Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

 Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Teos 2015

Kansi Jussi Kaakinen

Kirjastosta lainattu

"Myöhemmin opin, ettei meripihkaan vangiksi jääneitä olentoja voi vapauttaa. Ne ovat menneisyyden kuvia, ajan ulkopuolelle pudonneita, ja se on niiden ainoa tapa olla olemassa. Kun kääntelen mennyttä silmieni edessä, ajattelen korentoa. Ajattelen läpikuultavaa kirkkautta, joka varjelee sitä ja vääristää sitä. Siivet eivät värähdä, se ei koskaan käännä tuntosarviaan. Silti, kun valo lävistää kiven uudesta kulmasta, korento näyttää muuntuvan toiseksi. Ja kauan sitten pysähtyneeseen asentoon on jo kirjoitettu se, mikä tulee myöhemmin.
Niin myös minun menneessääni kasvaa tämä nykyisyys jo sinä ensimmäisenä yönä, kun näen hänet."

Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunki on kuin kaunis ja taidokas kudontatyö jonka langat kietovat lukijan intensiiviseen lukukokemukseen vahvasti. Siinä missä Teemestarin kirja jätti hieman toivomisen varaa (vaikka rakastinkin kirjan maailmaa ja Itärannan kieltä suuresti), lunasti Kudottujen kujien kaupunki odotukseni. Kokonaisuus pysyi kasassa, ja kirja tuntui hiotummalta kuin esikoisensa.

Kudottujen kujien kaupunki on toistuvien tulvien riivaama saari, jossa unet ovat kiellettyjä. Seittien Talon pihasta nuori Eliana löytää puhekyvyttömän nuoren naisen jonka käteen on tatuoitu hänen nimensä. Tuo tatuointi vihjaa siitä miksi nainen on päätynyt kutojien luokse, mutta Eliana ei tunne naista. Tuo tatuointi lopulta kietoo heidän tarinansa ja tulevaisuutensa yhteen. Samalla kun Eliana selvittää mysteeritatuointia, riehuu saarella tuntematon sairaus joka sairastuttaa kasvit, eläimet ja ihmiset. Unennäkeminen on silti sairauksista suurin, ja niiden näkemisestä joutuu Tahrattujen Taloon.

Historia ja nykyisyys kohtaavat, ja Eliana kietoutuu siihen vahvasti mukaan, kuten lukijakin. Koko ajan kirjan yllä häilyvä pahaenteisyyden painava ilmapiiri käy aina vain tummemmaksi tarinan edetessä ja saadessa uusia muotoja, joissa Itäranta käyttää taitavasti ikivanhoja symboleja, tarinoita ja kantaaottavaa ajankuvaakin. Sen maailma on lopulta hyvin iätöntä, silti mystistä ja täynnä syvää inhimillisyyttä. Itärannan kieli on edelleen kaunista vaan ei koukeroista, eikä siihen ei voi kuin ihastua.

Olen lainannut tämän kirjan useasti kirjastosta, mutta palauttanut sen lopulta joka kerta lukemattomana kirjastoon. En ole mukamas ehtinyt lukea määräajassa. Kun tarinan imuun pääsi, ei voinut kuin taas ihmetellä omaa lukemattomuuttaan. Kirjan maailmaa on oikeastaan aika vaikeaa kuvailla, mutta sen lukemisen jälkeen kyllä tuntee vahvasti. Tunnelma on koko matkan kauttaaltaan suorastaan käsin kosketeltavan painostava ja pahaenteinen, unenomainen mutta tarunhohtoisen kaunis. Lukija kudotaan tarinaan mukaan.


