Ben Kalland: Vien sinut kotiin

Ben Kalland: Vien sinut kotiin
Atena 2017
Kansi Anna Makkonen
Arvostelukappale kustantajalta

"En osaa antaa selitystä tapahtuneelle. En voi enää muistaa tai edes kuvitella, mitkä tunteet ohjasivat meitä. Joskus vain teemme valintoja, jotka lukitsevat kohtalomme ikuisiksi ajoiksi. Voimme myöhemmin tutkia näitä päätöksiä joka puolelta kuin meripihkaan juuttunutta kärpästä, mutta emme voi koskaan perua niitä."

Markus kasvaa kolmen siskonsa kanssa uskonnollisessa perheessä jossa likapyykki pestään aina kotona perheen kesken, ja jossa yhteisön säännöt ovat selkeät ja ankarat. Vain sääntöjä noudattamalla pääsee ikuiseen paratiisiin, kaikki muut joutuvat ikuiseen kadotukseen. Joukosta erotetut pyyhitään pois, heitä ei ole koskaan ollut olemassakaan. Kun yksi sisaruksista karkotetaan yhteisöstä, äiti ei jaksa nousta ylös sängystään ja viattoman mutta luonteeltaan pippurisen Ellen -siskon viulu vaimenee, onkin varsin osuvaa, että kirjan sivuilta löytää lauseen Anna Kareninasta; "kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, mutta jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan". Perhe hajoaa ja Markus lähtee Yhdysvaltoihin kymmeniksi vuosiksi, mutta tulee tulee ymmärtämään, ettei totuutta voi koskaan paeta täysin.

Sain juuri päätökseen yhden syksyn uutuuskirjoista, enkä voi muuta kuin todeta että kirjasyksyni on alkanut mitä vaikuttavimmalla tavalla. Kävi niin että kun aloitin, en voinut lopettaa, vaan tarina vangitsi minut otteeseensa kuin taikaviulu soittaen välillä vimmaisesti ja välillä rauhallisemmin. Kalland on luonut vahvan, vaikuttavan ja herkän romaanin joka soi siskon viulun lailla.

Vien sinut kotiin on tarina perhesuhteista, elämästä uskonnollisessa lahkossa, perheen sisäisestä rakkaudesta, sivullisuudesta sekä vallasta, viulun soidessa taustalla. Kalland ei sorru kritisoimaan, mutta tuo esiin uskonlahkon henkisesti julmia käytäntöjä. Valta, vastuu ja etuoikeudet veljille, sisarille vain se minkä voivat antaa myös lapsille tehtäväksi. Naisen heikko asema yhteisössä nousee kirjassa esiin myös useasti, sillä naisen paikka on aina ensisijaisesti kotona perheensä kanssa jota johtaa mies. Naisen kuuluu olla lojaali ja siveä, miehillä säännöt eivät suinkaan ole näin tiukat. Kalland on itse syntynyt Jehovan todistajien -perheeseen mutta eronnut liikkeestä nuorena, joten aiheesta on hänellä omakohtaista kokemusta. Omalle ajattelulle liikkeessä ei ole tilaa.

Vien sinut kotiin on Kallandin esikoisteos, ja erittäin vahva sellainen. Kalland onkin kirjoittanut juuri sellaisen romaanin joista pidän: jo sen ensimmäisestä lauseesta alkaen olen kiinni tarinassa joka ei missään vaiheessa notkahda tai kompastu omiin nokkeluuksiinsa, ja joka ottaa kantaa alleviivamatta tai syyttämättä ketään vaikka puhutaan isoista aiheista. Kalland ei myöskään tarjoile tapahtumia auliisti valmiina heti, vaan raottaa tapahtumia auki vähitellen. Ja teksti soljuu niin vaivattomasti!

Paikoitellen kirja on raadollinen - juuri niskakarvoja nostattavan uskonjärjestön sääntöjen vuoksi - mutta tummista sävyistään huolimatta pidin sitä herkkänä ja kauniisti kerrottuna. Aina kun kirjoitetaan uskonnosta, ollaan vaarassa kirjoittaa siitä mässäilevästi, mutta vaikka Kalland antaakin tapahtumille välillä dramaattisen loppusilauksen, se antaa tekstille vain lisää vaikuttavuutta.


Helmet-lukuhaaste: 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta

Tuula-Liina Varis: Huvila

Tuula-Liina Varis: Huvila
WSOY 2016
Kansi Martti Ruokonen
Arvostelukappale kustantajalta

"Hänen takiaan tässä touhuttiin ja höösättiin. Hänen takiaan, viimeisen kerran. Hän katsoo ympärilleen, kotia, jossa on elänyt syntymästään saakka. Kohta hän on täältä poissa. Kohta hän on täällä vain käymässä, vieraana. Kohta se talo, jossa hän nyt on vain vieraana, on hänen kotinsa. Kohta hän on vain käypäläinen Turussa. Kohta hän asuu Korpivillassa hiljaisuuden keskellä, eikä kuule niitä kaupungin ääniä, joita on koko elämänsä kuunnellut. Tahdonko minä sitä? Sitäkö minä tahdon? Kyyneleet nousevat silmiin. Silti hymyilyttää."

