Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen

Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen

Tammi 2017

Keltainen kirjasto

Suomennos Juha Mylläri

Kansi Jussi Kaakinen

Japaninkielinen alkuteos Kokkyo no Minami, Taiyo no Nishi

Englanniksi South of the Border, West of the Sun, ilmestyi 1992

Arvostelukappale kustantajalta

Hajime on perheensä ainoa lapsi, ja kärsii siitä koko lapsuusajan. Eläminen ilman sisarusta oli vajavaista, kunnes Hajime kohtaa toisen yhtä yksinäisen lapsen, Shimamoton. Heistä tulee läheiset ystävät, jotka puhuivat toisilleen kaikesta ja kuuntelevat iltapäivisin koulun jälkeen klassista musiikkia levyiltä. Läheisyys ja ymmärrys kasvaa rakkaudeksi - sellaiseksi mitä se voi 12-vuotiaana vastakkaista sukupuolta kohtaan olla. Hajimen perhe kuitenkin muuttaa toiseen kaupunkiin, ja he päätyvät eri yläkouluihin. Vielä hetken aikaa he tapaavat toisiaan kunnes tapaamiset jäävät, mutta Hajimen muistot Shimamotosta eivät haalistu vielä keski-iässäkään.

Murakami kirjoittaakin romaanin keski-ikäisen miehen perhe-elämän, kaipuun ja halun maailmasta. Siitä, missä kaikki on näennäisesti paremmin kuin hyvin, mutta joku tietty palanen elämästä puuttuu jotta voisi olla onnellinen kokonaan. Kun Shimamoto palaakin useiden vuosien jälkeen Hajimen elämään, on tämän mietittävä elääkö nostalgiassa vaiko tässä hetkessä.

Siinä missä Hajimella on elämässään ulkopuolisen silmin kaikki paremmin kuin hyvin; kaksi lasta, vaimo ja kaksi menestyvää ravintolaa, on Rajasta etelään, auringosta länteen minulle kaikinpuolin taitava romaani siitä jotain kuitenkin puuttuen. Siinä on Murakamille kirjasta toiseen tyypilliset toistot miesnäkökulmineen ja klassisen musiikiin kuunteluineen, ja se alkaa rehellisesti sanottuna jo väsyttämään.

Luin kirjaa lähes kuukauden verran, mikä on suhteettoman paljon ajateltuna kirjan sivumäärää. Murakamin tarina vain ei ottanut lähteäkseen, enkä osannut samaistua keski-ikäisen miehen elämäntilanteeseen. Tämä olikin ehkä suurin ongelmani kirjan suhteen ja huomaan, että minun on aika pitää taukoa Murakamin kanssa. IQ84 sekä Kafka rannalla -teoksien jälkeen Murakami ei ole onnistunut säväyttämään uudemman kerran, mikä on todella harmi. Murakami on kuitenkin ollut yksi lempikirjailijoistani kuten tämän blogin banneristakin voi tehdä johtopäätöksen.

Rajasta etelään, auringosta länteen ei valitettavasti ollut minulle lukukokemuksena vaikuttava vaikka sitä niin kovasti odotin. Me pidämme nyt herra Murakamin kanssa pienen tauon, ja palaamme kun hän kirjoittaa jälleen sitä ihanan vinksahtanutta maagisen realismin maailmaansa.

Helmet-lukuhaaste: 23. Käännöskirja

Eowyn Ivey: Maailman kirkkaalla laidalla

Eowyn Ivey: Maailman kirkkaalla laidalla

Bazar 2017

Suomennos Marja Helanen

Kannen suunnittelu Susanna Appel

Kannen kuvat Getty Images, iStockPhoto, Dreamstime

Englanninkielinen alkuteos To The Bright Edge of the World

Arvostelukappale kustantajalta

"Koin itseni puutteelliseksi sen kaiken edessä. Vasta nyt, kun jätän nämä rannat taakseni, yritän ymmärtää: harmaita jokia, jotka jylisevät alas jäätiköiltä, vuoria & kuusilaaksoja silmänkantamattomiin. Mahtava, selittämätön erämaa. Täällä ihmisten ei anneta milloinkaan unohtaa, että meistä jokaisen henki on hiuskarvan varassa."

Vuonna 1885 everstiluutnantti Allen Forrester määrätään johtamaan retkikuntaa Alaskan Wolverinejoen yläjuoksulle. Matka ei tule olemaan helppo, ja kaikki yritykset kesyttää villi ja koskematon erämaa on tähän saakka päättynyt traagisesti. Allen on juuri mennyt naimisiin rakkaan Sophiensa kanssa joka odottaa parin ensimmäistä yhteistä lasta, kun he joutuvat Alaskan matkan myötä eroon toisistaan. Sophie ei ole kuitenkaan kuka tahansa miestään odottava vaimo armeijan parakkien keskellä, vaan keksii itsellensä tekemistä tuolle ajalle kun odottaa miestään saapuvaksi. Ja se asia on valokuvaus joka aiheuttaakin muissa rouvissa pahennusta. Sophie viettää aikansa mieluummin luonnossa lintuja etsien ja kuvaten kuin teetä juoden ja juoruten. Ero toisista on lopulta henkisesti rankempi kun kumpikaan osasi odottaa, niin kotona Sophien luona on omat kovat aikansa kuten Allenilla Alaskan luonnon keskellä.

Minulle kirjassa tärkeimmäksi nousi lopulta itse Alaska; eksoottinen, kaunis ja arvaamaton Alaska. Kirje- ja päiväkirjamuotoon kirjoitettu kirja vaihtoi kertojaääntä useasti, eikä kaikki kirjoitettu ollut mielenkiintoista, mutta Alaska! Kuinka kaikkea näkemäänsä ja kokemaansa ei voi kertoa itselleen järjellä, sillä "on jotenkin ylimielistä ajatella, että maailmassa voi kaiken mitata ja punnita tieteellisin välinein." Matkalla Alaskan erämaassa tapahtuu paljon sellaista jota retkikunta ei usko, eikä halua uskoa. Mutta kuinka selittää kaikki kohdalle osuneet suorastaan maagiset tapahtumat? Ei niitä oikein voikaan, sillä "Tästä eteenpäin mikään ei mene valkoisen miehen sääntöjen mukaan. Vanhat tarinat ovat täyttä totta." Kuten matkalla kohdatut intiaanit opastavat.

Maailman kirkkaalle laidalle osottautui paikoitellen todella kiehtovaksi ja vetäväksi romaaniksi, nimenomaan retkiseurueen eteneminen Alaskan erämaassa kietoi täysin omanlaiseensa maailmaan. Mutta siinä sen hienous sitten lopulta olikin. Kokonaisuus ei pysynyt hallitusti kasassa kun mukana oli niin kuvausta historiasta, alkuperäiskansasta, naisten asemasta, luontokuvauksesta, itse seikkailusta, nykyajasta...ja ripaus sitä fantasiaa ja magiaa joka alkuperäiskansojen sukupolvilta toisille liikkuvissa tarinoissa voidaan huomata. Seikkaperäinen kirjeenvaihto nykypäivässä, Sophien valokuvausharrastuksen yksityiskohtaisuus ja lintubongaus kotopuolessa ei jaksanut kiinnostaa kovinkaan paljoa. Vain Alaskan hyytävyys ja armottomuus osui tähän lukijaan. Kauniskantinen kirja kätkee sisälleen Alaskaan sijoittuvan historiallisenkin lukuromaanin, mutta ei tarjoa vahvaa tekstiä kaipaavalle lukijalle paljoakaan. Kirjan loppu tuntuu myös melkoisen lattealta ottaen huomioon millaisen matkan retkikunta tekee.


Helmet-lukuhaaste: 5. Kirjassa liikutaan luonnossa

Katriina Ranne: Miten valo putoaa

 Katriina Ranne: Miten valo putoaa
Gummerus 2017
Kannen suunnittelu Laura Noponen
Kannen kuvat Shutterstock
Arvostelukappale kustantajalta

"Valo on näkymätöntä, mutta ellei se siroaisi kohteista joihin se osuu, me emme näkisi mitään. Rakkaus on näkymätäntä, mutta sen osuessa kohdallemme me yhtäkkiä näemme kaiken aivan uudessa valossa. Kaikki on kirkasta."

1980-luvulla Bulgariassa nuori Lala säästää rahaa filmirulliin valokuvatakseen ja vangitakseen valon. Myöhemmin Lala jättää kotimaansa ja kolmekymmentä vuotta myöhemmin hän asuu Lontoossa, samassa kaupungissa jossa eläkkeellä oleva suomalainen fyysikko Aarokin asuu. Näiden kahden välillä alkaa merkityksellinen, joskin hyvin epätavallisella tavalla alkanut kirjeenvaihto, jossa selviää Aaron pakkomielle selvittämättömistä tutkimuskysymyksistä ja Lalan lähtö Bulgariasta Lontooseen.

Miten valo putoaa on monin paikoin kaunis mutta yllättäen silti minulle lukijana haastava teos täysin ymmärtää ja antaa tulla lähelle. Kuten Katja osuvasti omassa arviossaan kirjoitti: "Minulle se on esimerkki hienosta, hallitusta, erinomaisesti kirjoitetusta romaanista, joka ei kiehtovasta aiheestaan huolimatta puhuttele. Ei kosketa, ei ihastuta, ei myöskään inhota – viimeksi mainittuhan voi sekin olla vahvan lukukokemuksen merkki."  Yhdyn Katjan mielipiteeseen. Minulle ensinnäkin hyvin erikoisella tavalla alkanut kirjeenvaihto oli aika vaikea niellä. Mahdollista symboliikkaa en ymmärtänyt täysin (minähän myönnän auliisti jos en jotain ymmärrä, voihan minussa lukijanakin olla niiltä osin vikaa että en tajua lukemaani), se vain hämmensi. Ja vaikka fysiikka oli kirjassa kuin runoutta, se piti minut silti etäällä.

