisaalta epätodennäköisyyksiä mutta myös samankaltaisuuksia joihin en saanut riittävää otetta niin että olisin kirjaan ihastunut. Kirjan kansi on minusta upea!

♥"Ihminen jättää paikat taakseen kuvitellen aina voivansa palata. Ehkä se on psyyken keino suojella liialta nostalgialta, ainut tapa mahdollistaa liike."


♥"Ihminen saattoi elää pitkään ilman ruokaa; ilman kauneutta hän korkeintaan pysyi hengissä."

Ben Kalland: Vien sinut kotiin

Ben Kalland: Vien sinut kotiin
Atena 2017
Kansi Anna Makkonen
Arvostelukappale kustantajalta

"En osaa antaa selitystä tapahtuneelle. En voi enää muistaa tai edes kuvitella, mitkä tunteet ohjasivat meitä. Joskus vain teemme valintoja, jotka lukitsevat kohtalomme ikuisiksi ajoiksi. Voimme myöhemmin tutkia näitä päätöksiä joka puolelta kuin meripihkaan juuttunutta kärpästä, mutta emme voi koskaan perua niitä."

Markus kasvaa kolmen siskonsa kanssa uskonnollisessa perheessä jossa likapyykki pestään aina kotona perheen kesken, ja jossa yhteisön säännöt ovat selkeät ja ankarat. Vain sääntöjä noudattamalla pääsee ikuiseen paratiisiin, kaikki muut joutuvat ikuiseen kadotukseen. Joukosta erotetut pyyhitään pois, heitä ei ole koskaan ollut olemassakaan. Kun yksi sisaruksista karkotetaan yhteisöstä, äiti ei jaksa nousta ylös sängystään ja viattoman mutta luonteeltaan pippurisen Ellen -siskon viulu vaimenee, onkin varsin osuvaa, että kirjan sivuilta löytää lauseen Anna Kareninasta; "kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, mutta jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan". Perhe hajoaa ja Markus lähtee Yhdysvaltoihin kymmeniksi vuosiksi, mutta tulee tulee ymmärtämään, ettei totuutta voi koskaan paeta täysin.

Sain juuri päätökseen yhden syksyn uutuuskirjoista, enkä voi muuta kuin todeta että kirjasyksyni on alkanut mitä vaikuttavimmalla tavalla. Kävi niin että kun aloitin, en voinut lopettaa, vaan tarina vangitsi minut otteeseensa kuin taikaviulu soittaen välillä vimmaisesti ja välillä rauhallisemmin. Kalland on luonut vahvan, vaikuttavan ja herkän romaanin joka soi siskon viulun lailla.

Vien sinut kotiin on tarina perhesuhteista, elämästä uskonnollisessa lahkossa, perheen sisäisestä rakkaudesta, sivullisuudesta sekä vallasta, viulun soidessa taustalla. Kalland ei sorru kritisoimaan, mutta tuo esiin uskonlahkon henkisesti julmia käytäntöjä. Valta, vastuu ja etuoikeudet veljille, sisarille vain se minkä voivat antaa myös lapsille tehtäväksi. Naisen heikko asema yhteisössä nousee kirjassa esiin myös useasti, sillä naisen paikka on aina ensisijaisesti kotona perheensä kanssa jota johtaa mies. Naisen kuuluu olla lojaali ja siveä, miehillä säännöt eivät suinkaan ole näin tiukat. Kalland on itse syntynyt Jehovan todistajien -perheeseen mutta eronnut liikkeestä nuorena, joten aiheesta on hänellä omakohtaista kokemusta. Omalle ajattelulle liikkeessä ei ole tilaa.

Vien sinut kotiin on Kallandin esikoisteos, ja erittäin vahva sellainen. Kalland onkin kirjoittanut juuri sellaisen romaanin joista pidän: jo sen ensimmäisestä lauseesta alkaen olen kiinni tarinassa joka ei missään vaiheessa notkahda tai kompastu omiin nokkeluuksiinsa, ja joka ottaa kantaa alleviivamatta tai syyttämättä ketään vaikka puhutaan isoista aiheista. Kalland ei myöskään tarjoile tapahtumia auliisti valmiina heti, vaan raottaa tapahtumia auki vähitellen. Ja teksti soljuu niin vaivattomasti!

Paikoitellen kirja on raadollinen - juuri niskakarvoja nostattavan uskonjärjestön sääntöjen vuoksi - mutta tummista sävyistään huolimatta pidin sitä herkkänä ja kauniisti kerrottuna. Aina kun kirjoitetaan uskonnosta, ollaan vaarassa kirjoittaa siitä mässäilevästi, mutta vaikka Kalland antaakin tapahtumille välillä dramaattisen loppusilauksen, se antaa tekstille vain lisää vaikuttavuutta.


Helmet-lukuhaaste: 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen

Viisitoista kirjaa lääkäri Sinuhen elämästä n. 1390-1335 eKr.

Ilmestynyt ensimmäisen kerran WSOYn kustantamana 1945

"Minä, Sinuhe, Senmutin ja hänen vaimonsa Kipan poika, kirjoitan tämän. En ylistääkseni Kemin maan jumalia, sillä jumaliin olen kyllästynyt. En ylistääkseni faraoita, sillä heidän tekoihinsa olen kyllästynyt. Vaan itseni tähden minä tämän kirjoitan. En mairitellakseni jumalia, en mairitellakseni kuninkaita, en pelosta enkä tulevaisuuden toivosta. Sillä elämäni aikana olen niin paljon kokenut ja menettänyt, ettei turha pelko minua vaivaa, ja kuolemattomuuden toivoon olen kyllästynyt, niinkuin olen kyllästynyt jumaliin ja kuninkaihin.Vaan itseni tähden tämän kirjoitan ja siinä luulen eroavani kaikista kirjoittajista niin menneisyydessä kuin tulevaisuudessa."

Valitsin kesäkirjakseni ja Helmetin lukuhaasteen klassikkokirja kohtaan Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen. Ottaen huomioon kuinka paljon luen, on klassikoiden kohdalla tilanne aina ollut vähän heikohko, valitettavasti. Sinuhen lukemista olen kuitenkin vuosia pohtinut, ja juuri tämä Helmetin lukuhaaste antoi sen lopullisen kimmokkeen tarttua tähän suureen klassikkoon. Onneksi, sillä ei kirjaa suotta ole kymmenille kielille käännetty ja kansainvälisesti kehuttu: Sinuhe egyptiläinen on ajaton klassikko.

Kirjan lukemisen jälkeen jäin kuitenkin kovasti pohtimaan, että mitä ihmettä voisin kirjoittaa klassikosta? Olen rummuttanut jo etukäteen joka suuntaan että työn alla on Sinuhe, mutta tässä kohtaa alan hieman empiä. Mitä erilaista sanottavaa (tai ylipäätään sanottavaa) minulla voisi olla klassikosta, jonka kirjallinen taso on vallan hyvin huomioitu jo ennen syntymääni. Mutta nyt täällä uutuuskirjojen ja muiden kirjojen keskellä on myös ajatukseni klassikosta, Sinuhe egyptiläisestä.

Juonesta kerron lyhykäisesti tämän: Sinuhe kulkeutuu vastasyntyneenä punotussa kaislaveneessä alas Niilin virtaa köyhän ja lapsettoman pariskunnan luokse, jotka ottavat tämän omaksi pojakseen. Kasvaessaan Sinuhesta tulee lääkäri kuten isästään. Kohtalo oli varannut kuitenkin Sinuhelle matkaamisen maailmalle, ja paitsi lääkärinä myös maailman matkaajana hän näkee ja kokee enemmän kuin suurin osa ihmisistä koskaan.

Vaikka juonesta voi kertoa lyhyestikin, ei sivumäärältään Sinuhe egyptiläinen suinkaan sitä ole. Onkin yllättävää, kuinka sujuvaa ja helppoa kirjan lukeminen runsaudestaan huolimatta on. Varsinkin alussa hurahti ensimmäiset kirjat helposti ja Egypti kietoutui tiukasti ympärilleni; Theban tuoksut, värit ja kaupungin kiihko. Ihastuin kirjan vanhaan kieleen ja dialogeihin joita Waltari kirjoittaa todella tarkkanäköisesti ja yksityiskohtaisesti, monessa ääneen lausutussa kohdassa on totuuden siemen ja ajateltavaa. Rivien välistä löytääkin paljonkin pureskeltavaa, ja varsinkin kirjan lopussa se näkyy parhaiten kun Sinuhe pohtii menneisyyttään ja tekojaan.

"Ei ole eroa ihmisten välillä ja jokainen ihminen syntyy alastomana maailmaan ja ihmisen sydän on ainoa mitta ihmisten välillä. Eikä ihmistä voi mitata hänen ihonsa värin tai kielensä mukaan eikä ihmistä voi mitata hänen vaatteensa tai korujensa mukaan eikä ihmistä voi mitata hänen rikkautensa tai köyhyytensä mukaan, vaan ainoastaan hänen sydämensä mukaan. Siksi hyvä ihminen on parempi kuin paha ihminen ja oikeus on parempi kuin vääryys, mutta muuta en tiedä ja tämä on kaikki tietoni."

Teemoja kirjassa riittää, itseäni puhutteli vahvasti kirjan uskonnollisuus, kuinka Waltari siitä kirjoittaa. Siitä, kuinka sokeasti ihminen luottaa jumalaan. Siitä, kuinka on vääriä jumalia ja oikeita, kuinka uskonnon ja jumaluuden nimissä sallitaan kaikki ihmisen kauheat teot ja julistetaan sodat. Aivan kuten tänäkin päivänä. Valta ja vallan himo on myös näkyvästi yksi kirjan teemoista kun faaraon kruunusta, jumaluudesta, taistellaan verisesti jatkuvasti. Raakuuden ja ylipäätään väkivaltaisuuden kuvaukset korostivat ajan uskonnollista kiihkoa ja oikeutusta siihen jumaluuden nimissä. Lääkärinä ja maailmaa nähneenä Sinuhe ei uskonut jumaliin, mutta uskoi sellaiseen mihin kansakunta ei ollut vielä valmis.