Helmet-lukuhaaste: 31. Fantasiakirja

Victoria Aveyard: Punainen kuningatar

Victoria Aveyard: Punainen kuningatar
Aula & Co, 2016
Suomennos Jussi Korhonen
Kansi Sanna-Reeta Meilahti
Englanninkielinen alkuteos Red Queen
Arvostelukappale kustantajalta

Maailmassa veri jakaa ihmiset kahteen kastiin: punaisiin ja hopeisiin. Punaiset ovat työläisiä joita uskomattomia kykyjä omaavat hopeiset hallitsevat. Hopeiset ovat eliitti, heillä on valta ja voima. Hopeisia vastaan on mahdotonta taistella. Paitsi kun punaista kastia edustava 17-vuotias Mare Barrow päätyy hopeisten keskuuteen ja yllättäen punaisesta verestään huolimatta omaa mahtavan kyvyn, alkaa valjeta että hopeisia vastaan voi taistella. Samaan aikaan punaisten edustama vastarintaliike Purppurakaarti tiivistää rivinsä ja horjuttaa hopeisten ylivaltaa, ja pian Mare huomaa yrittävänsä pysyä molemmissa leireissä pitäen rakkaansa hengissä ja yrittäen saada omalle kansallensa oikeutta.

Victoria Aveyardin luomaa maailmalla suosittua fantasiasarjaa on alettu suomentaa, ja sen ensimmäinen osa, Punainen kuningatar, ilmestyi juuri. Sain kustantajalta ennakkoon kirjan luettavaksi (kiitos!), ja täytyy myöntää että viihdyin nuorille suunnatun fantasian parissa oikein hyvin.

Vaikka Punainen kuningatar viihdytti ja pääsi koukuttamaankin, kyllä kirjaan heikkojakin hetkiä mahtui. Paikoitellen kirjassa häiritsi sen samankaltaisuus muiden suosittujen fantasiasarjojen kanssa, varsinkin Nälkäpeli kävi mielessä usein. Kirjaa on myös verrattu Game of Thronesiin sekä Outolintu-sarjaan, mutta viimeksi mainitusta minulla ei ole kokemusta. Kuitenkin, Hopeisista ja heidän hallitsemistavastaan tuli heti mieleen Nälkäpelin Capitol ja sen asukkaat, samaten suuri ero alamaisten ja ylhäisten kanssa. Kunnes yksi ihminen tulee ja alkaa horjuttaa koko systeemiä.

Kirjan rakkaustarina on myös ontuva ja ennen kaikkea töksähtelevä. Mitään sen suurempaa romanssia ei kirjan alkupuolelta välity, silti ykskaks sellainen suuri hän valitsee sinut aina -meininki yllättäen kuitenkin on olemassa. Lisäksi eräs ihmissuhde oli heti alussa täysin epäuskottava, mikä lopulta olikin totta, mutta siitä ei voi kertoa enempää paljastamatta juonesta liikaa.

Kirjan koukuttuvuus perustui kuitenkin koko homman kierouteen ja ennalta-arvaamattomuuteen (paitsi sen yhden ihmisen kohdalla) sekä vauhtiin, jolla tapahtuvat etenivät. Oli pakko saada lukea kirja parissa päivässä. Peli jota kirjassa pelataan, on niin monimutkainen että on vaikeaa sanoa miten se jatkuu.

Mikäli uusi fantasiasarja on hakusessa ja haluat kääntää sivuja tiuhaan tahtiin, voisi tässä olla hyvä vaihtoehto. Muutamista ärsyttävistä piirteistään huolimatta aion lukea seuraavatkin osat niiden ilmestyessä, sillä tietenkin kirja jäi sellaiseen kohtaan että täytyyhän sitä selvittää miten homma jatkuu (kirjasarjojen ehdottomasti toisaalta ihanin mutta myös ärsyttävin piirre kun tarina jää kesken).

Vinkki vielä loppuun: kirja näyttää olevan Elisa Kirjassa erittäin hyvässä tarjouksessa sunnuntaihin 24.7 asti.

Haruki Murakami: Maailmanloppu ja Ihmemaa

Haruki Murakami: Maailmanloppu ja Ihmemaa

Tammi 2015

Suomennos Raisa Porrasmaa

Japaninkielinen alkuteos Sekai no owari to Hado-Boirudo Wandarando, 1985

Arvostelukappale kustantajalta

On jälleen tullut aika sulkea yhden lempikirjailijani kirjoittaman kirjan kannet ja sulatella lukemaansa. On jälleen tullut aika ihmetellä mitä tuli lukeneeksi ja samalla miettiä miten ihmeessä tästä osaa mitään kirjoittaa. Herra Murakami, olet jälleen kirjoittanut niin oudon kirjan ettei tosikaan.