Rakastin montaa lausetta kirjassa, ja oli kiehtovaa lukea Lalasta ja tämän elämästä, mutta näistä kohdista oli välillä vaikea hypätä Aaron kaipaukseen ja fysiikan maailmaan, joka on minulle vieras. Tuntui kun vastakohtia olisi ollut liikaa, toisaalta epätodennäköisyyksiä mutta myös samankaltaisuuksia joihin en saanut riittävää otetta niin että olisin kirjaan ihastunut. Kirjan kansi on minusta upea!

♥"Ihminen jättää paikat taakseen kuvitellen aina voivansa palata. Ehkä se on psyyken keino suojella liialta nostalgialta, ainut tapa mahdollistaa liike."


♥"Ihminen saattoi elää pitkään ilman ruokaa; ilman kauneutta hän korkeintaan pysyi hengissä."

John Boyne: Poika vuoren huipulla

John Boyne: Poika vuoren huipulla

Bazar 2017

Kannen suunnittelu Eevaliina Rusanen

Suomennos Heli Naski

Englanninkielinen alkuteos The Boy at the Top of the Mountain

Arvostelukappale kustantajalta

"Älä ikinä teeskentele ettet tiennyt, mitä täällä tapahtui. Sinulla on silmät ja korvat. Ja istuit monesti siinä huoneessa tekemässä muistiinpanoja. Sinä kuulit sen kaiken. Näit sen kaiken. Tiesit sen kaiken. Ja tiedät myös, mitä olet saanut aikaan." Hän epäröi, mutta se oli pakko sanoa. "Sinulla on ihmishenkiä omallatunnollasi. Mutta olet yhä nuori mies, vasta kuudentoista; sinulla on monta vuotta aikaa miettiä osallisuuttasi siihen kaikkeen. Älä kuitenkaan ikinä väitä itsellesi, ettet tiennyt." Nyt hän päästi Pieterin otteestaan. "Se olisi kaikkein pahin rikos."

Vuonna 1936 seitsemänvuotias Pierrot jää orvoksi kun ensin hänen isänsä kuolee sotatraumojen riivaamana ja sitten hänen äitinsä vakavaan sairauteen. Pieni Pierrot joutuu jättämään kotinsa Pariisissa ja parhaan ystävänsä, naapurissa asuvan Anshelin, taakseen. Kahden sisaruksen pitämässä orpokodissa asiat ovat niin hyvin kuin ne voivat olla, kuitenkin Pierrotin yllättää kutsu lähteä asumaan tätinsä luokse Saksaan; hänellä kun ei pitänyt olla yhtään sukulaisia.

Uudessa kodissaan vuoren huipulla, Berghofiksi kutsutussa paikassa Pierrot saa uuden nimen Pieter ja vakavan neuvon unohtaa lapsuutensa Pariisissa. Erityisesti hänen ystävyytensä Anshelin kanssa tulisi unohtaa pysyvästi, siitä ei talon isäntä pitäisi ollenkaan. Pierrot ei täysin ymmärrä miksi hänen täytyy toimia niin kuin sanotaan, mutta tottuu vähitellen talon tapoihin ja kasvaa univormua ylpeänä pitäväksi nuoreksi mieheksi. Univormu on silti kaikkea muuta kuin hyvä asia, sillä univormu yllään Pieter kävelee kohti vaarallista maailmaa jossa on vaikea erottaa oikeaa ja väärää.

Poika vuoren huipulla on John Boynen uusin historiallinen romaani, joka on kirjoitettu vähän aikuisille ja vähän lapsille. Kustantaja kategorisoi kirjan lapsille ja nuorille, ja enemmän tämä sinne kallellaan onkin sillä aikuiselle lukijalle tapahtumakulku ei tule yllätyksenä. Tästä näkökulmasta kirjoitetut historiaan pohjautuvat romaanit nimenomaan nuorille ovat oiva tapa oppia, ja vaikka aikuinen lukija minussa ei yllättynyt kuinka asiat menivät niin kuin menivät, on kirjalla kuitenkin tärkeä sanoma ihan minkä tahansa ikäiselle.

Boyne kirjoittaa siitä kuinka toinen maailmansota ja vallitseva ympäristö vaikuttaa ja muuttaa nuoren pojan identiteettiä ja ajatusmaailmaa, miten nuoresta ja herkästä pojasta kasvoi kylmä ja julma nuorukainen olosuhteiden muokkaamassa kasvuympäristössä. Ja kuinka lopulta ihmisen mieli yrittää selittää itselleen ettei tiennyt. Vaikka ei kirjaimellisesti tartu aseeseen, on monta tapaa tehdä pahaa. Vastuutaan ei voi paeta vaikka silmänsä ummistaa.

Ben Kalland: Vien sinut kotiin

Ben Kalland: Vien sinut kotiin
Atena 2017
Kansi Anna Makkonen
Arvostelukappale kustantajalta

"En osaa antaa selitystä tapahtuneelle. En voi enää muistaa tai edes kuvitella, mitkä tunteet ohjasivat meitä. Joskus vain teemme valintoja, jotka lukitsevat kohtalomme ikuisiksi ajoiksi. Voimme myöhemmin tutkia näitä päätöksiä joka puolelta kuin meripihkaan juuttunutta kärpästä, mutta emme voi koskaan perua niitä."

Markus kasvaa kolmen siskonsa kanssa uskonnollisessa perheessä jossa likapyykki pestään aina kotona perheen kesken, ja jossa yhteisön säännöt ovat selkeät ja ankarat. Vain sääntöjä noudattamalla pääsee ikuiseen paratiisiin, kaikki muut joutuvat ikuiseen kadotukseen. Joukosta erotetut pyyhitään pois, heitä ei ole koskaan ollut olemassakaan. Kun yksi sisaruksista karkotetaan yhteisöstä, äiti ei jaksa nousta ylös sängystään ja viattoman mutta luonteeltaan pippurisen Ellen -siskon viulu vaimenee, onkin varsin osuvaa, että kirjan sivuilta löytää lauseen Anna Kareninasta; "kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, mutta jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan". Perhe hajoaa ja Markus lähtee Yhdysvaltoihin kymmeniksi vuosiksi, mutta tulee tulee ymmärtämään, ettei totuutta voi koskaan paeta täysin.

Sain juuri päätökseen yhden syksyn uutuuskirjoista, enkä voi muuta kuin todeta että kirjasyksyni on alkanut mitä vaikuttavimmalla tavalla. Kävi niin että kun aloitin, en voinut lopettaa, vaan tarina vangitsi minut otteeseensa kuin taikaviulu soittaen välillä vimmaisesti ja välillä rauhallisemmin. Kalland on luonut vahvan, vaikuttavan ja herkän romaanin joka soi siskon viulun lailla.

Vien sinut kotiin on tarina perhesuhteista, elämästä uskonnollisessa lahkossa, perheen sisäisestä rakkaudesta, sivullisuudesta sekä vallasta, viulun soidessa taustalla. Kalland ei sorru kritisoimaan, mutta tuo esiin uskonlahkon henkisesti julmia käytäntöjä. Valta, vastuu ja etuoikeudet veljille, sisarille vain se minkä voivat antaa myös lapsille tehtäväksi. Naisen heikko asema yhteisössä nousee kirjassa esiin myös useasti, sillä naisen paikka on aina ensisijaisesti kotona perheensä kanssa jota johtaa mies. Naisen kuuluu olla lojaali ja siveä, miehillä säännöt eivät suinkaan ole näin tiukat. Kalland on itse syntynyt Jehovan todistajien -perheeseen mutta eronnut liikkeestä nuorena, joten aiheesta on hänellä omakohtaista kokemusta. Omalle ajattelulle liikkeessä ei ole tilaa.

Vien sinut kotiin on Kallandin esikoisteos, ja erittäin vahva sellainen. Kalland onkin kirjoittanut juuri sellaisen romaanin joista pidän: jo sen ensimmäisestä lauseesta alkaen olen kiinni tarinassa joka ei missään vaiheessa notkahda tai kompastu omiin nokkeluuksiinsa, ja joka ottaa kantaa alleviivamatta tai syyttämättä ketään vaikka puhutaan isoista aiheista. Kalland ei myöskään tarjoile tapahtumia auliisti valmiina heti, vaan raottaa tapahtumia auki vähitellen. Ja teksti soljuu niin vaivattomasti!

Paikoitellen kirja on raadollinen - juuri niskakarvoja nostattavan uskonjärjestön sääntöjen vuoksi - mutta tummista sävyistään huolimatta pidin sitä herkkänä ja kauniisti kerrottuna. Aina kun kirjoitetaan uskonnosta, ollaan vaarassa kirjoittaa siitä mässäilevästi, mutta vaikka Kalland antaakin tapahtumille välillä dramaattisen loppusilauksen, se antaa tekstille vain lisää vaikuttavuutta.


Helmet-lukuhaaste: 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta

Gummerus 2017

Suomennos Sari Kumpulainen

Ruotsinkielinen alkuteos Älskaren från huvudkontoret

Oikolukematon ennakkokappale kustantajalta

Emma Bohman työskentelee ison vaateketjun palveluksessa Clothes & More -liikkeessä Tukholmassa, ja on korviaan myöten rakastunut esimieheensä Jesper Orreen. Pari tapaa toisiaan salassa, sillä suhteessa on ongelma; se on pidettävä salassa juorulehtien vuoksi, sillä Jesper on vaateliikeketjun toimitusjohtaja ja skandaalilehtien vakiokasvo. Sitten Jesper kuitenkin katoaa ja tämän kotoa löydetään erittäin raa'asti murhattu nainen. Murha on samanlainen kuin kymmenisen vuotta sitten tapahtunut ja selvittämättömäksi jäänyt, mikä mietityttää aikaisempaa tapausta tutkineita rikospoliisi Peter Lindgreniä sekä profiloija Hanne Lagerlind-Schöniä. Jesperiä etsii niin Emma kuin poliisitkin.

