Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen

Viisitoista kirjaa lääkäri Sinuhen elämästä n. 1390-1335 eKr.

Ilmestynyt ensimmäisen kerran WSOYn kustantamana 1945

"Minä, Sinuhe, Senmutin ja hänen vaimonsa Kipan poika, kirjoitan tämän. En ylistääkseni Kemin maan jumalia, sillä jumaliin olen kyllästynyt. En ylistääkseni faraoita, sillä heidän tekoihinsa olen kyllästynyt. Vaan itseni tähden minä tämän kirjoitan. En mairitellakseni jumalia, en mairitellakseni kuninkaita, en pelosta enkä tulevaisuuden toivosta. Sillä elämäni aikana olen niin paljon kokenut ja menettänyt, ettei turha pelko minua vaivaa, ja kuolemattomuuden toivoon olen kyllästynyt, niinkuin olen kyllästynyt jumaliin ja kuninkaihin.Vaan itseni tähden tämän kirjoitan ja siinä luulen eroavani kaikista kirjoittajista niin menneisyydessä kuin tulevaisuudessa."

Valitsin kesäkirjakseni ja Helmetin lukuhaasteen klassikkokirja kohtaan Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen. Ottaen huomioon kuinka paljon luen, on klassikoiden kohdalla tilanne aina ollut vähän heikohko, valitettavasti. Sinuhen lukemista olen kuitenkin vuosia pohtinut, ja juuri tämä Helmetin lukuhaaste antoi sen lopullisen kimmokkeen tarttua tähän suureen klassikkoon. Onneksi, sillä ei kirjaa suotta ole kymmenille kielille käännetty ja kansainvälisesti kehuttu: Sinuhe egyptiläinen on ajaton klassikko.

Kirjan lukemisen jälkeen jäin kuitenkin kovasti pohtimaan, että mitä ihmettä voisin kirjoittaa klassikosta? Olen rummuttanut jo etukäteen joka suuntaan että työn alla on Sinuhe, mutta tässä kohtaa alan hieman empiä. Mitä erilaista sanottavaa (tai ylipäätään sanottavaa) minulla voisi olla klassikosta, jonka kirjallinen taso on vallan hyvin huomioitu jo ennen syntymääni. Mutta nyt täällä uutuuskirjojen ja muiden kirjojen keskellä on myös ajatukseni klassikosta, Sinuhe egyptiläisestä.

Juonesta kerron lyhykäisesti tämän: Sinuhe kulkeutuu vastasyntyneenä punotussa kaislaveneessä alas Niilin virtaa köyhän ja lapsettoman pariskunnan luokse, jotka ottavat tämän omaksi pojakseen. Kasvaessaan Sinuhesta tulee lääkäri kuten isästään. Kohtalo oli varannut kuitenkin Sinuhelle matkaamisen maailmalle, ja paitsi lääkärinä myös maailman matkaajana hän näkee ja kokee enemmän kuin suurin osa ihmisistä koskaan.

Vaikka juonesta voi kertoa lyhyestikin, ei sivumäärältään Sinuhe egyptiläinen suinkaan sitä ole. Onkin yllättävää, kuinka sujuvaa ja helppoa kirjan lukeminen runsaudestaan huolimatta on. Varsinkin alussa hurahti ensimmäiset kirjat helposti ja Egypti kietoutui tiukasti ympärilleni; Theban tuoksut, värit ja kaupungin kiihko. Ihastuin kirjan vanhaan kieleen ja dialogeihin joita Waltari kirjoittaa todella tarkkanäköisesti ja yksityiskohtaisesti, monessa ääneen lausutussa kohdassa on totuuden siemen ja ajateltavaa. Rivien välistä löytääkin paljonkin pureskeltavaa, ja varsinkin kirjan lopussa se näkyy parhaiten kun Sinuhe pohtii menneisyyttään ja tekojaan.

"Ei ole eroa ihmisten välillä ja jokainen ihminen syntyy alastomana maailmaan ja ihmisen sydän on ainoa mitta ihmisten välillä. Eikä ihmistä voi mitata hänen ihonsa värin tai kielensä mukaan eikä ihmistä voi mitata hänen vaatteensa tai korujensa mukaan eikä ihmistä voi mitata hänen rikkautensa tai köyhyytensä mukaan, vaan ainoastaan hänen sydämensä mukaan. Siksi hyvä ihminen on parempi kuin paha ihminen ja oikeus on parempi kuin vääryys, mutta muuta en tiedä ja tämä on kaikki tietoni."

Teemoja kirjassa riittää, itseäni puhutteli vahvasti kirjan uskonnollisuus, kuinka Waltari siitä kirjoittaa. Siitä, kuinka sokeasti ihminen luottaa jumalaan. Siitä, kuinka on vääriä jumalia ja oikeita, kuinka uskonnon ja jumaluuden nimissä sallitaan kaikki ihmisen kauheat teot ja julistetaan sodat. Aivan kuten tänäkin päivänä. Valta ja vallan himo on myös näkyvästi yksi kirjan teemoista kun faaraon kruunusta, jumaluudesta, taistellaan verisesti jatkuvasti. Raakuuden ja ylipäätään väkivaltaisuuden kuvaukset korostivat ajan uskonnollista kiihkoa ja oikeutusta siihen jumaluuden nimissä. Lääkärinä ja maailmaa nähneenä Sinuhe ei uskonut jumaliin, mutta uskoi sellaiseen mihin kansakunta ei ollut vielä valmis.

En oikeastaan osannut täysin aavistaa mitä tulen lukemaan kun tartuin Sinuheen, mutta nyt voin sanoa että se on yksi upeimmista suomalaisista kirjoista joita olen koskaan lukenut. Sen lukeminen ei ollut täysin ongelmatonta ja monta hidastempoista ja tylsääkin hetkeä matkalle mahtui, mutta kokonaisuus palkitsee suuresti. On hämmästyttävää kuinka upean maailman Waltari on luonut menneestä ajasta ilman että mikään tuntuu epäuskottavalta. Sinuhen maailmankuvassa ja ajatuksissa on paljon peilattavaa tähänkin aikaan ja uskonkin, että mikäli Sinuhen lukisi joskus uudestaan, sieltä löytäisi jälleen uusia tasoja pohdittavaksi.

Sinuhe egyptiläinen oli oiva valinta kesäkirjaksi, ja nousee mielessäni koko ajan suurempaan ja suurempaan arvoon. Tätä suomalaista klassikkoa ei voi kuin suositella!


Helmet-lukuhaaste: 3. Suomalainen klassikkokirja

Tua Harno: Ne jotka jäävät

 Tua Harno: Ne jotka jäävät

Otava 2013

Seven pokkari 2014

Kansi Timo Numminen

Oma kirjaostos

"Jotkut meistä menevät rikki jäämällä, toiset lähtemällä, ja tässä minä olen,

 enkä tiedä kumpaan ryhmään kuulun."

Frida kirjoittaa auki sukunsa tarinaa yrittäen ymmärtää isäänsä, isoisäänsä ja itseään. Fridassa asuu sama levottomuus kuin sukunsa miehissä, mutta ei halua osaksi samaa toistuvaa ja sukupolvia vahingoittavaa ketjua, sillä "Miksi aina tärkeimpiä ovat ne, jotka lähtevät? Miksi kirjoitan tätä isästäni, joka lähti, enkä äidistäni, joka jäi?"

Fridan isä Raimo on nuorena kuin ilmetty Leonard Cohen, hän soittaa tyttärelleen artistin levyjä, pyytää kuuntelemaan sanoja tarkoin, ja matkustaa ympäri maailmaa aina moitteettomasti pukeutuen. Fridan isän lapsuus ilman oman isänsä Pojun läsnäoloa sai tämän vakuuttuneeksi ajatuksesta yhdestä upeasta ja onnellisesta perheestä, mutta se sama levottomuus mikä ajoi Pojunkin maailmalle horjuttaa myös Fridan isää. Lähteä voi monella tavalla, kuten Poju maailmalle, tai Raimo, joka yritti pysyä paikoillaan, mutta "hän kaatui sisäänpäin. Teki sisälleen maailman, jonne kukaan ei voinut häntä seurata eikä häntä sieltä löytää."

Ne jotka jäävät on vahva sukutarina. Se kertoo poislähtemisestä, jäämisestä ja sielun levottomuudesta. Samalla se tuo esiin sen jäljen mikä jääviin sukupolviin jää kun luota lähdetään pois. Se ei parane koskaan. Tässä suvussa miehet ovat lähteneet ja naiset jääneet, ja samalla rikkoneet lähtiessään paljon.

Tua Harnon teksti on painavaa ja kaunista luettavaa. Tässä tarinassa ei lähdetä sivuraiteille, se ei tuomitse henkilöitään mutta ei toisaalta anna armoakaan. Tarina ei ole kaunis mutta se on vahva ja voimakas, sieluun osuva. Surumielisyys leijuu kirjan yllä, ja sellainen kaihoisa surumielisyyden tunne jäi itsellenikin kirjan kannet suljettuani. Kuinka paljon onkaan asioita jotka ylittävät monet sukupolvet! Mutta mitä kirjailija haluaa teoksellaan sanoa?, mietin pitkin kirjaa. Kirja kertoi nimensä vastaisesti kuitenkin enemmän heistä jotka lähtevät, eivät niistä jotka oikeasti jäivät, ja juuri se asia teki tarinasta aika julman. Voisiko sukupolvien ylittävässä ketjussa tehdä poikkeuksen? Olen kuitenkin odella vaikuttunut siitä että tämä on Harnon esikoisteos, ja päällimmäiset tunteet kirjan suhteen ovat ihastuneet. Kirjan loppuratkaisu on kirjan tyylille uskollinen ja suorastaan jäätävä, mutta jotenkin niin ainoa oikea.

"Eivät ne rakasta jotka lähtevät, vaan ne jotka jäävät."

Helmet-lukuhaaste: 42. Esikoisteos

John Williams: Stoner

 John Williams: Stoner

Bazar 2017, 1. taskukirjapainos

Suomennos Ilkka Rekiaro

Englanninkielinen alkuteos Stoner, ilmestyi alunperin vuonna 1965

Oma kirjaostos

"Nimen sattumalta kohdannut opiskelija saattaa aprikoida, mikä William Stoner oli miehiään, mutta tuskin tyydyttää uteliaisuuttaan muuten kuin ohimennen asiaa tiedustelemalla. Stonerin kollegat, jotka eivät mitenkään erityisesti arvostaneet häntä hänen eläessään, puhuvat hänestä enää harvoin; vanhimmille hänen nimensä muistuttaa siitä lopusta joka heitä kaikkia odottaa, ja nuorimmille se on pelkkä ääneen lausuttu sanapari. Se ei herätä menneisyyden vastakaikua eikä mielikuvaa henkilöstä, johon he kykenisivät itsensä tai uransa yhdistämään."

