Kate Atkinson: Elämä elämältä

Kate Atkinson: Elämä elämältä
Schildts & Söderströmsin julkaisemana 2014

Atschi! -pokkari 2015
Suomennos Kaisa Kattelus

Kansi Anders Carpelan
Englanninkielinen alkuteos Life after life

Oma ostos

"Englannissa vuonna 1910 Sylvie Todd synnyttää kolmatta lastaan. Lääkäri ei pääse paikalle lumimyrskyn vuoksi, ja tyttölapsi syntyy kuolleena.

Englannissa vuonna 1910 Sylvie Todd synnyttää kolmatta lastaan. Lääkäri ehtii paikalle juuri ennen lumimyrskyä, ja syntyy tyttö, Ursula. Tarina alkaa."

Elämä elämältä alkaa 1900- luvulta, alkaakseen aina uudelleen. Se kertoo vuosituhannen alussa eläneestä Toddin perheestä joka elää onnellisen tietämättömänä mitä mullistuksia elämässä tulee tapahtumaan, ja kuinka nuori Ursula sen kaiken kokee. Hänellä on tunne, että hän on kokenut asioita ennenkin... Ursula nimittäin syntyi kuolleena, napanuora kiertyneenä kaulan ympärille, eikä lääkäri ehtinyt paikalle. Sitten lääkäri ehtiikin paikalle, ja Ursula syntyy terveenä. Ja kaikki alkaa.

Elämä elämältä on ollut kovasti ylistetty teos. Se on voittanut Blogistanian Globaliassakin parhaan käännöskirjan palkinnon vuonna 2014. Tartuin tähän kirjaan siis suurin odotuksin, sillä olin säästänyt kirjaa sopivaan hetkeen varmana siitä että tästä tulee nyt yksi suosikeistani.

Mutta kirja, jossa tarina alkaa aina uudestaan alkaakseen uudestaan, sai aikaan sen, että uuvuin. Kirjan puolenvälin jälkeen en jaksanut oikeastaan innostua siitä enää. On oikeastikin todella mielenkiintoista leikkiä "mitä jos?" -ajatuksella, mutta se ei jaksanut useaan kertaan kannatella omaa mielenkiintoani kirjaa kohtaan. Aika perheen tilalla Fox Cornerissa ja elämä maailmansotien aikaan Englannissa oli kiehtovaa luettavaa, mutta kun siirryttiin Saksan puolelle ja Hitlerin tuttavapiiriin oltiin jo melkoisen epäuskottavalla maaperällä. Mitä jos Hitler olisi ehditty tappamaan ennen valtaannousua, tai Hitler olisi kuollut syntyessään? Euroopan historia olisi tottavie erilainen.

Kaikki oli jotenkin tuttua. "Sitä sanotaan déjà-vuksi", Sylvie sanoi. "Mieli tekee tepposiaan. Mieli on pohjaton arvoitus." Ursula oli varma siitä, että hän muisti, millaista oli maata vauvana vaunuissa puun alla. "Ei", Sylvie sanoi, "ei kukaan voi muistaa mitään niin kaukaa", ja silti Ursula muisti lehdet, jotka lepattivat tuulessa kuin suuret vihreät kädet, ja hopeajäniksen, joka riippui vaunujen kuomusta ja pyöri hänen kasvojensa edessä. Sylvie huokaisi. "Sinulla on sitten vilkas mielikuvitus." Ursula ei tiennyt, oliko se kohteliaisuus, mutta oli totta, ettei hän useinkaan tiennyt, mikä oli todellista ja mikä ei. Entäs sitten kauhea pelko - pelottava kauhu - jota hän kantoi mukanaan. Pimeä maisema hänen sisällään. "Älä mietiskele sellaisia asioita", Sylvie sanoi terävästi, kun Ursula yritti selittää. "Ajattele iloisia ajatuksia."

Atkinson on kirjoittanut melkoisen kunnianhimoisen romaanin. Ja kaikki ainekset siinä upeaan lukukokemukseen onkin, mutta minuun se ei tehnyt suurempaa vaikutusta. Ja taidan samalla ollakin niitä harvoja jotka eivät ole tähän täysin ihastuneet. Osa Atkinsonin luomista uusista entä jos -tarinalinjoista pitivät otteessaan, ja ne kertoivat ajan historiaa osuvasti ja tarkkanäköisesti. Menetykset, suuret surut ja väärät valinnat koskettivat, siitä ei pääse mihinkään. Ne olisivat koskettaneet vielä paljon enemmän, jos olisi tiennyt että valittu polku johtaa siihen mihin sen on tarkoituskin, mutta koska tiesi että Ursula tarina alkaa jälleen uudestaan, sitä vain toivoi että parempi elämänjakso alkaa pian.

Elämä elämältä ei siis tällä kertaa noussutkaan suosikikseni, vaikka niin olin aluksi kuvitellut.

Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon

Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon

Tammi 2016
Suomennos Kaijamari Sivill

Kansi Eevaliina Rusanen
Englanninkielinen alkuteos God Help the Child, 2015
Arvostelukappale kustantajalta

"En minä huono äiti ollut, en tosiaankaan, mutta voi olla että satutin ainoaa lastani siksi että minun piti suojella sitä. Oli pakko. Ihan vain ihonvärien eriarvoisuuden takia. Alkuun en osannut nähdä kaiken sen mustan ohi, että kuka siellä takana oli, en osannut vain rakastaa tyttöä. Mutta rakastan minä. Ihan totta rakastan. Minusta tuntuu että tyttö nykyään ymmärtää. Luulisin."

Kun Lula Ann syntyy, pelästyy Sweetness-äiti tyttärensä ihonväriä joka on musta kuin yö. Häntä nolottaa, eikä Lula Annin isäkään pysty hyväksymään tyttärensä ihonväriä. Vaaleammalle äidille ihonväri on niin suuri katastrofi, että se synnyttää hänen ja lapsensa välille suuren kuilun. Niin suuren, että se kuilu yltää pitkälle aikuisikään, eikä palaudu koskaan kunnolla ennalleen.

Kun Lula Ann kasvaa, vaihtaa hän nimensä. Lula Anna on nykyään Bride, ja hän on kääntänyt ihonvärinsä voitokseen. Näyttävä nainen on kaunis ja menestyvä, mutta sisältä pahasti rikki. Lapsuuden kokemukset eivät jätä häntä rauhaan.

Kun suhde salaperäisen Bookerin kanssa päättyy, on Briden pakko kohdata elämänsä silmästä silmään. Lapsuuden ahdistavat kokemukset ovat jättäneet jälkensä myös Bookeriin, joten kuinka näiden kahden särkyneen ihmisen elämät voivat vielä korjaantua?

Luoja lasta auttakoon on ensimmäinen Morrisonilta lukemani teos, ja voi hyvänen aika millainen kirja onkaan kyseessä. Koin lukiessa sellaisen tunneskaalan, että se vaikuttaa minuun vieläkin. Kirjassa on alle kaksisataa sivua, mutta teksti on niin painavaa, terävää ja karua että meinaa henki salpaantua.

Äidin ja tyttären suhde surettaa. Briden äidin tunteet pientä lastansa kohtaan ovat niin kauheat, että pahaa tekee. Vasta vauva, ja oma äiti inhoaa. Sweetnessiä ei pysty ymmärtämään, vaikka hän hokee ajatelleensa aina tyttärensä parasta. Jos äiti inhoaa koskea lastansa, ei siinä ajatella lapsen parasta eikä saada lukijalta sympatiaa.

Luoja lasta auttakoon on selkeä kannanotto onnellisen lapsuuden puolesta. Jokaisella lapsella tulisi olla oikeus hyvään ja ennen kaikkea turvalliseen lapsuuteen, mutta näin ei valitettavasti kaikkialla tapahdu. Morrison kirjoittaa suorasti sellaisia kauheuksia joilta lapsia tulisi nimenomaan suojella, vaikka ne romaanissa oikeasti joku lapsi todella joutuu kokemaan.

Kirja ei missään nimessä ole kaunista luettavaa. Se on surullista, ahdistavaa mutta silti niin tarpeellista: eihän näiltä asioilta saisi koskaan sulkea silmiänsä. Joillekin kirjassa esiintyvä lapsuus voi olla totta, ja se jos mikä surettaa ja pistää vihaksi. Luoja lasta auttakoon on siis vaikuttava kirja. Se vie suoraan tunteisiin ja ravistelee voimakkaasti. Se ei jätä rauhaan ja vaikuttaa mielessä vielä pitkään.

Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo

Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo

Gummerus 2015

Suomennos Raimo Salminen

Kansi Simon & Schuster UK Art Department

Englanninkielinen alkuteos The Museum of Extraordinary Things

Vuosi 1911, New York. Kaupunki on julma ja sen kadut vielä ankaremmat. Kuilu rikkaiden ja köyhien välillä on armoton, mutta silti uusia pilvenpiirtäjiä ja rakennuksia nousee kaupungin ylle päivittäin. Rankan työn raatajille vastapainona ovat huvitukset, joista yksi kantaa nimeä Ihmeellisten asioiden museo.

Coney Islandilla sijaitsee erikoinen rakennus erikoisine asioineen. Paikka on Ihmeellisten asioiden museo. Sitä pitävä professori pitää tyttärensä Coralien tiukassa kurissa, ja on ennen kaikkea kiinnostunut kaikesta epätavallisesta. Professori on häikäilemätön tehdessään mitä vain museonsa eteen, ja Coralie kasvaakin paitsi erittäin epätavallisessa myös ankarassa paikassa. Kaikki asiat tehdään museon hyväksi, vaikka huijaamalla. Coralie tuntee itsensä vangiksi, ja alkaa kaipaamaan vapautta epätoivoisesti.