En oikeastaan osannut täysin aavistaa mitä tulen lukemaan kun tartuin Sinuheen, mutta nyt voin sanoa että se on yksi upeimmista suomalaisista kirjoista joita olen koskaan lukenut. Sen lukeminen ei ollut täysin ongelmatonta ja monta hidastempoista ja tylsääkin hetkeä matkalle mahtui, mutta kokonaisuus palkitsee suuresti. On hämmästyttävää kuinka upean maailman Waltari on luonut menneestä ajasta ilman että mikään tuntuu epäuskottavalta. Sinuhen maailmankuvassa ja ajatuksissa on paljon peilattavaa tähänkin aikaan ja uskonkin, että mikäli Sinuhen lukisi joskus uudestaan, sieltä löytäisi jälleen uusia tasoja pohdittavaksi.

Sinuhe egyptiläinen oli oiva valinta kesäkirjaksi, ja nousee mielessäni koko ajan suurempaan ja suurempaan arvoon. Tätä suomalaista klassikkoa ei voi kuin suositella!


Helmet-lukuhaaste: 3. Suomalainen klassikkokirja

Tua Harno: Ne jotka jäävät

 Tua Harno: Ne jotka jäävät

Otava 2013

Seven pokkari 2014

Kansi Timo Numminen

Oma kirjaostos

"Jotkut meistä menevät rikki jäämällä, toiset lähtemällä, ja tässä minä olen,

 enkä tiedä kumpaan ryhmään kuulun."

Frida kirjoittaa auki sukunsa tarinaa yrittäen ymmärtää isäänsä, isoisäänsä ja itseään. Fridassa asuu sama levottomuus kuin sukunsa miehissä, mutta ei halua osaksi samaa toistuvaa ja sukupolvia vahingoittavaa ketjua, sillä "Miksi aina tärkeimpiä ovat ne, jotka lähtevät? Miksi kirjoitan tätä isästäni, joka lähti, enkä äidistäni, joka jäi?"

Fridan isä Raimo on nuorena kuin ilmetty Leonard Cohen, hän soittaa tyttärelleen artistin levyjä, pyytää kuuntelemaan sanoja tarkoin, ja matkustaa ympäri maailmaa aina moitteettomasti pukeutuen. Fridan isän lapsuus ilman oman isänsä Pojun läsnäoloa sai tämän vakuuttuneeksi ajatuksesta yhdestä upeasta ja onnellisesta perheestä, mutta se sama levottomuus mikä ajoi Pojunkin maailmalle horjuttaa myös Fridan isää. Lähteä voi monella tavalla, kuten Poju maailmalle, tai Raimo, joka yritti pysyä paikoillaan, mutta "hän kaatui sisäänpäin. Teki sisälleen maailman, jonne kukaan ei voinut häntä seurata eikä häntä sieltä löytää."

Ne jotka jäävät on vahva sukutarina. Se kertoo poislähtemisestä, jäämisestä ja sielun levottomuudesta. Samalla se tuo esiin sen jäljen mikä jääviin sukupolviin jää kun luota lähdetään pois. Se ei parane koskaan. Tässä suvussa miehet ovat lähteneet ja naiset jääneet, ja samalla rikkoneet lähtiessään paljon.

Tua Harnon teksti on painavaa ja kaunista luettavaa. Tässä tarinassa ei lähdetä sivuraiteille, se ei tuomitse henkilöitään mutta ei toisaalta anna armoakaan. Tarina ei ole kaunis mutta se on vahva ja voimakas, sieluun osuva. Surumielisyys leijuu kirjan yllä, ja sellainen kaihoisa surumielisyyden tunne jäi itsellenikin kirjan kannet suljettuani. Kuinka paljon onkaan asioita jotka ylittävät monet sukupolvet! Mutta mitä kirjailija haluaa teoksellaan sanoa?, mietin pitkin kirjaa. Kirja kertoi nimensä vastaisesti kuitenkin enemmän heistä jotka lähtevät, eivät niistä jotka oikeasti jäivät, ja juuri se asia teki tarinasta aika julman. Voisiko sukupolvien ylittävässä ketjussa tehdä poikkeuksen? Olen kuitenkin odella vaikuttunut siitä että tämä on Harnon esikoisteos, ja päällimmäiset tunteet kirjan suhteen ovat ihastuneet. Kirjan loppuratkaisu on kirjan tyylille uskollinen ja suorastaan jäätävä, mutta jotenkin niin ainoa oikea.

"Eivät ne rakasta jotka lähtevät, vaan ne jotka jäävät."

Helmet-lukuhaaste: 42. Esikoisteos

Tuula-Liina Varis: Huvila

Tuula-Liina Varis: Huvila
WSOY 2016
Kansi Martti Ruokonen
Arvostelukappale kustantajalta

"Hänen takiaan tässä touhuttiin ja höösättiin. Hänen takiaan, viimeisen kerran. Hän katsoo ympärilleen, kotia, jossa on elänyt syntymästään saakka. Kohta hän on täältä poissa. Kohta hän on täällä vain käymässä, vieraana. Kohta se talo, jossa hän nyt on vain vieraana, on hänen kotinsa. Kohta hän on vain käypäläinen Turussa. Kohta hän asuu Korpivillassa hiljaisuuden keskellä, eikä kuule niitä kaupungin ääniä, joita on koko elämänsä kuunnellut. Tahdonko minä sitä? Sitäkö minä tahdon? Kyyneleet nousevat silmiin. Silti hymyilyttää."

Turussa asuva nuori Raakel on perheen ainoa lapsi, ja tottunut hyvään elämään. Raakel tykkää opiskelusta, ja haaveilee suurista asioista, itsenäisestä elämästä ja kunnioittaa edelläkävijänaisia kuten Alma Söderhjelmiä. Raakel haluaisi päättää elämästään ja asioistaan itse kuten Söderhjelm. Tapahtuu kuitenkin niin, kuten tuohon aikaan yleensä: Raakel menee naimisiin.

Vuonna 1929 Raakel tapaa serkkunsa Juhanin kautta erikoislaatuisen taiteilijan, Akselin, jonka kanssa lopulta menee naimisiin. Akselilla on keskellä korpea nimensä mukaisesti suuri ja mahtava Korpivilla, jonne vastavihityt asettuvat asumaan. Raakelin elämä muuttuu kertaheitolla, kun kaupungin syke jää taakse ja Raakel alkaa odottaa parin yhteistä lasta. Kun tytär syntyy, taloon palkataan piika, josta lopulta tulee koko korttitalon kantava voima kun isäntä lähtee rakentamaan yksinään uutta Eurooppaa. Kolmikko jää asumaan omaan eristyneisyyteensä, ja vaikka yhteydet ulkomaailmaan ovat vähäiset, vaikuttavat maailman myrskyt silti heidän elämäänsä väistämättömästi.

"Maailma tapahtui meidän elämämme ulkopuolella. Se kannettiin meille sanomalehdissä, kailotettiin radiosta, pysyttiin ajan tasalla vaikka ei halutukaan. "

Huvila ei aluksi vienyt mukanaan. Myönnän, että olin alussa hivenen ärsyyntynyt Raakelista, joka (toki ajankuvaansa peilaten) vaikutti liian naiivilta että olisin hänestä jaksanut kiinnostua. Alun suurista haaveista on sanomattakin selvää, että Raakelilla ei ole riittävää rohkeuttaa toteuttaa haluamaansa elämää. Hän rakastuu. Kun Raakel muuttaa Korpivillaan, hänen elämänsä alkaa kiinnostaamaan enemmän. Naiivius ei ole kokonaan poissa, mutta rosoa alkaa näkyä. Siltikään en voi sanoa tykänneeni Raakelista.

Kun mies jättää Raakelin ja heidän yhteisen tyttärensä selvitymään keskenään huvilalle, Raakelin elämältä katoaa pohja, eikä siihen auta edes tytär. Raakel velloo surussaan ja saa lukijan ärtymään naiseen entisestään. Tämän tarinan kiinnostavin hahmo ei missään nimessä ole Raakel, vaan piikana toimiva Selma sekä tytär Leea. Leeasta saa lopussa pilkahduksen siitä voimasta jota toivoi Raakelistakin löytyvän. Mutta olisiko Raakel jaksanut  kiinnostaa ja kasvaa ihmisenä enemmän jos tarina olisi kerrottu vain pelkästään hänen näkökulmastaan? Nyt kun tarina kerrottiin kolmen ihmisen näkökulmasta, toistoa esiintyi ja lopulta Raakelista kuoriutui vain ihmisraunio.

Huvila jätti siis lopulta aika ristiriitaisen lukukokemuksen jälkeensä, ja olenkin pyöritellyt ajatuksia kirjasta jo pidempään. Koin lukukokemuksen paikoitellen suorastaan masentavaksi, kun elämä vaikutti niin alakuloiselta, eristäytyneeltä ja vain onnettomalta. Elämä ei lopulta ollut sitä mitä sen piti, sota meni ja muutti lopullisesti sen kaiken mitä mahdollisesti oli olemassa. Sota vaikutti kaikkeen ja jokaiseen, ja ymmärrän Variksen kirjoittavan ajankuvaa (ihastelin varsinkin traditsuunien ja baalien käyttöä!), mutta minulle tämä ei lopulta tarjonnut mitään suurempaa lukukokemusta.

Riitta Jalonen: Kirkkaus

 Riitta Jalonen: Kirkkaus

Tammi 2016

Arvostelukappale kustantajalta

"Harppi piirtää ympyrän, jonka sisälle kaikkien ihmisten pitäisi mahtua. Rajan yli voi kurkotella mutta sinne ei saa mennä. Jos menee, on kuin neulomuksesta karkaisi silmukka omille teilleen: yksi karannut uhkaa vetää mukaan toisia. 