En olisi voinut aloittaa tätä uutta kirjavuotta yhtään paremmin. Minua kiinnosti Stoner jo sen ilmestyessään suomeksi käännettynä vuonna 2015, ja ihastuneita arvioita muista kirjablogeista lukiessani olin jossain syvällä sisimmässäni varma että kirjaan tulenkin ihastumaan. Kirjan lukeminen sai kuitenkin odottaa näinkin kauan, mutta koska olin varma ihastumisestani en voinut myöskään ajatella lukevani kirjaa missä tilanteessa vain. Halusin antaa Stonerille arvoisensa ajan.

Kirja kertoo nimensä mukaisesti miehestä nimeltä William Stoner. Stoner kasvaa Yhdysvaltojen Keskilännessä maatilan poikana ja vanhempiensa ainoana lapsena, lopulta muuttaen kotoa pois aloittaakseen opiskelut Missourin yliopistossa. Aluksi suunnitelmana oli, että Stoner opiskelee maataloustiedekunnassa palaten opiskelujensa jälkeen takaisin maatilalle ja perheen tilaa jatkamaan. Rakkaus kirjallisuuteen roihahtaa kuitenkin Stoneriin sen verran palavasti, ettei hän palaa enää kotiin. Yliopistosta tulee nyt hänen kotinsa ja elämänsä, kun hän alkaa myös opettaa.

Stoner tapaa nuoren ja kauniin Edithin, ja he menevät naimisiin tuntematta toisiaan. Avioliitosta tulee onneton, heillä ei ole muuta yhteistä kuin kaipaus joka ei kohtaa. Edithistä kuoriutuu tasapainoton nainen, johon on koko kirjan ajan vaikea suhtautua myötämielisesti, vaikka avioliiton molemmissa osapuolissa on syynsä sen epäonnisuuteen. Parille syntyy yksi lapsi, tytär, johon vanhempien epäonnistunut avioliitto lopulta jättää vääjämättä omat arpensa.

Stoner on yksi vaikuttavimmista ihmisen elämän kaaresta kerrottavista kirjoista. Williams kirjoittaa niin inhimillisen tarkkanäköisesti ihmiselämän pettymyksistä, rakkaudesta ja niistä pienistä sekä suurista vivahteista joita ihmisten välille vuodet tuovat. Kuinka joku voikaan löytää niin osuvat sanat kuvastamaan ihmisen pettymystä omaan elämäänsä, kuinka syvän viisaalta tuntuu lukea rauhallisen eleettömästi etenevää armottoman vääjäämätöntä ihmiselämän loppua. Kuinka joku kirja voikaan olla näin vakuuttava, koskettava ja vain kertakaikkisen upea.

Tunne syvällä sisimmässä oli siis osunut oikeaan: minä todella ihastuin kirjaan. Se pisti ajattelemaan, kietoi maailmaansa ja kaikessa yksinkertaisuudessaan piti otteessaan. Stonerin luettuani en voi kuin samassa lauseessa todeta että on suuri harmi, ettei kirja ilmestyessään herättänyt huomiota mutta kuitenkin onni, että teos on nyt löytänyt kaunokirjallisessa maailmassa arvoisensa paikan, kun vuonna 2006 kirjasta otettiin uusia painoksia ja lukijat löysivät teoksen.

Helmet-lukuhaaste: 2. kirjablogissa kehuttu kirja.

Alice Munro: Liian paljon onnea

 Alice Munro: Liian paljon onnea

Tammi 2010

Suomennos Kristiina Rikman

Kansi Markko Taina

Englanninkielinen alkuteos Too Much Happiness, 2009

Oma ostos

"Pitkän aikaa menneisyyden karistaa harteiltaan helposti ja jotenkin automaattisesti, kunnolla. Tapahtumat eivät katoa, ne vain muuttuvat merkityksettömiksi. Mutta sitten tulee käännekohta, jolloin kaikki se mikä on kertaalleen koettu ja tehty nousee pintaan tuoreena ja huomiota hakien, ja asioille pitäisi tehdä jotain, vaikka on selvä, ettei niille mahda mitään."

Alice Munron novellikokoelma oli minulle yllättävän iso pala haukattavaksi. Munro on kirjallisuuden Nobelin saanut kirjailija, johon olen vuosia ajatellut tutustua. "Ongelmaksi" on muodostunut kuitenkin lievä kammoni juuri novelleja kohtaan. Jo kesällä ajattelin karistaa ennakkoluuloja pois pääkopastani, ja ostin itselleni Munroa luettavaksi. Aloitinkin reippaasti, mutta alun jälkeen en ollut tarttunut kirjaan. Niinpä Ompun lanseeraama novellihaaste tuli enemmän kuin sopivaan aikaan: nyt minä sen Munron luen loppuun! Ja alan niihin novelleihin muutenkin tutustumaan hitsi soikoon.

Liian paljon onnea oli luvussa kauan. Haasteeni on, etten pysty lukemaan novelleja putkeen, sillä tarinoiden irrallisuus häiritsee. Jokaista täytyy saada makustella hetki, ja miettiä ymmärsikö lukemansa. Munron kanssa kävi samoin. Aloittaessani kokoelmaa, jo heti ensimmäinen novelli Ulottuvuuksia, läsähti päin näköä. Mielessäni mietin, pystynkö lukemaan koko teosta jos menen tolaltani jo heti kättelyssä. Vaikutuin, tottakai, mutta kylläpähän kirjailija osasi hätkähdyttää välittömästi!

Munrolla on taito kiinnittää lukijansa huomio, ja saada janoamaan lisää yksinkertaisen kerronnan avulla kuvaten suorastaan oivaltavan raastavasti ja hätkähdyttävästi tunteita ja tapahtumia. Yksinkertaisuuden ja arkisuuden yllä leijuu oivaltavia huomioita ja osuvia totuuksia, jotka kulkevat tarinoissa taitavasti mukana. Avausnovellin lisäksi pidin myös novellista Lasten leikkiä, josta lainaamani sitaatti on peräisin.

Munro on todella taitava, kertakaikkiaan. Mutta en voi väittää että kaikki novellit olisivat auenneet minulle. Varsinkin Metsä jäi hyvin etäiseksi, sillä en osannut tavoittaa siitä sitä mitä piti. Joten tässä kohtaa vika on ennen kaikkea lukijassa. Munro ei myöskään karistanut kaikkia pelkojani novelleja kohtaan, mutta kynnys tarttua uuteen Munroon tai muuhun novellikokoelmaan on nyt matalampi.

Liian paljon onnea sisältää kymmenen novellia, jotka näin ollen omalta kohdaltani kuittaan nyt novellihaasteeseen.

Lisa Genova: Edelleen Alice

Lisa Genova: Edelleen Alice

WSOY 2010
BON -pokkarit

Suomennos Leena Tammi

Englanninkielinen alkuteos Still Alice, 2007

Löytö kirjaston kirjanvaihtopisteestä

"Hän, Alice Howland, istui kylmässä, kovassa tuolissa tyhjän tuolin vieressä neurologin vastaanotolla muistihäiriöyksikössä Massachusettsin keskussairaalan kahdeksannessa kerroksessa. Ja hänellä oli juuri todettu alzheimerintauti."

Kun Alicella alkaa katoamaan tavaroita ja sanat unohtumaan kesken lauseen, on unohdukset helppo laittaa vaihdevuosien ja stressin piikkiin. Kaikillahan on hajamielisyyttä, ja Alicen elämä on vauhdikasta. Mutta jossain välissä Alicekin ymmärtää, että unohdukset eivät ole enää normaalin rajoissa, ja varaa ajan lääkärille. Pian hän saa diagnoosin, jolle ei ole mitään tehtävissä: varhaisessa vaiheessa puhjennut alzheimerin tauti. Alice on vasta viisikymmentä, ja tauti etenee nopeasti. Tauti muuttaa paitsi Alicen elämän myös perheen elämän täysin.

Edelleen Alice on mielenkiintoinen näkökulma muistisairaan sisäisestä elämästä ja kamppailusta tautia vastaan. Tauti etenee nopeasti ja vie lukijaa syvemmälle Alicen epätoivoon ja muistamattomuuteen, eikä se tunnu mukavalta. Mutta eihän alzheimer olekaan mukava asia, se vie ihmisen kokonaan ja unohtamaan missä koti on, ketä nämä ihmiset ovat joita hänen lapsiksi sanotaan, ja kuinka on mahdollista eksyä omassa kodissaan matkalla vessaan. Mitään ei ole tehtävissä, taudin geeni on Alicessa ja upean tieteellisen uran tehnyt Alice menettää elämänsä hallinnan. Kaikki saavutukset tuntuvat menettävän merkityksensä taudin edetessä, ja yksitellen ihmiset yliopsito- ja tiedemaailmassa hänet hylkäävät. On liiaan pelottaavaa kohdata sairaus, joka voi iskeä omallekin kohdalle.

Alicen mies John jää inhottavan etäiseksi hahmoksi, vaikka nyt jos koskaan Alice häntä tarvitsisi. Aviomies ei suostu hyväksymään elämän uutta suuntaa eikä Alicea joka ei muista mitään. Hän pakenee tilannetta työnsä pariin. Pariskunnan lapset ovat enemmään huolissaan äidistään, ja ottavat hänestä vastuuta. Tilanne on varmasti hyvin todellinen monissa parisuhteissa, että sairautta on vaikeaa hyväksyä ja se mielellään kielletään, mutta silti John olisi voinut olla tukena enemmänkin.

”Ei, John, se vie hengen minulta, ei sinulta. Minä menen huonommaksi, olet sinä kotona sitä katsomassa tai piileksit labrassasi. Sinä menetät minut. Minä menetän minut. Mutta jos sinä et pidä ensi vuotta vapaata minun kanssani, niin sitten me menetimme sinut ensiksi. Minulla on alzheimer. Mikä vitun veruke sinulla on?”

