Näytetään tekstit, joissa on tunniste Elif Shafak. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Elif Shafak. Näytä kaikki tekstit

maanantai 13. toukokuuta 2013

Elif Shafak - Kunnia

Elif Shafak - Kunnia (Honour). Gummerus 2013. 
Suomennos Maria Erämaja, kansi Eevaliina Rusanen.


"Äitini kuoli kahdesti. Lupasin itselleni, etten antaisi hänen tarinansa joutua unohduksiin."

Elif Shafakista on tullut minulle tärkeä kirjailija. Alkuvuodesta tutustuin Rakkauden aikakirjaan johon ihastuin palavasti, ja myös Kirottu Istanbul osui minuun täysin. Rakkauden aikakirja tulee nousemaan tämän vuoden yhdeksi parhaimmaksi, sen tiedän jo tässä vaiheessa vuotta. Kevään odotetuin kirjauutuus onkin ollut minulle juuri Kunnia, jonka maailmaan kietouduin täysin. Shafakia lukee lumoutuneena ja on kiinni kaikessa mitä tapahtuu. Kunnia tarjoaa uskomattoman matkan, joka ei jätä kylmäksi. Juuri kun tiedät kuinka kaikki todellisuudessa on tapahtunut, kääntää Shafak vielä kaiken päälaelleen.

Vuosikymmeniä ylittävä perhetarina alkaa pienestä kylästä Eufratjoen varrelta jossa Pembe syntyy, kasvaa ja myöhemmin synnyttää pojan, ensimmäisen lapsensa ja silmäteränsä, sulttaaninsa. Suureen maailmaan kaipaava Pembe matkustaa aviomiehensä ja nyt jo kahden lapsen äitinä Lontooseen. Elämä Lontoossa on erilaista kuin kotona, kaksoissisaren kaipuu on kova ja siskokset kirjoittavatkin toisilleen usein, tuntevat samat kivut ja tunteet kuin toinenkin. Avioelämässä ei ole kehumista, kun menneisyyden haamujen kanssa kamppaileva aviomies Adem viihtyy uhkapelien parissa saaden perheen taloudelliseen ahdinkoon ja löytäessään toisen naisen. Pembe jää yksin kotiin huolehtimaan kolmesta lapsestaan miehen haikaillessa toisen naisen perään. Vaan eihän mies tässä asiassa toimi kunniattomasti...

"Kaikki eivät ymmärtäneet asiaa, mutta kunnia oli kaikki, mitä joillakin miehillä oli tässä maailmassa." 
"Mies, jolta on viety hänelle kuulunut kunnia, on kuollut mies."

On selvää, että vain miehillä voi olla kunniaa. On naisen syy, mikäli mies ei pysy kotona sillä vaimo ei ole tarpeeksi hyvä. Naisen taakka on ikuinen häpeä, joten miehen tulee pitää perheen kunniaa yllä, myös muilla suvun miehillä joilla on sama sukunimi. Naisen paikka on kotona, ja vuosisatoja jatkuneet perinteet eivät katkea uuteen maahan muuttaessa.

Pembe liikkuu vaarallisilla vesillä kun Ademin viihtyessä toisen naisen kanssa, tapaa Pembe Eliaksen. Elias on kaikkialta mutta ei mistään. Pembe ole koskaan ollut niin onnellinen kuin ollessaan Eliaksen kanssa, vaikka pelokas Pembe säikkyy jokaista vastaantulijaa. Pembe tietää ettei hän saisi toimia näin, rakastaa avoimesti jotakuta. Ikivanhat perinteet eivät jätä rauhaan ja niin, kunnian on tapahduttava.

Alkuun pelkäsin kovasti kuinka vaikeaa lukeminen mahtaisi olla aiheen rankkuuden takia. Kuinka vaikeaa on käsittää, että yhä edelleen tämä kaikki tapahtuu ympärillämme, kuinka paljon pahaa maailmassa on. Kuinka nainen ei vieläkään saa olla itsenäinen, kuinka nainen on vain miehen omaisuutta vailla omaa tahtoa. Lukijalle selviää jo alussa paljon tapahtumien kulusta ja syyllisestä, vuorotellen vaihtelevat kuitenkin nykyhetki ja menneisyys sulassa sovussa. Shafak ei sorru provosoimaan tai saamaan lukijaa ahdistuneeksi, tarina etenee sujuvasti ja kuin itsestään, mikä on oikeastaan aika yllättävää. Rohkea ja kaunis Shafak kertoo tärkeän tarinan niin miehille kuin naisille, myös idälle ja lännelle. Ihana Shafak!