Samaan aikaan Ukrainasta paennut, äitinsä menettänyt nuori Eddie jättää juutalaisen yhteisönsä, sen kaikki opit ja ennen kaikkea isänsä. Eddie alkaa kulkea vaihtoehtoisia mutta hyvin synkkiä polkuja, ja huomaa paitsi New Yorkin valtavan kasvun, myös sen nurjat puolet: naisten ja lasten kaltoinkohtelun, työläisten surkeat olot ja kaupungin pimeimmät kujat. Eddie on vapaa, mutta hukassa.

Selvää on, että näiden kahden eksyneen sielut kohtaavat. Toivo paremmasta elämästä kaupungin kaaoksen, julmuuden ja epätoivon keskellä on mahdollista. 

Alice Hoffmanilta en ole aikaisemmin lukenut muuta, mutta tämän kirjan myötä vakuutuin että pitäisi lukea enemmänkin. Näiden lumoavan kauniiden kansien sisään (erittäin onnistunut kirjan kansi!) kätkeytyy erilainen, kiinnostava ja mieleenpainuva tarina. Historiallinen New York herää hienolla tavalla henkiin kirjan sivuilla, vaikka myönnän alussa yllättyneeni julmuutta, jota Hoffman kuvaili. En epäile sen paikkaansa pitävyyttä, mutta aika pahaa se teki ajatella ja lukea sellaista.

Ylipäänsä julmuus tuntui olevan yksi kirjan kantavista teemoista. Kaupunki on julma, valtaapitävät ovat julmia, kadut ovat julmia ja jopa omat vanhemmat saattavat olla julmia. Mutta onneksi se pieni toivonkipinä on aina olemassa! 

Vaikka tapahtumien kulkua voi ennalta-arvata useimmissakin kohdissa, on itse tarina kuitenkin sen verran erilainen ja kiinnostava, että se ei oikeastaan haittaa. Miinusta on silti kyllä pakko antaa kirjan luettavuudelle, sillä pitkät luvut kursivoinnilla eivät ole mielekästä lukijaa ajatellen. 

Kaupunki todella herää henkiin kirjan sivuilla. Kuin unenomaisesti Hoffman kuljettaa lukijaansa sen kaduilla ja huvipuistoissa, joissa valot välkkyvät ja musiikki soi. Loppua kohden kirjan tunnelma tuntui hieman karkaavan käsistä, tapahtumia oli liikaa ja osa tuntui tapahtuvan liian heppoisesti. Yhtä kaikki, Ihmeellisten asioiden museo on silti hyvä lukuromaani.

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

WSOY 2015

Suomennos Hanna Tarkka

Kansi Tal Goretsky ja Lynn Buckley

Englanninkielinen alkuteos All The Light We Cannot See, 2014

Arvostelukappale kustantajalta

Nuori saksalainen poika Werner asuu orpokodissa pikkusiskonsa Jutan kanssa. Werner on kiinnostunut tieteestä ja tekniikasta, erityisesti radiot ovat lähellä nuoren Wernerin sydäntä. Hän innostuu korjailemaan vioittuneita radioita ja pian hän on niin etevä että ihmiset tuovat hänelle niitä korjattavaksi. Hän löytää ranskankielisen radiokanavan joka vaikuttaa häneen läpi koko elämän. Tuo maaginen ranskalainen mies joka kertoo lapsille tieteestä on hänelle erityisen tärkeä.

Ranskalainen Marie-Laure on sokea nuori tyttö joka elää isänsä kanssa kahdestaan. Isä on Pariisin luonnontieteellisen museon lukkoseppä, ja museon maailma tulee Marie-Laurelle tutuksi. Isä rakentaa Marie-Laurelle pienoismalleja joiden avulla suunnistaa kaupungissa. Yhden aivan erityisen pienoismallin hän rakentaa kun sota sitten syttyy, ja tuo pienoismalli sisältää yhden mittaamattoman arvokkaan timantin.

Sota siis syttyy. Tekniikan ihmelapsi Werner sijoitetaan radiolähetyksiä vakoilevaan SS-yksikköön, ja Marie-Laure pakenee isänsä kanssa Bretagneen, Saint-Malon merenrantakaupunkiin setänsä asuntoon. Mukanaan heillä on salaperäinen ja mahdollisesti kirottu jalokivi. Kuinka kaksi niin erilaista nuorta erilaisista maailmoista lähenevät vuosi vuodelta, ja mitä sitten tapahtuu kun heidän polkunsa viimein risteävät?

Kaikki se valo jota emme näe on suuri lukuromaani, joka on maailmalla kovasti kehuttu ja myös nyt palkittu Pulitzerilla. Jo ennen kuin tiesin tämän suomennoksesta, olin bongannut kirjan monilta ulkomaisilta Instagram-tileiltä joissa kirjaa hehkutettiin todella paljon. Kiinnostus oli todella valtaisa kun sain kirjan lopulta käsiini.

Kaikki se valo jota emme näe on kirja, josta olisin halunnut pitää. Sillä oli kaikki edellytykset nousta yhdeksi suosikeistani sen sijoittuessa toisen maailmansodan aikaan, mutta valitettavasti me olimme kirjan kanssa hieman eri taajuuksilla. Mikä kirjassa sitten hiersi? Kirjahan on kauniisti kirjoitettu ja kielikuvat ovat kauniita, mutta juuri se oli asia joka sai minut kirjasta vieraantumaan. Teksti oli hieman liian kaunista makuuni, enkä pitänyt kirjan lyhyistä luvuista. Se rikkoi lukukomusta liikaa. Kirjassa oli kuitenkin paljon sydämeenkäyvää, ja kuten sotaan kuuluvissa romaaneissa tapana on, juuri ihmiskohtalot jäävät mieleen.

Tunnustan silti kyseessä olevan hieno lukuromaani, joka on varmasti monen mieleen. Kirjan kansiliepeistä selviää, että Doerr on kirjoittanut kirjaa huimat kymmenen vuotta ja se on hänen läpimurtoteoksensa yli miljoonalla myydyllä kappaaleella pelkästään Yhdysvalloissa. Eikä kirjaa suotta ole kehuttu, minulle se ei vain tarjonnut niin suurta lukuelämystä kuin mitä siltä odotin.

Muissa blogeissa: Lumiomena,  P.S. Rakastan kirjoja, Kirjasfääri, Nenä kirjassa ja Ullan kirjat

Cecilia Samartin: Los Peregrinos

Cecilia Samartin: Los Peregrinos

Bazar 2015

Suomennos Tiina Sjelvgren

Samartinilta on jälleen suomennettu uusi teos, ja se nousi heti lukulistalleni. Aikaisemmista Samartinin kirjoista olen pitänyt todella paljon, ja koska kyseessä on nyt trilogian kolmas osa, sai sarja vihdoin päätöksensä. Aikaisemmin ilmestyneet osat ovat olleet Senor Peregrino ja La Peregrina.

Kaikkien kolmen kirjojen julkaisujen välissä on sen verran pitkä väli, että mukaan hyppääminen kestää hetken. Yllättäen muistin juonen kuitenkin pääpiirteittäin, joten mitään suuria aukkoja ei päässyt syntymään. Edellinen osa, La Peregrina, päättyi dramaattisesti, ja Los Peregrinosin alussa sekä Jamilet että herra Peregrino makaavat molemmat koomassa Santiago de Compostelan sairaalassa. Läheiset eivät voi kuin odottaa, ja tuon odotuksen aikana Rosa alkaa kertoa kaikille tarinaa, legendan Sinisestä ruususta joka kuljettaa kuulijansa kauas menneisyyteen.

Los Peregrinos oli oikeastaan hyvin erikoinen luettava. Tarinan sisällä oli toinen tarina, joka liittyi odottamattomalla tavalla Jamiletin tulevaisuuteen ja Rosan menneisyyteen. Ja tämä tarina, Sinisen ruusun legenda, kuljetti kirjaa eteenpäin. Nykyhetken tapahtumat sairaalassa olivat hyvinkin toissijaisia ja niihin palattiin vain pieninä välähdyksinä. Myönnän olleeni enemmän kiinnostuneempi Sinisen ruusun tarinasta kuin nykyhetkestä. Lukiessa mietin kuitenkin useaan kertaan että miten tämä nyt liittyy yhtään mihinkään.

Los Peregrinos kokosi trilogian yhteen, mutta silti koin tämän lopun aavistuksen laimeaksi. Sinisen ruusun legenda oli mielenkiintoista luettavaa: se oli kertomus rohkeudesta ja ihmeisiin uskomisesta, mutta varasti huomion kirjan muilta tapahtumilta. Koin lukevani enemmänkin satua.

Mielikuvituksen puutteesta ei voi Samartinia kuitenkaan syyttää, sillä melkoisen tarinanhan hän on sarjaansa kehitellyt. Silti tämä päätös pääsi hieman yllättämään. Odotin jotain muuta kuin sitä mitä sitten lopulta luin. Samartinia aion jokatapauksessa lukea jatkossakin, sillä hänen kirjansa vangitsevat minut kerta toisensa jälkeen niin, että huomaan lukeneeni ne yhdessä hujauksessa. Ja se on kuulkaa nykyään tällä olemattomalla vapaa-ajalla jo melkoinen saavutus ;)

Joyce Carol Oates: Kosto:Rakkaustarina

Joyce Carol Oates: Kosto: rakkaustarina

Otava 2010

Suomennos Kaijamari Sivill

Englanninkielinen alkuteos Rape: A Love Story

"Miten elämästä päätetään. Miten elämä päätetään. Hyvää tuuria, huonoa tuuria. Pelkkää tuuria."