Aika siirtää rajat aina eri paikkaan, ei mikään määritelmä pysy. Kuka sanoo mikä on oikea tapa olla ihminen?"

Pitkästä, pitkästä aikaa kirjaa lukiessa tuli tunne, että sen haluaa lukea uudestaan ja uudestaan. Kuten loppusanoissaan Jalonen kirjoittaa: kirja syntyy omalla painollaan niin kuin se olisi istutettu etukäteen sisälleni. Ja sen todella huomaa! Ei voi sanoa kuka kirjoittaa, Jalonen vai Frame, sillä niin upeaa teksti on.

Kirkkaus on fiktiivinen teos uusiseelantilaisesta kirjailijasta Janet Framesta (1924-2004), jota hoidettiin vuosia mielisairaalassa väärällä diagnoosilla, skitsofreenikkona. Myöhemmin diagnoosi kumottiin ja Janet Frame alkoi kirjoittaa maailmanmaineeseen johtaneita romaaneja poikkeuksellisella herkkävaistoisuudellaan ja lahjakkuudellaan. Sanat kirjaimellisesti pelastivat Janetin, sillä suunniteltu lobotomia peruttiin kun hänen esikoisteoksensa voitti arvostetun kirjallisuuspalkinnon. Kuitenkaan Janet ei luottanut kotimaahansa niin paljoa että olisi uskaltanut sinne jäädä, vaan matkusti lopulta niin sanojen kuin elävien ja kuolleiden kanssa Eurooppaan.

Ei Janetin elämä ilman skitsofreenikon leimaakaan ole ollut helppoa; elämä köyhässä perheessä mädätti hampaat suusta, kohtalon kiemurat veivät meren syvyyksiin hänen kaksi sisartaan ja sairastutti veljenkin vakavasti. Mutta sanat, ne vievät kirkkauteen ja "--voivat pelastaa ihmisen elämälle", kuten niin kävikin.

Kirjasta joka on täynnä toinen toistaan upeampia sanoja, on haastavaa kirjoittaa. Tuntuu että omat viritelmät eivät anna sille riittävää oikeutta. Sillä niin, tämä on upea.  Kirjan kieli on kirkasta ja kaunista, mieleenpainuvaa ja melankolista, ja "--että ihmisen sisällä oleva tuuli kuljettaa sanat oikeaan paikkaan." (Olen todellakin laputtanut kirjani täyteen merkintöjä kauniista lauseista.)

Uskomatonta, mutta melkein jätin kirjan lukematta sen kannen takia. Se ei mielestäni ollut hieno, ja vaikka ymmärrän sen värimaailman kirjan luettuani, sotii se silti hieman kirjan nimeä, Kirkkautta, vastaan. Älä siis ikinä anna pelkän kannen hämätä! Kaiken kaikkiaan minulle tämä oli ihan mieletön yllätys, sillä en tiennyt kirjan olemassaolosta mitään ennen kuin se postilaatikkoon kolahti. Nyt se pääsee kirjahyllyni parhaimpien joukkoon.

Vaikka kirja teki vaikutuksen ja se nousee mielessäni korkeuksiin, täytyy silti sanoa ettei se ehkä ole kaikille, kuten Katrikin miettii. Kirjan rytmi vie mennessään mutta vaatii osansa, sillä Kirkkautta ei voi lukea huitaisten. Mutta mielessä se säilyy pitkään. Kirkkaasti.

Nyt ei voi enää kuin pohtia ääneen, että miksi Janet Framea ei ole suomennettu?

"Kuolleina ihmiset ovat sisällämme vielä enemmän kuin elävinä."

Laura Lähteenmäki: Korkea aika

Laura Lähteenmäki: Korkea aika

WSOY 2016

Kansi Anna Makkonen

Kirjastosta lainattu

"Emman ikäisenä Anna tapasi jo Olavin. Hän rakasti miestä niin että hänen jokaista paikkaansa särki ja pisteli. Kun Olavi oli sodassa, Anna tiesi tämän olevan hengissä, koska oli varma, että häneen olisi sattunut, jos Olavi olisi haavoittunut, saati kuollut. Mutta perheen perustamisen jälkeen elämä alkoi väistämättä hajota. Lasten myötä tuli huolia ja murhetta, rakkaus mieheen väheni. Lapset kauhoivat rakkautta kuin soppaa lautasilleen, eikä sitä jäänyt heille enää. Annakin muuttui, hän unohti pitää tärkeänä sitä mikä oli ollut hänelle tärkeintä - hän antoi mennä asioiden Olavin ja hänen edelleen - ja sitten hän joutui luopumaan siitä kaikesta. Yhtäkkiä, käsittämättömän nopeasti oli se päivä, jolloin hän näki Olavin viimeisen kerran."

Anna ja Olavi joutuvat jättämään sodan myötä kotinsa Karjalaan, ja muuttavat evakkoperheenä asumaan Hämeeseen, Pihlajan tilalle. Sinne he rakentavat oman talon Olavin tarkkojen piirustusten mukaan ja ahkeroivat arjessa. Annalle ja Olaville siunaantuu lapsia ja he rakastavat toisiaan, elämäänsä. Anna on kiitollinen Pihlajan Heljä-emännälle heidän uudesta elämästään, ja haluaa auttaaa tätä kaikin mahdollisin tavoin. Varsinkin, kun Heljän mies on pahasti vammautunut sodassa eikä voi auttaa tilan kunnossa pitämisessä.

Jossain vaiheessa asiat alkavat mennä pahasti pieleen, ja hajota käsiin. Ja niin "Yksi asia johti toiseen ja tähän päivään saakka."

Korkea aika on tunnelmaltaan tiivis ja vähäeleinen perheromaani, joka kätkee sisäänsä paljon suurta tunnetta. Se on samaan aikaan myös haikea ja vahva, sillä milloin on elämän paras hetki? Kerronta on kaunista, osuvaa ja puhuttelevaa. Eletään menneisyydessä, nykyhetkessä ja lopulta hieman tulevassakin, kun kirjan loppu antaa tilaa monille tulkinnoille ja tulevaisuuden kuville. Itselleni kirjan parasta antia oli jälleen menneisyys, kuinka entisajan maailmaan uppoaa niin paljon herkemmin kuin nykyhetkeen!

Mitä vanhemmaksi tulen, sen enemmän ihastun suuriin perhetarinoihin, siihen kuinka elämä jatkuu ihmisten virheistä, sanomisista ja sanomatta jättämisistä huolimatta. Suku jatkuu ja tarina jatkuu muuttaen muotoaan. Elämä ei pysähdy. Näihin tarinoihin, kuten tähänkin, mahtuu paljon elettyä elämää, ja lauseiden taakse kätkeytyy paljon. Korkea aika ihastutti ja sen maailmaan uppoutui herkästi. Lähteenmäki on punonut ihmisten kohtaloista yhden suuren kudelman, jossa jokainen tapahtuma, lause ja katse on täynnä merkitystä. Todella vahva ja puhutteleva lukukokemus.

Katri Rauanjoki: Jonain keväänä herään

Katri Rauanjoki: Jonain keväänä herään

Atena 2016

Kansi Anna Makkonen

Arvostelukappale kustantajalta

"Pitkään jaksoin olla reipas, mutta jossain vaiheessa olin eksynyt metsään, unohtanut pudotella pullanmuruja. Ulospäin olin toimelias, mutta salassa nakertanut liikaa piparkakkutalon seiniä. Ja niin minusta oli tullut väsynyt noita-akka. Sellainen, jolle pelkkä olemassa oleminen ei jostain syystä ollut tarpeeksi. Minun täytyi tehdä, saada aikaiseksi, saada tunnustus.
Mutta kun en jaksanut enää."

Kerttu on pärjääjä. Aviovaimo ja kahden lapsen äiti, luokanopettaja joka asuu unelmiensa talossa.

Mutta.

Kerttu ostaa unikkokantisen vihkon johon alkaa suunnitella itsemurhapäiväänsä. Silloin kun perhe ei ole kotona. Sitten kun on sopiva hetki.

Kerttu on tunnollisuuden ja riittämättömyyden tunteissaan elämän pohjamudissa uiskenteleva, masennukseen sairastunut. Mikä kaiken on aiheuttanut? Talvi on pitkä ja pimeä, tänä vuonna Kertulle ylivoimainen. Ja sen seurauksena perheenäiti ympyröi kalenteristaan sopivia päiviä riistää itseltään henki.

"Vieläkin oli vaikea käsittää, että suurin elämäni säröistä olin minä: aina kykenevä ja kaiken kestävä mieleni. Minä piilouduin uneen ja vihaan, että jaksaisin elää. Ja unista ja vihaista ihmistä oli vaikea rakastaa."

En ollut aluksi varma, onko kirja minulle sellainen jonka haluan kokea. Silti olen tyytyväinen että luin. Vaikka aihe kirjassa on rankka ja raskas, se on silti kirja, joka on hyvä olla olemassa. Nykyelämän armottomuus ja syvät riittämättömyyden tunteet koskettavat, ja kolahtavat varmasti moniin. Monet ihmiset räpiköivät tälläkin hetkellä elämänsä aalloissa selviten väkisin, päivä kerrallaan, taakat harteillaan.


Ja siksi kirja on tärkeä. Se on rohkea, ja se uskaltaa nostaa esiin tunteita jotka ovat kipeitä. Jonain päivänä herään perustuu kirjailijan omakohtaisiin kokemuksiin masennuksesta, joten teksti tuntuu myös uskottavalta. Kuka tahansa saattaa sairastua masennukseen, mutta mitkä ovat syyt sen takana? Ensin Kerttukaan ei osaa arvioida, vyyhti kasvoi liian suureksi kun maljaan putosi lopulta yksi pisara liikaa. 