Edelleen Alice on jouhevasti etenevä ja mielenkiintoinen tarina siitä, miten koskaan ei voi olla varma siitä mitä elämässä tapahtuu. Kirjasta käy raadollisen toteavasti ilmi millaista alzheimerin taudin kanssa on elää. Se jättää myös lopun avoimeksi, vaikka selvää on ettei Alice enää ymmärrä. Tavallaan loppu on kuitenkin hyvällä tavalla kaunis, eikä sitä päätetä Alicen totaalisiin viimeisiin hetkiin, mutta se että Alice elää täysin tietämättömänä perheensä keskellä, jättää lukijalle hieman epävarman ja keskeneräisen oloisen tunteen tarinasta. Näinkö asiat nyt ovat, näinkö kaikki nyt päättyy? Ehkä sen on hyvä päättyä juuri näin.

María Dueñas: Ommelten välinen aika

María Dueñas: Ommelten välinen aika

WSOY 2013

Suomennos Sari Selander

Kansi Mika Tuominen

Espanjankielinen alkuteos El tiempo entre costuras

"Olin kulkenut heidän käsissään kuin marionetti; toisille olin ollut hyödyllinen ja toisille haitallinen, mutta kaikki he olivat päättäneet puolestani ja liikutelleet minua kuin sotilasta shakkipelissä. Kukaan heistä ei ollut vilpitön, niin että olisi suoraan ilmaissut minulle aikeensa. Oli tullut aika, että esittäisin omat vaatimukseni ja ottaisin ohjat omiin käsiini. Halusin viimein itse päättää, mikä oli minun tieni, miten sen kulkisin ja kenen kanssa matkani jakaisin. Tiesin, että joutuisin taas kompastelemaan ja kohtaamaan polkuni varrella särkyneitä lasinsiruja, virheitä ja kuralätäköitä. Minua ei odottaisi turvallinen ja seesteinen tulevaisuus, siitä olin varma. Mutta oli koittanut hetki, jolloin en halunnut enää kävellä sokeasti eteenpäin tietämättä, millaisella maaperällä kuljin tai minkälaisia riskejä kulloiseenkin päivään sisältyi. En enää suostunut siihen, etten ollut itse oman elämäni valtiatar."


Ommelten välinen aika on ollut hyllyssäni luvattoman kauan. Minun piti lukea se jo ilmestyessään, sitten viime kesänä, ja silti otin sen lukuun vasta nyt. Ja oikeastaan senkin innoitti tv-sarja jota Yle esittää, ja josta olen kiinnostunut. Halusin vain ensin lukea kirjan jotta voisin seurata sarjaa paremmin.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1900- luvun alun Espanjaan, Madridiin. Siellä syntyy vaatimattomiin oloihin ompelijaäidin tyttäreksi Sira Quirogan, jonka elämänkaari tulee olemaan erittäin värikäs. Espanjassa eletään murroksen aikoja, ja poliittiset kiistat kasvavat koko ajan.

1930-luvulla Sira perustaa Marokon Tetuániin kansainvälisen muotisalongin käytännössä tyhjästä, ja alkaa niittää mainetta varakkaiden ihmisten luotto-ompelijana. Tuona aikana Siralle tarjotaan tilaisuutta palvella kotimaatansa Espanjaa, ja näin hän nouseen muotisalonkinsa turvista merkittäväksi toimijaksi miesten maailmassa vakoojan roolissa.

Ommelten välinen aika on erittäin runsas ja yksityiskohtainen romaani, välillä liiankin. Joihinkin yksityiskohtiin nimittäin paneuduttaan todella huolellisesti, kun taas jotkut mielenkiintoiset tapahtumat kuitataan lähes toteavasti. Dueñas on eittämättä tehnyt valtavan taustatyön kirjaansa varten, mutta tuntui välillä sortuvan liiaksi esitelmöimään historian henkilöitä tai ajankuvaa. Se nakersi romaanin luonnetta ja sai aikaan sen, että historian merkkihenkilöt jättivät Siran tarinan varjoonsa. Historian tuntemus ja taustatyö kuitenkin tarjoaa upean katsauksen Espanjan historiaan.

Runsas romaani on täynnä historiaa ja politiikkaa, ja se on myös kasvutarina. Nuori Sira oppii kantapään kautta elämän opetukset, ja onkin kirjan alussa ärsyttävän sinisilmäinen niin että lukijakin ymmärtää heti että tästä ei hyvä seuraa. Kaikki varoitusmerkit sinkoilevat ilmassa mutta Sira ei niitä huomaa ja maksaakin virheistään kovan hinnan. Kirjan edetessä Sirasta kuitenkin kasvaa uusi ja kukoistava liikenainen, minkä hän todistaa omalla muotisalongillaan. On siinä ja siinä pidinkö tätä kohtaa tarpeeksi uskottavana, mutta toisaalta se sopi viihdyttävään tarinaan.

Henkilöitä kirjassa riittää, ja niitä Siran elämässä tulee ja meneekin. Lopulta jäin kuitenkin ihmettelemään miksi monet niin suuressa roolissa Siran elämässä olleet ihmiset eivät olleet lopussa asti. Loppuratkaisu nimittäin jäi jotenkin hämäränpeittoon ja avonaiseksi Siran osalta, mutta poliittisista henkilöistä kirjailija tarjoilee kyllä kattavan kuvauksen, mikä oli minusta erittäin epäkiinnostavaa.

Ommelten välinen aika osasi viihdyttää ja sulkea maailmaansa, mutta siinä oli myös paljon sellaista jota olisi voinut tiivistää. Lisäksi olisin toivonut että osa henkilöistä ei olisi saanut niin suurta roolia kirjassa kuin mitä he nyt saivat. Silti historiallisten romaanien ystävänä löydän kirjasta paljon mielenkiintoista ja viihdyttävää, kannattelihan sen juoni kuitenkin loppuun asti.

Kate Atkinson: Elämä elämältä

Kate Atkinson: Elämä elämältä
Schildts & Söderströmsin julkaisemana 2014

Atschi! -pokkari 2015
Suomennos Kaisa Kattelus

Kansi Anders Carpelan
Englanninkielinen alkuteos Life after life

Oma ostos

"Englannissa vuonna 1910 Sylvie Todd synnyttää kolmatta lastaan. Lääkäri ei pääse paikalle lumimyrskyn vuoksi, ja tyttölapsi syntyy kuolleena.

Englannissa vuonna 1910 Sylvie Todd synnyttää kolmatta lastaan. Lääkäri ehtii paikalle juuri ennen lumimyrskyä, ja syntyy tyttö, Ursula. Tarina alkaa."

Elämä elämältä alkaa 1900- luvulta, alkaakseen aina uudelleen. Se kertoo vuosituhannen alussa eläneestä Toddin perheestä joka elää onnellisen tietämättömänä mitä mullistuksia elämässä tulee tapahtumaan, ja kuinka nuori Ursula sen kaiken kokee. Hänellä on tunne, että hän on kokenut asioita ennenkin... Ursula nimittäin syntyi kuolleena, napanuora kiertyneenä kaulan ympärille, eikä lääkäri ehtinyt paikalle. Sitten lääkäri ehtiikin paikalle, ja Ursula syntyy terveenä. Ja kaikki alkaa.

Elämä elämältä on ollut kovasti ylistetty teos. Se on voittanut Blogistanian Globaliassakin parhaan käännöskirjan palkinnon vuonna 2014. Tartuin tähän kirjaan siis suurin odotuksin, sillä olin säästänyt kirjaa sopivaan hetkeen varmana siitä että tästä tulee nyt yksi suosikeistani.

Mutta kirja, jossa tarina alkaa aina uudestaan alkaakseen uudestaan, sai aikaan sen, että uuvuin. Kirjan puolenvälin jälkeen en jaksanut oikeastaan innostua siitä enää. On oikeastikin todella mielenkiintoista leikkiä "mitä jos?" -ajatuksella, mutta se ei jaksanut useaan kertaan kannatella omaa mielenkiintoani kirjaa kohtaan. Aika perheen tilalla Fox Cornerissa ja elämä maailmansotien aikaan Englannissa oli kiehtovaa luettavaa, mutta kun siirryttiin Saksan puolelle ja Hitlerin tuttavapiiriin oltiin jo melkoisen epäuskottavalla maaperällä. Mitä jos Hitler olisi ehditty tappamaan ennen valtaannousua, tai Hitler olisi kuollut syntyessään? Euroopan historia olisi tottavie erilainen.

Kaikki oli jotenkin tuttua. "Sitä sanotaan déjà-vuksi", Sylvie sanoi. "Mieli tekee tepposiaan. Mieli on pohjaton arvoitus." Ursula oli varma siitä, että hän muisti, millaista oli maata vauvana vaunuissa puun alla. "Ei", Sylvie sanoi, "ei kukaan voi muistaa mitään niin kaukaa", ja silti Ursula muisti lehdet, jotka lepattivat tuulessa kuin suuret vihreät kädet, ja hopeajäniksen, joka riippui vaunujen kuomusta ja pyöri hänen kasvojensa edessä. Sylvie huokaisi. "Sinulla on sitten vilkas mielikuvitus." Ursula ei tiennyt, oliko se kohteliaisuus, mutta oli totta, ettei hän useinkaan tiennyt, mikä oli todellista ja mikä ei. Entäs sitten kauhea pelko - pelottava kauhu - jota hän kantoi mukanaan. Pimeä maisema hänen sisällään. "Älä mietiskele sellaisia asioita", Sylvie sanoi terävästi, kun Ursula yritti selittää. "Ajattele iloisia ajatuksia."

Atkinson on kirjoittanut melkoisen kunnianhimoisen romaanin. Ja kaikki ainekset siinä upeaan lukukokemukseen onkin, mutta minuun se ei tehnyt suurempaa vaikutusta. Ja taidan samalla ollakin niitä harvoja jotka eivät ole tähän täysin ihastuneet. Osa Atkinsonin luomista uusista entä jos -tarinalinjoista pitivät otteessaan, ja ne kertoivat ajan historiaa osuvasti ja tarkkanäköisesti. Menetykset, suuret surut ja väärät valinnat koskettivat, siitä ei pääse mihinkään. Ne olisivat koskettaneet vielä paljon enemmän, jos olisi tiennyt että valittu polku johtaa siihen mihin sen on tarkoituskin, mutta koska tiesi että Ursula tarina alkaa jälleen uudestaan, sitä vain toivoi että parempi elämänjakso alkaa pian.