Kun postiluukkuun kolahti arvostelukappale mainostekstillä vuoden petollisin trilleri päätin kokeilla. Suhteeni dekkareihin on ajoittain ongelmallinen, sillä en ihan hirveästi koe niitä omaksi kirjalliseksi mukavuusalueekseni niiden henkilöhahmojen pakollisten kliseiden takia. Dekkarissa pitää olla hieman jotain erilaista jotta viihdyn sen parissa. Esimerkiksi viimeksi lukemani dekkarit omasivat vahvan yhteiskunnallisen äänen, ja Karin Slaughter on ehdoton suosikkini dekkarigenressä vaikka ei näissäkään henkilöt millään tavalla ongelmattomia ole.  Kun jää pettää alta -kirjan alku oli suhteellisen nopeatempoinen, joten päätin antaa mahdollisuuden.

Jatkoin, vaikka puolessa välissä tajusinkin ettei tämä tosiaan ole minulle.

Onkohan sellaista poliisia/tutkijaa näissä dekkareissa olemassakaan joka olisi onnellinen, tai edes ihan vain tavallinen ihminen? Pitääkö aina päähenkilön tai päähenkilöiden elämässä olla tapahtunut jotain traumaattista että tarina on uskottava ja vetävä? Minua jostain syystä ärsyttää tämä asia dekkareissa nykyään niin paljon, etten tahdo päästä siitä yli. Tykkään, että kirjojen henkilöhahmoissa on rouheutta (eihän kukaan nyt jaksa täydellisistä ihmisistä lukeakaan), mutta. Kun tämä toistuu jokaisessa lukemassani dekkarissa ja siksi mutkat suorana yleistänkin ( ja voihan olla että olen haalinut itselleni vain täysin vääriä dekkareita luettavaksi). Greben romaanissa on jälleen henkilökohtaisessa elämässään epäonnistunut sitoutumiskammoinen mies joka uskoo että hänen on parempi olla yksin, koska ovathan kaikki hänen ympärillään kärsineet niin pahasti että hän ei voi muuta kuin paeta lähikapakkaan, olla tapaamatta poikaansa ja blaah. Ylipäätään poliisien henkilökohtaiselle elämälle annettin todella paljon tekstitilaa, mikä ei saanut lämpenemään kirjalle yhtään enempää, sillä siitä huolimatta henkilöt tuntuivat jäävän ohuiksi juonen hajaantuen vähän joka suuntaan.

Kun jää pettää alta ei lopulta osunut minulle millään tavalla, ja luinkin sen loppuun vain siksi, että olin kerennyt jo kirjan aloittamaan. Muualla blogimaailmassa kirjasta on pidetty paljonkin, joten huomattavasti paljon positiivisempia arvioita pääsee lukemaan esimerkiksi Annikalta, Leena Lumilta, Lukuneuvojalta ja Susalta.

No, näinhän me olemme erilaisia lukijoita.

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

 Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Tammi 2017

Suomennos Arto Schroderus

Kannen sunnittelu Markko Taina

Kannen kuva iStockphoto

Englanninkielinen alkuteos A Little Life, 2015

Arvostelukappale kustantajalta

"Minun elämäni, niin hän ajattelee, minun elämäni. Mutta sen pidemmälle hän ei pysty ajattelemaan, ja hän jatkaa sanojen hokemista itsekseen - osaksi loitsuna, osaksi kirouksena, osaksi rauhoitteluna - ja ajautuu toiseen maailmaan, jossa hän käy silloin kun kipu on tällainen, siihen maailmaan, jonka hän tietää olevan aina omansa vieressä, mutta jota hän ei koskaan jälkeenpäin muista: minun elämäni."

Hanya Yanagiharan Pieni elämä on sivumäärältään kaikkea muuta kuin pieni, mutta kansien väliin todella mahtuu pieni elämä. Pieni elämä kertoo neljästä ystävyksestä jotka muuttavat New Yorkiin. Willem haluaa näyttelijäksi, JB taidemaalariksi ja Malcolm arkkitehdiksi. Porukan neljäs, Jude, on erittäin lahjakas mutta tämän kauhea menneisyys ei jätä tätä rauhaan. Juden menneisyys leijuukin nelikon ystävyyden yllä hiljaisena, kuitenkin vaikuttaen heihin kaikkiin. Tiedetään, että Jude ei halua puhua siitä. Tiedetään, että jotain kauheaa ja traumaattista on tapahtunut. Tiedetään, että vaikka Jude kuinka muuta esittää, hän ei ole päässyt siitä yli, sillä koko menneisyys vaikuttaa Juden tapaan katsoa maailmaa ja ennen kaikkea arvottaa itsensä.

Jude kärsii ajottain kovista kivuista, sillä hänen jalkansa ovat vahingoittuneet nuorempana, menneisyydessä. Juden liikuntarajoitteisuutta ei oteta juurikaan puheeksi, mutta jokainen ottaa sen huomioon. Jokainen tietää Juden kivut, ja iän myötä ne myös pahenevat. Tärkein Juden tuki on ystävä Willem, joka rakastaa Judea ja auttaa Judea yli Juden ymmärryskyvyn. Juden lapsuus ja nuoruus on tehnyt niin syvät jäljet tämän sieluun, ettei Jude pysty koko elämänsä aikana ymmärtämään omaa erityisyyttään, ylipäätään sitä että joku voisi häntä rakastaa. Tämä leimaa hänen jokaista suhdettaan.

Pieni elämä vie todella syvälle pimeään, ja välillä tuntuu kuin koko kirjan tarkoitus on vain särkeä lukijan sydän kerta toisensa jälkeen. Kirjan lukemisessa kesti melko kauan, sillä se kietoutui ympärille tiukasti antamatta armoa. Kuinka vähitellen Juden menneisyys paljastuu lukijalle, kuinka vuodet vierivät ja kuinka menneisyys on nykyisyydessä aina läsnä. Pieni elämä on todella koskettava, todella järkyttävä mutta paikoitellen kärsii pienestä epäuskottavuudesta. Pahuus on niin pahaa ja hahmona Jude (vaikka onkin luonnollisesti aivan rikki kokemastaan), ei loppua kohden tunnu enää uskottavalta eikä järkevältä. Kuinka ihminen toisensa jälkeen häntä rakastaa, auttaa häntä ja hän ei muuta tee kuin pakene, väistä ja vähättele itseään. Eikä anna rakastaa. Vuodesta toiseen. Se ei jotenkin tunnu lopussa enää todelliselta. Sitä on enää vaikea ymmärtää, kaikesta tapahtuneesta huolimatta.

Pieni elämä on runsas, ja romaanissa olisi voinut olla tiivistämisen varaa. Yanagihara on perusteellinen kertoja: hän kuvaa todella yksityiskohtaisesti ihmisten luonteenpiirteitä ja ominaisuuksia sekä tapahtumia, että ne alkavat välillä tuntumaan turhalta ylimääräiseltä selostamiselta. Mutta toisaalta se tarkkanäköisyys kiehtoo sillä parhaimmillaan kuvaukset ovat erittäin osuvia havaintoja ihmisyydestä. Perusteellisessa kerronnassa on myös se puoli, että lukijana jokaiseen henkilöön huomaamattaan kiintyy, ja käy niin että ikään kuin heidät jokaisen tuntee.

Pieni elämä tekee suuren vaikutuksen, ja jättää siihen kerta toisensa jälkeen särjettyyn sydämeen pienen jäljen. Lohduttomassa kertomuksessa on valon pilkahduksia, mutta liikaa Yanagihara ei niitä lukijalle anna. Vaikka Pieni elämä on pitkälti hyvin lohdutonta ja surullista luettavaa, joku taika siinä oli miksi kirjan maailmaan niin upposi. Ystävyys on yksi teoksen kulmakivistä, ja koko kirjan lukemisen ajan ajattelinkin vain mielessäni että "kunpa jokaisella ihmisellä olisi elämässään oma Willem."

Helmet-lukuhaaste: 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö

Han Kang: Vegetaristi

Han Kang: Vegetaristi

Gummerus 2017

Suomennos Sari Karhulahti, käännetty Deborah Smithin englanninnoksesta The Vegetarian, 2015

Arvostelukappale kustantajalta

Kirjablogeissa on kevään ajan kuhistu Etelä-Koreassa syntyneen Han Kangin Booker- palkitusta romaanista Vegetaristi siihen malliin, että kirja heilahti lukulistalle sukkelaan. Romaania on kehuttu niin hätkähdyttäväksi, rajuksi, oudoksi kuin henkeäsalpaavaksikin. Sitä kaikkea Vegetaristi nimittäin on. Ja kuitenkin: Vegetaristi jättää hämmentyneen olotilan lukemisen jälkeen. Ensimmäinen ajatus kun oli vain: mitä ihmettä juuri luin?

Yeong-hye päättää lopettaa lihansyönnin kokonaan nähtyään toistuvia brutaaleja painajaisia. Hän on ennen kasvissyöjäksi ryhtymistään taipunut aina muiden tahtoon, kokkaillut miehelleen ja ollut vaatimaton sekä vaitonainen. Yeong-hyen päätöstä ei kuitenkaan oteta suopeasti vastaan perhepiirissä, ja Yeong-hyen aviomies, lanko ja sisar yrittävät saada Yeong-hyen luopumaan päätöksestään ja saamaan kaiken ennalleen. Päätös kasvissyöjäksi ryhtymisestä suistaa vähitellen kaiken raiteiltaan. Pienellä päätöksellä on lopulta suuret seuraukset, sillä Yeong-hyen ruumis ja mieli ovat saavuttamattomissa.

"Yeong-hye muistutti häntä asioista, joita hän ei enää kestänyt. Hän ei voinut antaa Yeong-hyelle anteeksi sitä, että Yeong-hye oli ylittänyt yksinään rajan, jonka tuolle puolen hän ei ikinä kykenisi menemään, eikä sitä, että Yeong-hye oli viitannut niin tavattoman vastuuttomasti kintaalla sovinnaisuussäännöille mutta jättänyt hänet niiden vangiksi. Eikä hän ollut edes tiennyt olevansa kaltereiden takana, ennen kuin sisar oli murtanut omansa."