Maailmanloppu ja Ihmemaa on Murakamin ennen suomentamattomia teoksia, vuodelta 1985. Siinä missä Murakamin viimeisin suomennettu teos Värittömän miehen vaellusvuodet ei säväyttänyt normaaliudellaan, on tässä sitten mielikuvitusta senkin edestä.

Kaksi maailmaa, Maailmanloppu ja Ihmemaa.

Ihmemaassa kenelläkään ei ole nimeä, puhutaan Laskijoista, Merkitsijöistä, ja ihmisistä heidän titteleillään. Kirjan päähenkilö on Laskija, kolmekymmentävuotias yksin asuva mies, joka saa Professorilta erikoisen tehtävän, joka samalla osoittautuu sellaiseksi millä tulisi pelastaa koko maailma, muuten tulee maailmanloppu.

Maailmanlopussa eletään vankkojen muurien sisäpuolilla, johon Portinvartija laskee sisään irrottaen samalla ihmisen ja varjon toisistaan. Jossa Untenlukija lukee unia yksisarvisten pääkalloista. Jossa kukaan ei kyseenalaista mitään. Jossa maailma ei enää jatku, sillä Maailmanloppu on viimeinen paikka.

Olen oikeastaan aika ristiriitaisissa fiiliksissä kirjan suhteen. Kirjan lukemisesta on aikaa mutta en ole saanut aikaiseksi oikein mitään järkevää sanottavaa kirjasta. Tykkään niin kovasti Murakamin maagisesta realismista ja hänen luomistaan vinksahtaneista hahmoista, mutta tämä ei ollut kuitenkaan napakymppi. Oikeastaan tämä oli mielestäni enemmän puhdasta fantasiaa, joten tavallaan se maaginen realismi puuttui kokonaan, ja vaikutti näin lukukokemukseen. Harmillisesti tämä on jo toinen Murakamilta lukemani teos johon en ole täysin ihastunut. Minulle parasta Murakamia on ehdottomasti (aivan loistava) IQ84 -saaga sekä Kafka rannalla. Tuntuu siltä, että noita on aika vaikea ylittää. (Tiedän myös, kuinka epäreilua on verrata teoksia toisiinsa, mutta niin siinä väkisinkin käy.)

Maailmanloppu ja Ihmemaa on ilmestynyt paljon ennen äsken mainitsemiani. Ajatella, että kolmekymmentä vuotta sitten ilmestynyt kirja suomennetaan vasta nyt. Ajankuvan pystyi kyllä lukemaan rivien välistä; Duran Duran, kameroiden filmirullat sekä C-kasetit.

Maailmanloppu ja Ihmemaa on selkeästi niitä Murakamin alkutuotannon teoksia, jotka eivät suoranaisesti ole juuri minulle. Suurta Lammasseikkailuakaan en ole lukenut, ja luulen että jää lukemattakin. Minulla ja Murakamilla on nyt selkeästi hieman erikoinen vaihe, kun emme pääse samalla aaltopituudelle nyt laisinkaan.

Sergei Lukjanenko: Yöpartio

Sergei Lukjanenko: Yöpartio

Into Kustannus 2012
Suomennos Arto Konttinen

Venäjänkielinen alkuteos Notšnoi Dozor

On mielenkiintoista, kuinka välillä tulee kiinnostuneeksi jostakin kirjasta. Yleensä hyvänä keinona ovat suosittelut, kirjablogimaailmassa kun ei voi välttyä hyviltä kirja-arvioilta, mutta tällä kertaa vaikutin tarttua kirjaan tuli hieman muualta. Tänä vuonna Helsingin kirjamessujen teemamaana oli Venäjä. Jonkun verran selasin listoja, joissa vilisi itselle tuntemattomia kirjailijannimiä, mutta muutamista kiinnostuin kuitenkin sen verran että aloin ottamaan niistä selvää. Yksi mielenkiintoinen nimi oli Sergei Lukjanenko, Venäjällä ja maailmallakin todella suosittu fantasia- kirjailija, jonka kirjoja tunnuttiin kehuvan joka puolella joissa niistä luin. Venäjällä Lukjanenkon kirjat kuulemman ovat suositumpia kuin Taru Sormusten herrasta tai Harry Potter! Kirjan juoni kyllä tuntui erilaiselta ja mielenkiintoiselta, välillä on nimittäin päästävä täysin muihin maailmoihin, myös kirjojen parissa.