Vain hetken pieni mielijohde saattaa muuttaa koko elämän pysyvästi. Vain se pieni hetki, jolloin teet päätöksen. Nuoren yksinhuoltajaäidin Teena Maguiren elämä muuttuu kohtalokkaasti, kun hän päättää oikaista pikkukaupungin puiston läpi puolenyön aikaan 12-vuotiaan tyttärensä kanssa. Tuo päähänpisto tulee hänelle ja tyttärelleen kalliiksi, kun lauma paikallisia nuoria miehiä joukkoraiskaa ja pahoinpitelee Teenan tyttären läsnäollessa, ja jättävät hänet puiston venevajaan virumaan kuoleman kielissä. Pieni tyttö rukoilee piilossaan ettei äiti kuole, eikä mikään ole enää kuin ennen.

Joukkoraiskaus on kiistaton ja tekijät tuttuja, vaan saako paha oikeussalissa palkkansa? Pienen kaupungin pieni yhteisö kääntyy Teenaa ja tämän tytärtä vastaan ja heidät leimataan valehtelijoiksi. Raiskaajien äidit huorittelevat Teenaa ja julistavat tämän pilaavan heidän poikiensa elämän valheillaan. Sillä kyllähän kuulemman Teenan maine tiedetään paremmin kuin hyvin. Itsehän Teena sitä kerjäsi ja provosoi pukeutumisellaan miehiä raiskaamaan.

Kylläpäs olen taas valinnut itselleni melkoisen raskaita kirjoja luettavaksi viime aikoina. Tähän ohueen kirjaan mahtuu todella paljon painavaa asiaa. Minua kirja järkytti, niin monella tavalla. Oates ei tosiaankaan päästä lukijaa helpolla. Oli niin järjettömän vastenmielistä lukea siitä kauheasta pahuudesta mitä maailmassa on, ja kuinka hirveitä ihmiset osaavat olla. Ja ennen kaikkea se, kuinka pahoja naiset voivat toisillensa olla. Se jos mikä jaksaa aina ja ikuisesti ihmetyttää ja järkyttää. Äidit pitävät poikiensa puolta vaikka tekisivät mitä pahaa, kuten esimerkiksi pahoinpitelisivät ja raiskaisivat henkihieveriin. Viis siitä kuinka uhrin loppuelämän käy, kunhan poikien elämä ei mene pilalle.

Tässäkin kirjassa nostetaan jälleen esille se, että nainen omalla pukeutumisellaan aiheuttaa oman raiskauksensa. Että on täysin naisen oma syy, jos mies ei sitten osaakaan pitää näppejään erossa. Tällainen ajattelutapahan elää valitettavasti edelleen. Kyllä naisen täytyy voida pukeutua juuri haluamallaan tavalla, eikä kukaan saa kajota sen varjolla.

Kirja on todella rankka, mutta myös hyvä. Naisiin kohdistuvasta väkivallasta ei voi koskaan puhua tai kirjoittaa liikaa. Oates nostattaakin lukijassa valtaisia tunnemyrskyjä aina epätoivosta raivoisaan vihaan ja kostonhimoon, sekä pistää pohtimaan mitä oikeus oikeasti on.

"Kuule Bethel, minunkin elämäni riippuu nyt tästä tapauksesta. Se ei ole minulle pelkkä oikeusjuttu - se liittyy minunkin elämääni naisena - sillä jos yhdelle naiselle tehdään törkeää väkivaltaa niin kuin sinun äidillesi tehtiin, kaikille naisille tehdään väkivaltaa. Sen tähden raiskauksesta pitää rangaista vakavana rikoksena."

Niin kauhealta ja lohduttomalta kuin kirja tuntuukin, on pientä valonpilkahdustakin havaittavissa. Haavat eivät koskaan täysin umpeudu, eivät näin kauheat, mutta aina on pientä toivoa paremmasta huomisesta.

Tämä vavisuttava kirja on osa projektiani, jossa luen kirjahyllyn lukemattomia kirjojani. Tilanne on nyt 4/10.

Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset

Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset

WSOY 2014

Suomennos Laura Jänisniemi

Englanninkielinen alkuteos Children of the Jacaranda tree

"Forughin kielenkärki pilkotti huulten välistä. Omidin etuhampaissa kiilsi sylkipisara. Saran suu oli hämmästyksestä ammollaan, katse oli kiinnittynyt valoon. Leila kuvitteli että he eläisivät elämänsä samalla tavalla kuin istuivat tuossa: hennot kädet toistensa olalla, vyötäisillä, polvilla. Kohtalot samalla tavalla yhteen punoutuneina kuin kädet nyt. Hän ei kyennyt näkemään lapsia sisaruksina eikä serkuksina. Hänen silmissään he olivat yhden ruumiin kolme kuvajaista. Kolme yhdessä kuin puunoksat, kotipihan jakarandapuun. Kukaan ei pystynyt sanomaan missä puu loppui ja oksat alkoivat. Sitä nämä kolme lasta olivat: puu ja sen oksat.

Klik.

Kolmet pienet kasvot tuijottivat ilmeettöminä kameraan."

Teheran, vuonna 1983. Azar synnyttää vankilassa terveen tyttölapsen, mutta ei voi pitää tyttöä itsellään.  Myöhemmin samassa vankilassa Amir valmistaa taatelinkivistä rannerengasta toivoen, että se vielä jonain päivänä päätyisi hänen tyttärensä ranteeseen.

Vankilan muurien ulkopuolella kolme lasta asettuu valokuvaan Leila -tädin ohjaamana. Lapset eivät enää muista äitiensä kasvoja, mutta heidän äitejään valokuva auttaa pysymään hengissä päivästä, kuukaudesta ja vuodesta toiseen.

Jakarandapuun lapset kertoo Iranin vallankumouksen jalkoihin jääneistä ihmisistä, ja tulevan sukupolven koettelemuksista. Vallankumous on muuttanut näiden lasten ja heidän vanhempiensa elämää peruuttamattomasti, mutta elämä kuljettaa heitä silti eteenpäin. Osaa uusiin maihin ja uusiin rakkauksiin, mutta silti lopulta Iraniin - jälleennäkemisiin ja jäähyväisiin.

Kirja alkaa aika kauhealla tavalla, kun synnytystuskissaan Azaria kuulustellaan tämän lopulta synnyttäen lapsen vankilassa. Kirjassa lapsi saa nimen Neda, oikeasti saman alun elämälleen saa myös kirjan kirjoittaja Sahar Delijani. Kirja nojaakin vahvasti oman suvun tarinaan, jonka kirjailija halusi kirjoittaa.

Kirjan alku sai pelkäämään mitä tuleman pitää, mutta kietouduin kyllä tähän tarinaan ihan täydellisesti mukaan. Kokonaisuus pysyi hyvin kasassa, vaikka kirjassa ollaan välillä 80-luvulla ja välillä taas nykyhetkessä. Henkilöitä kirjassa on paljon, mutta Delijani osaa pitää langat hyvin käsissään. Lukukokemus oli hyvin voimakas, rehellinen ja herätti paljon tunteita.

Jakarandapuun lapset on taitavasti kirjoitettu sukupolvitarina, jossa tarinan omakohtaisuus tuo siihen oman vahvan lisämausteen. Ihastuin Delijanin tapaan kirjoittaa ja kuljettaa tarinaa; kaikki tuntevat kipua ja kaipausta. Lisäksi Delijani kietoi jokaiseen tarinaan yhtymäkohtia vielä kirjan viimeisilläkin sivuilla. Tähän kirjaan ihastuin. 

"Delijanin vangitseva romaani on pureva tyrannian kritiikki, koskettava kunnianosoitus niille jotka kantavat sen arpia sekä ylistys sydämen ikuiselle vapaudenkaipuulle." - Khaled Hosseini

Will Schwalbe: Elämän mittainen lukupiiri

Will Schwalbe: Elämän mittainen lukupiiri

Basam Books 2014

Suomennos Kirsi Ohrankämmen

Englanninkielinen alkuteos The End of Our Life Book Club

"Oikeastaan voisi sanoa, että lukupiiristä tuli elämämme, tai tarkemmin sanottuna, elämästämme tuli lukupiiri. Ehkä niin oli aina ollutkin - ja äidin sairaus vain osoitti sen meille. Emme puhuneet niinkään lukupiiristä vaan lähinnä kirjoista ja elämästä."

 Elämän mittainen lukupiiri on kirja, joka kiinnittää jokaisen kirjoja rakastavan mielenkiinnon, niin myös minunkin. Kirja perustuu tositapahtumaan, jossa äiti ja poika keskustelevat kirjoista äidin syöpähoitojen välissä. Äiti Mary Anne työskentelee pakolaisten hyväksi kansainvälisessä järjestössä, ja on muutenkin paljon mukana hyväntekeväisyydessä. Kirjassa mainitaankin useita erilaisia hyväntekeväisyysjärjestöjä, ja paikkoja joissa Mary Anne on työskennellyt. Mary Anne näyttäytyykin lukijalle melkoisena teräsnaisena, niin paljon hän auttaa muita ja unohtaa itsensä.

Kun Mary Anne sitten sairastuu parantumattomaan syöpään ovat kaikki järkyttyneitä, mutta Mary Anne ei halua jäädä kotiin sairastamaan vaan pyrkii elämään mahdollisimman normaalisti. Siinä vaiheessa kun hän ei pysty enää lukemaan, on lähtö lähellä.