Kirjan rakenne on totuttua erilaisempi, sillä itse päähenkilö ei saa puheenvuoroa. Äänessä ovat ensin Yeong-hyen aviomies (äärimmäisen vastenmielinen tapaus kaikinpuolin), Yeong-hyesta pakkomielteen saanut lanko sekä Yeong-hyen sisar, jonka kautta valottuu sisarusten lapsuusaika. Yeong-hye näyttäytyy lukijalle vain näiden kolmen henkilön kautta.

Vegetaristia voi lukea monesta näkökulmasta, sillä näkökulmia tässä teoksessa riittää. Itse olin etukäteen tarttumassa teokseen ihmisen oikeudesta omaan vartaloon -ajatuksella, mutta lopulta kuvaan astui niin monta teemaa, ettei teosta voi kuvailla mitenkään yhdellä sanalla. Kontrolli, halu, mielenterveyden menettäminen, naisen asema ja toisaalta kasvutarina ovat myös kaikki kuvauksia jotka kirjaan sopivat.

Kirja oli lopulta niin monimerkityksellinen, outo, rujo, jopa vastenmielinenkin, etten lopulta kuitenkaan ihastunut. Ja myönnän auliisti, etten välttämättä ehkä edes ymmärtänyt kaikkea (toisella lukukerralla tilanne voisi olla eri). Oli jotenkin hirvittävän vaikeaa päästä jo alussa sen yli, että niinkin tavallinen asia kuin kasvissyöjäksi ryhtyminen suistaa jokaisen henkilön elämän raiteiltaan niin järjettömästi kuin tässä tapauksessa tapahtui. Mutta eteläkorealainen kulttuuri ei ole tietämykseni vahvimmasta päästä, tässä siis ehkä yksi kompastuskivistä mikä lukemiseen vaikutti.

Vegetaristi onnistuu siis hätkähdyttämään vaan ei ihastuttamaan. Jotain jää puuttumaan, vaikka monia tasoja kirjasta löytyykin.


Helmet-lukuhaaste: 16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin

 Yaa Gyasi: Matkalla kotiin

Otava 2017

Suomennos Sari Karhulahti

Kansi: nathanburtondesign.com

Englanninkielinen alkuteos Homegoing

Arvostelukappale kustantajalta

Yaa Gyasin Matkalla kotiin oli yksi kevään kiinnostavimmista kirjoista, jonka lukemista odotin kovasti. Lukukokemus oli lopulta niin intensiivinen, voimakas ja voimia vievä, että sen lukemiseen ja sulatteluun meni lähes kuukauden päivät. Olin vahvan tarinan vallassa pitkään, enkä usko että koskaan tulen tätä sukupolvitarinaa unohtamaan.

Tarina alkaa 1700-luvulta, jolloin sisarpuolet päätyvät toisistaan tietämättä brittien linnoitukseen Afrikassa. Toinen päätyy brittien kuvernöörin vaimoksi, toinen linnoituksen kellariin matkatakseen  orjalaivan kyydissä Yhdysvaltoihin. Ja tästä alkaa sukupolvia ylittävä romaani molemmilla mantereilla, kun sisarusten jälkeläiset kohtaavat esiäitien roihuavaa perintöä.Yhdysvaltoihin päätyvät orjat joutuvat pakkotöihin puuvillaplantaaseille tai kaivoksiin ja Matkalla kotiin näyttää sen, kuinka orjuus alunperin rantautui Yhdysvaltoihin.

Matkalla kotiin on kertakaikkisen järisyttävä lukokokemus. Se menee niin ihon alle että välillä tuntuu kuin happi loppuisi. Varsinkin romaanin alku oli niin kauheaa ja surullista luettavaa, ettei lukiessa voinut kuin kauhistella valkoisen ihmisen julmuutta. Suorastaan hävetä. Se kaikki osui jotenkin niin syvälle, se suru ja kauheus mitä toinen pistää toisen kokemaan, että oli välillä pakko pitää taukoa. Myötäeläminen oli väistämätöntä ja koko kirjan lukemisen ajan tuntuu kuin sisällä olisi raskas kivi.

Yaa Gyasi on syntynyt Ghanassa ja kasvanut Yhdysvalloissa, ja on todella kiinnostava uusi kirjallinen tapaus. Toivon hänen kirjoittavan lisää. Suhteellisen lyhyeen sivumäärään hän on saanut mahdutettua usean ihmisen elinkaaren yli kahdensadan vuoden ajalta kahden eri maan välillä saaden kaiken pysymään kasassa. Jokainen ihmiskohtalo on oma tarinansa, kuin novelli, mutta yhdistyen aina edellisen sukupolven kanssa. Kirjan loppu ei yllä vaikuttavuudessaan aloituksen tasolle, mutta yhtä kaikki se sitoo kaiken yhteen hienosti.

Rehellisesti sanottuna en usko oikeastaan vieläkään että olen täysin toipunut lukemastani. Matkalla kotiin on ollut minulle pitkästä aikaa viiden tähden arvoista järisyttävää luettavaa, ja ehdottomasti tämän kevään upein lukukokemus tähän asti. Matkalla kotiin on niitä kirjoja mitkä muistuttavat kuinka upeaa kirjallisuus parhaimmillaan on ja myös sen, miksi rakastan lukemista.


Helmet-lukuhaaste: 49. Vuoden 2017 uutuuskirja

Ilana Aalto: Paikka kaikelle

 Ilana Aalto: Paikka kaikelle

Atena 2017

Kansi Elina Warsta

Arvostelukappale kustantajalta

"Tänään meillä on varaa poistaa tavaroita ihan vain siksi, että emme enää halua niitä. Säilytettävien tavaroiden valitseminen esimerkiksi sillä perusteella, tuottaako tavara iloa on häpeilemättömän itsekeskeistä. Kysymys on oman aikamme kuva: missään muualla tai milloinkaan aikaisemmin laajoilla ihmisryhmillä ei ole ollut mahdollisuutta alkaa valikoida esineitään pelkästään sillä kriteerillä ilahduttavatko ne."

Olen jo jonkun aikaa seurannut enemmän ja vähemmän kiinnostuneena maailmalla suureen suosioon johtanutta KonMari ilmiötä, ja lukenut Marie Kondon järjestämisoppaat. Ilmiö on luonut esimerkiksi Facebookiin monia järjestelyyn keskittyviä keskusteluryhmiä joita olen myös sivusilmällä kiinnostuneena seurannut. Tavaran vähentäminen ja kodin pirskahteleminen ovat nyt asioita joihin monet pyrkivät. Vaatteita pystyviikataan, kuivamuonakaappeja koodataan väreittäin ja jokaisen esineen olemusta kyseenalaistetaan. Tavara on painolasti josta halutaan nyt eroon, ja hyväntekeväisyysjärjestöt ovat pulassa ovista ja ikkunoista pursuavista lahjoituksista. Tavarasta halutaan eroon nopeasti ja ihmisten kotien tavarapaljous paljastuu oikeastaan vasta nyt kunnolla: monilla on yksinkertaisesti aivan liikaa tavaraa, ihan roinaakin, ja se ei meinaa mahtua oikein mihinkään.

Tämän seurauksena halusin ottaa lukuun vähän aikaa sitten ilmestyneen Ilana Aallon Paikka kaikelle kirjan, joka pohtii laajasti sitä mistä tavarapaljous oikein syntyy, millainen suhteemme tavaraan on ja miksi siitä kaikesta tavarasta halutaan nyt (jopa vimmaisesti) eroon. Aalto on itse ammattijärjestäjä, mutta tämä kirja ei ole järjestelyopas. Heti kirjan alussa Aalto nimittäin tuo julki sen, että mikäli sotku ei haittaa, se ei haittaa. Kaikkien ei tarvitse pyrkiä täydelliseen järjestykseen tai minimalistiin, mutta suhdetta tavaraoihin ja etenkin niiden hankintaan olisi hyvä pohtia miettimään. Miksi kodissasi on juuri ne tavarat mitä siellä tällä hetkellä on? Säilytätkö niitä itseäsi vai muita varten? Yletön tavaran haaliminen rasittaa maapalloa sen lisäksi että ihmiset rakentavat yhä isompia koteja jotta tavarat mahtuisivat niihin. Koti on pian tavaroita eikä ihmisiä varten.

Valehtelisin jos väittäisin ettei KonMari -ilmiö ole saanut miettimään omaa suhdettani tavaroihin. Paikka kaikelle saa pohtimaan sitä vielä enemmän, sillä mitä enemmän tavaraa sitä enemmän on siivottavaakin. Ja mihin ihminen lopulta tarvitsee niin paljon kaikkea? Ja ennen kaikkea: tekeekö tavaramäärä onnelliseksi?

En kuitenkaan voisi elää minimalistisesti. Se ei kuvasta minua millään tavalla. Minulle kodin lämpö on yksi tärkeimmistä asioista, ja esimerkiksi kynttilöillä, kirjoilla ja tekstiileillä sellainen on mahdollista luoda. Siis juuri niillä asioilla mitä monet kavahtavat nykyään. Sen sijaan en ole koriste-esine ihminen (ellei sillä ole suurta tunnearvoa), enkä osta uutta ennen kuin vanha on rikki tai loppunut. Tykkään että tavaroilla on oma paikkansa, ja silti perheen kaksivuotias tekee kaikkensa ettei niin pääse tapahtumaan. Mutta sehän on sitä elämää!