Jonain päivän herään on kirja jota luin raskain mielin nauttien kuitenkin Rauanjoen kirjoitustyylistä. Se on välillä runollisen kaunis, riipaisevan osuva ja humoristisen oivaltava. Ja samalla mietin väkisinkin, kuinka paljon omakohtaista kokemusta kirjassa on, sillä nämä kirjat kielivät suuresta rohkeudesta kertoa vaikeasta ja vaietusta asiasta.


Siinä missä alun synkkyys syksyaikaan tuntuu musertavalta, aletaan kevättä kohti mennä kohti valoa. Loppu jää hieman avoimeksi ja jopa epämääräiseksi, joskaan ei kuitenkaan toivottomaksi. Asiat alkavat hieman järjestyä ja värit palaavat elämään.

"Nousin sohvalta ja väistin katsomasta häntä silmiin. Olo jäi jotenkin helpottuneeksi mutta hauraaksi: viimeinkin minä olin luottanut, nojannut eteenpäin ja hän oli ottanut kiinni. Sisällä tuntui siltä kuin olisi juossut hyvin pitkän matkan ja lopulta antanut itselleen luvan pysähtyä."

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Teos 2012
Kansi Adam Johnson
Oma ostos kirjakaupasta

"Kuolema on veden liittolainen. Niitä ei voi erottaa toisistaan, eikä niistä kumpaakaan voi erottaa meistä, sillä niistä meidät on lopulta tehty: veden muuttuvaisuudesta ja kuoleman läheisyydestä. Vedellä ei ole alkua tai loppua, mutta kuolemalla on molemmat. Kuolema on molemmat. Toisinaan kuolema kulkee kätkettynä veteen, ja toisinaan vesi karkottaa kuoleman, mutta ne kulkevat aina yhdessä, maailmassa ja meissä."

Maailmasta on loppumassa vesi. Ihmiskunta elää keskellä niukkuutta jossa vedestä on tullut arvokasta. Veden käyttöä säännöstellään ja väärinkäytöksistä rangaistaan ankarasti. Ihmiset elävät voimakkaan diktatuurin vallan alla, eikä maailma ole enää sellainen kuin me sen luulemme olevan. Ilmastonmuutos on tehnyt niin suuria tuhoja, että paitsi vedestä on pulaa, ovat Ruotsi ja Norja alueita jotka on menetetty. Suomikin on kutistunut hyvin pieneksi paikaksi. Aika jota elämme nyt, on aikaa ennen Hämärän vuosisataa.

Noria kuuluu vanhaan teemestarien sukuun, ja kahdeksantoistavuotiaan Norian on aika ottaa vastaan sukunsa perinne ja tehtävä täysivaltaisena teemestarina, sekä salaisuus joka ei saa paljastua. Teemestarit ovat veden vartijoita, ja koska aikana jolloin veden kätkeminen on rikoksista pahin, valtaapitävien katse kiinnittyy lopulta väistämättä teemestarin taloon.

Minun piti kirjakaupasta ostaa Itärannan uusin, Kudottujen kujien kaupunki, mutta se oli kirjakaupasta tuolloin loppu. Myyjä pahoitteli kovasti minulle tilannetta, mutta totesin, että eikös se vain ole vallan hyvä tilanne että kirja on niin suosittu että se loppuu kaupasta :) Myyjäkin hymyillen totesi että niinhän se taitaa olla. Samainen myyjä suositteli Teemestarin kirjaa joka minulla olikin lukematta ja päätin kokeilla.

Teemestarin kirjan lukemisesta on nyt kuitenkin kulunut jo tovi aikaa, ja vieläkin tässä pallottelen ajatusteni kanssa että mitä niistä nappaan ja kirjoitan.

Itäranta on luonut hienon ja mielenkiintoisen tulevaisuuteen sijoittuvan maailman, jossa vesi jota pidämme helposti itsestäänselvyytenä, ei sitä tulevaisuudessa ole. Ilmastonmuutos on ollut ihmiskunnalle suuri katastrofi, ja jokainen päivä on taistelua hengestä ja puhtaasta vedestä. Ihminenhän voi elää pidemmänkin aikaa ilman ruokaa, mutta ilman vettä se ei selviä.

Olin lumoutunut Itärannan tavasta kirjoittaa. Siinä oli jotain yhtä raikasta kuin puhtaassa, kylmässä vedessä. Ei ole suinkaan ihme, että Teemestarin kirjaa on käännetty englanniksi ja se on saanut hyvän vastaanoton maailmalla. Englanninkielinen painos kirjasta kulkee nimellä Memory of Water. 

Vaikka olin innostunut kirjasta kovasti, ja pidin valtavasti Itärannan luomasta vaihtoehtoisesta maailmankuvasta, nousi minulle kuitenkin kirjaa kohtaa lopulta pieni pettymys. Suurin ongelmani kirjan suhteen oli nimittäin se, että se loppui minusta kesken. En ollut yksinkertaisesti tyytyväinen siihen kuinka Norian osalta tarina päättyi. Kun minusta mielenkiintoisen tarinan olisi pitänyt alkaa ja lähteä lentoon, jätettiin se lukijan mielikuvituksen varaan ja sivut päättyivät. Eih! Oli hämmentävää lukea kirja, joka näin selkeästi jätti minulle olon että tarina jäi kesken. Ja että kirja samaan aikaan oli myös vallan loistava.

Olen ollut siis hyvin ristiriitaisissa tunnelmissa kirjan suhteen, ja siksi olin jo jossain vaiheessa luovuttamassa tämän tekstin suhteen. Eihän siinä nyt ole mitään järkeä että samaan aikaan on tykännyt lukemastaan mutta lopulta on kokenut pettymyksen. Mitä ilmeisemmin pallottelu ajatusteni kanssa on edelleen kesken.

Huolimatta sekavista ajatukistani Teemestarin kirjan suhteen, haluan edelleen lukea Kudottujen kujien kaupungin. Jo pelkästään Itärannan kieli on syy tarttua hänen teoksiinsa uudelleenkin.

Laura Lindstedt: Oneiron

Laura Lindstedt: Oneiron

Teos 2015

Finlandia -voittaja 2015

Kansi Aki-Pekka Sinikoski

Joululahjaksi saatu

"Mistä tuo yhtäkkinen varmuus ja yksituumaisuus? Me emme tiedä. On paljon asioita, jotka eivät ole vallassamme. Jälleen joudumme luopumaan. Ja aina se tuntuu yhtä musertavalta. Ikään kuin emme oppisi mitään tuhansista ja taas tuhansista lähtemisistä, yksin jäämisistä ja uusista tulemisista. Aivan kuin ihmiset, jotka ilmestyvät tänne yksitellen tai ryppäinä, myttynä tai jäsenet suorina, säikähtäneinä tai syvässä unessa, ja aikansa oltuaan katoavat, eivät olisi luonnollinen osa tätä kirottua prosessia."

Melkoinen aloitus tuli tälle kirjavuodelle, kun suljin Oneironin kannet uuden vuoden päivänä. En täysin osannut odottaa mitä tuleman pitää kun aloitin kirjan, kehuvia arvioita olin lukenut pitkin loppuvuotta ja toki takakannen teksti oli luettuna, mutta en ollut varautunut ihan tähänkään. Tähän tunteeseen, että on lukenut jotain sellaista jota on hankala pukea sanoiksi. Kirja, joka on niin runsas, niin karu ja niin itsensä ympärille kietova. Kuinka lukijana sukeltaa syvälle naisten elämiin ja tunteisiin.

Oneiron teki minuun vaikutuksen. Pisteytän harvoin lukemiani kirjoja, sillä jokainen on aina omalla tavallaan hyvä ja pisteytys on vähän hankalaakin, mutta Oneiron saa minulta heti täydet viisi tähteä. Juuri tällaisia vahvoja ja vaikuttavia teoksia on mahtavaa lukea. Oneironissakin on omat heikot hetkensä, mutta niin vähäiset, että Oneiron on silti huikea lukukokemus. Aivan ainutlaatuinen ja omanlaisensa teos!

Lindstedt käsittelee isoja asioita, ja kirjan runsaus ja laajuus vähän hämmensikin. Varsinkin kirjan alussa mietin että johan on räväkkää meininkiä, ja mitä tästä vielä seuraakaan. Alussa teksti tuntui myös hieman sekavalta niiltä osin, että seassa oli erilaisia tekstilajeja. Kuitenkin, Oneiron vie matkalle seitsemän naisen maailmaan, valkoiseen välitilaan ja elämään ennen kuolemaa.

On marseillelainen hienostorouva Nina, Newyorkilainen taiteilija Slomith, senegalilainen mallintöistä haaveileva Maimuna, moskovalainen pääkirjanpitäjä Polina, brasilialainen sydänsiirtopotilas Rosa Imaculada, hollantilainen kurkkusyöpää sairastavaWlbgis ja itävaltalainen teinityttö Ulrike. Mikä on koitunut näiden naisten kohtaloksi?

Oneiron on fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista. Jälleen tässä kohtaa voi todeta, kuinka tärkeää ja vaikeaa on takakannessa osata kertoa kirjan tyylistä. Itse en fantasiasta juurikaan välitä, sellaisesta fantasiasta miksi se yleisesti kuvitellaan, mutta Oneironista en löytänyt fantasiaa. Jos kuolemanjälkeistä elämää ajatellaan fantasiaksi, niin sitten. Mutta sehän on asia, mikä meille eläville on arvoitus.

Oneiron on taas niitä kirjoja joista tuntuu olevan mahdotonta kirjoittaa hyvin. Kun on lukenut upean kirjan, upeaa tekstiä, tuntuu oma ihan valjulta. Sanon silti tähän loppuun, että Lindstedt on Finlandiansa ansainnut, ja kaikki kehut. Tämä on sellainen romaani, joka menestyisi maailmallakin ja toivon todella että tätä käännetään muillekin kielille. Mikä aloitus kirjalliselle vuodelle 2016! Ja mitä ihmettä luen tämän jälkeen?