Koko perhe jakaa yhteisen lukuharrastuksen, mutta juuri Will ja Mary Anne ajautuvat huomaamattaan kahden hengen lukupiiriin, jossa molemmat antavat lukusuosituksia toiselle, ja keskustelevat ajatuksista jotka kirja heissä herättää. Mielenkiintoista onkin löytää kirjan sivuilta viittauksia tuttuihin kirjoihin ja muistella samalla mitä itse kirjasta mietti sen lukiessaan. Toisaalta kirjan sivuilta löytyy myös hieman tuntemattomampia kirjoja, joten lukuvinkkejäkin saattaa löytyä.

Asetelma Elämän mittaisessa lukupiirissä on siis oivallinen hyvälle romaanille, mutta lopputulos jää kuitenkin aika pintapuoliseksi. Jostain syystä näissä "kirja kirjoista" jää aina jotain uupumaan. Kokonaisuus ei sitten kuitenkaan toimi täysin. Itse olisin kaivannut enemmän syvällisempiäkin kirjakeskusteluja, mutta nyt näiden lyhyiden keskustelujen lomassa käytiin samalla läpi Mary Annen vointia, Willin elämää, muun perheen elämää ja menneisyyttä. Kirjaan oli ahdettu hieman liikaa kaikkea.

Kuitenkin kirja sai minussa aikaan lukuvimman. Sain taas muistutuksen, että Tuulen viemää tulee vielä tämän elämän aikana lukea. Ihastelin äidin ja pojan rakkautta kirjoihin, ja kiinnostuin Mary Annesta henkilönä paljon. Nainen joka ryhtyy sanoista tekoihin, ja muistutti aina että meillä kaikilla on velvollisuus parempiosaisina auttaa heitä keillä ei pakolaisena ole mitään. Kaiken toiminnan ja työn ohella hän jaksoi olla perheensä kanssa. Mieleen on jäänyt varsinkin kohta: "Jos olisin antanut lukemisen odottaa, kunnes olisin levännyt kunnolla, en olisi koskaan lukenut mitään."

 

Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär

Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär

Seven -pokkarit 2011

Ensimmäinen julkaisu: Otava 2009

Suomennos Kaijamari Sivill

Englanninkielinen alkuteos The Gravedigger's Daughter

"Sinä olet yksi heistä. Syntynyt täällä."

Rebecca Schwart syntyy New Yorkin satamassa laivalla, joka on juuri tuonut perheen pakoon natsi-Saksasta. Syntymäolot ovat karut likaisessa laivassa, mutta Rebecca on nyt perheen ainoa amerikkalainen, yksi niistä toisista. Vaikka perhe pääsikin pakoon Saksasta, ei alku uudessa maassa ole helppo. Rebeccan isä aloittaa työt haudankaivajana, ja perhe majoittuu pieneen ja likaiseen haudankaivajan mökkiin asumaan. Haaveet ja unelmat uudesta elämästä uudessa maassa alkavat pian karista, sillä muuta työtä ei ole tarjolla ja ihmisten ennakkoluulot saksalaista perhettä kohtaan ovat suuret. Sitten koittaa päivä, jolloin kaikki viha ja katkeruus uutta elämää kohtaan purkautuu ulos hirveänä tragediana.

Haudankaivajan tytär kertoo siirtolaisperheen elämästä, mutta ennen kaikkea se on Rebeccan tarina lapsuudesta vanhuuteen. Rebeccan elämä ei ole helppoa, mutta silti sieltä likaisesta kauheasta haudankaivajan mökistä ponnistaa tyttö jotenkin jaloilleen.

Minun on pitänyt lukea Oatesia jo pitkään, ja olen kirjailijan kirjoja omaan hyllyyni jo hankkinutkin tätä tarkoitusta varten. Vasta nyt kuitenkin sain kipinän tutustua kirjailijan tuotantoon paremmin, ja päätin aloittaa Haudankaivajan tyttärestä. Sivumäärä on melko hurja mutta sehän tiedetään, että jos kirja on hyvä, mikään sivumäärä ei tunnu riittävän.

En oikeastaan tiennyt mitä kirjalta odottaa, siksi niin tiivistetysti kerron juonesta teillekin. Yleisesti ottaen olin kuullut Oatesista vain hyviä ja kehuvia arvioita, joten omalla tavallaan odotukseni olivatkin aika korkealla. Lukukokemukseni jälkeen tunteeni ovat kuitenkin hieman ristiriitaiset, sillä ahmin kirjaa alussa vauhdilla, mutta loppupuolella aloin väsähtää. Juoni ei enää vetänytkään samalla tavalla kuin aiemmin, ja välillä tuntui siltä että Oates olisi voinut paikoitellen tiivistää kirjoittamaansa. Toisaalta, Oates tuo hyvin yksityiskohtaisella ja tarkkanäköisellä tavalla esiin ihmisten pieniä vivahteita käytöksessä tai puheessa joita on hankala kuitata lyhyesti.

Kallistun silti enemmän sille puolelle, että kirja on hyvä. Lukukokemus oli joka tapauksessa hyvin vahva ja intensiivinenkin. Minulle kirjan parasta antia oli kuitenkin sen alkupuoli, vaikka Rebeccan elämä kauheaa olikin.

Oates on kiinnittänyt joka tapauksessa nyt huomioni, ja aion ehdottomasti lukea häneltä lisää. Hänellä on aivan erityisen vahva ääni ja kyky sitoa lukija tarinaan mukaan. Ja jättää mitä ilmeisemmin lukija myös hieman ristiriitaisiin tunnelmiin.

Chimamanda Ngozi Adichie - Purppuranpunainen hibiskus

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus

Otava 2010

Suomennos Kristiina Savikurki

Kansi Emmi Kyytsönen

Englanninkielinen alkuteos Purple Hibiskus

"Tulkaa ottamaan rakkauden siemaus, isä tapasi sanoa. Minä otin kupin käsieni väliin ja nostin sen huulilleni. Vain yksi siemaus. Tee oli aina niin kuumaa että minulta paloi kieli. Mutta en välittänyt, koska tiesin että kieltäni ei polttanut vain tee vaan samalla isän rakkaus."

Kambilin ja Jajan isä on rikas, arvostettu ja kunnioitettu vapaustaistelija, joka lahjoittaa kylän vähävaraisimmille ruokaa ja auttaa taloudellisestikin. Ulkopuolisten silmin isä näyttäytyy hurskaana ja pyhimyksenä anteliaiden lahjoitusten vuoksi, mutta kotona neljän seinän sisällä isästä kuoriutuu alistava ja väkivaltainen tyranni. Uhka leijailee koko ajan perheen yllä, vain pieni väärä hetki voi saada aikaan sen, että isän kieli vaihtuu lennossa englannista igboon ja joku kärsii. Ja silti Kambili ei toivo muuta kuin että isä rakastaisi häntä.

Kambilin elämä muuttuu, kun hän pääsee veljensä kanssa Ifeoma-tädin luokse kylään Nsukkan yliopistokaupunkiin. Ifeoma-tädin kodissa ei ole yhtä loistokasta kuin heidän suuressa kodissaan, mutta siellä on jotain sellaista mitä heidän kodistaan puuttuu: naurua. Tädin puutarhassa kukkivat upeat purppuranpunaiset hibiskukset, ja pian Kambilin maailmassa tapahtuu paljon sellaista mitä ei olisi koskaan uskonut tapahtuvan. Sisäänpäin kääntynyt ja pelokas Kambili nauraa ja tuntee ensimmäistä kertaa elämässään.

"Ajaessamme takaisin Enuguun minä annoin nauruni raikua Felan vastustamattoman laulun yli. Minä nauroin, koska harmattanin tuulien puhaltaessa Nsukkan päällystämättömät tiet lennättävät autojen ylle tomukerroksen ja sadekaudella peittävät ne tahmealla mudalla. Nauroin, koska asvalttitiellä eteen ilmestyy kuoppia kuin yllätyslahjoja, koska ilma tuoksuu kukkuloilta ja kaukaiselta menneisyydeltä ja koska auringonsäteet muuttavat hiekan kultapölyksi. Nauroin, koska Nsukka kykeni vapauttamaan ihmisessä syvällä piilevän voiman, kunnes se nousi ylös kurkkuun ja purkautui vapauslauluna. Tai nauruna."

Adichie vangitsee minut joka kerta kirjansa ääreen. Elämä soljuu eteenpäin siinä missä kirjan sivut kääntyvät, ja tarinan henkilöt tulevat lähelle. Tarina etenee omalla painollaan rauhallisesti, ja sitä itsekin huomaa lukevansa hitaasti ja nautiskellen. Ja samalla peläten kirjan loppumista. Tarinassa piilee jännitteitä väkivaltaisen ja arvaamattoman isän muodossa, mutta samalla se on myös toiveikas ja elämänmyönteinen. Adichie maalaa Nigerian lukijan silmien eteen, ja eikä pelkää ottamasta esille myös Nigerian kipukohtia.

Ja kirjoittaahan Adichie todella hyvin. Vahvasti ja voimakkaasti. Olen pitänyt hänen kirjoissaan myös aina siitä, että mukana on igboa jonkun verran. Se tuo tekstiin aina hyvän lisämausteen, ja tarina tulee vielä lähemmäs lukijaa.

Olen tietoisesti pantannut Purppuranpunaisen hibiskuksen lukemista, sillä tämä on viimeinen kirja jonka kirjailijan suomennetusta tuotannosta nyt luen. Olen ihastunut kaikkiin aikaisempiin Adichien kirjoihin, eikä tämäkään tee poikkeusta. On haikeaa tietää että kaikki on nyt luettu, ja on jäätävä odottamaan koska tämä huikea tarinankertoja kirjoittaa jälleen uudestaan. Ihastuin kirjaan todella paljon, ja voin sanoa, että olen todella onnellinen kun olen löytänyt Adichien kirjat.