Elämä elämältä ei siis tällä kertaa noussutkaan suosikikseni, vaikka niin olin aluksi kuvitellut.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Teos 2012
Kansi Adam Johnson
Oma ostos kirjakaupasta

"Kuolema on veden liittolainen. Niitä ei voi erottaa toisistaan, eikä niistä kumpaakaan voi erottaa meistä, sillä niistä meidät on lopulta tehty: veden muuttuvaisuudesta ja kuoleman läheisyydestä. Vedellä ei ole alkua tai loppua, mutta kuolemalla on molemmat. Kuolema on molemmat. Toisinaan kuolema kulkee kätkettynä veteen, ja toisinaan vesi karkottaa kuoleman, mutta ne kulkevat aina yhdessä, maailmassa ja meissä."

Maailmasta on loppumassa vesi. Ihmiskunta elää keskellä niukkuutta jossa vedestä on tullut arvokasta. Veden käyttöä säännöstellään ja väärinkäytöksistä rangaistaan ankarasti. Ihmiset elävät voimakkaan diktatuurin vallan alla, eikä maailma ole enää sellainen kuin me sen luulemme olevan. Ilmastonmuutos on tehnyt niin suuria tuhoja, että paitsi vedestä on pulaa, ovat Ruotsi ja Norja alueita jotka on menetetty. Suomikin on kutistunut hyvin pieneksi paikaksi. Aika jota elämme nyt, on aikaa ennen Hämärän vuosisataa.

Noria kuuluu vanhaan teemestarien sukuun, ja kahdeksantoistavuotiaan Norian on aika ottaa vastaan sukunsa perinne ja tehtävä täysivaltaisena teemestarina, sekä salaisuus joka ei saa paljastua. Teemestarit ovat veden vartijoita, ja koska aikana jolloin veden kätkeminen on rikoksista pahin, valtaapitävien katse kiinnittyy lopulta väistämättä teemestarin taloon.

Minun piti kirjakaupasta ostaa Itärannan uusin, Kudottujen kujien kaupunki, mutta se oli kirjakaupasta tuolloin loppu. Myyjä pahoitteli kovasti minulle tilannetta, mutta totesin, että eikös se vain ole vallan hyvä tilanne että kirja on niin suosittu että se loppuu kaupasta :) Myyjäkin hymyillen totesi että niinhän se taitaa olla. Samainen myyjä suositteli Teemestarin kirjaa joka minulla olikin lukematta ja päätin kokeilla.

Teemestarin kirjan lukemisesta on nyt kuitenkin kulunut jo tovi aikaa, ja vieläkin tässä pallottelen ajatusteni kanssa että mitä niistä nappaan ja kirjoitan.

Itäranta on luonut hienon ja mielenkiintoisen tulevaisuuteen sijoittuvan maailman, jossa vesi jota pidämme helposti itsestäänselvyytenä, ei sitä tulevaisuudessa ole. Ilmastonmuutos on ollut ihmiskunnalle suuri katastrofi, ja jokainen päivä on taistelua hengestä ja puhtaasta vedestä. Ihminenhän voi elää pidemmänkin aikaa ilman ruokaa, mutta ilman vettä se ei selviä.

Olin lumoutunut Itärannan tavasta kirjoittaa. Siinä oli jotain yhtä raikasta kuin puhtaassa, kylmässä vedessä. Ei ole suinkaan ihme, että Teemestarin kirjaa on käännetty englanniksi ja se on saanut hyvän vastaanoton maailmalla. Englanninkielinen painos kirjasta kulkee nimellä Memory of Water. 

Vaikka olin innostunut kirjasta kovasti, ja pidin valtavasti Itärannan luomasta vaihtoehtoisesta maailmankuvasta, nousi minulle kuitenkin kirjaa kohtaa lopulta pieni pettymys. Suurin ongelmani kirjan suhteen oli nimittäin se, että se loppui minusta kesken. En ollut yksinkertaisesti tyytyväinen siihen kuinka Norian osalta tarina päättyi. Kun minusta mielenkiintoisen tarinan olisi pitänyt alkaa ja lähteä lentoon, jätettiin se lukijan mielikuvituksen varaan ja sivut päättyivät. Eih! Oli hämmentävää lukea kirja, joka näin selkeästi jätti minulle olon että tarina jäi kesken. Ja että kirja samaan aikaan oli myös vallan loistava.

Olen ollut siis hyvin ristiriitaisissa tunnelmissa kirjan suhteen, ja siksi olin jo jossain vaiheessa luovuttamassa tämän tekstin suhteen. Eihän siinä nyt ole mitään järkeä että samaan aikaan on tykännyt lukemastaan mutta lopulta on kokenut pettymyksen. Mitä ilmeisemmin pallottelu ajatusteni kanssa on edelleen kesken.

Huolimatta sekavista ajatukistani Teemestarin kirjan suhteen, haluan edelleen lukea Kudottujen kujien kaupungin. Jo pelkästään Itärannan kieli on syy tarttua hänen teoksiinsa uudelleenkin.

Laura Lindstedt: Oneiron

Laura Lindstedt: Oneiron

Teos 2015

Finlandia -voittaja 2015

Kansi Aki-Pekka Sinikoski

Joululahjaksi saatu

"Mistä tuo yhtäkkinen varmuus ja yksituumaisuus? Me emme tiedä. On paljon asioita, jotka eivät ole vallassamme. Jälleen joudumme luopumaan. Ja aina se tuntuu yhtä musertavalta. Ikään kuin emme oppisi mitään tuhansista ja taas tuhansista lähtemisistä, yksin jäämisistä ja uusista tulemisista. Aivan kuin ihmiset, jotka ilmestyvät tänne yksitellen tai ryppäinä, myttynä tai jäsenet suorina, säikähtäneinä tai syvässä unessa, ja aikansa oltuaan katoavat, eivät olisi luonnollinen osa tätä kirottua prosessia."

Melkoinen aloitus tuli tälle kirjavuodelle, kun suljin Oneironin kannet uuden vuoden päivänä. En täysin osannut odottaa mitä tuleman pitää kun aloitin kirjan, kehuvia arvioita olin lukenut pitkin loppuvuotta ja toki takakannen teksti oli luettuna, mutta en ollut varautunut ihan tähänkään. Tähän tunteeseen, että on lukenut jotain sellaista jota on hankala pukea sanoiksi. Kirja, joka on niin runsas, niin karu ja niin itsensä ympärille kietova. Kuinka lukijana sukeltaa syvälle naisten elämiin ja tunteisiin.

Oneiron teki minuun vaikutuksen. Pisteytän harvoin lukemiani kirjoja, sillä jokainen on aina omalla tavallaan hyvä ja pisteytys on vähän hankalaakin, mutta Oneiron saa minulta heti täydet viisi tähteä. Juuri tällaisia vahvoja ja vaikuttavia teoksia on mahtavaa lukea. Oneironissakin on omat heikot hetkensä, mutta niin vähäiset, että Oneiron on silti huikea lukukokemus. Aivan ainutlaatuinen ja omanlaisensa teos!

Lindstedt käsittelee isoja asioita, ja kirjan runsaus ja laajuus vähän hämmensikin. Varsinkin kirjan alussa mietin että johan on räväkkää meininkiä, ja mitä tästä vielä seuraakaan. Alussa teksti tuntui myös hieman sekavalta niiltä osin, että seassa oli erilaisia tekstilajeja. Kuitenkin, Oneiron vie matkalle seitsemän naisen maailmaan, valkoiseen välitilaan ja elämään ennen kuolemaa.

On marseillelainen hienostorouva Nina, Newyorkilainen taiteilija Slomith, senegalilainen mallintöistä haaveileva Maimuna, moskovalainen pääkirjanpitäjä Polina, brasilialainen sydänsiirtopotilas Rosa Imaculada, hollantilainen kurkkusyöpää sairastavaWlbgis ja itävaltalainen teinityttö Ulrike. Mikä on koitunut näiden naisten kohtaloksi?

Oneiron on fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista. Jälleen tässä kohtaa voi todeta, kuinka tärkeää ja vaikeaa on takakannessa osata kertoa kirjan tyylistä. Itse en fantasiasta juurikaan välitä, sellaisesta fantasiasta miksi se yleisesti kuvitellaan, mutta Oneironista en löytänyt fantasiaa. Jos kuolemanjälkeistä elämää ajatellaan fantasiaksi, niin sitten. Mutta sehän on asia, mikä meille eläville on arvoitus.

Oneiron on taas niitä kirjoja joista tuntuu olevan mahdotonta kirjoittaa hyvin. Kun on lukenut upean kirjan, upeaa tekstiä, tuntuu oma ihan valjulta. Sanon silti tähän loppuun, että Lindstedt on Finlandiansa ansainnut, ja kaikki kehut. Tämä on sellainen romaani, joka menestyisi maailmallakin ja toivon todella että tätä käännetään muillekin kielille. Mikä aloitus kirjalliselle vuodelle 2016! Ja mitä ihmettä luen tämän jälkeen?

Marie Kondo: KonMari. Siivouksen elämänmullistava taika

Marie Kondo: KonMari. Siivouksen elämänmullistava taika
Bazar 2015
Suomennos Päivi Rekiaro

Alkuteos: The Life-Changing Magic of Tidying

E-Kirja

Sain joku aika sitten päätökseen kirjan, joka on ollut ilmeisen suosittu ympäri maailman, myös täällä Suomessa. Kirjaa olen lukenut muutamia kuukausia sen aina jäädessä kesken, kunnes lopulta päätin kahlata kirjan loppuun ja selvittää mistä tässä on oikein kyse.

Ja kyllä, kahlata läpi.

Kirjan lukemisen jälkeen fiilikset ovat hieman hämmentyneet ja huvittuneetkin. Näkisin, että siinä on syynsä miksi ihminen tarttuu joihinkin kirjoihin. Minullakin oli syyni miksi minua kiinnosti siivoukseen ja järjestämiseen liittyvä kirja; on ollut jo pitkään fiilis että jotain tarttis tehdä. En ehkä koe asuvamme kaaoksen keskellä ja että tavaraa olisi aivan järjettömiä määriä, mutta karsinnan varaa olisi. Tuntuu että ajatus ei kulje kunnolla kun koti on alituiseen vähän vinksin vonksin.