Katja Kettu: Yöperhonen

Katja Kettu: Yöperhonen

WSOY 2015

Kansi Eemil Karila, Forgive Me / Martti Ruokonen

Arvostelukappale kustantajalta

"Missä kaukana sijaitsi oikea todellisuus, paikka jossa oikeus voittaisi ja ihmisellä oli oikeus ruumiiseen ja mieleen. Oliko sellaista enää olemassakaan? En saattanut ainakaan kurkottaa sinne asti katseellani. Tuolla kuuraiset vuoret, tuolla tinapintainen joki, kaikkialla muualla levittäytyi lumen ja jään hirmuvalta, joukkohautojen ristit, muurahaisina liikkuvat vangit. Kaiken yllä auringon ruosteinen, natiseva kuula. Mutta kaikki loppuu aikanaan, ajattelin, ennen pitkää tätäkin kadotettujen kaupunkia soittaisi enää tuuli."


1930-luvulla nuori Irga Malinen hiihtää suutuspäissään rajan toiselle puolelle miehen perässä. Venäjän puolella piti kaiken olla paremmin, mutta pian totuus lyö Irgaa kasvoihin kunnolla. Vasta 15-vuotias raskaana oleva Irga joutuu vankileirille vakoilijan leima otsassaan. Tästä alkaa vuosien taistelu elämästä ja kuolemasta, ihmisyydestä.


Vuonna 2015 Lavran kylässä Marinmaalla Venäjällä Verna on tullut selvittämään isänsä kohtaloaan. Mihin isä kuoli, mitä hän yritti saada selville? Verna on kuin toiseen maailmaan ja aikakauteen tupsahtanut, yrittää ymmärtää tätä kansaa jolla on erityinen oma kielensä ja tapansa. Jotka edelleen puhuvat kolhooseista, joilla menneisyyden pelko edelleen vahvasti läsnä, joilla on oma uskontonsa ja suhteensa luontoon.

Katja Ketun Yöperhosesta ei voi kertoa ottamatta kantaa Ketun käyttämään kieleen. Se on runollinen ja kaunis, toisaalta myös kauhea yksityiskohtaisella julmuudellaan. Kettu heittelee lukijaa näin ollen tunnetiloista toiseen ja pitää intensiivisesti otteessaan. Lukiessa siirtyy toiseen maailmaan, on täysin tarinan vietävissä ja on samalla järkyttynyt lukemastaan.

En ole aikaisemmin lukenut Ketulta mitään, joten minulla ei ole muuta mihin verrata, mutta pidin lukemastani, jos näin voi sanoa. Lukukokemusta kun ei nimittäin voi sanoa nautinnolliseksi, jotain ravistelevaa ja taikamaista siinä kuitenkon, että luin kirjaa intensiivisesti parin päivän ajan. En saanut rauhaa niin kauan kuin kirja oli kesken, se vei vain mukanaan.

Useassa kohdassa teki todella pahaa lukea. Kuinka muutenkaan, kun puhutaan Stalinin aikaisista vankileireistä ja väkivallasta, ihmiskohtaloista ja julmuudesta, kostosta, pienten ihmistaimien kohtalosta syntyä tuohon pahaan maailmaan. Ja juuri tämän takia Ketun kerronta on toisaalta aivan kammottavaa, mutta tehokasta se ainakin on.

Melkoisia juonenkäänteitä ja tapahtumia kirjassa on. Yöperhosessa on mukana henkilöitä jotka ovat esiintyneet myös Kätilössä. Pieniä langanpätkiä tarjoillaan pitkin kirjaa, ja lopussa onkin paljon yhteenliitettävää. Yllättävää, rohkeaa ja piikittelevää on myös Ketun tapa ottaa kantaa Venäjän nykyjohtoon, sillä mukana on myös Vova, julma hallitsija, jolla on oma osansa näiden naisten tarinassa.

Mielenkiintoinen tarina kyseessä siis. Rakkautta, ystävyyttä, sisaruutta, selviytymistä... On tunne, että tämä tulee jakamaan paljon mielipiteitä. Pakko vielä mainita kirjan kansi, se on aivan mieletön! Minulle Yöperhonen on nyt yksi vuoden mieleenpainuvimmista lukukokemuksista.

"Sinun kanssasi on niin helppo nauraa. Sinun kanssasi on hyvä kyyhöttää lempeänhikisessä pimeydessä tuoksusi sekoittuessa minun ihooni ja toisin päin. Selkovereni siinä, litilempi linnunpoikani. Minä olen kaikukoppa sinun kieltesi soida. Olet parasta mitä minussa on."

JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään

JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään

WSOY 2015

Arvostelukappale kustantajalta

"Metsän suojassa oli hämärää, korvat vinkuivat yhä ja silmissä näkyi suuliekkien aavekuvat. Kylmyys tunki takinkauluksen alle mutta kiväärinpiippu poltti hartiaani asetakin läpi. Seurasin valkoisia varjoja, jotka lipuivat puiden lomassa äänettömästi. Joka silmänräpäytyksellä näin kuolevia miehiä. Näin, mitä en ollut nähnytkään. Leipää syövä mies maassa mahallaan, tiellä lojuva kitara täynnä luodinreikiä, ryömiviä, verisiä miehiä, avunpyyntöön kohotettuja käsiä, itkua, huutoa. 

Mahaani kouristi. Ratsastus pimenevän metsän halki oli vain silmänräpäys. Elämä oli vain silmänräpäys."

Juho Stendahl on kansalaissodan mainingeissa jäänyt isättömäksi, sillä isänroolistaan huolimatta on eversti Stendahl ennen kaikkea sotilas, ja Tsaarin armeijassa palvellut Stendahl jää Venäjän vallankumouksen pyörteisiin. Juhosta tulee siis perheensä pää vanhimpana lapsena huolehtien siskoistaan ja veljestään sekä katkeroituneesta äidistään.

Juho joutuu perheineen Suomenlinnan vankileirille, sillä perheen tausta ja isän loikkaaminen rajan toiselle puolelle on riittävä syy vangitsemiseen. Samalla vankileirillä on myös orvoksi jäänyt lapsuudenystävä Laura, joka on mukana Juhon elämässä sen kaikissa kiemuroissa. Molemmat ponnistavat kohti unelmiaan, mutta raha ja rakkaus pyrkivät eri suuntiin Lauran viihtyessä paremman elämän perässä ja Juhon kamppaillessa sotaa vastaan yksin, vaikka sota ei yhtä miestä kaipaakaan.

Juho siis kulkee isänsä jalanjäljissä kohti sotilaan uraa. Hänestä tuleekin Mannerheimin suojatti ja luottomies, joka toimii niin tiedustelijan, vakoilijan kuin sovittelijankin rooleissa nähden sodan nousevat pilvet niin Berliinissä kuin Moskovassakin. Isän varjo leijuu kuitenkin kaikessa mitä Juho tekee, eikä Juho tunnu pystyvän päästämään menneisyydestään irti. Vaikka vuodet vierivät, etsii Juho silti tietoja isänsä liikkeistä. Ja sisimmässään toivoo saavansa vastauksia miksi isä päätti tehdä niin kuin teki.

JP Koskinen on kirjoittanut ei enempää eikä vähempää kuin romaanin sodasta ja rakkaudesta. Vangitseva, historiaa kunnioittava teos. Sotakirjallisuutta on paljon, ja talvisodastakin on kirjoitettu monia kirjoja, mutta silti koin että tässä oli jotain erilaista - sota tuli niin eritavalla suoraan iholle. Näkökulma oli erilainen, sillä lukija pääsee kokemaan sotaan johtaneet historialliset käänteet hyvin läheltä alusta alkaen. Myös sen, kuinka yksinäisenä ja altavastaavana Suomi sodan kynnyksellä näyttäytyy. Kirjan sivuja on myös elävöitetty ajan lehtileikkeillä, mikä muistuttaa siitä että sodittu sota on totta.

Koskinen saa historian heräämään henkiin kirjansa sivuilla, ja se jos mikä on hyvän historiallisen romaanin tunnusmerkki. Kerronta eteni jouhevasti ja lukuihin jäi koukkuja jotka halusi lukea heti auki. Vaikka kyseessä on romaani sodasta ja rakkaudesta, oli pääpaino siitä huolimatta sodalla. Oikeastaan odotin että rakkautta olisi ollut enemmänkin, mutta toisaalta sota ja rakkaus... ne ovat vaikeita asioita yhdessä.

Aikaisemmin olen lukenut Koskiselta Ystäväni Rasputin, josta pidin myös todella paljon. Historiallisten romaanien ystävänä Koskinen on nyt noussut yhdeksi suosikeistani, jonka tuotantoon aion tutustua jatkossakin. Ystäväni Rasputin oli muuten ilmestyessään Finlandia-ehdokas, kuinkahan käy tämän uusimman teoksen kanssa?

Pakko muuten puuttua vielä kirjan tuohon kirjan nimeen: en ole vähään aikaan tykästynyt kirjan nimeen niin kuten tämän kohdalla. Kuinka sydän pysäytetään on...pysäyttävä. Runollinen. Oikeastaan aika kauniskin. Osui ja upposi.

"Minä lupaan. Estän sodat vaikka yksin."

Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet ja Rautayöt

Innostuin Sirpa Kähkösestä niin luettuani Graniittimiehen, että latasin Kobolleni vähän aikaa sitten kirjoittajan Kuopio- sarjan. Minä pääsin maailmaan heti kiinni ja nyt sarjan kaksi ensimmäistä osaa lukeneena ymmärrän miksi se saa osakseen hehkutusta. Kirjasarjalla on totuuspohjaa, sillä kirjailijan isoisä vangittiin kommunistisesta toiminnasta Tammisaareen ja joutui heti vapauduttuaan sotaan. Isoäiti hoiti kotia ja lapsia sodan keskellä.