Haruki Murakami - Värittömän miehen vaellusvuodet

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Tammi 2014

Suomentanut Raisa Porrasmaa

Kansi Jussi Kaakinen

Japaninkielinen alkuteos Shikisai o motanai Tazaki Tsukuru to, kare no junrei no toshi 2013

 

Värittömän miehen vaellusvuodet kertoo Tsukuru Tazakista, 36- vuotiaasta yksinelävästä miehestä, jolla on menneisyyden painolasti mukanaan. Nuorena opiskelijana koettu hylkääminen ystävien puolesta seuraa yhä aikuista Tsukurua, mitään kyselemättä hän on hyväksynyt ystäviensä käytöksen, mutta miettii yhä edelleen, vuosien jälkeen, mitä tapahtui? Tiivis viiden hengen ystäväporukka oli noin vain päättänyt sulkea Tsukurun pois porukasta.

Kun Tsukuru tapaa viehättävän Saran, kannustaa hän Tsukurua kohtaamaan menneisyyden haamut, ja kysymään ystäviltään mitä yli kuusitoistavuotta sitten tapahtui. Tsukurun tavatessaan ystäviään, matkaa hän jopa kauas Suomeen selvittämään menneisyyttään.

Olen viime vuosina ihastunut herra Murakamin tuotantoon vahvasti. Syyskuussa suuntasin kirjaostoksille tempauksen myötä, ja mukaan lähti yksi syksyn odotetuimmista uutuuksista, Värittömän miehen vaellusvuodet. Minulle jo pelkästään Murakamin kirjan avaaminen tuo hyvän tunteen, rakastan jopa fonttia jolla kirja on kirjoitettu! Rakastamani IQ84:n jälkeen uuden Murakamin aloittaminen oli juhlallinen hetki, odotukset olivat korkealla.

Ehkä jopa liian korkealla.

Värittömän miehen vaellusvuodet ei ole huono, mutta se poikkeaa Murakamin tuotannosta olemalla enemmän...normaali. Vinksahtaneisuus ja maaginen realismi on poissa, ja kirja on enemmän maanläheisemmän Norwegian Woodin mukainen. Paikoitellen koin lukemani hivenen tylsäksi, ja luin kirjaa suhteettoman kauan. Kieltämättä voisin kuvailla kirjaa jopa hieman värittömäksi.

Kun on lukenut, ihastunut, rakastunut ja nähnyt unta kahden kuun maailmasta, taidetaan olla tilanteessa josta on vaikea pistää paremmaksi. Siksi tavanomaisempi Värittömän miehen vaellusvuodet jätti hieman pettyneen tunteen. Odotukset olivat liian korkealla. Kuinka olisinkaan halunnut ihastua myös tähän kirjaan!

 

Murakamin kohdalla innostun enemmän kun ollaan outojen, selittämättömien ja vinksahtaneiden asioiden äärellä, sillä Murakamilla on taito kertoa mitä uskomattomampia asioita niin että lukija ei edes kyseenalaista lukemaansa. Tämä teos ei yltänyt suosikkeihini tällä kertaa.

"Ei ole olemassa tyyneyttä, johon ei sisältyisi tuskan huutoa, ei anteeksiantoa vailla maahan valuvaa verta, ei hyväksyntää, joka ei olisi käynyt läpi tuskallista menetystä. Se tosiasia piili todellisen harmonian pohjalla."

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias

 Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias

Gummerus 2014

Suomennos Tero Valkonen

Englanninkielinen alkuteos The Storied Life Of A. J. Fikry

Alice Islandilla on pieni kirjakauppa, jonka omistaja A. J. Fikry on melkein neljäkymmentävuotias, ja jonka elämässä asiat eivät ole menneet toivotusti. Tämän äksyn herran vaimo on kuollut traagisesti auto-onnettomuudessa, yhdessä perustetulla kirjakaupalla menee huonosti, ja lisäksi hänen aarteensa, Edgar Allan Poen harvinainen kirja on varastettu. Hän äksyilee kaikille, juo viiniä ja syö pakasteruokia. Kirjatkaan eivät tuota enää iloa. Yllättäen kaupan takahuoneesta löytyy paketti, hyvin harvinainen sellainen, joka muuttaa kirjakauppiaan loppuelämän, ja antaa mahdollisuuden aloittaa kaikki alusta.

Minulta jäi kokonaan huomaamatta kevään kirjakatalogeja selatessani, että joukossa on yksi erittäin mielenkiintoinen teos, joka omaa vallan ihastuttavan nimen. Kun blogeissa alkoi vilahdella tätä kirjaa useamman kerran, heräsi kiinnostus. Minulle tarjoutui mahdollisuus lukea kirja Katjan avustuksella, sillä luovutti oman kappaleensa minulle, kiitos!

Tuulisen saaren kirjakauppias ei kuitenkaan lunastanut paikkaansa minun sydämessäni, sillä lukukokemus jäi varsin laimeaksi. Odotin kirjalta kovasti enemmän, mutta jouduin pettymään. Kieltämättä asetelma oli hieman epäreilu, sillä luin tämän todella vaikuttavan kirjan jälkeen, ja väistämättä vertasin lukukokemusta näiden kahden välillä. Tuulisen saaren kirjakauppias sijoittuu minulla kategoriaan välipalakirjat. Kirjan lukee nopeasti, siinä on suhteellisen heppoinen ja paikoitellen ennalta-arvattavakin juoni, eikä mainittavaa muistijälkeä jää. Ihan kiva siis.

Olihan tässä paljon ihania asioita; kirjoja, kirjakauppa, lukupiirejä, lukemisesta innostuvia ihmisiä... siis aivan kaikkea mistä kirjahullut innostuvat. Rakkautta ja tunnettakin kirjassa oli, mutta ei sillä tavalla että se olisi sykähdyttänyt. Voi harmi, olisin kovasti halunnut ihastua tähän.

Monet ovat kuitenkin pitäneet kirjasta kovasti, katsokaapa vaikka Kristan ja Leenan arviot.

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa
Otava 2009
Suomennos Sari Karhulahti
Kansi Emmi Kyytsönen
Englanninkielinen alkuteos Half of a Yellow Sun

Puolikas keltaista aurinkoa sijoittuu 1960 -luvun Nigeriaan, aikaan ennen maailmaa ravistuttaneeseen Biafran sotaa, mutta myös aikaan ja elämään keskellä sotaa. Kirjan keskiössä on vallankumouksellinen yliopiston opettaja Odenigbo, tämän naisystävä Olanna ja heidän nuori palvelijansa Ugwu. Olanna on uskomattoman kaunis nainen, joka on tottunut miesten ihaileviin katseisiin, korkeaan koulutukseen ja leveään elämään. Muuttaessaan Odenigbon kanssa saman katon alle, hän totuttelee uuteen elämäänsä vaatimattomassa Nsukkan kaupungissa. Samaan aikaan toisaalla englantilainen Richard rakastuu Olannan kaksoissisareen Kaineneen, joka on arvoituksellinen ja täysin erilainen kuin sisarensa Olanna.

Kun Biafran sota sitten puhkeaa, joutuvat he kaikki tavalla tai toisella selviytymään muuttuneissa olosuhteissa, pakenemaan kodeistaan henkensä edestä. Pakolaisleireillä eletään kurjuudessa, nähdään nälkää ja katsotaan kuolemaa silmästä silmään. Sodan, kuoleman ja kauheuksien keskellä jokaisella on kuitenkin haaveena rakkaus, joka jaksaa kantaa ja pitää elämässä kiinni.

Tutustuin Adichieen viime vuonna lukemalla Kotiinpalaajat, joka oli viime vuoden parhaimpia lukukokemuksiani, ja tuolloin kipinä lukea Adichien kaikki kirjat syttyi. Puolikas keltaista aurinkoa oli aivan järjettömän huikaiseva kirja, jonka maailmaan sukelsin heti ja joka on mielessäni vähän väliä. En ymmärrä miksi en ole lukenut kirjaa aikaisemmin! Adichie nousee jälleen tämänkin vuoden parhaimpiin lukukokemuksiini, vaikka kirja on julkaistu jo vuonna 2009.

Miten Adichie sen tekee? Näennäisesti hänen kirjoissaan ei tapahdu mitään kovinkaan nopeassa tahdissa, kerronta on maltillista mutta niin vaikuttavaa, vahvaa ja puoleensa vetävää, että lukemista on vaikea lopettaa. Kirjassa kertoja vaihtelee, mutta kokonaisuus pysyy koko ajan aivan täysin hallinnassa ja Adichie kietoo taitavasti kaikki henkilöt yhteen. Edes se, että kirjassa vaihdettiin välillä ajallisesti taaksepäin ja sitten taas eteen päin, ei vaikuttanut millään tavalla negatiivisesti lukemiseen. Adichie kirjoittaa niin, että tarina tulee iholle, ja Afrikka avautuu lukijan silmien eteen kaikkine väreineen ja makuineen. Sivumäärästä huolimatta mitään ei ollut liikaa, päin vastoin olisin voinut lukea vielä enemmänkin.

Olen aivan hullaantunut Adichieen, kaunis ja lahjakas nainen kirjoittaa niin vahvasti ja kauniisti, että hänen kirjojaan voisi lukea koko ajan. Minulle Adichie edustaa sitä kirjallisuutta, jonka lukemisesta nautin suunnattomasti, ja Adichiessa kulminoituu se, miksi ylipäänsä luen. Juuri siksi, että voisin kokea tällaisen hetken. En voi muuta kuin suositella, lukekaa jos ette ole vielä sitä tehneet.

Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä

Siri Hustvedt - Kesä ilman miehiä
Otava 2011
Suomennos Kristiina Rikman
Englanninkielinen alkuteos The Summer without Men

"Hiukan sen jälkeen, kun Boris oli lausunut sanan paussi, minä sekosin ja päädyin sairaalaan. Hän ei sanonut "En halua nähdä sinua enää ikinä" eikä "Se on ohi", mutta kolmikymmenvuotisen avioliiton jälkeen paussi riitti tekemään minusta sekopään jonka ajatukset hajosivat, kimmahtelivat ja törmäilivät toisiinsa kuin paukkumaissit pussissaan mikroaaltouunissa:"

Kolmenkymmenen yhteisen aviovuoden jälkeen Mian aviomies Boris ilmoittaa haluavansa pitää taukoa, paussia, ja paussi on tässä tapauksessa ranskatar, kaunis ja nuori sellainen. Tämän seurauksena Mia saa hermoromahduksen joka ajaa tämän sairaalaan. Kun alkujärkytys alkaa väistyä ja toipuminen vähitellen alkaa, muuttaa hän lapsuutensa kotikaupunkiin äitinsä luo. Välimatka Borikseen, äidin ystävät ja runokurssin vetäminen nuorille tytöille antaa Mialle taas otteen elämästä. Toisaalta myös miettimään, onko paussi sittenkään maailmanloppu.

Siri Hustvedtin Kesä ilman miehiä on ensimmäinen kirja jonka kirjailijalta luen. En osannut ihan täysin etukäteen odottaa mitä tuleman pitää, ja kirjan alku tempaisikin minut mukaansa mukavasti. Nimen (ja kannen kuvankin) perusteella voisi olettaa kyseessä olevan hieman kevyempää kirjallisuutta, mutta sellaiseksi tätä ei kyllä voi luokitella. Hustvedt kirjoittaa minä -muodossa, ja Mia puhuttelee lukijaa suoraan kertomalla omista ajatuksistaan ja tuntemuksistaan. Mutta kaikki nuo ajatukset tuntuivat suoranaiselta tajunnanvirralta, ja lukijana sitä on välillä hieman hukassa, vaikka kertoja välillä rauhoitteleekin tulevansa pian itse asiaan. En ollut myöskään aivan varma, oliko jokainen asia kirjassa välttämätön, tämä näkyy varsinkin Mr. Nobodyn kohdalla, jonka henkilöllisyys ei selviä missään vaiheessa, ja joka ei tuntunut mielestäni kovin merkitykselliseltä kirjan juonea ajatellen.

Tämä sekava kerrontatyyli rokotti hirveästi omaa suhtautumistani kirjaan. Välillä olin ihmeissäni, sitten tylsistynyt ja lopuksi vain tyytymätön lukemaani. Mia ilmaisee itseään runoin, kirjein, sähköpostiviestein, ja onpa seassa muutama piirroskin. Minusta tässä olisi ollut hirveästi ainesta parempaankin! Kirja on melkoisen ohut, ja sekavuutensa lisäksi itse tarina jää myös hieman liian ohueksi. Vaikka Mia äityy välillä pohtimaan hyvinkin tarkasti naiseutta, seksuaalisuutta ja miesten asemaa yhteiskunnassa verrattuna nasisiin, tuntui se makuuni hieman liian paatokselliselta, eikä jutun pääpointti täysin edes selvinnyt. Mutta kyllä kirjan sivuilta löytää muutamia oikein iskeviä ja alleviivattavia lauseita;

Käytävällä äiti pysähtyi. Hän painoi kaksin käsin rintaansa ja sanoi hiljaa:"On se niin katkeraa."
"Mikä on katkeraa, äiti?"
"Vanhuus."

Mian äidin ystävät, Joutsenviitoset, pitävät yhtä ja ovat virkeitä iästään huolimatta, ja heidän palavasta elämänhalustaan Mia on vaikuttunut. Ja kyllä se vaikuttaa lukijaankin. Oikeastaan mielenkiintoisinta olikin seurata näiden vanhempien rouvien, naapurin Lolan sekä runokerhon nuorien tyttöjen elämää, kuin Mian. Kesä ilman miehiä ei vain ollut nyt minun kirjani millään tavalla, enkä ole ihan heti valmis tutustumaan Hustvedtiin tarkemmin, vaikka hänen kirjojaan onkin kyllä paljon kehuttu. 

John Grisham - Joulua pakoon

John Grisham - Joulua pakoon

WSOY 2002

Englanninkielinen alkuteos: Skipping Christmas

Suomennos Hilkka Pekkanen

Luther ja Nora Krankin aikuinen tytär on ensimmäistä kertaa elämässään joulun poissa kotoa muuttaessaan Peruun, ja Krankit jäävät taloon kahdestaan. Joulu lähestyy ja Lutheria alkaa ahdistaa; hän laskee viime vuonna jouluun menneet rahat ja järkyttyy perusteellisesti. Jouluun kuluu useita tuhansia dollareita! Tästä hän saa idean: mitäpä jos joulua ei tänä vuonna vietettäisikään, vaan he suuntaisivat Noran kanssa Karibian risteilylle ihan kahdestaan? Näin heidän ei tarvitsisi kuluttaa älyttömiä summia jouluun, poissa olisi kauhea tungos kauppakeskuksissa sekä turha roju ja krääsä. Tänä jouluna Krankien talo on kadulla ainoa, jonka katolta puuttuisi älytön lumiukko, ympäri taloa kiertävät tuhannet jouluvalot sekä joulukuusi, edes joulukortteja ei lähetettäisi. Naapurit eivät ymmärrä Krankien älytöntä ideaa pakoilla joulua ja yrittävät saada heidät mukaan katujen väliseen kilpavarusteluun mitä tulee joulukoristeisiin. Toteutuuko Noran ja Lutherin unelma kiireettömästä joulusta?

John Grishamin Joulua pakoon ei nimensä perusteella ollut lähtökohtaisesti sellainen kirja mitä olin jouluviikolleni ajatellut, mutta päätin antaa sille mahdollisuuden. Nimestään huolimatta. Ja kun takakannessa luvataan vielä tiedossa olevan hilpeä joulutarina.  

Ei ehkä olisi pitänyt. Tämä ei nimittäin todellakaan ollut nyt tälle jouluihmiselle oikea valinta. 

Joulua pakoon on selkeästi kirjoitettu amerikkalaiselle yleisölle, kulutushysteria ja aivan käsittämätön joulukaaos on sellaista mitä tämä suomalainen ei käsitä. Ymmärrän toki, että Grisham pyrkiikin tällä tavoin juuri napauttamaan lukijoitaan, mutta onhan se aivan kauheaa ajatella että yhteen jouluun voi mennä helposti yli 6000 dollaria. Tuosta noin vaan. Ei tosiaan ihme että joku saattaa alkaa tuntea pakokauhua joulusta jos silmissä vilisevät vaan dollarin kuvat ja kauheat laskut tammikuussa.

Kauhea rahan tuhlaus harmitti pitkin matkaa, ei joulun taika tule ostamalla turhia tavaroita! Tarina ei myöskään takakantensa perusteella ollut erityisen hilpeä, vaikka muutama oikein naseva kommentti seassa oli. Naapureiden ylitse pääsemätön kiinnostus Krankeja kohtaan oli sietämätöntä, kyllähän jokainen saa viettää joulunsa kuten haluaa, ja olla koristelematta talonsa kattoa jättimäisellä lumiukolla jos ei halua?! Myöskään loppuratkaisuun en ollut erityisen tyytyväinen. Onneksi kyseessä oli lyhyt kirja jonka luki nopeasti, sillä tämä joulukirja sai suorastaan pahalle tuulelle.

Nyt on kyllä saatava lukea jotain kaunista ja jouluista jotta pääsee taas oikealle taajuudelle joulun odotuksessa. Harvoin harmittaa että on jonkun kirjan lukenut, mutta tämä oli nyt kohdallani juuri sellainen.

Haruki Murakami - Norwegian Wood

Haruki Murakami (Noruwei no mori 1987) Tammi 2012. Suomennos Aleksi Milonoff

Muisti toimii kummallisesti. Silloin kun seisoin keskellä maisemaa, tuskin huomasin sitä. Minulle ei tullut mieleenkään, että maisema tekisi minuun lähtemättömän vaikutuksen, enkä voinut kuvitellakaan, että muistaisin sen tarkasti vielä kahdeksantoista vuotta myöhemmin. En piitannut pätkääkään maisemasta. Ajattelin itseäni. Ajattelin kaunista tyttöä, joka käveli vierelläni. Ajattelin meitä molempia, häntä ja minua yhdessä, ja sitten taas itseäni. Olin siinä iässä, jolloin kaikki se mitä näin, tunsin ja ajattelin palautui aina takaisin itseeni niin kuin bumerangi. Kaiken kukkuraksi olin rakastunut ja siinä rakkaudessa oli ongelmansa. Maisema ei tosiaankaan ollut päällimmäisenä mielessäni.

Minun ja Murakamin tiet eivät olisi välttämättä koskaan kohdanneet ilman ihania kirjablogeja, jälleen kerran. Monissa blogeissa on kohistu Murakamista niin paljon, että vähemmästäkin alkaa väkisinkin kiinnostumaan. Ostin tämän Keltaisen kirjaston pokkarin Kirjan ja ruusun päivänä, ja siitä asti se on poltellut minua, suorastaan kutsunut nimeäni. Nostin kirjan koko ajan ylemmäs korkeassa lukupinossa, kunnes vihdoin koin oikeaksi hetkeksi tarttua ihan ensimmäiseen Murakamiini, ja voin kertoa että se on kuulkaa menoa nyt. Ja tämähän on vasta ensimmäinen Murakamini!

Kirja alkaa Hampurin lentokentältä, jossa Toru palaa muistoihin kahdenkymmenen vuoden taakse vuoteen 1969. Muistoihin Kizukista, Naokosta...