En kuitenkaan kirjan perusteella lähtisi Kondon kelkkaan. Nainen on varmasti pätevä, mutta jotain sekopäistä tässä tuntuu silti olevan. Vaikka kuinka rakastaisin niitä yksiä ainoita kenkiä, jotka aidosti tuottavat minulle iloa ja mielihyvää (Kondon oppien mukaan kotiin tulisi haalia vain nämä kriteerit täyttäviä esineitä, muuten tavara on turha), en siltikään sanoisi niille päivän päätteeksi kiitos päivän hyvästä työstä. 

  

Tämä on vain yksi esimerkki, kuulemman mukaan paidoillakin voi olla sielunsa ja energiansa.

Joitakin asioita voin kyllä allekirjoittaa Kondon opeista ilomielin; kaikkea ei tosiaankaan tarvitse säilyttää. Periaatteessa olen samaa mieltä siitä, että mikäli et ole jotain tarvinnut pariin vuoteen, tuskin tulet sitä tarvitsemaankaan. Vaatteiden kohdalla olen soveltanut tätä jo pitkään, pois vain kaikki mitä en käytä. Mutta siis, eihän kodissa voi olla vain asioita jotka tuottavat iloa, sehän tarkoittaisi sitä että kyytiä saisi esimerkiksi pölynimuri, tiskiharja ja vaikkapa paistinpannu. Ainakin siis minun tapauksessani.

Marie Kondon KonMari siivousmenetelmä on siis maailmalla todella suosittu. Tämä japanilainen nainen on pienestä tytöstä saakka ollut intohimoinen järjestelijä, ja järjestää ihmisten koteja nyt työkseen. Ja kovaa työtä tekeekin, sillä Kondo on heittämässä koko ajan kaikkea pois, kierrätyksestä ei puhuta mitään. Kaikki vain jätesäkkeihin ja roskiin. 

Minä en ole ihmistyypiltäni minimalistinen, eikä sitä ole kotinikaan. En voisi kuvitellakaan asuvani paikassa, joka on riisuttu tavaroista. Tarvitsen ympärilleni esineitä, eikä mustavalkoinen pelkistetty koti ole haaveenani. Lisäksi kiinnyn tavaroihin. En ehkä tv-tasoon, mutta valokuviin, kirjoihin ja astioihin. Ja tämä onkin yksi asia, miksi minun ja Kondon välinen yhteistyö ei tulisi koskaan toimimaan. Krääsästä en tykkää ja olen tarkka mitä kotiini tulee, mutta kyllä siellä saa olla muutama sellainenkin juttu jotka ei tuota pelkkää iloa ja mielihyvää. Eihän minulle miehen pleikkari esimerkiksi merkitse mitään.

Tällä kirjalla pääsee varmasti hyvin alkuun, mikäli oikeasti on pulassa tavaroidensa ja kotinsa epäjärjestyksen kanssa. Tykkään siivota, tykkään että koti on siisti ja järjestyksessä (niin järjestyksessä kuin se voi lapsiperheessä ylipäänsä olla), mutta itse en hurahtanut KonMari -touhuun. Sen myönnän, että se inspiroi siivoamaan vaatehuoneeni kokonaan ja kämpänkin lattiasta kattoon, mutta se riittikin: heti tuli hyvä mieli. Ajatus todella kulkee paremmin kun koti on järjestyksessä. Olisi muuten mielenkiintoista nähdä, mitä mieltä Kondo itse olisi meille kylään tullessaan, juoksisiko karkuun kauhuissaan? :D

E. Lockhart : We Were Liars

E. Lockhart: We Were Liars

Delacorte Press 2014

Englanninkielinen kirjallisuus

A beautiful and distinguished family.

A private island.

A brilliant, damaged girl; a passionate, political boy.

A group of four friends - the Liars - whose friendship turns destructive.

A revolution. An accident. A secret.

Lies upon lies.

True love.

The truth.

Jatkan itseni ja lukijoideni yllätyksenä tuomalla jälleen blogiini genren, jota ei täällä olla ennen nähty: englanninkielinen kirjallisuus. Olen jo joitakin aikoja seurannut ulkomaisia instagram kirjatilejä (mielettömän kauniita kirjakuvia!), joista saa helposti selville mistä kirjoista maailmalla nyt kohkataan. We Were Liars on niistä yksi. Hankin käsiini kirjan, koska sen suosio ja salaperäisyys kiehtoi, luettuani ymmärrän miksi. Kirjasta ei nimittäin voi kertoa ihan kauheasti paljastamatta siitä liikaa, joten kirja on luettava itse jotta tietää mistä on kyse. Kirjan takakannessakin kehotetaan: "if anyone asks you how it ends, just LIE."

En oikeastaan lue kirjoja muuta kuin suomeksi. Siksi olen hieman yllättynyt, että olen nyt innostunut lukemaan kirjoja muulla kuin omalla äidinkielelläni. Yksi syy on se, että haluan parantaa englanninkielen taitojani, mutta myös tavallaan se ajanhermolla pysyminen kiinnostaa. Ulkomaisia kirjoja ei kauhean nopealla tahdilla käännetä suomeksi, joten jos joku kirja nyt kiinnostaa, se pitää lukea alkuperäiskielellä. Tämäkin kirja on ilmestynyt jo vuonna 2014.

Mutta nyt itse kirjaan.

Alussa en tiennyt yhtään mihin tartun, sillä sen verran salamyhkäinen ilmapiiri kirjan ympärillä on ollut. Alussa luinkin hieman hitaammin, mutta koukutuin kirjaan sen verran nopeasti että ahmin sen parissa päivässä aina kun vain oli mahdollisuus lukea. Kirjan kieli oli paikoitellen hyvin runollista, mutta kuitenkin helppolukuista, ja päälle kahteensataan sivuun oli mahdutettu yllättävän paljon. Ja tämän sanon vain hyvällä, aina ei nimittäin tarvita paksuja romaaneja ollakseen hyvä kirja. 

Se, mitä ehkä kuvittelin kirjasta sen aloittaessani, keikahti nopeasti päälaelleen. Kaunis amerikkalainen ja menestynyt perhe, teinien välinen rakkaus, kesät yksityisellä saarella ja elämän tietty huolettomuus on kirjassa mukana, mutta niin on paljon muutakin. Heti alusta alkaen on selvää, että jotain kauheaa on tapahtunut ja kysymysmerkit leijailevat ilmassa. Mitä sinä yhtenä tiettynä kesäiltana oikein tapahtui, miksi kukaan ei kerro totuutta?

Kertoja on melkoisen epäluotettava, ja se saa lukijan keikkumaan juonen kannalta ääriasennoissa. Sitä miettii, että näin tämä nyt etenee, mutta mikään ei olekaan sitä miltä näyttää. Kertoja on yhtä pihalla kuin lukijakin etsiessään totuutta.

En osannut ollenkaan päätellä miten juoni kehittyy, millainen loppuratkaisu kirjassa on. Sellainen kuitenkin, että herkistyin. Traaginen ja surullinen, kun totuus lopulta selviää. Vaikka kirja ilmeisesti luokitellaan enemmän nuorten kirjaksi, on tämä kuitenkin hyvin erilainen ja älykäs sellainen. Kuten niin monesti aiemminkin, vaikka ulkokuori olisikin kunnossa, kulisseissa saattaa kuohua ja pahasti. Kirja näyttää myös ison rahan ja menestyksen toisen puolen, ja kuinka kierot perheenjäseneiden suhteet voivat olla. 

Minustä tämä oli todella hyvä, ja se on pyörinyt mielessäni viime päivät. Tämä on kirja, jonka voi lukea helposti uudestaan. Tämänkaltaisia kirjoja haluan lukea lisää!

Kirjaa on luettu myös suomalaisissa kirjablogeissa:
Reta Anna Maria
Nina Mari
Kirjaneidon tornihuone
Laura / Lukuisa

"Welcome to the beautiful Sinclair family.

No one is a criminal.

No one is an addict.

No one is a failure.

The Sinclairs are athletic, tall, and handsome. We are oldmoney Democrats. Our smiles are wide, our chins square, and our tennis serves aggressive."

Sergei Lukjanenko: Yöpartio

Sergei Lukjanenko: Yöpartio

Into Kustannus 2012
Suomennos Arto Konttinen

Venäjänkielinen alkuteos Notšnoi Dozor

On mielenkiintoista, kuinka välillä tulee kiinnostuneeksi jostakin kirjasta. Yleensä hyvänä keinona ovat suosittelut, kirjablogimaailmassa kun ei voi välttyä hyviltä kirja-arvioilta, mutta tällä kertaa vaikutin tarttua kirjaan tuli hieman muualta. Tänä vuonna Helsingin kirjamessujen teemamaana oli Venäjä. Jonkun verran selasin listoja, joissa vilisi itselle tuntemattomia kirjailijannimiä, mutta muutamista kiinnostuin kuitenkin sen verran että aloin ottamaan niistä selvää. Yksi mielenkiintoinen nimi oli Sergei Lukjanenko, Venäjällä ja maailmallakin todella suosittu fantasia- kirjailija, jonka kirjoja tunnuttiin kehuvan joka puolella joissa niistä luin. Venäjällä Lukjanenkon kirjat kuulemman ovat suositumpia kuin Taru Sormusten herrasta tai Harry Potter! Kirjan juoni kyllä tuntui erilaiselta ja mielenkiintoiselta, välillä on nimittäin päästävä täysin muihin maailmoihin, myös kirjojen parissa.

Into -kustannuksen piste Helsingin kirjamessuilla 2015

Moskovan kaduilla, tavallisten ihmisten keskuudessa on Muita - noitia, velhoja, vampyyreja ja ihmissusia. He kuuluvat joko Valon tai Pimeyden palvelijoihin. Molemmat osapuolet ovat solmineet aselevon, sopimuksen, jossa molemmat osapuolet valvovat toisiaan ettei toinen tee mitään sellaista mikä järkyttää tasapainoa. Vampyyrit eivät siis voi vapaasti metsästää ihmisverta vaikka mieli tekisi, eikä Valon palvelijat listiä pahiksia noin vain. On säilytettävä hyvän ja pahan tasapaino, koko ajan.

Keskitason velho, Anton Gorodetski, palvelee Valon puolella, Yöpartiossa. Eräänä iltana hän huomaa metrossa nuoren naisen, jonka päälle on langetettu niin voimakas kirous, että se uhkaa tuhota koko Moskovan. Antonin omat voimat eivät riitä hallitsemaan niin suuria voimia, mutta jostain syystä hänen kohtalonsa on sinetöity tuohon tuhon partaalla olevaan naiseen. Pian Anton onkin keskellä Valon ja Pimeyden taistelua, eikä mikään ole täysin mustavalkoista.