Sarjan ensimmäinen osa, Mustat morsiamet, tutustuttaa lukijan nuoren Anna-tytön elämään kaupungissa. Kuopio on maalta muuttavalle nuorelle tytölle hyvin erilainen paikka. Työpaikka piikana tohtorin ja tämän vaimon talossa on ihan mukava, ja hän suunnitteleekin mukavaa ja vakaata elämää itselleen. Kuitenkin eräs tummasilmäinen Lassi vie Annan erilaiseen ja hallitsemattomaan maailmaan. Koko elämä muuttuu täysin ja saa uuden suunnan, kun pari menee naimisiin, Anna huomaa olevansa raskaana ja Lassi vangitaan kommunismin vuoksi Tammisaareen useaksi vuodeksi. Annasta tulee käytännössä leski, hyvin nuori sellainen.

Täysin yksin Anna ei jää, sillä Lassin perhe ottaa Annan vastaan. Ja jotenkinhan Annan on nyt pärjättävä, tilanteesta huolimatta. Ja sitten tulee sota.

Rautayöt kertoo ajasta talvisodan jälkeen, joka on vielä hyvin muistissa. Anna on nyt kaksosvauvojen äiti ja sidottu velvollisuuksineen kotiin Lassin kärsiessä yksinäisyydessään sotamuistojaan. Monikaan asia ei ole muuttunut vaikka Lassi on tullutkin kotiin, on kuin Anna eläisi edelleen yksin avioliitossaan. Onneksi apuna on käly Hilda, sillä lasten lisäksi ruokittavana on myös muistinsa pikkuhiljaa menettävä anoppi ja kotityötkin on tehtävä. Lassista ei ole perheen elättäjäksi, eikä kommunistin leima lähde hänen otsastaan helpolla.

Vaikeista ajoista ja sodasta huolimatta Kähkönen kuvaa tarkasti ja osuvasti ihmisten arkea kaiken keskellä. Historia herää henkiin, ja näyttää kuinka vahvoja ennen kaikkea naiset voivat olla, kuinka niitä piileviä voimavaroja löytyy vaikka mikään ei helppoa olekaan. Toisaalta myös sitä puolta, kun mieli on herkkä eikä kaikkea tosiaankaan jaksaisi. Kirjassa on runsaasti elämänmakua, sillä Kähkönen kirjoittaa vahvasti ja kaunistelematta. Eihän siitä tosiaankaan ole pitkä aika kun puutetta ja huolta oli kaikesta.

Ihastuin kovasti murteeseen. Murteet tuovat aina oman lisämausteensa! Itse varsinkin koin, että kirjan henkilöt tulivat lähemmäs kun he avasivat suunsa ja puhe tuli murteena ulos.

Olen kyllä vallan ihastunut sarjaan. Ihmiskohtalot ja ajankuvaus on mielenkiintoista, kaikkea ei tarvitse sanoa ääneen ymmärtääkseen. Nyt jäänkin seuraamaan kuinka tarina kehittyy, kuinka Annan elämä jälleen tulee muuttumaan uuden aikakauden kynnyksellä.

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Otava 2013

Kansi Piia Aho

Kirjan kirjoittaja Mia Kankimäki jättää 38-vuotiaana päivätyönsä kustantamossa, laittaa asuntonsa vuokralle ja matkustaa Japaniin tutkimaan Heian-kaudella elänyttä japanilaista hovinaista Sei Shonagonia, josta on vallan vähän mitään tietoa. Kankimäki ei tunne ketään Kiotossa eikä osaa japania, joka vaikeuttaa Sein tutkimista. Usko on välillä koetuksella projektin suhteen, mutta Seistä Kankimäki on löytänyt sielunsisarensa jonka elämään hän haluaa tutustua. Tällä tutkimusmatkallaan Kankimäki matkustaa niin Kiotossa, Thaimaassa kuin Normandiassakin huomatakseen mitä elämältään todella haluaa.

Hyvin harvoin tulee luettua kirja, joka saa aikaan niin paljon ristiriitaisia tuntemuksia kuin tämä. Luin kirjaa monta päivää ja mietin monta kertaa jättääkkö kesken.

Mutta.

Olin lukenut niin paljon hyviä arvosteluja kirjasta, että yksinkertaisesti halusin pitää kirjasta.

Mutta mitä ihmettä ajatella kirjasta, joka on samaan aikaan tietokirja ja päiväkirja, matkakertomus ja vähän romaanikin? Miten suhtautua kirjaan, jossa on listoja, runoja ja tajunnanvirtaa asiapitoisen tekstin ohella? Oikea sekametelisoppa, ajattelin välillä ärsyyntyneenä ja pidin taukoa. 

Silti jotain tapahtui, ja jatkoin lukemista. Kaiken ärsyyntymisen ohella huomasin välillä nyökytteleväni päätäni ymmärtäväisenä Kankimäen huomioille, ja matkustin mielikuvissani ihastuneena Japaniin. Kuinka haluaisinkaan nähdä Kioton kirsikankukkien aikaan! (Kirsikkapuut ovat muuten minulle pakkomielle, rakastan niitä. Lempivärini on vaaleanpunainen, enkä saa keväisin tarpeeksi kirsikkapuiden kauneudesta, siksi istutin niitä kaksi kappaletta omaankin puutarhaani tänä vuonna.) 

"Ensimmäisten päivien aikana surin jo etukäteen, että tämä paratiisillinen ilmiö on pian ohi. Nyt alan ajatella, että onneksi se kestää vain viikon, sillä kauempaa ei ihminen tällaista kauneuden määrää pystyisi kestämään."

"Kirsikankukat, elämä - se on aivan pian ohi. Ja sitä ennen siitä on otettava kaikki irti."

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin oli viime vuoden viimeinen lukemani kirja. Olen lukemisen jälkeen vieläkin hieman hämilläni pidinkö kirjasta vai en. Ihastuin moneen pieneen asiaan kirjassa, ja se sai minut juomaan kuppikaupalla teetä, mutta oli myös monta asiaa joista en pitänyt. Kankimäen tapa puhutella Seitä suoraan tuntui oudolta. Joitakin asioita toistettiin liikaa. Paikoitellen esiintynyt puhekielisyys häiritsi. Eikä se itse Seikään ihan mahdottoman kiinnostavalta vaikuttanut, eihän koko naisesta selvinnyt oikeastaan mitään.

Mutta sitten ihastuin niihin pieniin juttuihin: kirsikankukkiin, pieneen teehumalaan, arkeen uudessa paikassa ja kämppäkavereihin. Pienet ja arkisetkin asiat tuntuivat ihanilta hetkiltä, ja niitä luin mielelläni.

Kirja joka ihastutti ja ärsytti samaan aikaan. Sen paremmin en pysty tuntemuksiani tällä hetkellä ilmaisemaan.

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Otava 2014

Kansi Timo Numminen

Vuoden 2014 Finlandia-ehdokas

"Jelena ja Ilja lähtivät kävelemään kohti porttikäytävää, mutta minä seisahdin kivikuilun pohjalle ja katselin luentosaleista ja asuntolahuoneista loistavia sähkövaloja ja jouduin yllättäen siihen tilaan, joka oli useinkin tullut minuun lapsena: ihmettelin, minäkö tässä olen ja tämäkö on se maailma jossa minun kuuluu elää. Lapsena olin aina ajatellut, että oli päästävä pois, suuremmille aloille, kaupunkiin. Ja tänne se toive oli minut tuonut. Taivas oli pala tummaa huopaa kuilun yllä, viemäri huokaili jalkojeni juuressa ja äkkiä minä kaipasin puita jotka kasvavat vapaina, eivät vartioituina takorauta-aitojen takana."

Ilja ja Klara matkaavat kohti unelmiaan ja aatteitaan sukset jalkojensa alla pois Suomesta, kohti vapauden valtakuntaa jossa he voisivat elää unelmiensa elämää. Eivätkä he koskaan enää palaisi Suomeen. Neuvostoliitosta, tuosta uudesta ja uljaasta maasta, tulisi nyt heidän kotinsa. Nuori aviopari muuttaa nimensä ja vaihtaa kielensä, kaiken he jättävät taakse edes hyvästejä sanomatta. He kiintyvät kaupunkiin, joka ei kiintymykseen vastaa. Ja kun Petrogardista tulee Leningrad, alkaa vaikea elämä. Tuo kuumeinen kaupunki, jonka kaduilla harhailevat tuhannet ja taas tuhannet nälkää näkevät orvot lapset, ei jää yhtä ihmistä itkemään.

Se on joskus niin ihmeellistä, että saa käteensä ihan vahingossa kirjan jota ei ollut alunperin ajatellut edes lukevansa. Sitten käy niin, että kirja vie niin mukanaan ettei ymmärrä miksi oli koskaan edes ajatellut jättävänsä tämän helmen lukematta. Graniittimies oli voimakas lukukokemus joka jää mieleen pitkäksi aikaa. 

Kähkönen kuvaa tarkkanäköisesti ja herkästi sen, kuinka unelmat särkyvät ja kuinka pettymys tulevaisuutta kohtaan muuttaa ihmistä. Kuinka utopiasta tulee dystopiaa. Kuinka kaikki romahtaa, eikä uusi elämä tarjoakaan sitä mitä sen piti. Kuinka ihmiset nousevat toisiaan vastaan, kuinka ennen niin elinvoimaiset ihmiset muuttuvat.

"Panin hatun päähäni ja liikahdin kohti ovea. Katseeni tarttui olentoon, joka häivähti korkean peilin kultaisissa kehyksissä. Kasvot kuin vainotulla eläimellä. Seisahduin. Takinkauhtana, kuluneet kengät, sateissa lionnut pikkuinen hattu. Naama kuin itsensäkieltäjällä ja ilonpilaajalla. Sivelin poskeani ja kurja hahmo matki minua. Missä oli se tyttö, joka asettui kuvaajan eteen kaulakkain parhaan toverinsa kanssa, missä toverittaret, käädyt, ketjut, helminauhat, sormikiharat, kirjokaulukset, verkahameet, nappaskengät, käsilaukut, keikkuva käynti kuin västäräkillä?