Aalto pohtii mielestäni varsin laajasti tavaratulvan paljoutta nykykodeissa sekä suhdettamme tavaroihin käyttäen apunaan myös paljon lähdeaineistoa. Tykästyin kovasti tyyliin, jossa jokainen uusi luku oli nimetty aina yhden kodin huoneen mukaan. Jokaisen huoneen myötä ymmärtää niihin liitetyn historian ja kulttuurisen vaikutuksen. Esimerkiksi ennen keittiö haluttiin pitää erillään ja jopa piilossa, vastaavasti nyt keittiö halutaan tuoda keskelle perheen arkea niin että jokainen voi osallistua ruuanlaittoon. Aalto pohtii asioita niin ammattijärjestäjän kuin kulttuurihistorioitsijan näkökulmasta, ja teos onkin erittäin hyvää vastapainoa nyt kun viime aikoina on ilmestynyt lukuisia nimenomaan järjestelyyn liittyviä oppaita. Paikkansa on myös tällaiselle teokselle, joka saa pohtimaan miksi tarvitsemme järjestelyoppaita ylipäätään.

John Williams: Augustus

 John Williams: Augustus

Bazar 2017

Johdanto Daniel Mendelsohn

Suomennos Ilkka Rekiaro

Englanninkielinen alkuteos Augustus, 1971

Arvostelukappale kustantajalta

John Williams on tehnyt vaikutuksen kirjoillaan Stoner sekä Butcher's Crossing, joten ei kauaa tarvinnut pohtia Augustuksen ilmestymistä omalle lukulistalle. Williams on eittämättä erittäin monipuolinen kirjailija, sillä hänen kolme suomennettua teostaan ovat jokainen aivan erilaisista maailmoista. Augustus on kirjailijan viimeiseksi jäänyt teos joka kertoo Rooman valtakunnan perustajasta ja ensimmäisestä keisarista. Ei mikään helppo aihe, mutta sitäkin mielenkiintoisempi. Kirja koostuu kuvitteellisista kirjeistä, päiväkirjamerkinnöistä sekä muistelmapätkistä, mitkä tuovat lukijan lähelle Gaius Octaviuksen, tulevan keisari Augustuksen elämää.

Myönnän kuitenkin auliisti, että kirjan alku sai luku-urakan takkuamaan alkumetreillä. Olin jopa hieman kauhuissani kun mietin että näinkö Williams saa minut nyt pettymään. Ensimmäinen osa yllätti pienoisella pitkäveteisyydellään, alati vaihtuvilla vaikeasti muistettavilla henkilöiden nimillä, vuosilla sekä tapahtumapaikoilla. Toisen osan myötä tarinan suunta hieman muuttui, se sai syvempää otetta kun Octaviuksen tytär Julia, Pikku Rooma, saa äänen omien päiväkirjasivujensa kautta. Tässä kohtaa sain tarinasta kiinni, ja kun kolmas osa koitti ja itse keisari saa puheenvuoron, koin sen hetken kun ymmärsin jälleen kuinka hieno kirjailija Williams on. Hänen havaintonsa ihmiselämän vääjäämättömästä lopusta, viimeisistä hetkistä ja keisarin inhimillistämisestä tekevät enemmän kuin vaikutuksen: se on lähes nerokasta ja lumoavaa luettavaa.

"Olen päätynyt ajattelemaan, että jokaisen ihmisen elämässä tulee varhain tai myöhään vastaan hetki, jolloin hän tietää yli kaiken muun ymmärryksensä ja riippumatta siitä, kykeneekö hän ilmaisemaan tietämyksensä, sen kauhistuttavan tosiasian, että hän on yksin ja erillinen ja ettei hän voi olla mikään muu kuin se poloinen joka hän on."

Siinä kohtaa kun omat ajatukset olivat vielä vaikutuksesta sekaisin, luin lopuksi kirjan alussa olevan johdannon Daniel Mendelsohnilta, joka asettaa ne vielä irrallaan leijuvat ajatukset ja sanat lopulta oikeille paikoilleen. Augustus on lopulta yhtä erilainen kuin samanlainen Stonerin ja Butcher's Crossingin kanssa: kun ihmiseltä vähitellen riisutaan se prosessi jossa "se mitä olisit itse voinut tehdä" niin että jäljelle jää vain se mitä hän todella teki - toisin sanoen se vähä, mikä on hänen aitoa minäänsä."  Jokainen meistä kohtaa lopussa itsensä, oli takana kuinka mahtava elämä tahansa.

Vaikka kirjan lukeminen lopulta otti melkoisen ajan, olen onnellinen että en lopettanut kesken. Augustus toden totta palkitsee lopussa lukijansa, ja Williams pitää paikkansa upeiden kirjailijoiden joukossa. Williamsin tapa havannoida ihmisyyttä ja elämää vaikuttaa kerta toisensa jälkeen.



Helmet-lukuhaaste: 6. Kirjassa on monta kertojaa

Meik Wikin: Hygge - Hyvän elämän kirja

 Meik Wikin: Hygge - Hyvän elämän kirja
Readme.fi 2017
Suomennos Tapani Lahtinen
Alkuperäinen teos The Little Book of Hygge
Arvostelukappale kustantajalta

"Hyggessä on kyse enemmän tunnelmasta ja kokemisesta kuin konkreettisista asioista. Sitä on yhdessäolo rakkaiden kanssa. Kodikkuuden tunne. Turvallisuuden tunne, joka mahdollistaa suojavarustusten laskemisen. Voit käydä jonkun kanssa loputonta keskustelua elämän pienistä ja suurista asioista, nauttia äänettömästi toisen läsnäolosta tai vain istahtaa teekupillisen ääreen omissa oloissasi."

Meik Wikingillä on aika siisti työ, sillä hän tutkii sitä mikä tekee ihmisistä onnellisia. Hän on Tanskan Happiness Research Instituten johtaja, ja on tutkinut vuosia tanskalaista elämäntapaa. Tanska mainitaankin usein maailman onnellisimpana maana. Miksi? Onnellisuutta selittää yksi asia: hygge.

Mitä ihmettä se hygge sitten meinaa? Sitä Wiking avaa nyt kokonaisen kirjan verran.

"Sana hygge juontaa juurensa norjalaisesta hyvinvointia tarkoittavasta sanasta. Tanska ja Norja kuuluivat samaan kuningaskuntaan lähes viisisataa vuotta, kunnes Tanska menetti Norjan vuonna 1814. Sana "hygge" esiintyi kirjoitetussa tanskan kielessä ensimmäistä kertaa 1800-luvun alussa. Yhteys hyggen ja hyvinvoinnin tai onnellisuuden välillä ei välttämättä ole sattumaa."

Hyggeilyn yksi perusasioista on tunnelma. Sitä saadaan luomalla kaunis valaistus, eikä olekaan ihan sama millä valaisimilla kotiin tuodaan valoa. Loisteputkivalaisimia ei tanskalaisista kodeista löydä. Kynttilät ovat tanskalaisten mielestä suurin tunnelman luoja, minkä allekirjoitan itsekin täysin! Talvisin poltan päivittäin kynttilöitä. Muistan omasta lapsuudestani kuinka äitini joka aamu sytytti yhden kynttilän keittiön pöydälle ihan arkenakin, ja tuon kynttilän valossa syöty aamupala oli maailman tunnelmallisin ja ihanin tapa aloittaa arkiaamu. Sitä harrastan itsekin aina kun mahdollista. Ehkä äitini ymmärsi hyggen perusolemuksen jo ennen kuin kukaan siitä keksi puhua.

Hygge on kaikkea ihanaa, kotoisaa. Sitä on tunnelma, läsnäolo, nautinto, mukavuus, yhdessätekeminen, kiitollisuus, yhteenkuuluvuus... Sanaa hygge on vaikea kääntää muille kielille täysin, mutta esimerkiksi englanninkielinen sana hominess liippaa jo aika läheltä. Pimeässä pohjolassa hyggeily on ehdottomasti keino pärjätä talven yli: on lupa jäädä viltin alle takkatulen ääreen, lämmin juoma viereisellä pöydällä. Keskittyä vain siihen hetkeen. Ylen sivuilta löytyy myös aiheesta artikkeli Apua kaamokseen maailman onnellisimmilta – hygge-trendi antaa luvan jäädä sohvannurkkaan.

Innostuin kirjasta ihan mielettömästi kun tästä vähän aikaa sitten kuulin: tälle meikäläisen omalle sielunmaisemalle ja perusolemukselle on olemassa ihan termikin! Ja koko touhu tekee vielä onnelliseksikin (pitäisikö muuttaa Tanskaan?). Ja niin se kyllä tekeekin, kun alkaa todella pohtia miten täydellisen ihanalta tuntuu juoda hyvää kahvia, syödä ihanaa tuoretta pullaa kynttilän valossa ja vaikkapa villasukat vielä jalkaan vedettynä (äitinä tarkennan perään vielä että rauhassa). Se hetki on siinä itsessään täydellinen, hyggelig. Vielä tämä helmikuun kirkas ihana auringonvalo siihen päälle, ah. Olisin varmasti aivan kotonani tanskalaisten parissa.

Katri kirjoitti kirjasta vähän aikaa sitten, ja samoihin epäkohtiin tuli kiinnitettyä myös huomiota. Vaikka tunnelman luomiseen ei tarvita paksua lompakkoa, ei esimerkit laskettelureissusta, kahvilassa käymisestä tai ulkona syömisestä ole tuolloin mitenkään erityisen onnistuneet. Kyllähän se hieman sitä pätäkkääkin vaatii. Monia asioita myös toistettiin vähän turhan usein: asia olisi mennyt perille vähemmästäkin. Hyggen käsite nimittäin tuli erittäin selväksi kun asialle oli omistettu ihan oma kirjansa.

Kuitenkin sanon että kirja oli vallan ihastuttava. Se ei mullista maailmaa, mutta tekee sen hieman pehmeämmäksi. Onnellisuushan on pääosassa! Tyytyväisenä jatkan tätä totuttua elämäntyyliä, hyggeilyä, joka on ollut näemmä osa minua aina. Ja juuri siksi sijoitankin tämän kirjan Helmetin lukuhaasteessa kohtaan 13: kirja "kertoo sinusta".

