Sarah Waters: Parempaa väkeä
Tammi 2015, Keltainen kirjasto
Suomennos Helene Bützow
Englanninkielinen alkuteos The Paying Guest, 2014
Kansi Tuija Kuusela
Arvostelukappale kustantajalta
1920- luvun Lontoo, elämä maailmansodan jälkeen. Frances Wray ja tämän äiti ovat kokeneet sodan muutokset kipeästi tahoillaan, perheen isä ja pojat ovat kuolleet ja jättäneet jälkeensä velkoja, ja Francesin on pakko jäädä äitinsä luokse rapistuvaan taloon yrittäen unohtaa tulevaisuuden haaveensa. Talousvaikeudet ajavat äidin ja tyttären epätoivoiseen tekoon: vuokralaisten majoittamiseen talon yläkertaan. Champion Hillin hienostoalueella se on melkoisen häpeällistä. Eikä palvelijoitakaan ole talossa, joten Frances hoitaa kaiken itse.
Yläkertaan muuttaa Barberin pariskunta, joka on vauhdikas ja äänekäs. Leonard on vakuutusvirkailija ja Lilian muodikas kotirouva. Frances suhtautuu aluksi ynseästi ja varauksella pariskuntaan, mutta vähitellen hänen ja Lilianin välille syntyy suhde, jolla on tuhoisat seuraukset. Ja silti, Frances tuntee olevansa enemmän elossa kuin koskaan aikaisemmin.
En ole pitkään aikaan ollut niin pettynyt tuhlattuun aikaan jonka tämän kirjan lukemiseen käytin. Kirja on melkoinen paksukainen yli 500 sivullaan, joten lukemiseen kului hetki aikaa. Kirjan alku vei mukanaan, ja ihastuin ajankuvaan. Keskivaiheilla kirjan tempo hidastui ja tuntui junnaavan paikoillaan. Tuntui, että tiivistämisen varaa olisi ollut. Jossain vaiheessa teksti alkoi jälleen vetämään, mutta loppuratkaisu...huoh.
Olen lukenut aikaisemmin tässä kesällä Watersin Yövartion, jossa oli kyllä melko nerokas rakenne sen edetessä väärinpäin, nykyhetkestä menneisyyteen, mutta jätin kirjasta bloggaamatta koska en yksinkertaisesti keksinyt siitä mitään sanottavaa. Kirja ei säväyttänyt minua millään tavalla. Parempaa väkeä antoi odottaa paljon enemmän mutta Waters tarjoili minulle jälleen pettymyksen.
Tunnelma Paremmassa väessä oli kyllä paikoitellen hyvin tiheä ja kiihkeä, Waters osaa luoda hahmoillaan uskottavan tunnelman ja yllättääkin. Henkilöiden sielunmaisema ja kamppailu omantunnon kanssa tuntuivat todellisilta, mutta lopussa tarttui mukaan jo ärsytyskin. Olin kyllästynyt Lilianiin, olin kyllästynyt Francesiin.
Tartuin kirjaan lukematta sen kuvausta tarkemmin joten kirjan juoni itsessään oli melko yllätys. Tämän kirjan lukemisen jälkeen en voi kuin miettiä, että uskallankohan vielä lukea Kobossani majailevan Vieras kartanossa, vai petynkö ja tuhlaanko aikaani? Parempaa väkeä ei tarjoillut minulle tällä kertaa parempaa luettavaa.