Lukjanenko on todellakin luonut oman maailmansa; on demoneita, velhoja, kauhua ja vauhdikkaita tapahtumia. Ja mikä parasta, meininki ei ole nolostuttavaa eikä missään nimessä ennalta-arvattavaa. Pidin hurjasti siitä, että kirja haastaa lukijaansa, sillä mitään ei tarjoilla valmiina. Juonenkäänteitä joutuu välillä pohtimaan tarkemminkin, ymmärsikö varmasti oikein sen minkä juuri äsken luki?

Yöpartio on sarjan ensimmäinen osa. Se koostuu kolmesta itsenäisestä osasta, mutta kaikki tapahtumat linkittyvät kyllä toisiinsa. Erilainen, mutta onnistunut toteutus. Tämä on ehdottomasti sarja, jonka pariin palaan vastaisuudessakin. Varsinkin silloin, kun tämä ihminen kaipaa pakoa hieman muihin todellisuuksiin.

Mitä kuuluu lukusuunnitelmalle?

Haastoin itseni alkuvuodesta lukemaan oman kirjahyllyni lukemattomia. Uskomatonta, että joskus aikoinaan oli sellainenkin aika elämässäni, että pystyin käsi sydämellä kertomaan kaikille että jokainen kirja joka hyllyssäni on, on luettu. Vastaavaa tilannetta ei ole ollut enää vuosiin, sillä minkäs kirjahullu itsellensä voi...

Melkein yhtä uskomatonta on se tosiasia, että ollaan puolessa välissä vuotta. Tuosta alkuvuoden haasteesta itselleni on kulunut jo kuusi kuukautta ja toiset mokomat on vielä edessä aikaa haastetta suorittaa. On siis aika tarkastella missä mennään!

Haaste lähti etenemään hyvällä tahdilla heti alkuvuodesta, ja luin peräti neljä kirjaa heti kättelyssä. Luetut kirjat löydät alla olevasta listasta, ja niitä klikkaamalla pääset lukemaan arvioita. Tällä hetkellä tilanne on se, että olen lukenut 4½ kymmenestä kirjasta. No mutta mikä ihmeen puolikas? Kyseessä on Ingo Schulzen Adam ja Evelyn jota jaksoin lukea sadan sivun verran hampaat irvessä vaikka en pitänyt kirjasta ollenkaan. Lopulta päätin että tämä kirja saa nyt jäädä, me emme nyt kohtaa millään tavalla.

Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani
Joyce Carol Oates: Kosto: rakkaustarina

Geert Kimpen: Kabbalisti

L.M. Montgomery: Pieni runotyttö

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Ingo Schulze: Adam ja Evelyn
Tämä kirja jäi, ja tulee jäämään kesken!

Irene Nemirovsky: Veren polte

Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta

Judith Lennox: Taivaanranta tummuu


Syksyyn olen ajatellut ujuttaa Jääskeläisen Harjukaupungin, sillä mielestäni sen vuodenaika on juuri silloin. Lisäksi tartun Murakamin juoksukirjaan myös tuolloin. Ajatuksenani ja toiveenani on inspiroitua kirjasta sen verran että se toisi vauhtia omiinkin tassuihini (hah, voihan sitä aina haaveilla!).

Hassua, että jos nyt saisin päättää, olisi tuo ylläoleva kirjapino aivan erilainen kuin mitä alussa mietin. Juuri nyt minua ei houkuttele Nemirovskyn tai Lennoxin teokset ollenkaan, joten saas nähdä jäävätkö edelleen hyllyyn odottamaan lukuvuoroaan... Sen sijaan moni muu kirja hyllyssäni kiinnostaisi enemmän. Näin ne lukusuunnitelmat muuttuvat hetkessä!

Olen joka tapauksessa tyytyväinen itseeni vuoden lopussa, jos saan edes puolet tuosta kymmenestä ajatellusta kirjasta luettua. Tarkoittaahan se nimittäin sitä, että en vain hanki kirjoja hyllyyn pölyttymään.

Karin Slaughter: Siepattu

Karin Slaughter: Siepattu

Tammi 2014

Suomennos Annukka Kolehmainen

Englanninkielinen alkuteos Snatched

E-Kirja

Erikoisagentti Will Trent on joutunut komennukselle ikävään ja tylsään tehtävään, johon hänen pomonsa Amanda Wagner on hänet määrännyt. Ja kaikki vain sen takia, ettei Will suostunut ajoissa parturiin. Amanda Wagner ei moista käytöstä suvaitse ja määrää Willille mahdollisimman ikävän tehtävän: lentokenttäterminaalin miestenvessojen vahtiminen. Kansainvälisen lentokentän vessoissa tapahtuu vuosittain monta kahdenkeskistä tapaamista miesten välillä, ja Hartsfieldin kenttä Atlantassa komeilee tilastojen kärjessä.

Yhdella vahtikeikallaan Will kuulee vessankopista lapsen anovan kuiskauksen, ja saa Willin hälytyskellot kilkattamaan. Will epäröi kuitenkin hetken liian pitkään ja lasta retuuttava mies ehtii kadota väenpaljouteen. Willin on päätettävä nopeasti, oliko epäilyttävä tilanne syy sulkea yksi maailman vilkkaimmista lentokentistä. Will päättää luottaa vaistoonsa, ja peli aikaa vastaan on alkanut.

Selasin joitakin aikoja sitten Elisa Kirjan valikoimaa ja silmiini osui kyseinen Karin Slaughterin teos. Mietin hetken aikaa että miten minulta on mennyt ohi Slaughterin kirjan julkaisu, ja miksi kirja oli niin edullinen. Hetken päästä ymmärsin, että kyseessä on 60-sivuinen novelli joka on julkaistu vain e-kirjana. Tämä selitti sen etten ollut kirjaan aikaisemmin törmännyt. Päätin ostaa kirjan ja luinkin sen yhden iltapäivän aikana. 

Kirja oli mukavan tiivis, ja tapahtumia riitti näinkin pieneen sivumäärään. Pääpaino on enemmän itse tapahtumissa ja ratkaisun selvittämisessä, sillä syyllinen on tiedossa koko ajan. Ratkaisevaa onkin, kuinka todisteita saadaan ja mies tunnustamaan. 

Vauhdikas ja jännittävä novelli Slaughterin tyyliin, oikein sopiva pieneen lukuhetkeen. Slaughterilta olisin voinut lukea enemmänkin, sillä hänen Will Trent- sarjansa on todella hyvä ja koukuttava. Onneksi minulla on juuri nyt kesken Slaughterin uusin, tällä kertaa täyspitkä romaani, ja palaan siihen myöhemmin tämän viikon aikana. Dekkariviikko on alkanut!

Diana Gabaldon: Matkantekijä

Diana Gabaldon: Matkantekijä

Gummerus 2014

Suomennos: Anuirmeli Sallamo-Lavi

Englanninkielinen alkuteos Voyager, 1993

Kuten edellisestä postauksestani sarjan tiimoilta ilmenikin, jäi minua harmittamaan kovasti se, etten älynnyt toista osaa ostaessani hankkia myös heti kolmatta. Sen verran onnistuin sarjaan koukuttumaan, että parin päivän päästä kävin hankkimassa kolmannenkin osan, Matkantekijän.

Sarjan kolmannessa osassa selviää, ettei Jamie kuollutkaan silloin kun Claire oli koko kahdenkymmenen vuoden ajan luullut. Yhdessä tyttärensä Briannan ja tutkija Roger Wakefieldin kanssa he saavat selville että Jamie todella on elossa, ja Claire voisi jälleen nähdä rakkaansa. Edessä on iso päätös, sillä palatakseen Jamien luo hänen on jätettävä tyttärensä nykyhetkeen, eivätkä he välttämättä enää koskaan näkisi toisiaan.

Claire kuitenkin palaa kivikehään joka aikoinaan hänet Jamien luokse 1700-luvulle ensimmäisen kerran vei, nyt palatakseen rakkaansa luokse lopullisesti. Tällä kertaa Claire on myös varustautunut paremmin, ja on opiskellut vuosien saatossa Bostonissa itsensä kirurgiksi. Clairen lääkärintaitoja kun tarvitaan jälleen useaan kertaan.

Kaksikymmentä vuotta on pitkä aika, ja Jamie on elänyt elämäänsä siinä ajatuksessa ettei koskaan näkisi Clairea. Siinä Claire kuitenkin on yhtäkkiä hänen edessänsä Briannan valokuvia mukanaan. Paluu entiseen elämään ei käy täysin kivuttomasti, ja edessä on suhdekiemuroiden lisäksi myös paljon muita ongelmia jotka kuljettavat pariskunnan pois Skotlannista Intian valtamerelle.

Gabaldonia ei voi sanoa tiivistämisen mestariksi missään vaiheessa, sillä tässäkin pokkariversiossa sivuja on yli 900. Teksti rönsyilee välillä todella pahastikin, eivätkä kaikki asiat olisi olleet mielestäni kovin oleellisia mutta yllätyin silti siitä, kuinka paljon tapahtumia ja suoranaisia seikkailuja hän heittää Jamien ja Clairen eteen. Tuntuu ettei tämän pariskunnan yhteiselo tule olemaan missään vaiheessa kovin rauhallista ja seesteistä. Ongelmia tuntuu tulevan joka suunnasta että välillä jo mietin että mitä vielä?

Kirjan loppu antaa jälleen lupauksen uudesta ajasta ja mieleni tekisi kyllä jatkaa sarjan lukemista. Harmi vain että näitä pokkariversioita ei näytä ilmestyneen vielä kuin nämä kolme ensimmäistä, joten jään odottelemaan josko seuraavia osia pian ilmestyisi. (Huom! Laitoin kyselyä Gummerukselle sarjan pokkareiden ilmestymisaikataulusta ja vasta syksyllä ilmestyy pokkarina Sydänverelläni kirjoitettu, mutta muista sarjan osien julkaisuajankohdista ei ole vielä tietoa.)

Vinkkaan muuten tähän loppuun vielä Yöpöydän kirjat blogista löytämästäni haasteesta, jossa Diana Gabaldonia luetaan kimppalukuna maaliskuu-toukokuu ajalla! Itseäni varsinkin ilahdutti tieto siitä, että Muukalaisesta alkaa Ylellä keväällä (mahdollisesti toukokuussa) pyörimään tv-sarja, joten nyt on hyvä aika lukea kirja jos olet sitä miettinyt. Lisätietoja Niinan blogista. Ehkäpä tv-sarjan myötä saamme lisää sarjan pokkarijulkaisuja?

