JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään

JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään

WSOY 2015

Arvostelukappale kustantajalta

"Metsän suojassa oli hämärää, korvat vinkuivat yhä ja silmissä näkyi suuliekkien aavekuvat. Kylmyys tunki takinkauluksen alle mutta kiväärinpiippu poltti hartiaani asetakin läpi. Seurasin valkoisia varjoja, jotka lipuivat puiden lomassa äänettömästi. Joka silmänräpäytyksellä näin kuolevia miehiä. Näin, mitä en ollut nähnytkään. Leipää syövä mies maassa mahallaan, tiellä lojuva kitara täynnä luodinreikiä, ryömiviä, verisiä miehiä, avunpyyntöön kohotettuja käsiä, itkua, huutoa. 

Mahaani kouristi. Ratsastus pimenevän metsän halki oli vain silmänräpäys. Elämä oli vain silmänräpäys."

Juho Stendahl on kansalaissodan mainingeissa jäänyt isättömäksi, sillä isänroolistaan huolimatta on eversti Stendahl ennen kaikkea sotilas, ja Tsaarin armeijassa palvellut Stendahl jää Venäjän vallankumouksen pyörteisiin. Juhosta tulee siis perheensä pää vanhimpana lapsena huolehtien siskoistaan ja veljestään sekä katkeroituneesta äidistään.

Juho joutuu perheineen Suomenlinnan vankileirille, sillä perheen tausta ja isän loikkaaminen rajan toiselle puolelle on riittävä syy vangitsemiseen. Samalla vankileirillä on myös orvoksi jäänyt lapsuudenystävä Laura, joka on mukana Juhon elämässä sen kaikissa kiemuroissa. Molemmat ponnistavat kohti unelmiaan, mutta raha ja rakkaus pyrkivät eri suuntiin Lauran viihtyessä paremman elämän perässä ja Juhon kamppaillessa sotaa vastaan yksin, vaikka sota ei yhtä miestä kaipaakaan.

Juho siis kulkee isänsä jalanjäljissä kohti sotilaan uraa. Hänestä tuleekin Mannerheimin suojatti ja luottomies, joka toimii niin tiedustelijan, vakoilijan kuin sovittelijankin rooleissa nähden sodan nousevat pilvet niin Berliinissä kuin Moskovassakin. Isän varjo leijuu kuitenkin kaikessa mitä Juho tekee, eikä Juho tunnu pystyvän päästämään menneisyydestään irti. Vaikka vuodet vierivät, etsii Juho silti tietoja isänsä liikkeistä. Ja sisimmässään toivoo saavansa vastauksia miksi isä päätti tehdä niin kuin teki.

JP Koskinen on kirjoittanut ei enempää eikä vähempää kuin romaanin sodasta ja rakkaudesta. Vangitseva, historiaa kunnioittava teos. Sotakirjallisuutta on paljon, ja talvisodastakin on kirjoitettu monia kirjoja, mutta silti koin että tässä oli jotain erilaista - sota tuli niin eritavalla suoraan iholle. Näkökulma oli erilainen, sillä lukija pääsee kokemaan sotaan johtaneet historialliset käänteet hyvin läheltä alusta alkaen. Myös sen, kuinka yksinäisenä ja altavastaavana Suomi sodan kynnyksellä näyttäytyy. Kirjan sivuja on myös elävöitetty ajan lehtileikkeillä, mikä muistuttaa siitä että sodittu sota on totta.

Koskinen saa historian heräämään henkiin kirjansa sivuilla, ja se jos mikä on hyvän historiallisen romaanin tunnusmerkki. Kerronta eteni jouhevasti ja lukuihin jäi koukkuja jotka halusi lukea heti auki. Vaikka kyseessä on romaani sodasta ja rakkaudesta, oli pääpaino siitä huolimatta sodalla. Oikeastaan odotin että rakkautta olisi ollut enemmänkin, mutta toisaalta sota ja rakkaus... ne ovat vaikeita asioita yhdessä.

Aikaisemmin olen lukenut Koskiselta Ystäväni Rasputin, josta pidin myös todella paljon. Historiallisten romaanien ystävänä Koskinen on nyt noussut yhdeksi suosikeistani, jonka tuotantoon aion tutustua jatkossakin. Ystäväni Rasputin oli muuten ilmestyessään Finlandia-ehdokas, kuinkahan käy tämän uusimman teoksen kanssa?

Pakko muuten puuttua vielä kirjan tuohon kirjan nimeen: en ole vähään aikaan tykästynyt kirjan nimeen niin kuten tämän kohdalla. Kuinka sydän pysäytetään on...pysäyttävä. Runollinen. Oikeastaan aika kauniskin. Osui ja upposi.

"Minä lupaan. Estän sodat vaikka yksin."

Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet ja Rautayöt

Innostuin Sirpa Kähkösestä niin luettuani Graniittimiehen, että latasin Kobolleni vähän aikaa sitten kirjoittajan Kuopio- sarjan. Minä pääsin maailmaan heti kiinni ja nyt sarjan kaksi ensimmäistä osaa lukeneena ymmärrän miksi se saa osakseen hehkutusta. Kirjasarjalla on totuuspohjaa, sillä kirjailijan isoisä vangittiin kommunistisesta toiminnasta Tammisaareen ja joutui heti vapauduttuaan sotaan. Isoäiti hoiti kotia ja lapsia sodan keskellä.

Sarjan ensimmäinen osa, Mustat morsiamet, tutustuttaa lukijan nuoren Anna-tytön elämään kaupungissa. Kuopio on maalta muuttavalle nuorelle tytölle hyvin erilainen paikka. Työpaikka piikana tohtorin ja tämän vaimon talossa on ihan mukava, ja hän suunnitteleekin mukavaa ja vakaata elämää itselleen. Kuitenkin eräs tummasilmäinen Lassi vie Annan erilaiseen ja hallitsemattomaan maailmaan. Koko elämä muuttuu täysin ja saa uuden suunnan, kun pari menee naimisiin, Anna huomaa olevansa raskaana ja Lassi vangitaan kommunismin vuoksi Tammisaareen useaksi vuodeksi. Annasta tulee käytännössä leski, hyvin nuori sellainen.

Täysin yksin Anna ei jää, sillä Lassin perhe ottaa Annan vastaan. Ja jotenkinhan Annan on nyt pärjättävä, tilanteesta huolimatta. Ja sitten tulee sota.

Rautayöt kertoo ajasta talvisodan jälkeen, joka on vielä hyvin muistissa. Anna on nyt kaksosvauvojen äiti ja sidottu velvollisuuksineen kotiin Lassin kärsiessä yksinäisyydessään sotamuistojaan. Monikaan asia ei ole muuttunut vaikka Lassi on tullutkin kotiin, on kuin Anna eläisi edelleen yksin avioliitossaan. Onneksi apuna on käly Hilda, sillä lasten lisäksi ruokittavana on myös muistinsa pikkuhiljaa menettävä anoppi ja kotityötkin on tehtävä. Lassista ei ole perheen elättäjäksi, eikä kommunistin leima lähde hänen otsastaan helpolla.

Vaikeista ajoista ja sodasta huolimatta Kähkönen kuvaa tarkasti ja osuvasti ihmisten arkea kaiken keskellä. Historia herää henkiin, ja näyttää kuinka vahvoja ennen kaikkea naiset voivat olla, kuinka niitä piileviä voimavaroja löytyy vaikka mikään ei helppoa olekaan. Toisaalta myös sitä puolta, kun mieli on herkkä eikä kaikkea tosiaankaan jaksaisi. Kirjassa on runsaasti elämänmakua, sillä Kähkönen kirjoittaa vahvasti ja kaunistelematta. Eihän siitä tosiaankaan ole pitkä aika kun puutetta ja huolta oli kaikesta.

Ihastuin kovasti murteeseen. Murteet tuovat aina oman lisämausteensa! Itse varsinkin koin, että kirjan henkilöt tulivat lähemmäs kun he avasivat suunsa ja puhe tuli murteena ulos.

Olen kyllä vallan ihastunut sarjaan. Ihmiskohtalot ja ajankuvaus on mielenkiintoista, kaikkea ei tarvitse sanoa ääneen ymmärtääkseen. Nyt jäänkin seuraamaan kuinka tarina kehittyy, kuinka Annan elämä jälleen tulee muuttumaan uuden aikakauden kynnyksellä.

Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset

Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset

WSOY 2014

Suomennos Laura Jänisniemi

Englanninkielinen alkuteos Children of the Jacaranda tree

"Forughin kielenkärki pilkotti huulten välistä. Omidin etuhampaissa kiilsi sylkipisara. Saran suu oli hämmästyksestä ammollaan, katse oli kiinnittynyt valoon. Leila kuvitteli että he eläisivät elämänsä samalla tavalla kuin istuivat tuossa: hennot kädet toistensa olalla, vyötäisillä, polvilla. Kohtalot samalla tavalla yhteen punoutuneina kuin kädet nyt. Hän ei kyennyt näkemään lapsia sisaruksina eikä serkuksina. Hänen silmissään he olivat yhden ruumiin kolme kuvajaista. Kolme yhdessä kuin puunoksat, kotipihan jakarandapuun. Kukaan ei pystynyt sanomaan missä puu loppui ja oksat alkoivat. Sitä nämä kolme lasta olivat: puu ja sen oksat.

Klik.

Kolmet pienet kasvot tuijottivat ilmeettöminä kameraan."

Teheran, vuonna 1983. Azar synnyttää vankilassa terveen tyttölapsen, mutta ei voi pitää tyttöä itsellään.  Myöhemmin samassa vankilassa Amir valmistaa taatelinkivistä rannerengasta toivoen, että se vielä jonain päivänä päätyisi hänen tyttärensä ranteeseen.