 Missä ne tytöt olivat, piilossa minun sisälläni, kaikukalliosta kimpoavana nauruna, lauluna, huutona metsän takaa."

Kirjan alku on Klaran äänellä kerrottu. Loppuosassa pääsevät muutkin kirjassa esiintyneet henkilöt antamaan oman näkemyksensä ja kuvailunsa tuon ajan tapahtumiin. Pidin molemmista näkökulmista, näin kirjasta tuli vielä moniäänisempi.

Sirpa Kähkönen on ollut minulle ennen tätä tuntematon kirjailija, ja nyt Graniittimiehen lukemisen jälkeen olen kysynyt itseltäni miksi. Miten minulta on jäänyt tutustumatta tällainen upea kirjailija, joka vangitsi minut kirjansa ääreen niin täysin? Graniittimies oli minulle upea lukukokemus, ja nousi vielä näillä viime metreillä parhaaksi kotimaiseksi teokseksi.

Parhaissa kirjoissa on aina se ongelma, etteivät omat sanat tahdo aina riittää kuvailemaan sitä mitä on juuri lukenut. Kaikki mitä kirjasta kirjoittaa, ei anna sille riittävää oikeutta. Minulle Graniittimies oli täydellinen kirja, kaikki siinä oli niin vahvaa ja vangitsevaa. Se on niin hyvä, etten tahdo saada aloitettua uutta kirjaa ollenkaan. Miksi se sitten kiehtoo niin kovasti? Paitsi että Kähkönen kirjoittaa hyvin, tarinalla on vetovoimaa. Vielä kertaakaan en ole lukenut tarinaa, jossa joku lähtisi Suomesta rajan toiselle puolelle vapaasta tahdostaan ja myös vakaasta uskomuksesta. Että vainot ja kurjuus olisi suomalaisen silmin kerrottua. Koska historian tuntee, ja sen kuinka tuon mahtavan valtion kävi, on kirjassa heti alussa läsnä pahaenteinen vire tulevasta. Vaikka tietää, ettei tässä tarinassa ole onnellista loppua, sen haluaa silti lukea.

Toistankohan muuten itseäni, viime vuonna luin tähän samaan aikaan niin ikään Neuvostoliittoon sijoittuvan romaanin Jokapäiväinen elämämme. Samoilla teemoilla mennään siis tänäkin vuonna.

Kati Tervo: Sukupuu

Kati Tervo: Sukupuu

WSOY 2014

Kansi Martti Ruokonen

"Kirjoitan sukupuuhun nimiä, syntymä- ja kuolinvuosia ja paikkoja, jotka olen jäljittänyt. Suku herää henkiin. Olemme kaikki tallessa puun oksina emmekä katoa minnekään."

Sukupuu kertoo seitsemän naisen, mummojen, anoppien, äitien ja tyttärien tarinan. Kirjan alku ja loppu on Heidin kertomaa, muilla kirjan sivuilla tutustutaan saksalaiseen Adele Schumacheriin joka kesällä 1918 matkustaa rakkauden perässä miinoitetun meren poikki kauas kylmään Suomeen. Unelmia ja haaveita täynnä olevan Adele huomaa, ettei elämä ole pelkkää ruusuilla tanssimista, ja Adelen viimeisinä päivinä Heidi muistaa sairaan mummun, joka rakasti makeita leivoksia ja rähisi vieraalla kielellä.

Suomessa Adele kohtaa anoppinsa Liisa Hukkasen, jolla on kertoa tarinansa sukupuuhun vahvalla murteella ja suurella kaunalla miniäänsä kohtaan. Adele odottaa sulhastaan kotiin, ja ikävöi perhettään Saksassa. Samaan aikaan Adelen siskot elävät hyvin erilaista elämää kun Verna matkustaa perheen kahleita kauas Amerikkaan ja Flora herkän mielensä vuoksi parantolaan. 

Niin Hukkasilla kuin Schumachereilla on raskaat vaiheensa sodan myllerryksessä, ja jokaiseen heistä jää jälki. Jokaisen tarina on ainutlaatuinen läpileikkaus yhden suvun historiaan, jonka vuosikymmenien päästä Heidi Hukkanen kokoaa yksiin kansiin, piirtää puun ja juuret jonka oksat puhkeavat puhumaan.

Kiinnitin huomiota kirjaan sen ilmestyessä, sillä tarina vaikutti mielenkiintoiselta. Silti täytyy myöntää että yllätyin positiivisesti vielä enemmän kuin odotin. Tervo on saanut lyhyeen kirjaan mahtumaan uskomattoman paljon. Vaikka jokaisen naisen tarina on omanlaisensa, yhden henkilön äänellä kerrottu, nivoutuu kaikki lopulta yhdeksi tukien toinen toisensa tarinaa. Tämä oli ehdottomasti yksi tämän vuoden yllättäjistä, sillä Tervo ei ole minulle entuudestaan tuttu kirjailija.

Ihastuin tähän pieneen suureen kirjaan kovasti.

Anni Kytömäki - Kultarinta

 

Anni Kytömäki: Kultarinta

Gummerus 2014

Kansi Sanna-Reeta Meilahti

 

"Isä, tytär ja metsästä nouseva voima."

 

Kultarinta kertoo Erikistä, joka nuorena poikana menettää sydämensä paitsi metsälle, myös Lidialle. Lidia on torpparin tytär, Erik varakkaan metsänomistajan poika. Lidia on kuin lintu jota on vaikea saada kiinni, ja niinpä Erik alkaa etsiä elämäänsä muuta. Hän suuntaa pohjoiseen, karuun erämaahan ottaakseen vastaan metsänhoitajan tehtävän siinä missä muualla maassa valitaan valkoisen ja punaisen välillä puoliaan. Talvi karuissa oloissa yllättää, mutta lisää yllätyksiä on luvassa kun pesti myöhemmin päättyy: Suomi on itsenäistynyt ja Lidia nykyään lainsuojaton.

 

Ostin kirjan jo keväällä, kun blogeista alkoi kantautua ihastuksen huokauksia. Tarkoitus oli paneutua Kultarintaan kesäkuumalla, mutta vasta nyt, syksyn sateessa, kuljin metsien siimeksessä ja sammalten seassa lukien Erikin ja hänen tyttärensä Mallan tarinaa. Vaikka kirjan lukeminen venähtikin, oli syksy mitä oivallisin hetki tarttua kirjaan. Juuri tällaista vahvaa ja kaunista kerrontaa kaipasinkin.

 

Vaikka kirja on jaettu enimmäkseen kahden kertojaäänen kesken, ensin Erikin ja sitten myöhemmin Mallan, koin että yksi ääni kuuluu myös metsälle ja sen monille muodoille. Luonto on kirjassa suuressa osassa, eikä voi olla huomaamatta kuinka tärkeä asia se kirjailijalle itselleen selkeästi on. Luontokuvaukset ovat paikoitellen lähes runollisia, ja metsän tuoksut voi lähes haistaa ja tunnelman aistia. Sitä haluaa itsekin nyt metsään.

 

Tätä kirjaa luin rauhassa, ajatuksella. Myönnän alussa kokeneeni kerronnan liian hitaaksi, ja miettineeni että kuinka tämän yli kuusisataasivuisen kirjan jaksaa lukea. Jossain vaiheessa vain huomasin, että kirja ja metsä oli ottanut minusta otteen josta en tahtonut luopua. Hieman unenomaisesti kuljin läpi tämän tarinan, johon ihastuin palavasti.

 

Kultarinta ei ole suotta saanut osakseen ihastusta ja mielenkiintoa, Kytömäki on kirjoittanut huikean esikoiskirjan. Kirjan paksuutta ei kannata säikkyä. Siinä on paljon, mutta ei mitään liikaa. Metsän voimassa on jotain käsittämättömän maagista, ja kun se tulee Kytömäen kynästä, se on kuin taikaa. Koko tarina on kauttaaltaan ehjä, ja lopun avoinaisuus on hyvällä tavalla levollinen. Juuri näin tämän tarinan pitikin päättyä.

Tämän kirjan haluaa elävän vielä pitkään. Siinä on niin paljon luontoa ja Suomen historiaa, että tämä kuuluisi jokaisen lukea. Tämä on mahdollisesti tämän vuoden parhain kirja.

 

"Kävelemme metsään. Siitä on tullut jo minunkin metsäni siinä määrin kuin metsä voi olla oma: tiedän missä pitää varoa, ettei tallaa muurahaisten polkua, missä kohtaa varoittaa säikky tiainen, missä kelot nitisevät puuskissa toisiaa vasten. Metsä ottaa minut vastaan, tunnistaa omakseen vielä paremmin kuin minä sen: talitiainen lopettaa säksätyksen alkuunsa, hyttysten pistot eivät tunnu niin äkäisiltä kuin aluksi. Ja kuitenkin jotain jää piiloon puiden taakse. Metsä tietää meistä aina enemmän kuin me siitä."

Tuomas Kyrö - Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja

 

Tuomas Kyrö: Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja

WSOY 2014

Mistä minulle: Elisa Kirjan kesäkampanja

Kesä alkaa olla ensi viikolla koittavan lokakuun myötä jo melkoisesti takanapäin, mutta minulla on jäänyt vielä yhdestä kesäkirjasta kirjoittamatta tänne. Blogat mahdollisti tutustumisen e-kirjan maailmaan Elisa Kirjan kesäkampanjan myötä, ja täytyy kyllä sanoa että kätevää on paitsi e-kirja myös Elisa Kirja. Uuden puhelimeni ansiosta e-kirjaa on nyt helppo lukea tabletin ja e-kirjan lukulaitteen myötä myös puhelimesta vaikkapa silloin, kun istuu bussissa.