Kuva Yöpöydän kirjat blogista.

Cheryl Strayed: Villi vaellus

Cheryl Strayed: Villi vaellus

Like pokkari 2015

Suomennos Kirsi Luoma

Englanninkielinen alkuteos Wild. From Lost to Found on The Pacific Crest Trail

"Kävelyvauhti oli täysin erilainen tapa liikkua maailman halki kuin normaalit liikkumistapani. Kilometrit eivät olleetkaan jotain, mikä välähtelee yksitoikkoisesti ohi. Ne olivat pitkiä, syvällekäyviä retkiä rikkaruohojen ja multakokkareiden, tuulessa taipuilevien ruohonkorsien ja kukkien, kömpelösti liikahtelevien kirskuvien puiden maailmaan. Ne olivat hengitykseni ja askel kerrallaan polulle painuvien jalkojen ääni, suksisauvani napsahtelu. PCT oli opettanut minulle, mikä on kilometri."

Cheryl on 26-vuotias ja pahasti hukassa elämässään. Väkivaltainen isä on kadonnut elämästä, äiti kuoli Cherylin ollessa 22-vuotias, isäpuoli muuttui etäiseksi ja sisarukset erkanivat surussaan omille teilleen. Cherylin nuorena solmittu avioliitto rakoilee, hän ei ole enää onnellinen eikä millään oikeastaan ole enää niin väliä kun hän alkaa käyttämään heroiinia.

Elämässä tapahtuu yllättävä käänne, kun hän löytää kirjan nimeltä Pacific Crest Trail. Kirja kertoo eräreitistä, joka kulkee katkeamattomana Meksikon rajalta Kaliforniasta hieman Kanadan rajan yli ja kulkee yhdeksän eri vuoriston harjalla. Cherylin lukiessa kirjaa ja sormen siirtyessä kartalla eteenpäin, alkaa hänen sisällään itää ajatus: hän voisi kävellä tuon reitin, ellei koko matkaa niin kuitenkin niin paljon kuin se sadassa päivässä on mahdollista. Matkavalmistelut alkavat.

Mikään asia maailmassa ei kuitenkaan valmista siihen, kuinka rankka rupeama kyseessä tosiaan onkaan. Varpaankynnet irtoavat, selkään särkee, ja matka on taitettava yksin. Cheryl on kuitenkin päättänyt pärjätä ja löytää itsensä matkan aikana, tulla sellaiseksi naiseksi kuin haluaa olla.

Minua kirja kiinnosti jo aiemmin sen ilmestyessään, mutta kun kävin hakemassa kasan pokkareita kirjakaupasta päivieni ratoksi, lähti tämä elokuvakansiin vaihdettu pokkari lopulta matkaan mukaan. Villi vaellus veti alussa hyvin. Luin helposti kerralla puolet kirjasta, mutta kun jossain vaiheessa Cherylin ajatukset tuntuivat jymähtäneen ja junnaavan paikoillaan eikä matkakaan ehkä edennyt niin kovin rivakasti, keskittymiseni alkoi herpaantua. Selvää oli, että kengät hiersivät ja varpaankynnet irtosivat, ja että jatkuva nälkä ja rahapula vaivasivat.

Odotin kirjalta vielä enemmän sellaista "henkistä matkaa ja itsensä löytämistä", mutta joka jäi sitten kuitenkin hieman etäiseksi. Villi vaellus jäi enemmän matkakertomukseksi, vaikka kirjoittaja käykin läpi kipeitä asioita elämässään, ja saa lopulta tehtyä rauhan sen kaiken kanssa. Kirjan luki nopeasti, ja se oli paikoitellen hyvin mielenkiintoinen, mutta hieman etäiseksi se kuitenkin minulle jäi. Elokuvan näkeminen kuitenkin kiinnostaisi, ihan jo sen takia että pääosassa on yksi lempinäyttelijäni Reese Witherspoon.

Diana Gabaldon: Muukalainen & Sudenkorento

Diana Gabaldon: Muukalainen & Sudenkorento

Gummerus 2013

Kannet Eevaliina Rusanen

Suomennos Anuirmeli Sallamo-Lavi

Englanninkieliset alkuteokset Outlander, 1991 & Drafonfly in Amber, 1992

Olen viime aikoina viettänyt tiiviisti aikaa Diana Gabaldonin Matkantekijä -sarjan parissa. En enää muista mikä ajoi minut ostamaan muutama viikko sitten sarjan ensimmäisen osan, mutta muistan kyllä aina miettineeni näiden lukemista. Ensimmäisen kerran tulin sarjasta tietoiseksi yläasteella, sillä sarjan ensimmäinen osa on suomennettu vuonna 2002. Mistään siis ihan uunituoreesta tapauksesta ei ole kyse, kun Gabaldon on kirjoittanut aloitusosan jo vuonna 1991. Nuorempana en vielä innostunut tarttumaan kirjoihin, sillä olivathan ne melkoisia paksukaisia ja ovat sitä edelleen.

Gabaldon kuitenkin onnistui kaikkien näiden vuosien jälkeen koukuttamaan tämän lukijan nykyhetkeen ja ennen kaikkea 1700-luvun Skotlantiin. Olen aina pitänyt historiallisista romaaneista ja minuun tämä maailma osui ja upposi.

Muukalainen on siis sarjan aloitusosa. Toinen maailmansota on juuri päättynt, ja Claire ja Frank Randall lähtevät lomalle Frankin esi-isien synnyinseuduille Skotlannin ylämaalle. Frank on historioitsija ja tavattoman kiinnostunut omasta sukupuustaan, ja jaksaa luennoida Clairelle aina tarkasti löydöksiään. Claire on kiinnostunut lääkekasveista ammattinsa puolesta, ja lähtee eräänä päivänä vaeltelemaan nummeille Frankin jäädessä papereidensa pariin. Täysin tietämättään Claire astuu retkellään muinaisen kivikehään ja tarkemmin sanottuna kiven halkeamaan - joutuen keskelle 1700-luvun Skotlantia. 

Claire yrittää ensin ymmärtää mistä on kyse, ja ennen kaikkea päästä takaisin sinne maailmaan mistä lähti, mutta muinaiset klaanisodat ja ajan elämä on yhtäkkiä todellisuutta Clairelle. Niin uskomatonta kuin se onkin, Claire on nyt siinä ajassa mitä hänen aviomiehensä Frank tutkii kiinnostuneena. Ensimmäinen ihminen jonka hän nimittäin kohtaa, on Frankin esi-isä Jonathan Randall.

Clairen uusi elämä on täynnä epäluuloa paikallisten silmissä, kuka on tuo sassenach, muukalainen, jonka taustoista ei mitään tiedetä? Vakooja vaiko peräti noita? Vimmatusti hän yrittää päästä takaisin omaan aikaansa, mutta lopulta käy niin ettei hän enää haluakaan palata - hänellä on nimittäin aviomies yhdellä ja rakastettu toisella vuosisadalla.

Luettuani ensimmäisen osan, en voinut lopettaa lukemista tähän joten marssin kirjakauppaan ostamaan sarjan toisen osan, Sudenkorennon. Kirjan alku oli kuitenkin hienoinen pettymys, sillä heti alussa selviää että Claire on takaisin nykyhetkessä ja tarkemmin sanottuna Invernessissä oltuaan poissa melkein kaksikymmentä vuotta. Mukanaan hänellä on kaunis tyttärensä Brianna. Kun Muukalaisen viime sivuilla oltiin vielä Skotlannissa, saa nykyhetkessä Claire nyt järkytyksekseen huomata vanhalla kirkkomaalla yli 200 vuotta vanhan hautakiven jossa on hänen skottirakastajansa Jamien nimi. Mitä tapahtui? Oli aika tahmeaa päästä aluksi mukaan tarinaan ja tulin jopa miettineeksi että jäiköhän minulta nyt sitten kuitenkin joku osa lukematta tästä välistä... Onneksi tapahtumat alkavat vähitellen selvitä lukijalle ja saadaan syy siihen miksi Claire ei ole enää Jamien kanssa toisessa ajassa.

Paikoitellen kirjoja oli aika raskasta kahlata, sillä tiivistämisen varaa olisi mielestäni ollut monessa kohtaa. Skottikieli tuntui myös hieman oudolta, enkä ollut aina varma onko kyse ihan suoranaisesti kielioppivirheestä. Lisäksi kulmakarvojani nostattivat kirjojen seksikohtaukset joita tuntui olevan vähän turhankin paljon ja olivat liioiteltujakin. Mutta. Jokin näissä kuitenkin vetää puoleensa kun harmittelen ettei minulla ole heti käteni ulottuvilla sarjan kolmatta osaa, Matkantekijää. Se minun on hankittava mahdollisimman pian. Minusta muuten nämä pokkareiden kannet ovat paljon hienommat kuin mitä kovakantisten, viittaavat selkeästi kyseessä olevan historiallinen kirja.

Lisää kirjoista voi lukea myös Kirsin blogissa sekä Vinttikamarissa. 

Joyce Carol Oates: Kosto:Rakkaustarina

Joyce Carol Oates: Kosto: rakkaustarina

Otava 2010

Suomennos Kaijamari Sivill

Englanninkielinen alkuteos Rape: A Love Story

"Miten elämästä päätetään. Miten elämä päätetään. Hyvää tuuria, huonoa tuuria. Pelkkää tuuria."

Vain hetken pieni mielijohde saattaa muuttaa koko elämän pysyvästi. Vain se pieni hetki, jolloin teet päätöksen. Nuoren yksinhuoltajaäidin Teena Maguiren elämä muuttuu kohtalokkaasti, kun hän päättää oikaista pikkukaupungin puiston läpi puolenyön aikaan 12-vuotiaan tyttärensä kanssa. Tuo päähänpisto tulee hänelle ja tyttärelleen kalliiksi, kun lauma paikallisia nuoria miehiä joukkoraiskaa ja pahoinpitelee Teenan tyttären läsnäollessa, ja jättävät hänet puiston venevajaan virumaan kuoleman kielissä. Pieni tyttö rukoilee piilossaan ettei äiti kuole, eikä mikään ole enää kuin ennen.