Lukioikäisen Torun paras ystävä Kizuki tekee erään mukavan illan jälkeen itsemurhan jättämättä mitään viestiä. Tätä ennen Toru, Kizuki ja tämän tyttöystävä Naoko viettivät kolmistaan aikaa, mutta kuolemasta johtuva suru vei Torua ja Naokoa erilleen. Lukion jälkeen Toru siirtyy yliopistoon Tokioon ja elää asuntolassa muiden poikien kesken, harmillisesti auki jää huonetoveri Kamikazen kohtalo. Opiskelujen ja hauskanpidon ohella tie Naokon kanssa Tokiossa kohtaa uudestaan. Toru viettää aikaa Naokon kanssa, ja ymmärtää rakastuneensa tähän. Kun erään illan jälkeen Naoko katoaa jälkiä jättämättä, putoaa Toru tilaan jossa mikään ei merkitse mitään...

...ja sitten hän tutustuu eläväiseen ja hieman hassuun Midoriin, missään vaiheeessa Naokoa unohtamatta. Viimein hän saa kuulla Naokon olinpaikan ja tapaa taas rakkaansa, tuon sisältä niin rikkonaisen olennon joka pyytää "älä unohda minua koskaan." Selviää, että niin Kizukin kuin Naokonkin ongelmat ovat syvemmällä kuin voi ymmärtääkään, eikä Naoko pysty käsittelemään suruaan ilman ulkopuolista apua. Naokon ja Torun tarinan ohella seurataan myös Naokon tukihenkilön Reikon tarinaa

Murakamin kynässä on taikaa. Hän kirjoittaa samaan aikaan vangitsevasti, mutta verkkaisesti. Norwegian Wood  on kirja nuoruudesta, kasvamisesta, rakkaudesta ja kuolemasta. Sen henkilöt ovat epätavallisia ja epätäydellisiä. Itsetuhoiset, vahvat, syvälliset ja hieman vinksahtaneetkin hahmot tekevät vaikutuksen. Minulle tämä oli täys kymppi. Tässä on niin paljon haikeutta, kipuilua, rakkautta, kasvamista että tähän ei voi olla ihastumatta. Minä olen täysin myyty.

On jo tässä vaiheessa täysin selvää, että Norwegian Wood kipuaa vuoden parhaimpiin ja Murakamista tulee vuoden kirjailijalöytöni.  Nyt haluaisin nähdä tästä tehdyn elokuvan..
Hyvin pian lukuvuorossa on Sputnik - rakastettuni, joka lähtee taas viikonlopun mökkireissulle mukaan.

Joskus kauan sitten, silloin kun olin vielä nuori, silloin kun muistot olivat paljon elävämpiä kuin nyt, yritin usein kirjoittaa Naokosta, mutta en pystynyt tuottamaan riviäkään. Tiesin, etä teksti virtaisi paperille kuin itsestään, jos saisin aikaan ensimmäisen rivin, mutat se ei onnistunut millään. Näin kaiken niin tarkasti ja kirkkaasti, etten tiennyt mistä aloittaa - en kyennyt näkemään metsää puilta. Nyt kuitenkin ymmärrän, että siihen vajavaiseen maljaan, jota kutsutaan tekstiksi, voi kaataa vain vajavaisia muistoja ja vajavaisia ajatuksia. Mitä himmeämmiksi muistoni Naokosta muuttuvat, sitä syvällisemmin pystyn ymmärtämään häntä. Tiedän myös, miksi Naoko pyysi etten unohtaisi häntä. Totta kai hän tiesi sen itsekin. Hän tiesi, että muistoni hänestä himmenisivät. Juuri siksi hän halusi, etten unohtaisi häntä ikinä ja muistaisin aina, että hän oli ollut olemassa.

Susan Fletcher - Tummanhopeinen meri

Susan Fletcher (The Silver Dark Sea) Like 2013.

Suomennos Jonna Joskitt- Pöyry

Mistä minulle? Arvostelukappale kustantajalta

Tarinoita oli mielin määrin. Meri sylki niitä päivittäin. Niin kuin leveät, kiiltävät levänauhat, joita tulvavuoksi toi rantaan, ne kimmelsivät ja kutsuivat minua luokseen. Tarina tarjolla? Menin liki ja polvistuin. Kuuntelin silmät pyöreinä. Ja jokainen paljastui kauniimmaksi kuin olin ensi lauseilla tai hiekkaan polvistuessa arvannut.

Pienessä Parlan saaressa juuri mikään asia ei koskaan muutu, ja vuodet vierivät eteen päin omalla painollaan. Pohjoistuulen puhaltaessa rantaan ajautuu mies, joka on menettänyt muistinsa. Pian kaikki Parlassa ihmettelevät kuka mies on, sillä meri ottaa muttei koskaan anna. Ikivanha taru Kalamiehestä herää henkiin, tarinan mukaan Kalamies voi yhden kuunkierron ajaksi ottaa ihmisen hahmon tuodakseen toivoa ja tenhoa sitä eniten kaipaaville. Taru käy entistä todemmaksi, kun saarella asuu vanha mies joka on vuosikymmeniä sitten nähnyt merellä tarunhohtoisen Kalamiehen ja kimaltelevan pyrstön, ja muistinsa menettänyt mies on kuin ilmetty Kalamies.

Elämä Parlassa muuttuu, kun sen asukkaat miettivät voiko tarinaan Kalamiehestä uskoa, ja onko tämä juuri se mies jota Kalamieheksi tulisi uskoa? Onko taruja oikeasti olemassa? Ja onko nyt muutoksen aika, kun koko saaren rakastaman Tomin kuolemasta on kulunut neljä vuotta, eikä suru tahdo vieläkään hellittää otettaan.

Yhden asian tiedän: surussa ei ole järkeä. Surulla ei ole kaavaa, muotoa eikä rakennetta, eikä mikään kirja tai tarina voi vähentää tuskaa sellaisen ihmisen menettämisestä, jota on rakastanut ja tulee aina rakastamaan. Surutyö ei tunne sääntöjä.

Tarinassa tutustumme saaren asukkaisiin, joilla jokaisella on omat salaisuutensa ja surunsa kannettavanaan. Miestään kaipaava Maggie, joka kaipaa rakastaan sietämättömän paljon. Voisiko rannalle huuhtoutunut mies kuitenkin olla Tom...? Lastaan kaipaamaan jäänyt Tomin äiti Emmeline, jonka suru on muuttunut vuosien saatossa vihaksi, Tomin veli Nathan joka on saanut elämänsä solmuun ryyppäämällä ja nuori poika Sam, joka kokee edelleen että Tomin kuolema on vain ja ainoastaan hänen syytänsä.

Alussa oli vaikeaa pysyä henkilöiden mukana, asukkaita on sen verran monta ja pienellä saarella on myös keskenään paljon sukulaisia. Kertojaääni minulla oli myös toisinaan hukassa. Kirjan alussa on onneksi sukutaulukko, josta voi tarkistaa kuka on sukua kellekin. Jokainen kirjan henkilö tulee lukijalle tutuksi, ja ne ketkä enemmän kipuilevat, tulevat eniten iholle. Heillä jokaisella on omat taakkansa kannettavanaan, salaisuuksia joita ei muille voi kertoa.

Tummanhopeinen meri on kirja, jonka merelliseen, syvään ja surulliseen tarinaan ui kokonaan. Sen laineet keinuttavat lukijaa hiljalleen eteen päin ja kaikki muu katoaa ympäriltä. Fletcher kirjoittaa kauniisti ja tarinaa on vaikea saattaa loppuun tai ylipäänsä yrittää lukea loppuun nopeasti. Tämä vaatii aikaa, ja tämä todella kannattaa lukea hitaasti, nautiskellen. Tämä ei ole pelkästään tumma ja surullinen kirja, sillä pohjoistuuli todella on muutoksen tuuli. Tarina Kalamiehestä, tuosta toivon ja tenhon hahmosta, tuo asukkaiden sydämiin jotain, joka saa heidät vähitellen elämään ilman tummaa kipua sielussaan, ja uskaltautumaan menemään elämässä eteen päin.

Fletcherin tarinassa on kaikki kohdillaan, mutta Fletcherille ominainen runollinen tyyli kirjoittaa ei saa minua täysin pauloihinsa. Aikaisemmin olen lukenut Meriharakat, joka ei saanut minua hullaantumaan. Nyt olen lukenut kaksi teosta kirjailijalta, ja tiedän, ettei Fletcher ole minun kirjailijani. Viihdyin tarinan parissa, mutta tiedättekö, olisin halunnut pitää tästä vielä enemmän. Jos sielusi viihtyy merellisissä maisemissa ja kaunis runollinen kirjoitustyyli on sinulla omiaan, on tämä sinun kirjasi.

Blogger muuten temppuili aika pahasti, näkyikö teille eilen tämä raakileeni blogissa? Teksti meni luonnoksiini, mutta aamulla huomasin että tämä tynkä tekstini olikin julkaistu! Voi Blogger sentään.

Ayad Akhtar - Appelsiininkuorten katu

Ayad Akhtar (American Dervish) Otava 2012. Suomennos Katariina Kaila

"En usko, että olimme valmistautuneet onnelliseen elämään. Me toki kaipasimme onnea, mutta emme odottaneet sitä. Se oli meidän kulttuurimme käsikirjoitus."

Minä se jaksan aina kiinnostua ja tuntea vetoa Lähi-Idästä kertovaan kirjallisuuteen. Olin todella kiinnostunut lukemaan tämän sen ilmestyessä, mutta vasta nyt kun huomasin tämän kirjastoreissullani, oli tämä pakko ottaa lukuun. 