Into -kustannuksen piste Helsingin kirjamessuilla 2015

Moskovan kaduilla, tavallisten ihmisten keskuudessa on Muita - noitia, velhoja, vampyyreja ja ihmissusia. He kuuluvat joko Valon tai Pimeyden palvelijoihin. Molemmat osapuolet ovat solmineet aselevon, sopimuksen, jossa molemmat osapuolet valvovat toisiaan ettei toinen tee mitään sellaista mikä järkyttää tasapainoa. Vampyyrit eivät siis voi vapaasti metsästää ihmisverta vaikka mieli tekisi, eikä Valon palvelijat listiä pahiksia noin vain. On säilytettävä hyvän ja pahan tasapaino, koko ajan.

Keskitason velho, Anton Gorodetski, palvelee Valon puolella, Yöpartiossa. Eräänä iltana hän huomaa metrossa nuoren naisen, jonka päälle on langetettu niin voimakas kirous, että se uhkaa tuhota koko Moskovan. Antonin omat voimat eivät riitä hallitsemaan niin suuria voimia, mutta jostain syystä hänen kohtalonsa on sinetöity tuohon tuhon partaalla olevaan naiseen. Pian Anton onkin keskellä Valon ja Pimeyden taistelua, eikä mikään ole täysin mustavalkoista.

Lukjanenko on todellakin luonut oman maailmansa; on demoneita, velhoja, kauhua ja vauhdikkaita tapahtumia. Ja mikä parasta, meininki ei ole nolostuttavaa eikä missään nimessä ennalta-arvattavaa. Pidin hurjasti siitä, että kirja haastaa lukijaansa, sillä mitään ei tarjoilla valmiina. Juonenkäänteitä joutuu välillä pohtimaan tarkemminkin, ymmärsikö varmasti oikein sen minkä juuri äsken luki?

Yöpartio on sarjan ensimmäinen osa. Se koostuu kolmesta itsenäisestä osasta, mutta kaikki tapahtumat linkittyvät kyllä toisiinsa. Erilainen, mutta onnistunut toteutus. Tämä on ehdottomasti sarja, jonka pariin palaan vastaisuudessakin. Varsinkin silloin, kun tämä ihminen kaipaa pakoa hieman muihin todellisuuksiin.

Erin Morgenstern - Yösirkus

Erin Morgenstern - Yösirkus

Basam Books 2012

Suomennos Hanna Toivonen

The Night Circus 2011

Sirkus saapuu varoittamatta.

Siitä ei ilmoiteta etukäteen, kaupungin lyhtypylväisiin tai ilmoitustauluille ei ilmesty julisteita, paikallisessa lehdessä ei ole mainosta tai mainintaa. Se vain yksinkertaisesti on paikassa, joka vielä eilen oli tyhjä.

Korkealle kohoavat teltat ovat mustavalkoraidallisia. Missään ei bäy punaista tai kultaa eikä lähistön puiden ja niittyjen vehreyden lisäksi muitakaan värejä. Koristeellinen takorauta-aita sulkee sisäänsä tämän värittömän maailman, lukemattomat erikokoiset ja -muotoiset teltat, harmaata taivasta vasten piirtyvät mustat ja valkoiset raidat. Ulospäin näkyvä näkyvä vähä maaperäkin on maalilla, jauheella tai jollain sirkustempulla mustavalkoiseksi värjättyä.

Mutta sirkus ei ole auki yleisölle. Ei vielä.

Eletään 1800- luvun loppupuolta ja 1900- luvun alkupuolta ympäri Eurooppaa ja Pohjois-Amerikkaa. Salaperäinen ja lumoava Le Cirque des Rêves saapuu kaupunkiin aina varoittamatta, jolloin se aukeaa hämärän laskeutuessa ja sulkeutuu sarastuksen aikaan. Mustavalkoisten telttojen sisään kätkeytyy täydellinen pako maailmasta, hengästyttävää taikuutta joka lumoaa kävijänsä.