Anthony Doerr: Davidin uni

Anthony Doerr: Davidin uni

WSOY 2016

Suomennos Hanna Tarkka

Kansi Martti Ruokonen / Istock

Englanninkielinen alkuteos About Grace, 2004

Arvostelukappale kustantajalta

"Hänen nimensä oli David Winkler, ja hän oli viidenkymmenenyhdeksän. Oli ensimmäinen kerta kahteenkymmeneenviiteen vuoteen, kun hän matkustaisi kotiin - jos sitä vielä kodiksi voisi sanoa. Hän oli ollut isä, aviomies ja hydrologi. Enää hän ei ollut varma, oliko hän mitään näistä."

Davidin uni on Anthony Doerrin esikoisteos, mutta paremmin hänet muistetaan läpimurtoteoksestaan Kaikki se valo jota emme näe. Sain Davidin unen kustantajalta jo viime vuoden puolella, mutta en ollut varma lukeako lopulta kirjaa kun en kuulunut heihin jotka ihastuivat Kaikki se valo jota emme näe teokseen. Jätin asian kuitenkin hautumaan ja lopullinen syy tarttua kirjaan oli lopulta niinkin yllättävä kuin sen kansi. Tykästyin kauniiseen kanteen sen verran että päätin antaa Doerrille uuden mahdollisuuden.

Alaskalainen hydrologi David Winkler näkee enneunia. Joskus unet kertovat etukäteen pieniä asioita tai kohtaamisia, mutta joskus ne näyttävät kauheita onnettomuuksia. Unet eivät noudata tarkkaa kaavaa ilmestymisestään, mutta yksi tällainen kauhea uni toistuu Davidille joka yö kun hänen ja hänen vaimonsa Sandyn tytär Grace on vastasyntynyt. Pelko on järjetöntä, eikä David lopulta uskalla edes nukkua. David yrittää kertoa vaimolleen tästä unesta mutta Sandy ei halua kuunnella eikä ymmärtää vaan patistaa Davidia lääkärille. Lopulta David ei keksi tilanteeseen mitään muuta ratkaisua kuin paeta. Paeta perheensä luota jotta he kaikki olisivat turvassa.

Tuo pakomatka vie Davidin aina Karibianmerelle asti, jonne hän lopulta asettuu asumaan kahdeksikymmeneksiviideksi vuodeksi. Ja koko tuon ajan hän miettii, onko Grace elossa. Lopulta hänellä on kylliksi rohkeutta matkustaa takaisin kotiin ja selvittää mitä hänen perheelleen on tapahtunut.

Davidin unen kerronta lipuu hiljalleen, hieman unenomaisesti, keinuen Karibianmeren aalloilla ja lämmössä, tippuen hiljaa taivaalta kuin kuusisakaraiset lumihiutaleet Alaskassa. Se on unta ja valvomista, oman itsensä pakenemista ja lopulta kohtaamista. Davidin uni kolahtaa lopulta kovempaa kuin Kaikki se valo jota emme näe.

Toisaalta hurmaannuin kirjasta todella paljonkin, mutta täydelliseksi kirjaa ei pääse mitenkään kehumaan. Kirjan alku on todella vetävä ja ensimmäinen osa menikin yhdessä hujauksessa. Alun psykologinen jännitys ja uhkaavuus lupailee lopulta hyvin erilaista tunnelmaa kuin mitä kirjasta lopulta kuoriutuu. Doerr kirjoittaa kauniisti, ja ihastuin suuresti juuri luonnonkuvauksiin; Karibian kuumuus, Alaskan kylmyys, meri ja lumi. Kerronta oli hyvinkin runollista kun Doerr antoi äänen luonnolle. Muuten kiinnitin huomiota siihen, että luvut ovat tässäkin lyhyitä (kuten siis Kaikki se valo jota emme näe -kirjassakin) mikä pääsee rikkomaan ja herpaannuttamaan itse lukukokemuksesta, välillä todella pahastikin. Lisäksi ihmettelin kirjailijan valintaa käyttää Davidista puhuttaessa vain sukunimeä, Winkleriä, vaikka kaikkien muiden kohdalla käytettiin etunimiä.

Se, oliko Davidin pako Karibialle lopulta erityisen uskottava, oli mielestäni koko ajan hyvin kyseenalainen. Varsinkin, kun David vain jämähti elämään johon pakeni, eikä selvittänyt asioita. Ja sitten pitkä matka takaisin kotiin saa paljon lisää sivuja ja puuduttavaa matkakertomusta. Ja kuitenkin sinne väliin osuu kaunista ja runsasta luonnonkuvausta joka pääsee ihastuttamaan.

Epäuskottavuuksia kirjassa riittää, joten Davidin uni jää minulle siis ristiriitaiseksi, erilaiseksi, runsaaksi mutta silti paikoitellen hyvin ihastuttavaksi lukukokemukseksi.


Helmet-lukuhaaste: 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis

Elizabeth Gilbert: Big Magic - Uskalla elää luovasti

Elizabeth Gilbert: Big Magic - Uskalla elää luovasti
Gummerus 2017
Suomennos Laura Beck
Englanninkielinen alkuteos Big Magic, 2015

Arvostelukappale kustantajalta

"Uskon vakaasti, että me kaikki tarvitsemme elämäämme jotain puuhaa, joka estää meitä pureskelemasta sohvaa. Tulee siitä meille sitten ammatti tai ei, me kaikki tarvitsemme tekemistä, joka ei ole meille arkipäivää ja joka vapauttaa meidät vakiintuneista ja rajoittavista yhteiskunnallisista rooleistamme (äitinä, työntekijänä, naapurina, veljenä, esimiehenä tms.). Me kaikki tarvitsemme jotakin, mikä auttaa meidät unohtamaan itsemme joksikin aikaa - unohtamaan ikämme, sukupuolemme, sosioekonomisen taustamme, velvollisuutemme, epäonnistumisemme ja kaiken sen, mitä olemme menettäneet ja möhlineet. Tarvitsemme jotakin, mikä vie meidät niin kauas itsestämme että unohdamme syödä, unohdamme käydä pissalla, unohdamme leikata nurmikon, unohdamme inhota vihollisiamme, unohdamme pohtia epävarmuuksiamme. "

Luin vuosia sitten Elizabeth Gilbertin bestsellerin Eat Pray Love - Omaa tietä etsimässä, josta muistan kovasti pitäneeni. Kyseisen kirjan julkaisusta on kulunut jo kymmenen vuotta aikaa, ja Gilbertiltä on näin juhlavuotena ilmestynyt nyt uusi kirja Big Magic - Uskalla elää luovasti joka nimensä mukaisesti opastaa oman luovuuden pariin. Hyvinvointikirjoille on oma hetkensä ja paikkansa, ja itseäni ne ovat viime aikoina innostaneet kovasti. Ja rehellisesti uskon sen kielivän jostain. Melkoisen pirstaleinen työhistoria vailla sitä "omaa juttua", lähestyvät kolmekymppiset ja oman paikan löytyminen maailmassa mietityttävät entistä enemmän ja juuri siksi kirjat kuten Big Magic kutsuvat luokseen. Jo pelkästään kirjan kansi on ihanan energinen ja sopii luovuuden teemaan!

Kirjan tarkoituksena ei ole opastaa siihen kuinka elämä yht'äkkiä omistetaan taiteen tekemiselle, tai kuinka elämän suunta muutetaan hetkeksi täysin päinvastaiseen suuntaan. Niin saa toki tehdä jos siltä tuntuu, mutta pääpaino on laajemassa sanomassa; "--kun puhun luovasta elämästä, puhun laajemmin. Puhun elämästä, jota ohjaa pikemminkin uteliaisuus kuin pelko." Sillä kuinka monen ihmisen unelmat ja luovuus kaatuvat juuri pelkoon! Ei uskalleta olla sitä mitä halutaan olla, ei päästetä irti niistä näkymättömistä rajoitteista joita ympärille on kasattu. Pelolle annetaan liikaa valtaa, vaikka sisällä asuisi millaisia lahjoja tahansa.

Uskon samaan kuin yllä olevassa lainauksessa: me kaikki tarvitsemme jotain mikä auttaa meidät unohtamaan itsemme hetkeksi. Meille himolukijoille on helppoa mennä tarinoiden sisään, unohtaa ympäröivä maailma, sillä rakastamme kirjoja ja lukemista. Monesti myös kirjoittamista, sillä minulle juuri tämä blogi on se luovuuden kanava jota ilman en voi olla. Samalla tavalla se ihminen joka möyrii kukkapenkissä sormet mullassa unohtaa arkihuolet ihastellessaan kättensä jälkeä, ja toinen maalaa niin keskittyneesti että on sulkenut muun maailman hetkeksi pois ulottuviltaan. Se on luovuutta, intohimoa ja uteliaisuutta.

Kirjassaan Gilbert esimerkkien kautta kertoo kuinka luovuus on kuin taikaa: aikaansaannokset vaihtelevat suuresti eri ihmisillä, mutta luova elämä antaa onnellisempaa, vahvempaa ja ennen kaikkea kiinnostavampaa elämää. Jos olet aina halunnut harrastaa vaikkapa balettia, tee se. Elämä on taatusti erilaisempaa kuin ennen!

Uskalla elää luovasti on ennen kaikkea inspiroivaa luettavaa. Se rohkaisee, eikä edes hirveästi vedä överiksi. Joskus tällaisilla self-help oppailla on taipumusta pieneen epäuskottavuuteen, mutta itse koin kirjan enemmänkin pienenä voimakirjana inspiraation tiellä. Tukena sille rohkeuden tielle jossa uskaltaa elää omannäköistä elämää.