"Kun olin seitsemänvuotias, asuimme vihreässä talossa. Eräs naapurimme, lahjakas räätäli, pieksi usein vaimoaan. Iltaisin kuuntelimme huutoja, itkua ja kiroamista. Aamuisin jatkoimme elämäämme kuten ennenkin. Koko naapurusto teeskenteli, ettei ollut kuullut, ettei ollut nähnyt.

Tämä romaani on omistettu niille, jotka kuulevat, ja niille, jotka näkevät."

torstai 31. tammikuuta 2013

Elif Shafak - Rakkauden aikakirja


Rakkauden aikakirja (The Forty Rules of Love, 2009) Gummerus 2010.
 Suomennos Maria Erämaja, kansi Jenni Noponen

"Rakkautta ei voi selittää. Sen voi ainoastaan kokea.
Rakkautta ei voi selittää, ja kuitenkin se selittää kaiken."

Amerikkalaisen kotirouvan Ellan elämästä puuttuu jotakin. Lapset ovat kasvaneet, eivätkä tarvitse Ellaa enää niin paljon kuin aikaisemmin. Aviomies David ei myöskään tunnu tarvitsevan häntä enää, vaan saa lohdun ja sisällön elämäänsä muilta naisilta. Liitto Davidin kanssa ei ole ollut enää vuosiin onnellinen. He antavat päivien kulua rutiineilla ja antavat ajan vain virrata. Ensimmäinen törmäys alkaa vapisuttaa avioliittoa, kun vanhin tytär Jeanette ilmoittaa kesken opiskelujen menevänsä naimisiin. Ella huomaa vastaavansa ivallisesti tyttärelleen ja samalla jollain tavalla tunnustavansa hänen ja Davidin liiton olevan onneton. Rakkaudeton.

Tapahtumien keskellä Ella on saanut vuosien jälkeen työpaikan, joka on muutakin kuin kotiäitinä toimiminen. Ella toimii Bostonilaiselle kirjallisuusagentuurille ja on saanut luettavakseen tuntemattoman Aziz Zaharan käsikirjoituksen Suloinen rienaus. Ellasta tuntuu jostain käsittämättömästä syystä, että kuin se olisi kirjoitettu juuri hänelle, että juuri Ellan on määrä lukea kirja. Kaikki hänen aikaisemmat ajatuksensa ja tuntemuksensa  rakkaudesta ovat kirjan sivuilla kumottu täysin.

"Huolimatta siitä mitä jotkut sanovat, rakkaus ei ole vain suloinen tunne, joka tulee ja sitten väistämättä haihtuu nopeasti pois."

Suloinen rienaus kertoo 1200- luvulla eläneiden Rumin ja Shamsin tarinan, joka on täynnä rakkautta mutta myös sydänsurua. Vaikka tapahtumat sijoittuvat kauas menneisyyteen, tapahtumat tulevat lähelle nykypäivää, sillä rakkautta ja sydänsurua on kaikista vuosisadoista huolimatta aina. Ellan lukiessa Suloista rienausta, tulee hänelle tarve saada olla yhteydessä tähän tuntemattomaan kirjailijaan. Pian Ella ja Aziz alkavatkin käydä intensiivistä sähköpostiviestittelyä, joka muuttuu pian elämää mullistavaksi.

Olen nyt lukenut peräkkäin kaksi äärimmäisen upeaa teosta, jotka molemmat on kirjoitettu upeiden  naiskirjailijoiden kynästä. Olenkin ollut viime aikoina kaukana idässä ja paluu muille leveysasteille ei taida käydä helposti... Rakkauden aikakirja oli kertakaikkiaan upea kirja, johon ihastuin täysin. Shafak kirjoittaa vangitsevasti, kauniisti ja voimakkaasti. Kirjan neljäkymmentä sääntöä voimaannuttavat, saavat ajattelemaan ja kertovat, että oikeaoppinen usko Jumalaan ei käy oppikirjan kautta, vaan puhtaan sydämen kautta. Ymmärrän, että joitakin nämä säännöt ovat lukemista häirinneet, mutta minulla tätä ei käynyt. Jotenkin tarina itsessään vei mukaansa niin täysin, ja säännöt ikään kuin kuuluivat kuvaan. Ei tullut tunnetta, että tässä saarnattaisiin.

Rakkauden aikakirja etenee kahdessa eri aikatasossa, nykyajassa ja 1200- luvulla. Tämä ei häiritse, aikatasoilla hyppiminen on sujuvaa ja jokaisen henkilön tarinaa lukee mielellään ja kiinnostuneesti. Tässä kirjassa oli kaiken kaikkiaan niin paljon sanomaa, elämän viisautta ja ihmisluonnon kuvausta etten osaa tätä kaikkea hienoutta edes sanoiksi pukea. Tykästyin Kirottuun Istanbuliin, mutta tähän ihastuin vielä enemmän.