Turussa asuva nuori Raakel on perheen ainoa lapsi, ja tottunut hyvään elämään. Raakel tykkää opiskelusta, ja haaveilee suurista asioista, itsenäisestä elämästä ja kunnioittaa edelläkävijänaisia kuten Alma Söderhjelmiä. Raakel haluaisi päättää elämästään ja asioistaan itse kuten Söderhjelm. Tapahtuu kuitenkin niin, kuten tuohon aikaan yleensä: Raakel menee naimisiin.

Vuonna 1929 Raakel tapaa serkkunsa Juhanin kautta erikoislaatuisen taiteilijan, Akselin, jonka kanssa lopulta menee naimisiin. Akselilla on keskellä korpea nimensä mukaisesti suuri ja mahtava Korpivilla, jonne vastavihityt asettuvat asumaan. Raakelin elämä muuttuu kertaheitolla, kun kaupungin syke jää taakse ja Raakel alkaa odottaa parin yhteistä lasta. Kun tytär syntyy, taloon palkataan piika, josta lopulta tulee koko korttitalon kantava voima kun isäntä lähtee rakentamaan yksinään uutta Eurooppaa. Kolmikko jää asumaan omaan eristyneisyyteensä, ja vaikka yhteydet ulkomaailmaan ovat vähäiset, vaikuttavat maailman myrskyt silti heidän elämäänsä väistämättömästi.

"Maailma tapahtui meidän elämämme ulkopuolella. Se kannettiin meille sanomalehdissä, kailotettiin radiosta, pysyttiin ajan tasalla vaikka ei halutukaan. "

Huvila ei aluksi vienyt mukanaan. Myönnän, että olin alussa hivenen ärsyyntynyt Raakelista, joka (toki ajankuvaansa peilaten) vaikutti liian naiivilta että olisin hänestä jaksanut kiinnostua. Alun suurista haaveista on sanomattakin selvää, että Raakelilla ei ole riittävää rohkeuttaa toteuttaa haluamaansa elämää. Hän rakastuu. Kun Raakel muuttaa Korpivillaan, hänen elämänsä alkaa kiinnostaamaan enemmän. Naiivius ei ole kokonaan poissa, mutta rosoa alkaa näkyä. Siltikään en voi sanoa tykänneeni Raakelista.

Kun mies jättää Raakelin ja heidän yhteisen tyttärensä selvitymään keskenään huvilalle, Raakelin elämältä katoaa pohja, eikä siihen auta edes tytär. Raakel velloo surussaan ja saa lukijan ärtymään naiseen entisestään. Tämän tarinan kiinnostavin hahmo ei missään nimessä ole Raakel, vaan piikana toimiva Selma sekä tytär Leea. Leeasta saa lopussa pilkahduksen siitä voimasta jota toivoi Raakelistakin löytyvän. Mutta olisiko Raakel jaksanut  kiinnostaa ja kasvaa ihmisenä enemmän jos tarina olisi kerrottu vain pelkästään hänen näkökulmastaan? Nyt kun tarina kerrottiin kolmen ihmisen näkökulmasta, toistoa esiintyi ja lopulta Raakelista kuoriutui vain ihmisraunio.

Huvila jätti siis lopulta aika ristiriitaisen lukukokemuksen jälkeensä, ja olenkin pyöritellyt ajatuksia kirjasta jo pidempään. Koin lukukokemuksen paikoitellen suorastaan masentavaksi, kun elämä vaikutti niin alakuloiselta, eristäytyneeltä ja vain onnettomalta. Elämä ei lopulta ollut sitä mitä sen piti, sota meni ja muutti lopullisesti sen kaiken mitä mahdollisesti oli olemassa. Sota vaikutti kaikkeen ja jokaiseen, ja ymmärrän Variksen kirjoittavan ajankuvaa (ihastelin varsinkin traditsuunien ja baalien käyttöä!), mutta minulle tämä ei lopulta tarjonnut mitään suurempaa lukukokemusta.

Lisa Genova: Edelleen Alice

Lisa Genova: Edelleen Alice

WSOY 2010
BON -pokkarit

Suomennos Leena Tammi

Englanninkielinen alkuteos Still Alice, 2007

Löytö kirjaston kirjanvaihtopisteestä

"Hän, Alice Howland, istui kylmässä, kovassa tuolissa tyhjän tuolin vieressä neurologin vastaanotolla muistihäiriöyksikössä Massachusettsin keskussairaalan kahdeksannessa kerroksessa. Ja hänellä oli juuri todettu alzheimerintauti."

Kun Alicella alkaa katoamaan tavaroita ja sanat unohtumaan kesken lauseen, on unohdukset helppo laittaa vaihdevuosien ja stressin piikkiin. Kaikillahan on hajamielisyyttä, ja Alicen elämä on vauhdikasta. Mutta jossain välissä Alicekin ymmärtää, että unohdukset eivät ole enää normaalin rajoissa, ja varaa ajan lääkärille. Pian hän saa diagnoosin, jolle ei ole mitään tehtävissä: varhaisessa vaiheessa puhjennut alzheimerin tauti. Alice on vasta viisikymmentä, ja tauti etenee nopeasti. Tauti muuttaa paitsi Alicen elämän myös perheen elämän täysin.