Helmet -lukuhaaste: 4. kirja lisää hyvinvointiasi

Tuula-Liina Varis: Huvila

Tuula-Liina Varis: Huvila
WSOY 2016
Kansi Martti Ruokonen
Arvostelukappale kustantajalta

"Hänen takiaan tässä touhuttiin ja höösättiin. Hänen takiaan, viimeisen kerran. Hän katsoo ympärilleen, kotia, jossa on elänyt syntymästään saakka. Kohta hän on täältä poissa. Kohta hän on täällä vain käymässä, vieraana. Kohta se talo, jossa hän nyt on vain vieraana, on hänen kotinsa. Kohta hän on vain käypäläinen Turussa. Kohta hän asuu Korpivillassa hiljaisuuden keskellä, eikä kuule niitä kaupungin ääniä, joita on koko elämänsä kuunnellut. Tahdonko minä sitä? Sitäkö minä tahdon? Kyyneleet nousevat silmiin. Silti hymyilyttää."

Turussa asuva nuori Raakel on perheen ainoa lapsi, ja tottunut hyvään elämään. Raakel tykkää opiskelusta, ja haaveilee suurista asioista, itsenäisestä elämästä ja kunnioittaa edelläkävijänaisia kuten Alma Söderhjelmiä. Raakel haluaisi päättää elämästään ja asioistaan itse kuten Söderhjelm. Tapahtuu kuitenkin niin, kuten tuohon aikaan yleensä: Raakel menee naimisiin.

Vuonna 1929 Raakel tapaa serkkunsa Juhanin kautta erikoislaatuisen taiteilijan, Akselin, jonka kanssa lopulta menee naimisiin. Akselilla on keskellä korpea nimensä mukaisesti suuri ja mahtava Korpivilla, jonne vastavihityt asettuvat asumaan. Raakelin elämä muuttuu kertaheitolla, kun kaupungin syke jää taakse ja Raakel alkaa odottaa parin yhteistä lasta. Kun tytär syntyy, taloon palkataan piika, josta lopulta tulee koko korttitalon kantava voima kun isäntä lähtee rakentamaan yksinään uutta Eurooppaa. Kolmikko jää asumaan omaan eristyneisyyteensä, ja vaikka yhteydet ulkomaailmaan ovat vähäiset, vaikuttavat maailman myrskyt silti heidän elämäänsä väistämättömästi.

"Maailma tapahtui meidän elämämme ulkopuolella. Se kannettiin meille sanomalehdissä, kailotettiin radiosta, pysyttiin ajan tasalla vaikka ei halutukaan. "

Huvila ei aluksi vienyt mukanaan. Myönnän, että olin alussa hivenen ärsyyntynyt Raakelista, joka (toki ajankuvaansa peilaten) vaikutti liian naiivilta että olisin hänestä jaksanut kiinnostua. Alun suurista haaveista on sanomattakin selvää, että Raakelilla ei ole riittävää rohkeuttaa toteuttaa haluamaansa elämää. Hän rakastuu. Kun Raakel muuttaa Korpivillaan, hänen elämänsä alkaa kiinnostaamaan enemmän. Naiivius ei ole kokonaan poissa, mutta rosoa alkaa näkyä. Siltikään en voi sanoa tykänneeni Raakelista.

Kun mies jättää Raakelin ja heidän yhteisen tyttärensä selvitymään keskenään huvilalle, Raakelin elämältä katoaa pohja, eikä siihen auta edes tytär. Raakel velloo surussaan ja saa lukijan ärtymään naiseen entisestään. Tämän tarinan kiinnostavin hahmo ei missään nimessä ole Raakel, vaan piikana toimiva Selma sekä tytär Leea. Leeasta saa lopussa pilkahduksen siitä voimasta jota toivoi Raakelistakin löytyvän. Mutta olisiko Raakel jaksanut  kiinnostaa ja kasvaa ihmisenä enemmän jos tarina olisi kerrottu vain pelkästään hänen näkökulmastaan? Nyt kun tarina kerrottiin kolmen ihmisen näkökulmasta, toistoa esiintyi ja lopulta Raakelista kuoriutui vain ihmisraunio.

Huvila jätti siis lopulta aika ristiriitaisen lukukokemuksen jälkeensä, ja olenkin pyöritellyt ajatuksia kirjasta jo pidempään. Koin lukukokemuksen paikoitellen suorastaan masentavaksi, kun elämä vaikutti niin alakuloiselta, eristäytyneeltä ja vain onnettomalta. Elämä ei lopulta ollut sitä mitä sen piti, sota meni ja muutti lopullisesti sen kaiken mitä mahdollisesti oli olemassa. Sota vaikutti kaikkeen ja jokaiseen, ja ymmärrän Variksen kirjoittavan ajankuvaa (ihastelin varsinkin traditsuunien ja baalien käyttöä!), mutta minulle tämä ei lopulta tarjonnut mitään suurempaa lukukokemusta.

Matt Haig: Poika nimeltä Joulu

Matt Haig: Poika nimeltä Joulu

Kuvitus Chris Mould

Aula & Co, 2016

Suomennos Sarianna Silvonen

Englanninkielinen alkuteos A Boy Called Christmas

Arvostelukappale kustantajalta

Mahdotonta.
- Vanha tonttukirosana

Poika nimeltä Joulu kertoo tarinan isästä ja pojasta nimeltä Nikolas, tontuista, lumesta ja tietenkin siitä, kuinka joulupukista tuli joulupukki. Poika nimeltä Joulu sijoittuu Suomeen, "kaukaisen synkkään ja lumenpeittämään korpeen", jossa tämä vauhdikas jouluseikkailu saa alkunsa. Ja tämä tarina onkin (toki tositarinansa lisäksi myös) jotain hieman erilaisempaa kuin mihin on totuttu. Yleensä joulupukista kertovat tarinat ovat useimmiten kauniita ja ehkä vähän siloteltujakin (todennäköisesti ja ymmärrettävästi lapsia ajatellen), mutta tässä joulutarinassa meininki onkin astetta rajumpaa. Vai mitäpä tuumit vihaisista ja ilkeistä tontuista? Entä tonttuja syövistä jättiläisistä? Tai siitä, että tontuilla on vankila, ja siellä sattuu olemaan tonttu joka tykkää räjäytellä päitä? Aivan, suorastaan hillitöntä, mutta oikeasti aika hauskaa luettavaa! Eihän tällaiseen joulutarinaan ole totuttu.

Katja kirjoitti vähän aikaa sitten, kuinka hänen esikoiselleen kirja oli mahdollisesti parasta tänä vuonna luettua sen lisäksi, että se myös pisti naurattamaan hurjista juonenkäänteistään huolimatta. Tulin nimittäin kirjaa lukiessa pohtineeksi kuinka tarina lopulta iskee lapsiin, sillä meno on melkoista ja kirjassa on myös muutamia hyvin surullisiakin kohtia. Mitä ilmeisemmin tarinan vetävyyttä ei siis kannata epäillä lasten kohdalla kun se vei näin vähän vanhempaakin lukijaa. Erityisen ilahduttavaa tarinassa oli myös Chris Mouldin kuvitus, joka toi tarinaan lisää syvyyttä hauskoine yksityiskohtineen.

Poika nimeltä Joulu jää meillä ehdottomasti odottamaan pikku kirppuni varttumista, hauska tulevaisuudessa lukea hänen kanssaan yhdessä tätä tarinaa, jota kannessakin tituleerataan uudeksi jouluklassikoksi. Ehkäpä tosiaan! Vauhdikkaan seikkailun lisäksi Poika nimeltä Joulu on nimensä mukaisesti tarina pojasta nimeltä Joulu, josta lopulta kasvaa kaikkien tuntema Joulupukki. Se on tarina ystävyydestä, ilosta, surusta ja joulun sanomasta. Ja tietysti siitä, että kaikki on mahdollista.

"Mahdottomuus on vain mahdollisuus, jota ei vielä ymmärrä."

Mima Sinclair: Pipari-ihmemaa

Mima Sinclair: Pipari-ihmemaa
Gummerus 2016
Suomennos Jenna Pahlman
Kuvat Tara Fisher
Englanninkielinen alkuteos Gingerbread Wonderland - 30 Magical Houses, Biscuits & Bakes, 2015

Arvostelukappale kustantajalta

Olen viime vuosina innostunut leipomisesta kovasti, ja kiinnitänkin nykyään huomiota paljon enemmän leivontakirjoihin kuin ennen. Jouluuni kuuluu nyt kiinteänä osana leipominen, ja olenpa ruvennut taiteilemaan niin erilaisia pipareita kuin piparkakkutalojakin edellisinä vuosina! Luomukset ovat olleet vähintäänkin sympaattisia, mutta kotileipurin käsissä niin kuuluu ollakin.

Niinpä tartuimme piparitalkoissa Pipari-ihmemaahan ennen kaikkea koristeluinspiraatio mielessä. Kirjassa on mitä upeampia luomuksia tavallisista pipariukoista näyttäviin kransseihin ja piparikuusiin. Ei tarvitse lähteä ostamaan hillitöntä kasaa erilaisia piparimuotteja (ellei toki juuri niin  halua tehdä), sillä kirjan takasivuilta löytyy kaavat jokaiseen kirjan sivuilla olevaan luomukseen. Kätevää! Asiaan kuuluvasti kirjassa on myös kahden erilaisen piparitaikinan sekä pikeerin ohjeet, mutta täytyy kuitenkin tunnustaa, että ainakin vielä toistaiseksi minun piparitaikinani tulee suoraan kaupan pakastealtaasta. Sen sijaan pikeerin kokeilimme kirjan ohjeen mukaan ja se kyllä hakkasi kuusi-nolla kaupan valmiit piparin koristeluun tarkoitetut sokerimassatuubit!

Me inspiroiduimme tekemään kirjasta piparikranssit, ja ne ovatkin hauska ja erilainen vastine piparkakkutaloille. Luovuus vain kehiin ja koristelemaan niitä sympaattisia tekeleitä ;)

Kirja ei ole pelkkää piparkakkua. Mukana on reseptejä myös pikkuleipiin, kakkuihin, muffineihin ja pullaan. Varsinkin piparikierrepulla vaikuttaa kokeilemisen arvoiselta. Kaikenkaikkiaan hauska ja inspiroiva kirja joulun aikaan, innokas leipuri löytää varmasti ohjeita kokeiltavaksi.