Aikaisemmat Mielensäpahoittajat ovat olleet kertakaikkisen huippuja. Muistan hyvin kun viime kesänä luin molemmat kirjat ja nauraa hekottelin pihalla naapureiden ihmetellessä. Osui ja upposi, kyllä on Suomi pullollaan Mielensäpahoittajia. Kyllä olikin sitten iloinen uutinen että jatkoa Mielensäpahoittajalle seuraa. Aikaisemmat osat ovat olleet harmittavasti kovin lyhyitä mutta Ilosia aikoja -kirja onkin sitten jo hieman paksumpi tapaus.

Mielensäpahoittajan on aika valmistautua, sillä on aika kirjata oma muistokirjoituksensa, testamenttinsa ja hankkia hautapaikka. Ja kyllä se itse tehty arkku on paras arkku. Kaikki ei kuitenkaan mene ihan niin kuin on suunniteltu, varsinkaan kun mustetta testamentin tekoon ei tahdo löytyä eikä poikakaan oikein tahdo ymmärtää mistä kaikessa on kysymys. Mutta kyllä ihmisen täytyy olla valmistautunut, kuka muuten voi tietää kenelle esimerkiksi Voortti Eskortti kuuluu?

Tiedä mistä sitten johtui, mutta minulle tämä ei yltänyt aikaisempien osien tasolle. Puolessa välissä kirjaa olin jo hieman hämilläni, miksi en päässyt mukaan kirjaan? Hieman verkkaisempi kerronta pääsi vähän yllättämään, mutta kirjan luettuani täytyy sanoa että jäi ihan hyvä tunne, sellainen hieman haikea. Kyllä siinä elämän perusasioita käytiin läpi sydämeen käyvällä ja Mielensäpahoittajan tyylillä. Sitä ehkä odotti enemmän mielensäpahoittamista ja naurua, mutta tässä liikuttiinkin vähän syvemmillä vesillä.

Kyrö on onnistunut luomaan suomalaisten sydämiin täydellisesti osuvan hahmon johon moni voi samaistua, tai sanoa tuntevansa. Kyllä näen jo nyt lähipiirissäni muutaman tulevaisuuden mielensäpahoittajan..

Vaikka kirja ei yltänytkään edellisten kirjojen tasolle (ensimmäinen oli kyllä niin huippu), en voi sanoa että tämä olisi ollut huono. Tässä vain selkeästi oli nyt erilaisempi tunnelma, sellainen haikea ja kaiken yhteen kokoava. Mielensäpahoittaja myöntää että on elämänsä aikana ehkä mahdollisesti muutama virhekin tullut tehtyä, vaikka hyvä elämä muuten on ollutkin.

Kiitos Blogatille ja Elisa Kirjalle lukukokemuksesta!

P.s: Syyskuun ajan (eli vielä muutaman päivän) on Elisa Kirjasta mahdollisuus ostaa kaksi ensimmäistä Mielensäpahoittajaa hintaan 4,90 e/kpl. Tästä ilmoituksesta ei makseta minulle mitään, tämä vain vinkkinä :)

Salla Simukka - Punainen kuin veri

 

Salla Simukka - Punainen kuin veri

Tammi 2013

Kansi Laura Lyytinen

Ensimmäistä kertaa blogini historiassa olen lukenut e-kirjan, ja valokuva kirjasta on otettu tabletista. En ihan heti uskonut tätä päivää tulevan, mutta e-kirjan lukeminen oli yllättävän hauska kokemus! Ensimmäisenä päätin hypätä e-kirjojen maailmaan lukemalla Salla Simukan Punainen kuin veri. Simukan trilogia on kiinnostanut lukea jo tovin, varsinkin kun sarjan oikeuksia on myyty ulkomaille jo ennen viimeisen osan ilmestymistä.

Lumikki Andersson on nuori lukiolainen, mutta ei ole kuin kuka tahansa tyttö. Lumikki viihtyy omissa oloissaan eikä pidä itsestään mekkalaa. Hän on mielellään tarkkailijan roolissa, eikä hänestä saa kikattelevaa tyhjäpäätä millään. Lumikki pysyttelee aina hieman etäällä tapahtumista, mutta eräänä päivänä hän yllättäen löytää koulun pimiön täynnä pestyjä seteleitä, ja rehtorin pojan kiiruhtavan pois vauhdilla huoneesta. Lumikin kiinnostus herää, ja ajatus selvittää rahojen kohtalo vie Lumikin keskelle tapahtumia joista ei vauhtia ja jännitystä puutu.

Kun otin laitteen käsiini ja päätin avata kirjan ajatuksena hieman kokeilla miltä se e-kirja maistuu, istuin liimattuna laitteeseen pitkän aikaa. Jo heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien tarina imaisi mukaansa, ja mietin itsekseni että onko mikään ihmekään että sarja on niin suosittu kun homma lähtee rullaamaan välittömästi. Simukka kirjoittaa todella vetävästi ja tavalla, johon kaikenikäiset voivat samaistua. Vaikka kirja on ensisijaisesti suunnattu nuoremmille, ei tämä seikka juurikaan häirinnyt. Myönnän että alussa mietin kulmakarvat koholla, että mikäköhän oman elämänsä Lisbet Salander Lumikki onkaan, melkoisen paljon yhtäläisyyksiä oli havaittavissa. Varsinkin, kun kirjassa viitataan kerran kyseiseen Stieg Larssonin Millennium -trilogian hahmoon, naurahdin väkisinkin ääneen.

En kirjaan tarttuessa ollut selvillä kirjan juonesta, ja minut yllätti positiivisesti kirjan siältö. Tämähän sisältää jännitystä! Missään vaiheessa ei sorruttu nuorten kirjoissa tyypillisiin romansseihin tai muuhun vaivaannuttavaan, vaan lukija aidosti jännittää seuraavia tapahtumia. Lisäksi taustalla vaikutti myös hyvin vakava aihe, kun selviää että Lumikki on joutunut aikaisemmin järjestelmällisen ja raa'an koulukiusaamisen uhriksi. Simukan tekstissä on siis painavaa sanomaa.

Jo heti tämän ensimmäisen kirjan luettuani janoan lisää. Lumikin tarina jää vielä hieman avonaiseksi, ja varsinkin vanhempien vaitonaisuus herättää mielenkiinnon. Ja mitähän muuta Lumikin menneisyydestä vielä selviää?

Antti Heikkinen - Pihkatappi

Antti Heikkinen - Pihkatappi

Siltala 2013

Jussihan minusta sitten tuli, Jussi Timo Tapio. Niin sanoi kastajaisissa körttipastori Jormalainen ja valeli vettä päähäni. Siinä oli nimi, jossa maistui multa ja timotei, siinä oli suolaisella voilla päällystetyn rukiisen leivän aromia ja siinä tuntui toukopellolta poisviskatun kivenmurikan karkeus. Nelilehtinen apila ja talikon piikkiin tarttunut paskakokkare. Maamieskoulu ja keskustapuolue. Kaikki se mitä minulta odotettiin, jo kastajaisissa valmiiksi kirjoitettu ja täyttymättä jäänyt kohtalo.

Jussi syntyy 80-luvun alussa hartaasti odotettuna esikoislapsena. Perhe-elämä muuttuu kun Jussin äiti kuolee pojan ollessa alle kahden ikäinen. Jussi jää isänsä kanssa kahdestaan, isovanhemmat käyvät kuitenkin usein kylässä auttamassa. Vuodet vierivät, ja maatilan jatkajaksi suunniteltu Jussi haaveilee elämässään muista asioista kuin lehmien hoidosta. Tämä tulehduttaa isän ja pojan välit niin pahasti, että Jussi suuntaa Tampereelle pakoon maaseudun ahdistavuutta.

Tampereella Jussin uudessa elämässä kaikki on eritavalla, vierellä myös avovaimo Petra. Selvittämättömät asiat isän kanssa saavat nuoren miehen tarttumaan kynään, ja kirjoittamaan tarinaansa auki. Kohtaamaan itsensä, vaikka se ei aina niin miellyttävää olisikaan. Samalla Jussi avaa tarinaa auki hieman kauempaakin, aina isovanhempiensa nuoruudesta saakka. Näin Pihkatapista tulee myös sukupolviromaani, jossa suvun miesten ristit juontavat juurensa aina sodasta asti. Pihkatappi matkaa maalta kaupunkiin ja sieltä jälleen takaisin. Jussin pakeneminen isänsä luota johtaa pojan kuitenkin kirjoitusprosessinsa aikana takaisin kotiin, kipeät asiat on kohdattava.

Hienosti kyllä alkoi uusi lukuvuoteni, on jälleen kerran todettava, kuinka hienoa on löytää kirjablogien avulla uusi kirja luettavaksi. Ilman kirjablogeja tuskin olisin osannut Pihkatappiin tarttua, ja hieno kirja olisi jäänyt lukematta ja kokematta. Lukemisen aikana eläydyin vahvasti kirjan maailmaan, ja aluksi pelkäämäni murre alkoi ikänsä pääkaupunkiseudulla asuneelta sujua, vaikka alussa hidastuttikin lukemista jonkun verran. Murre on kuitenkin rikkaus, ja juuri murre tekee tästä kirjasta niin hienon ja vie lukijan suoraan Savon sydämeen.

Minusta tämä oli ihan mahtava kirja, ja olisin voinut lukea enemmänkin. Luku-urakkani aikana Heikkinen voitti kirjastaan Savonia -palkinnon (onnea!), ja minä eläydyin samaan aikaan kirjan maailmaan täysin. Ei siis tarvitse olla savolainen tai maalla asunut eläytyäkseen kirjan maailmaan, tässä on paljon sellaista johon kaikenlaiset lukijat voivat samaistua. Onhan tässä useamman sukupolven tarinaa, nuoren pojan kasvukipuja ja vaikeiden asioiden käsittelemistä mahtavaa huumoria unohtamatta! Ai että, kyllä välillä tuli naurettua aika railakkaasti ääneen.

Tätä kirjaa ei voi kuin suositella, lukekaa ihmeessä!