Mustavalkoraidallisten telttojen sisään kätkeytyy myös muuta, sillä kaksi nuorta taikuria, Celia ja Marco, kisaavat pelissä johon heitä on valmennettu pienestä pitäen. Sirkus toimii pelikenttänä, näyttämönä, jossa heidän tulee ylittää toinen toisensa kyvyillään, mielikuvituksellaan ja voimillaan. Pelin kulku ei ole nuorille täysin selvä, varmaa on vain se, että peliä ei voi lopettaa kesken. Nuoret taikurit näkevät kilpailun luovana yhteistyönä, ja pian Celia ja Marco rakastuvat toisiinsa tietämättä sitä, että kilpailussa vain toinen voi voittaa. Kuinka käy nuorten rakastavaisten?

Yösirkus valikoitui luettavakseni taannoisella kirjastoreissullani. Kirja on luettu jo hyvän aikaa sitten, mutta tämän tekstin kirjoittamiseen on kulunut aikaa, sillä minulla ei tahdo olla kirjasta erityisemmin sanottavaa. Yösirkus vaikutti alussa hyvin mielenkiintoiselta, mutta oikeastaan ainoaksi mieleenpainuvaksi asiaksi jäi miljöö ja sen kuvailu. Sirkus tapahtumapaikkana on virkistävän erilainen ja omaperäinen. Morgenstern kirjoittaa hyvin kuvailevasti, tuo lukijalle hyvin esille värit, maut ja juuri miljöön. Välillä tuntui kuin olisi itse ollut paikalla, eikä telttojen sisään kätkeytyvä maailma tuntunut vaikealta kuvitella.

Asetelma hengenvaarallisesta pelistä josta ei ole mahdollista irtautua, ja siihen liittyvä rakkaustarina antaa hyvät edellytykset onnistuneeseen tarinaan, mutta tässä tapauksessa kaikki jää hyvin laimeaksi. Celian ja Marcon välinen rakkaustarina jää kuitenkin aika etäiseksi, eikä saa lukijaa syttymään. Loppuratkaisu ei tuntunut niin räjähtävältä kuin olin odottanut, kirja antaa liiaksi odottaa jotain hyvin suurta ja ihmeellistä tapahtuvan. Sivuilla leijaileva salaperäisyys ja odotuksen tunne vie liikaa tehoa tarinalta. Lumous, jota odottaa kirjojen sivuilla olevan, ei toteudukaan. 

Ja juuri siksi itse sirkus on kirjan parasta antia. Tuossa mustavalkoraidallisessa sirkuksessa haluaisin itsekin käydä, sen verran visuaalisesti Morgenstern kuvailee tuota lumoavaa sirkusta. Jotain tämä kirja olisi vielä kaivannut enemmän, jotain voimakkaampaa että olisin tähän ihastunut.

Suzanne Collins - Nälkäpeli trilogia

Suzanne Collins (The Hunger Games, Catching Fire, Mockingjay) WSOY 2012. 

Suomennos Helene Bützow, Kansi Maarit Norvanto

Joululahjaksi saamani Nälkäpeli- trilogia on vienyt minua tämän muutaman viikon enemmän tai vähemmän tiiviisti. Olen jo pidemmän aikaa ollut erittäin kiinnostunut lukemaan tätä kovasti hehkutettua teosta mutta odottanut saavani käsiin koko trilogian kerralla. Tiedän itseni sen verran hyvin, ettei mistään tule mitään jos ei jatko-osaa ole lähestulkoon heti saatavilla. Ja oikeassa olinkin, sen verran koukutuin ihmisistä ja tapahtumista, että pakko oli saada tietää mitä tapahtuu seuraavaksi. Uskon että tämä yhteenputkeen lukeminen oli muutenkin hyvä ratkaisu, koko tarinassa on kiinni alusta loppuun saakka, eikä taukoja tule.

En arvostele seikkaperäisesti jokaista kirjaa erikseen, vaan kerron ajatuksiani trilogiasta kokonaisuudessaan. Ajattelen tätä yhtenä kokonaisena kirjana, mitä se minulle tavallaan olikin tässä yhteisniteessä. Oli aika hurjaa pitää kädessä tätä yli 1000 sivuistä järkälettä ja ajatella lukevansa tämän vielä suhteellisen nopeassa tahdissa. Ilman pakollista työhön menoa kirja itseasiassa olisikin kaluttu nopeamminkin loppuun sillä oli vaikea lopettaa lukemista kesken.