"Elämä ilman rakkautta on merkityksetön. Älä kysy itseltäsi, millaista rakkautta sinun tulisi etsiä, hengellistä vai ruumiillista, jumalaista vai maallista, itämaista vai länsimaista. Erottelut johtavat ainoastaan uusiin erotteluihin. Rakkaudella ei ole nimiä eikä määritelmiä. Se on mitä on, puhdasta ja yksinkertaista.
Rakkaus on elämän vettä. Ja rakastaja on tulisielu.
Maailmankaikkeus pyörii eri tavalla, kun tuli rakastaa vettä."


lauantai 4. helmikuuta 2012

Elif Shafak - Kirottu Istanbul


"Oliko ihmisille tosiaan parempi saada selville lisää menneisyydestään? Ja senkin jälkeen aina vain lisää? Vai oliko yksinkertaisesti parempi tietää menneisyydestä niin vähän kuin mahdollista ja jopa unohtaa se vähä, jonka muisti?"

Nuori ja pelkäämätön Istanbulilainen Asya asuu samassa talossa äitinsä, isoäitinsä, isoisoäitinsä ja tätiensä kanssa hyvinkin värikkäässä ja vahvassa ilmapiirissä. Miehiä ei tässä talossa näy perhettä vaivaavan sukukirouksen takia, jossa suvunmiehet eivät elä juurikaan neljääkymmentä ikävuotta vanhemmiksi. Ainoa elossa oleva miessukulainen Mustafa on paennut kiroutta kauas Amerikkaan ja asettunut Arizonaan yhdessä amerikkalaisen Rose -vaimonsa ja tämän tyttärensä Armanoushin kanssa asumaan.

Asyan elämä Istanbulissa on värikästä, eikä hän tavallinen nuori musliminainen olekaan lyhyiden hameidensa, alkoholinjuonninsa ja tupakoinninsa vuoksi. Myös Asyan äiti ei suostu täyttämään perinteisen musliminaisen piirteitä, onhan hänellä tytär, jonka isän henkilöllisyyttä ei kukaan tiedä.

Samaan aikaan Amerikassa Asyan amerikkalais-armenialainen serkku Armanoush uskoo, että hänen on kohdattava armenialaisen perheensä menneisyyden taakka, ennenkuin pystyy jatkamaan elämäänsä, ja päättää vastoin kaikkea matkustaa hänen äitinsä miehen, Mustafan perheen luokse Istanbuliin. Näin sekä Turkin että Armenian nykyisyys ja menneisyys törmäävät voimalla yhteen. Kauan sitten unohdetut sukutarinat muistuttavat olemassaolostaan, ja siitä, kuinka vaikeaa on elää menneisyyden kanssa, tai toisaalta siitä mitään tietämättä.

Kirottu Istanbul avaa oven makujen, hajujen ja kulttuurien maailmaan, jossa yksikään päivä Istanbulissa ei ole täysin samanlainen. Se raottaa ovea menneisyyteen ja osoittaa, että "elämä on sattumaa, vaikka toisinaan tarvitaan jinni sen käsittämiseen."

Kirottu Istanbul on vahva sukutarina, jossa yhdistyy sekä Turkkilaisten että Armenialaisten historia ja se sattumien kudelma, joka liittää uskomattomiakin tarinoita yhteen. Vaikka koin, että joitakin tarinoita ja ihmisiä oli juonen kannalta ehkä hieman turhaan mukana, annoin ne anteeksi tarinan edetessä ja totuuden pikkuhiljaa tullessa esiin. Shafakin kyky vangita lukija mukaan tarinaan on ilmiömäinen ja olin erittäin vaikuttunut kirjasta. Pelkästään sen keskeinen teema armenialaisten ja turkkilaisten verisestä menneisyydestä on omiaan kiinnittämään huomiota, myös se kuva, jonka Shafak antaa maailmalle hieman erilaisesta Turkista. Turkista, jossa ihmiset myös käyttävät alkoholia, tupakoivat ja käyttävät juuri sellaisia vaatteita kuin haluavat.

"Juuri sillä hetkellä Armanoush tunsi kaupungin sykkeen ensimmäsitä kertaa sen jälkeen kun oli saapunut Istanbuliin. Hänelle oli juuri valjennut, miksi ja kuinka ihmiset saattoivat rakastua Istanbuliin kaikesta siitä murheesta huolimatta, jota se saattoi aiheuttaa. Ei olisi helppoa lakata rakastamasta kaupunkia, joka oli niin sydäntä särkevän kaunis. 
Tämän oivalluksen myötä hän kohotti maljan: "Serefe!""