Joukkoraiskaus on kiistaton ja tekijät tuttuja, vaan saako paha oikeussalissa palkkansa? Pienen kaupungin pieni yhteisö kääntyy Teenaa ja tämän tytärtä vastaan ja heidät leimataan valehtelijoiksi. Raiskaajien äidit huorittelevat Teenaa ja julistavat tämän pilaavan heidän poikiensa elämän valheillaan. Sillä kyllähän kuulemman Teenan maine tiedetään paremmin kuin hyvin. Itsehän Teena sitä kerjäsi ja provosoi pukeutumisellaan miehiä raiskaamaan.

Kylläpäs olen taas valinnut itselleni melkoisen raskaita kirjoja luettavaksi viime aikoina. Tähän ohueen kirjaan mahtuu todella paljon painavaa asiaa. Minua kirja järkytti, niin monella tavalla. Oates ei tosiaankaan päästä lukijaa helpolla. Oli niin järjettömän vastenmielistä lukea siitä kauheasta pahuudesta mitä maailmassa on, ja kuinka hirveitä ihmiset osaavat olla. Ja ennen kaikkea se, kuinka pahoja naiset voivat toisillensa olla. Se jos mikä jaksaa aina ja ikuisesti ihmetyttää ja järkyttää. Äidit pitävät poikiensa puolta vaikka tekisivät mitä pahaa, kuten esimerkiksi pahoinpitelisivät ja raiskaisivat henkihieveriin. Viis siitä kuinka uhrin loppuelämän käy, kunhan poikien elämä ei mene pilalle.

Tässäkin kirjassa nostetaan jälleen esille se, että nainen omalla pukeutumisellaan aiheuttaa oman raiskauksensa. Että on täysin naisen oma syy, jos mies ei sitten osaakaan pitää näppejään erossa. Tällainen ajattelutapahan elää valitettavasti edelleen. Kyllä naisen täytyy voida pukeutua juuri haluamallaan tavalla, eikä kukaan saa kajota sen varjolla.

Kirja on todella rankka, mutta myös hyvä. Naisiin kohdistuvasta väkivallasta ei voi koskaan puhua tai kirjoittaa liikaa. Oates nostattaakin lukijassa valtaisia tunnemyrskyjä aina epätoivosta raivoisaan vihaan ja kostonhimoon, sekä pistää pohtimaan mitä oikeus oikeasti on.

"Kuule Bethel, minunkin elämäni riippuu nyt tästä tapauksesta. Se ei ole minulle pelkkä oikeusjuttu - se liittyy minunkin elämääni naisena - sillä jos yhdelle naiselle tehdään törkeää väkivaltaa niin kuin sinun äidillesi tehtiin, kaikille naisille tehdään väkivaltaa. Sen tähden raiskauksesta pitää rangaista vakavana rikoksena."

Niin kauhealta ja lohduttomalta kuin kirja tuntuukin, on pientä valonpilkahdustakin havaittavissa. Haavat eivät koskaan täysin umpeudu, eivät näin kauheat, mutta aina on pientä toivoa paremmasta huomisesta.

Tämä vavisuttava kirja on osa projektiani, jossa luen kirjahyllyn lukemattomia kirjojani. Tilanne on nyt 4/10.

Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet ja Rautayöt

Innostuin Sirpa Kähkösestä niin luettuani Graniittimiehen, että latasin Kobolleni vähän aikaa sitten kirjoittajan Kuopio- sarjan. Minä pääsin maailmaan heti kiinni ja nyt sarjan kaksi ensimmäistä osaa lukeneena ymmärrän miksi se saa osakseen hehkutusta. Kirjasarjalla on totuuspohjaa, sillä kirjailijan isoisä vangittiin kommunistisesta toiminnasta Tammisaareen ja joutui heti vapauduttuaan sotaan. Isoäiti hoiti kotia ja lapsia sodan keskellä.

Sarjan ensimmäinen osa, Mustat morsiamet, tutustuttaa lukijan nuoren Anna-tytön elämään kaupungissa. Kuopio on maalta muuttavalle nuorelle tytölle hyvin erilainen paikka. Työpaikka piikana tohtorin ja tämän vaimon talossa on ihan mukava, ja hän suunnitteleekin mukavaa ja vakaata elämää itselleen. Kuitenkin eräs tummasilmäinen Lassi vie Annan erilaiseen ja hallitsemattomaan maailmaan. Koko elämä muuttuu täysin ja saa uuden suunnan, kun pari menee naimisiin, Anna huomaa olevansa raskaana ja Lassi vangitaan kommunismin vuoksi Tammisaareen useaksi vuodeksi. Annasta tulee käytännössä leski, hyvin nuori sellainen.

Täysin yksin Anna ei jää, sillä Lassin perhe ottaa Annan vastaan. Ja jotenkinhan Annan on nyt pärjättävä, tilanteesta huolimatta. Ja sitten tulee sota.

Rautayöt kertoo ajasta talvisodan jälkeen, joka on vielä hyvin muistissa. Anna on nyt kaksosvauvojen äiti ja sidottu velvollisuuksineen kotiin Lassin kärsiessä yksinäisyydessään sotamuistojaan. Monikaan asia ei ole muuttunut vaikka Lassi on tullutkin kotiin, on kuin Anna eläisi edelleen yksin avioliitossaan. Onneksi apuna on käly Hilda, sillä lasten lisäksi ruokittavana on myös muistinsa pikkuhiljaa menettävä anoppi ja kotityötkin on tehtävä. Lassista ei ole perheen elättäjäksi, eikä kommunistin leima lähde hänen otsastaan helpolla.

Vaikeista ajoista ja sodasta huolimatta Kähkönen kuvaa tarkasti ja osuvasti ihmisten arkea kaiken keskellä. Historia herää henkiin, ja näyttää kuinka vahvoja ennen kaikkea naiset voivat olla, kuinka niitä piileviä voimavaroja löytyy vaikka mikään ei helppoa olekaan. Toisaalta myös sitä puolta, kun mieli on herkkä eikä kaikkea tosiaankaan jaksaisi. Kirjassa on runsaasti elämänmakua, sillä Kähkönen kirjoittaa vahvasti ja kaunistelematta. Eihän siitä tosiaankaan ole pitkä aika kun puutetta ja huolta oli kaikesta.

Ihastuin kovasti murteeseen. Murteet tuovat aina oman lisämausteensa! Itse varsinkin koin, että kirjan henkilöt tulivat lähemmäs kun he avasivat suunsa ja puhe tuli murteena ulos.

Olen kyllä vallan ihastunut sarjaan. Ihmiskohtalot ja ajankuvaus on mielenkiintoista, kaikkea ei tarvitse sanoa ääneen ymmärtääkseen. Nyt jäänkin seuraamaan kuinka tarina kehittyy, kuinka Annan elämä jälleen tulee muuttumaan uuden aikakauden kynnyksellä.

Danielle Steel: Etelän valot

Danielle Steel: Etelän valot

WSOY 2013

BON- pokkarit 2015

Suomennos Ulla Selkälä

Englanninkielinen alkuteos Southern Lights, 2009

Kahden melkoisen raskaan kirjan jälkeen huomasin kaipaavani jotakin aivan muuta. Pitkästä aikaa halusin lukea jotain kepeämpää, mutta mitään täysin hömppääkään en kaivannut. Piipahdin kirjakaupan pokkarihyllyllä ja silmiini osui Danielle Steelin Etelän valot, jossa ensin kiehtoi kansi, ja sitten kun takakansi lupaili muutakin kuin sinkkunaisen epätoivoista miehenetsintää, päätin kokeilla.

Kipeän avioeron jälkeen lakia lukemaan lähtenyt Alexa Hamilton työskentelee syyttäjänä New Yorkissa, ja on omistautunut täysin 17- vuotiaalle tyttärellensä Savannahille sekä työlleen. Alexan elämään eivät miehet mahdu, vaikka kovasti läheiset yrittävät Alexaa houkutella treffeille. Kun on kerran saanut kunnolla näpeilleen, ei tee mieli kokeilla uudestaan.

Alexa saa työhistoriansa kovimman, rumimman ja kiperimmän tapauksen, jossa nuoria tyttöjä on raiskattu ja murhattu ympäri Yhdysvaltoja. Yhteistä kaikilla tytöillä on nuoruus, kauneus ja vaaleatukkainen naapurintyttömäisyys. Juuri siis ne piirteet, jotka Alexan tyttärestä Savannahista löytyy. Tapauksen aikana Hamiltonien kotiin lähetetään uhkaavia viestejä Savannahille, eikä Alexalla ole muita vaihtoehtoja kuin lähettää tyttärensä turvaan tapauksen ajaksi.

Savannah muuttaa isänsä luokse Charlestoniin, Yhdysvaltojen eteläosaan, jossa Alexa ei ole käynyt sitten kauhean avioeronsa jälkeen. Savannahin muutto herättääkin Alexassa kipeitä muistoja, eikä Savannahillakaan ole aluksi helppoa uudessa paikassa, varsinkaan isänsä hirveän vaimon kanssa.

Etelän valot on mukavaa viihdettä oikeussalidraamoineen ja ihmissuhdekiemuroineen, vaikka kieltämättä jotkut asiat tuntuivat hirvittävän naiiveilta ja helpoilta. Esimerkiksi Savannah oli kuvattu vain pelkästään täydellisenä tyttönä: hyviä numeroita, upea ulkonäkö ja uudessa paikassa koulun jalkapallojoukkueen kapteenin treffailu onnistui heti. Hamiltonin perheen naisten välit olivat pelkästään lämpimät ja rakastavat, eikä mitään säröjä ilmene. Ainoan ilkeän ja pahiksen roolin saa Savannahin äitipuoli, jonka ilkeys tuntuu paikoitellen jo hieman liialliselta ollakseen totta edes oikeassa elämässä. Hieman enemmän olisin kaivannut jännitystä juoneen, kun kuitenkin taustalla on samalla raaka murhatutkimus.

En ole vielä koskaan aikaisemmin lukenut Steelin kirjoja pitäen niitä vähän turhan hömppänä, mutta voisin kuvitella jatkossa lukevani kirjailijalta lisää, kun kaipaan jotain kevyempää. Tämän kirjan kohdalla kun ehdoton plussa oli se, ettei tapahtumissa keskitytty etsimään elämän suurta rakkautta, vaan keskiössä oli hieman muut asiat. Mukavaa vaihtelua siis! Onko Steelin kirjat muille entuudestaan tuttuja?