Appelsiininkuorten kadun tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltoihin, jossa asuu Pakistanilainen perhe pienen Hayat -poikansa kanssa. Perheen äiti elää kotiäitinä, ja isä työskentelee menestyvänä lääkärinä. Elämä on suhteellisen normaalia, kunnes Hayatin äidin parhaan ystävän Minan muutettua heille pienen poikansa kanssa, muuttuu Hayatin elämä täysin. Mina on kaunis ja säteilevä nainen, joka opettaa Hayatille Koraania, ja Minasta muodostuu Hayatille elämän kiintopiste.

Kaikki eivät kuitenkaan katso hyvällä Koraanin opettelua, ja isä Naveed puuttuu opiskeluun polttamalla Hayatin Koraanin. Isä on muutenkin melkoisen värikäs ja ehdottoman erilainen henkilö kun ottaa huomioon, että islaminusko on kirjassa vahvassa osassa. Isästä saa melkoisen epämiellyttävän kuvan, sillä hän pettää vaimoaan amerikkalaisten kanssa avoimesti ja juo, mutta minusta hänellä oli todella tärkeä rooli kirjassa. Hän kyseenalaisti islaminopit, ja halusi että kaikkia uskontokuntia kunnioitetaan. Luonnollisesti hänestä tuli omassa yhteisössään hylkiö, eikä Naveedin länsimaista ajattelutapaa hyväksytty millään tavalla. Naveedin hahmon muodossa on kirjan kantaaottava näkökulma.

Kirja alkaa nyt jo yliopistoikäisestä Hayatista, joka tapaa nuoren amerikkalaisen tytön jolle haluaa kertoa tarinan. Tarinan perheestään, uskonnostaan ja Minasta, jonka kohtalosta hän kokee vuosien jälkeen syyllisyyttä. Kirjan kertojahahmona toimii Hayat, ja Appelsiininkuorten katu onkin nuoren Hayatin kasvutarina islamilaisen ja länsimaisen kulttuurin keskellä, jolloin nuoren pojan ajatusmaailma on vielä herkkä ja altis myös virheille, joita katuu vielä vuosienkin jälkeen.

Minä olisin ihan hirveästi halunnut ihastua tähän, vaikka välillä tuntuukin että aiheesta on tullut luettua liiaksikin. Tarina etenee mukavalla tahdilla, ja sen parissa viihtyy mainiosti, mutta loppua kohden tuntuu alun juonenkäänteet jollain tavalla lässähtävän. Mitään suurta loppuhuipennusta ei tule, ja parasta antia kirjassa onkin sen alku. Lukijana sitä odotti jotain ihan huippudramaattista loppuun, kun ainekset muuten olivat kuitenkin kohdillaan. Mukava lukuromaani, mutta ei ihastuttanut täysin.

John Boyne - Kuudes mies

John Boyne (The Absolutist) Bazar kustannus 2013. 

Suomennos Laura Beck, kuva Johnny Ring

"Miksi olin tullut tänne? minä mietin. Mitä olin oikein ajatellut? Jos etsin synninpäästöä, sellaista ei ollut saatavilla. Jos ymmärtämystä, ei ollut ketään joka olisi sitä voinut tarjota. Jos anteeksiantoa, en ansainnut sitä."

Nuori Tristan Sadler palaa sodasta yrittäen toipua sen jättämistä jäljistä. Hän ei kuollutkaan saksalaisten luoteihin, kuten hänen isänsä niin kovasti toivoi. Sen sijaan Tristanin sotatoveri rintamalla, Will Bancroft, kuolee petturina hänen kieltäytyessään sotimasta. Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä Tristan matkustaa Lontoosta Norwichiin tapaamaan Willin siskoa Mariania. Tristanilla on mukanaan pino kirjeitä jotka haluaa Marianille antaa, mutta kirjeet eivät ole ainoa syy miksi hän matkustaa Mariania tapaamaan. 

Tristan kertoo Marianille hänen ja Willin ystävyydestä, siitä kuinka he tutustuivat harjoittelukentillä ja valmistautuivat sotaan. Siitä, kuinka heidän ystävyytensä syveni ja kuinka he taistelivat Pohjois-Ranskassa, ei kenenkään maalla ja taisteluhaudoissa aina siihen asti kunnes Will julistautui aseistakieltäytyjäksi ja halusi lopettaa sotimisen. Valkoisen sulan mies. Hän kertoo ystävyyden onnenhetkistä ja lopulta epätoivosta ja tuskasta jota hän sydämessään raskaana kantaa.

John Boyne on tarinankertoja, siitä ei ole kiistäminen. Traaginen ja surullinen kirja ehdottomasti. Kuudes mies kertoo kahden nuoren miehen ystävyydestä sodan jaloissa ja tunteiden myrskyssä. Boyne kirjoittaa edelleen sujuvasti tyyliin johon olen tottunut, ja jota lukee mielellään. Kaikessa surullisuudessaan tarinan haluaa lukea ja uppouduinkin tarinan vietäväksi täysin. Minulla ei ollut ennakkoon juurikaan tietoa kirjasta, vaikka osasin varautua surulliseen tarinaan. Nopeasti lukija pääsee kärryille ja osaa arvata ennalta tapahtumien kulkua, ja siksi en avaakaan juonta teille enempää jotta lukukokemuksesta saa enemmän irti.

Kuitenkin, kun on lukenut Boynea jo muutaman kirjan verran ja ihastunut kaikkiin edellisiin, sitä odottaa uusimmaltakin teokselta paljon. Kuudes mies ei tehnyt aivan täydellistä vaikutusta, enkä edes ymmärrä miksi ei. Pidin teoksen haikeasta ja surullisesta tunnelmasta. Pidin lopusta, joka oli hieno, vahva ja sopivan dramaattinen jota Boynelta voi odottaakin. Pidin siitä, ettei oltu liikaa keskitytty sodan kauheuksien kuvaamiseen vaan siihen mitä ihmisten välillä tapahtuu, mitä sota ihmisille tekee.

Silti jokin osa ei napsahtanut kohdilleen, enkä ihastunut tähän niin kuten esimerkiksi Poika raidallisessa pyjamassa. 

Koska tarina kuitenkin osasi jättää minuun jäljen vielä lukemisen jälkeenkin, on se syy lukea tämä romaani. Jos pidät Boynesta, kannattaa tähän tutustua. Kirjan ovat ehtineet lukea myös Sara ja Sanna.

Saran kanssa olen samaa mieltä siitä että tämä tarina sopisi hienosti valkokankaalle!

Hisham Matar - Erään katoamisen anatomia

Hismah Matar (Anatomy of a Disappearance) WSOY 2013. 

Suomennos Minna Kumpulainen, kuva Stephen Simpson / Getty Images

"En näe isääni kun katson peiliin, mutta tunnen hänet sisälläni, aivan kuin hän kiemurtelisi paidassa joka on hänelle hiukan liian pieni. Isääni on aina ympäröinyt salaperäisyyden verho, silloinkin kun hän oli läsnä. Pystyn melkein kuvittelemaan millaista olisi ollut, jos isä olisi lopulta nähnyt minut vertaisenaan, ystävänään. Melkein, mutta en ihan."

Nurin äiti kuolee pojan ollessa vielä nuori ja jää yksin isänsä kanssa asumaan Kairon taloon. Nurin ja isän suhde on vaikea ja etäinen. Lomamatkallaan hotellin uima-altaalla Nuri kiinnittää huomiota naiseen keltaisessa uimapuvussa, eikä saa Monasta tarpeekseen. Nuri voisi ikäeron vuoksi olla Monan oma poika, mutta ajattelee tätä silti lakkaamatta, pakonomaisesti. Käy kuitenkin niin, että Nuri huomaa pian olevansa kolmas pyörä isän mennessä naimisiin Monan kanssa. 

Nuri toivoo palavasti, että tulisi hetki jolloin saisi olla Monan kanssa kahden, ilman isää. Toive toteutuukin traagisella tavalla, sillä isä katoaa jälkiä jättämättä. Vuosien saatossa pojasta muotoutuu mies, joka saa etäisen isänsä arvoituksellisesta elämästä totuudenpalasia, ja omalle elämäntarinalleen uudet perustukset.

Erään katoamisen anatomia on Matarin toinen teos ja se on julkaistu WSOY:n Aikamme kertojia -sarjassa. Matar on aikaisemmin julkaissut In the Country of Men -kirjan joka on saanut useita palkintoja. Teos on mukavan lyhyt (210 sivua), ja sen lukeekin nopeasti. Luvut ovat lyhyitä ja teksti ytimekästä, näin lyhyessä kirjassa on hankala jaaritellakaan.

Kirjan vahvuus on sanoissa joita ei sanota ääneen, kuten takakannessa hienosti ja osuvasti ilmaistaan, mutta jotenkin olisin kaivannut enemmän. Jäi tunne, että herkässä iässä olevan pojan ongelmallinen tilanne esimerkiksi äitipuolensa Monan kanssa vain jäi, unohtui. Vaikka Nurin syvimpiä tunteita ei lukijalle täysin tarjoillakaan, on isän poissaolo aina läsnä, eikä epävarmuus isän tilanteesta jätä koskaan rauhaan. Isän kohtalo jää auki niin Nurille kuin lukijallekin, ja epävarmuus näkyy mielipiteenkin muodostumisesta. Pidin tästä, mutta en ihastunut. Mietin, että pitäisikö minun lukea tämä uudestaan, saisinko tästä irti vielä jotain mitä en ensimmäisellä lukukerralla saanut?  Mielenkiinnolla jään odottamaan muiden mielipiteitä kirjasta!

Kirjan on lukenut englanniksi aikaisemmin Satu.