Vankilan muurien ulkopuolella kolme lasta asettuu valokuvaan Leila -tädin ohjaamana. Lapset eivät enää muista äitiensä kasvoja, mutta heidän äitejään valokuva auttaa pysymään hengissä päivästä, kuukaudesta ja vuodesta toiseen.

Jakarandapuun lapset kertoo Iranin vallankumouksen jalkoihin jääneistä ihmisistä, ja tulevan sukupolven koettelemuksista. Vallankumous on muuttanut näiden lasten ja heidän vanhempiensa elämää peruuttamattomasti, mutta elämä kuljettaa heitä silti eteenpäin. Osaa uusiin maihin ja uusiin rakkauksiin, mutta silti lopulta Iraniin - jälleennäkemisiin ja jäähyväisiin.

Kirja alkaa aika kauhealla tavalla, kun synnytystuskissaan Azaria kuulustellaan tämän lopulta synnyttäen lapsen vankilassa. Kirjassa lapsi saa nimen Neda, oikeasti saman alun elämälleen saa myös kirjan kirjoittaja Sahar Delijani. Kirja nojaakin vahvasti oman suvun tarinaan, jonka kirjailija halusi kirjoittaa.

Kirjan alku sai pelkäämään mitä tuleman pitää, mutta kietouduin kyllä tähän tarinaan ihan täydellisesti mukaan. Kokonaisuus pysyi hyvin kasassa, vaikka kirjassa ollaan välillä 80-luvulla ja välillä taas nykyhetkessä. Henkilöitä kirjassa on paljon, mutta Delijani osaa pitää langat hyvin käsissään. Lukukokemus oli hyvin voimakas, rehellinen ja herätti paljon tunteita.

Jakarandapuun lapset on taitavasti kirjoitettu sukupolvitarina, jossa tarinan omakohtaisuus tuo siihen oman vahvan lisämausteen. Ihastuin Delijanin tapaan kirjoittaa ja kuljettaa tarinaa; kaikki tuntevat kipua ja kaipausta. Lisäksi Delijani kietoi jokaiseen tarinaan yhtymäkohtia vielä kirjan viimeisilläkin sivuilla. Tähän kirjaan ihastuin. 

"Delijanin vangitseva romaani on pureva tyrannian kritiikki, koskettava kunnianosoitus niille jotka kantavat sen arpia sekä ylistys sydämen ikuiselle vapaudenkaipuulle." - Khaled Hosseini

Kati Tervo: Sukupuu

Kati Tervo: Sukupuu

WSOY 2014

Kansi Martti Ruokonen

"Kirjoitan sukupuuhun nimiä, syntymä- ja kuolinvuosia ja paikkoja, jotka olen jäljittänyt. Suku herää henkiin. Olemme kaikki tallessa puun oksina emmekä katoa minnekään."

Sukupuu kertoo seitsemän naisen, mummojen, anoppien, äitien ja tyttärien tarinan. Kirjan alku ja loppu on Heidin kertomaa, muilla kirjan sivuilla tutustutaan saksalaiseen Adele Schumacheriin joka kesällä 1918 matkustaa rakkauden perässä miinoitetun meren poikki kauas kylmään Suomeen. Unelmia ja haaveita täynnä olevan Adele huomaa, ettei elämä ole pelkkää ruusuilla tanssimista, ja Adelen viimeisinä päivinä Heidi muistaa sairaan mummun, joka rakasti makeita leivoksia ja rähisi vieraalla kielellä.

Suomessa Adele kohtaa anoppinsa Liisa Hukkasen, jolla on kertoa tarinansa sukupuuhun vahvalla murteella ja suurella kaunalla miniäänsä kohtaan. Adele odottaa sulhastaan kotiin, ja ikävöi perhettään Saksassa. Samaan aikaan Adelen siskot elävät hyvin erilaista elämää kun Verna matkustaa perheen kahleita kauas Amerikkaan ja Flora herkän mielensä vuoksi parantolaan. 

Niin Hukkasilla kuin Schumachereilla on raskaat vaiheensa sodan myllerryksessä, ja jokaiseen heistä jää jälki. Jokaisen tarina on ainutlaatuinen läpileikkaus yhden suvun historiaan, jonka vuosikymmenien päästä Heidi Hukkanen kokoaa yksiin kansiin, piirtää puun ja juuret jonka oksat puhkeavat puhumaan.

Kiinnitin huomiota kirjaan sen ilmestyessä, sillä tarina vaikutti mielenkiintoiselta. Silti täytyy myöntää että yllätyin positiivisesti vielä enemmän kuin odotin. Tervo on saanut lyhyeen kirjaan mahtumaan uskomattoman paljon. Vaikka jokaisen naisen tarina on omanlaisensa, yhden henkilön äänellä kerrottu, nivoutuu kaikki lopulta yhdeksi tukien toinen toisensa tarinaa. Tämä oli ehdottomasti yksi tämän vuoden yllättäjistä, sillä Tervo ei ole minulle entuudestaan tuttu kirjailija.

Ihastuin tähän pieneen suureen kirjaan kovasti.