Mutta nyt hieman juonta!

Eletään tulevaisuuden maailmassa, jossa luonnonkatastrofin kohdanneesta Pohjois-Amerikan raunioista syntyy Panemin valtakunta jota hallinnoi mahtava Capitol. Valtakunta on jaettu 12 vyöhekkeeseen. Siinä missä Capitolin asukkaat elävät yltäkylläisyydessä on vyöhykkeillä puutetta ruoasta ja ihmiset ovat köyhiä. Pahinta vyöhykkeiden elämässä on kuitenkin Capitolin luoma Nälkäpeli, jossa jokaiselta vyöhykkeeltä valitaan yksi poika ja yksi tyttö taistelemaan vuotuisessa Nälkäpelissä jossa voittajia on vain yksi. Aikuiset pelkäävät lastensa joutuvan valituiksi ja Capitolilaiset odottavat innolla viihdettä jota Nälkäpelin edetessä seuraa. Nälkäpeli on Capitolin julma tapa osoittaa kaikille vyöhykkeiden asukkaille kuka heitä hallitsee. Jotta nöyryytys ja kauhu olisi mahdollisimman kamalaa, pakottaa Capitol pitämään tapahtumaa urheilujuhlana, jossa eri vyöhykkeet ottavat mittaa toisistaan.

Kun kaikki vyöhykkeen 12 asukkaat kokoontuvat elonkerjuun aikana kaupungintalon eteen, ovat 12-18 -vuotiaat omalla alueellaan peläten oman nimensä huutamista ja näin ollen osallistumista Nälkäpeliin. Katniss Everdeenin pahimmat pelot käyvät toteen, kun hänen pikkusiskonsa Primin nimi kuulutetaan. Katniss ei voi lähettää Primiä kuolemaan, ja ilmoittautuu vapaaehtoiseksi kilpailijaksi Primin tilalle. Ilmoittautuminen Nälkäpeliin vie Katnissin kyvyt äärirajoilleen, sillä myöhemmin Nälkäpelin edetessä häntä epäillään yllytyksestä kapinaan. Osalliseksi joutuu myös Katnissin pelipari Peeta. Katnissin koko elämä muuttukin yhtäkkiä yhdeksi suureksi peliksi, jossa Katniss joutuu miettimään kehen voi todella luottaa, mikä on totta, mikä tarua.

Nälkäpelin juonta on hankala tiivistää, varsinkin siksi etten halua paljastaa juonen kulusta liikaa. Minulle tapahtumakäänteet tuottivat yllätyksiä, enkä lopussa ollut varma miten tarina voi ylipäänsä päättyä. Matkan varrella pääsee tutustumaan useisiin hahmoihin ja päähenkilö Katnissin rinnalla minä tykästyin ehdottomasti eniten Peetaan. Katniss oli henkilönä mielenkiintoinen, välillä tämä vauhdikas sisupussi sai hengästymään nokkeluudellaan, toisinaan taas raivostumaan alakuloisuudellaan ja saamattomuudellaan. Silti ymmärsin näitä kaikkia puolia Katnississa. Nälkäpelin voittaja ei saavu kotiin aina voittajana, kotiin voi palata myös suoranainen ihmisraunio.

Ensimmäinen kirja Nälkäpeli meni yhdessä hujauksessa. Kun olin päässyt ensimmäisen kirjan loppuun, katsoin myös kirjaan perustuvan elokuvan. Pidin kirjasta enemmän (kuten yleensä), mutta toisaalta oli kiva saada ihmisille kasvot. Kaksi seuraavaa osaa Vihan liekit ja Matkijanärhi, eivät olleet enää niin koukuttavia kuin ensimmäinen osa ja Katnissin vireystason laskiessa huomasin omankin lukutahtini hieman hidastuvan. Kaiken kaikkiaan viihdyin kirjan parissa loistavasti enkä ihmettele ollenkaan tämän suosiota. Olen ollut nyt pari viikkoa täysin Nälkäpelin maailmassa, kuinkahan pääsen tästä pois? ;)