Olga Temonen: Olgan Joulu

Olga Temonen: Olgan Joulu
Tammi 2016
Valokuvat Emilia Ikäheimo
Graafinen suunnittelu Päivi Häikiö
Toimitus Jenni Salminen
Arvostelukappale kustantajalta

"Aatto on joulun kohokohta - hetki jolloin hössötys loppuu ja kiireettömyys alkaa. Silloin avaan joulupaketin, otan lasin punaviiniä, katson rakkaitani ja olen onnellinen. Näin imelän, puuterilumisen joulumaiseman läpi minä katselen meidän jouluamme. Ja siinä se joulun taika juuri piileekin. Jouluna saa olla naiivi, lapsellinen ja mautonkin. Mikään tunnelmointi ei ole liikaa ja kaikki ilo, kiitollisuus ja onni saavat näkyä."

Joulu on minulle vuoden ihaninta aikaa. Olen aina rakastanut sitä kutkuttavan ihanaa jännitystä ennen aattoa, sen jälkeistä rauhaa, onnea ja iloa ja yksinkertaisesti sitä kaikkea mitä joulu tuo tullessaan. En voisi olla enempää samaa mieltä tuosta naiiviudesta, lapsellisuudesta ja mauttomuudestakin, koska sitähän sen nimenomaan pitää olla! Olgan kirjaa lukiessa sujahtaakin siihen ihanan lämpöiseen joulun syleilyyn, jota kovasti lohdutukseksi tarvitsin kun vesisade häivytti upeat lumikinokset pois ilostuttamasta. Mutta onneksi myös Olga lohduttaa, ettei joulumieleen tarvitse lumenpuute vaikuttaa, sillä "Jos joulu on lumeton, teen jäälyhtyjä. Kerään enemmän havuja ja satsaan kynttilöihin ja jouluvaloihin."  Myös joulu on asenne.

Tätä tekstiä kirjoittaessani on maassa sentään kevyen kevyt lumi ja päällä pieni pakkanen, joten toivoa on, että joulu on tänä vuonna valkoinen. Täällä Etelä-Suomessa kun asia ei ole aina niin varma.

Olgan Joulu on hyvänmielen joulukirja jota luetaan sohvan nurkassa villasukat jalassa ja glögimuki vieressä mielen virittyessä ihanaan joulutunnelmaan. Kirjassa seurataan Olgan perheen jouluvalmisteluita ensimmäisen adventin tienoilta aina joulun välipäiviin saakka, ja mukana on myös paljon ihania reseptejä. Itselleni pistin muistiin ennen kaikkea sekä piparkakkutaikinan että joululampaan ohjeen. Kauniit valokuvat ja Olgan leppoisa tarinointi omista lapsuusjouluista ja nykyisestä joulunvietosta ovat rauhallista luettavaa.

Tästä voi joulunodotus alkaa. Olen vuosien varrella tuonut blogiini joulukirjoja, joita voit käydä lukemassa tämän linkin takaa. Joulukirjoja kun ei voi maailmassa koskaan olla liikaa, ja siksi tänäkin vuonna jouluisia kirjoja on luvassa lisää. Olgan Joulu onkin yksi tämän vuoden kiinnostavimmista joulukirjoista. Olgan kirjasta ovat kirjoittaneet myös Katja ja Jonna

Ihanaa alkanutta joulukuuta ♥♥♥

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää

Atena 2016

Kansi Anna Makkonen

Arvostelukappale kustantajalta

"Voiko antaa anteeksi, jos anteeksi ei ole pyydetty?"

1950-luvulla Helmi on naimisissa oleva kotirouva, ja Kerttu työskentelee sihteerinä. Heitä molempia yhdistää rakkaus samaan mieheen: Helmin aviomieheen Lauriin. Vuosikymmenet vierivät ja elämä johdattaa naiset sattumalta yhteen. Vaikka ikää on kertynyt, huomaavat he olevansa edelleen sidoksissa toisiinsa. Eletty elämä, sen pettymykset ja vaietut muistot nousevat esiin uudelleen, eikä mikään tässä elämässä ole täysin mustavalkoista.

Kirjassa on jotain rauhallisen pysähtynyttä, lempeän yksinkertaista ja kuitenkin hieman vinksahtanutta kuten Kertun vanha käkikello, sillä kaksi naista rakastaa samaa miestä eikä asiaa oteta puheeksi. Ja juuri tämä on se oma kompastuskiveni, Helmin kykenemättömyys nostaa kissa pöydälle, kaikki se sopiminen maailmankaikkeuden kanssa että jos sinä vielä niin en enää koskaan pyydä mitään -keskustelu. En pysty samaistumaan, en ymmärtämään Helmiä, vaikka elinkin hänen tunteidensa mukana. Mutta enhän minä ole elänyt 50-luvulla, en tiedä miltä kolmiodraama on tuolloin näyttänyt. Tuskin se olisi helppoa tänäkään päivänä.

Kompastuskivestä huolimatta kokonaisuutena rakastin kirjan kerrontaa ja sen tempoa, sillä kun vauhdikkaan päivän jälkeen otin kirjan käteeni, sukelsin sen lempeään rytmiin vaivattomasti. Luin kirjaa jopa kesken kirjamessuhulinoiden ja rauhoituin sen maailmaan hetkessä. Tunnetilat välittyvät pysähdyttävästi, realistisesti ja silti niin ihanan arkisestikin. Mutta avioeron läpi käynyttä, ja Kiia -tyttönsä toisinaan kylään saavaa Tomin roolia kirjassa en täysin ymmärrä. Hänestä voisi saada oman tarinansa, mutta juuri tähän tarinaan se ei mielestäni tuonut uutta näkökulmaa tai painoarvoa, vaikka Tomin avulla päästiin olemaan välillä nykyajassa.

Todennäköisesti toistan nyt itseäni ärsyttävyyteen asti, mutta en pysty käsittämään tätä tämän vuoden kotimaisten kirjojen tasoa, se on kertakaikkisen huikea! Tämäkin esikoisteos on niin vahva kieleltään ja kauneudeltaan, että toivon kovasti Lifländerin kirjoittavan lisää. Kirjan kansikin on yksi kauneimmista.

Muriel Barbery: Haltiaelämää

Muriel Barbery: Haltiaelämää

Gummerus 2016
Suomennos Lotta Toivanen
Kansi Magnus Petersson / Trevillion Images
Ranskankielinen alkuteos La vie des elfes
Arvostelukappale kustantajalta

"Maria ei seurustellut pelkästään aineen kanssa vaan puheli myös seudun eläimille. Ei hän aina ollut osannut. Mutta itäisen metsäaukean seikkailun jälkeen hän oli oppinut yhä paremmin näkemään menneisyyden kuvina, hahmottamaan asioiden tarkoituksenmukaisen järjestyksen, saamaan tiedon tärkeistä tapahtumista kuten kirjeen saapumisesta ja siitä vaarasta, joka uhkasi, jos hän ei sitä avaisi, ja ennen kaikkea hän oli oppinut puhumaan niittyjen, kolojen ja metsän eläimille."

Pienessä burgundilaiskylässä asuva Maria huomaa omaavansa aivan erityisen lahjan: hän osaa puhua metsän eläimien kanssa, ja kuulla oksien sekä lehtien laulun. Kaukana Italiassa asuvalla Claralla taas on aivan ilmiömäinen kyky soittaa pianoa, ja hänet lähetetäänkin Roomaan kehittämään taitojaan. Näiden kahden erittäin lahjakkaan tyttöjen tiet risteävät elämää suurempien asioiden keskellä, ja jos juuri he saavat yhteyden toisiinsa, voi maailman tulevaisuus olla toinen.

Voi että.

Tämä kirja ei ollut minun sitten ollenkaan.

Minulla kesti todella kauan päästä kirjan yliluonnolliseen maailmaan kiinni, ja luinkin kirjaa useita iltoja aina lopulta nukahtaen käytännössä tylsyyteen. En kerta kaikkiaan osannut upota kirjan maailmaan, ja päivän päätteeksi hyppääminen maagisen realismin maailmaan haltioiden pariin ei toiminut.

Kiinnostavaa kirjassa kuitenkin oli Barberyn tapa kirjoittaa, joka on varmasti ollut suomentajalle mielenkiintoinen tehtävä. Lauseet ovat melko pitkiä, paikoitellen runollisia ja silti niistä paistaa kirjailijan omintakeinen tyyli. Se tuntui jotenkin hyvin ranskalaiselta sitä osaamatta sen enempää pukea sanoiksi. Kirjan alussa olinkin innoissani tekstin tyylistä, mutta jossain vaiheessa aloin uupua. Oli vaikeaa ymmärtää kenestä puhuttiin tai missä oltiin, henkilöhahmojakin kun kirjassa riittää.

Yliluonnollisuus ei todellakaan toimi kaikille, eikä minullekaan tämän kirjan muodossa. Ja nyt, kun kirjan lukemisesta on jo tovi, se on haihtunut mielestä käytännössä jo kokonaan. Barbery on hakenut kirjaansa kauneutta, metaforia ja syvällisyyttä, mutta minulle se näyttäytyi aika ohuena, omituisena luettavana lopulta tavoittamatta siitä oikeastaan mitään.

Muriel Barbery on kirjoittanut aiemmin kirjat Siilin eleganssi josta kovasti pidin, sekä Kulinaristin kuolema josta taas en pitänyt ollenkaan päähenkilön takia. Haltiaelämää taas ei lopulta toiminut maailmansa vuoksi minulle ollenkaan vaikka kirjalta paljon odotinkin. Kirjan takaliepeestä käy ilmi, että Barbery kirjoittaa tarinalle jatkoa, ja että "Haltiaelämän vaihtoehtoisessa maailmassa vastaus ihmiskunnan eheytymiseen on jälleenlöydetty yhteys luontoon, yliluonnolliseen ja runolliseen hurmioitumiseen".