Edelleen Alice on mielenkiintoinen näkökulma muistisairaan sisäisestä elämästä ja kamppailusta tautia vastaan. Tauti etenee nopeasti ja vie lukijaa syvemmälle Alicen epätoivoon ja muistamattomuuteen, eikä se tunnu mukavalta. Mutta eihän alzheimer olekaan mukava asia, se vie ihmisen kokonaan ja unohtamaan missä koti on, ketä nämä ihmiset ovat joita hänen lapsiksi sanotaan, ja kuinka on mahdollista eksyä omassa kodissaan matkalla vessaan. Mitään ei ole tehtävissä, taudin geeni on Alicessa ja upean tieteellisen uran tehnyt Alice menettää elämänsä hallinnan. Kaikki saavutukset tuntuvat menettävän merkityksensä taudin edetessä, ja yksitellen ihmiset yliopsito- ja tiedemaailmassa hänet hylkäävät. On liiaan pelottaavaa kohdata sairaus, joka voi iskeä omallekin kohdalle.

Alicen mies John jää inhottavan etäiseksi hahmoksi, vaikka nyt jos koskaan Alice häntä tarvitsisi. Aviomies ei suostu hyväksymään elämän uutta suuntaa eikä Alicea joka ei muista mitään. Hän pakenee tilannetta työnsä pariin. Pariskunnan lapset ovat enemmään huolissaan äidistään, ja ottavat hänestä vastuuta. Tilanne on varmasti hyvin todellinen monissa parisuhteissa, että sairautta on vaikeaa hyväksyä ja se mielellään kielletään, mutta silti John olisi voinut olla tukena enemmänkin.

”Ei, John, se vie hengen minulta, ei sinulta. Minä menen huonommaksi, olet sinä kotona sitä katsomassa tai piileksit labrassasi. Sinä menetät minut. Minä menetän minut. Mutta jos sinä et pidä ensi vuotta vapaata minun kanssani, niin sitten me menetimme sinut ensiksi. Minulla on alzheimer. Mikä vitun veruke sinulla on?”

Edelleen Alice on jouhevasti etenevä ja mielenkiintoinen tarina siitä, miten koskaan ei voi olla varma siitä mitä elämässä tapahtuu. Kirjasta käy raadollisen toteavasti ilmi millaista alzheimerin taudin kanssa on elää. Se jättää myös lopun avoimeksi, vaikka selvää on ettei Alice enää ymmärrä. Tavallaan loppu on kuitenkin hyvällä tavalla kaunis, eikä sitä päätetä Alicen totaalisiin viimeisiin hetkiin, mutta se että Alice elää täysin tietämättömänä perheensä keskellä, jättää lukijalle hieman epävarman ja keskeneräisen oloisen tunteen tarinasta. Näinkö asiat nyt ovat, näinkö kaikki nyt päättyy? Ehkä sen on hyvä päättyä juuri näin.

Chigozie Obioma: Kalamiehet

Chigozie Obioma: Kalamiehet
Atena 2016
Suomennos Heli Naski
Kansi John Gray
Englanninkielinen alkuteos The Fishermen

Arvostelukappale kustantajalta

"Me olemme kalamiehiä!" huusimme kuorossa minkä keuhkoista lähti, jokainen meistä hämmästyneenä siitä, kuinka nopeasti - ja miltei pinnistelemättä - olimme tempautuneet mukaan tähän kiihkoon.

Neljä veljestä karkaa perheensä tietämättä läheiselle joelle kalastamaan kiellosta huolimatta. Joella on huono maine, ja siellä asuu kylähullu jonka ennustuksia pelätään. Ja niin käy, että veljekset törmäävät tuohon pelättyyn ennustajaan, joka ennustaa että yksi veljistä tappaa toisen. Tämä ennustus käynnistää traagisten tapahtumien ketjun, joka syöstää koko perheen epätoivoon jolta se ei voi välttyä.

Kalamiehet on kuin yksi suuri tarina. Sellainen, jota voi kuvitella kerrottavan kansanperinteenä sukupolvelta toiselle. Kerronta on enemmän tarinamuotoista ja myös opettavaista
sen näyttäen, kuinka pelko voi ottaa ihmisen valtaansa vieden tältä kaiken ympäriltään, kuinka pienet asiat voivat paisua liian suuriin mittoihin, ja toisaalta kuinka tärkeä perhe ympärillä on.

Kalamiehet sijoittuu pieneen nigerialaiseen kylään, ja Obioma maalaakin lukijalle kuvan niin menneen kuin nykyajankin Nigeriasta. Obioma ottaa kantaa Afrikan yhteiskuntapoliittiseen tilanteeseen kuvailemalla Afrikan historiaa ja sen nykyistä hallintoa. Obiomalla on vahva, toisaalta kriittinen mutta myös ylpeä ääni juuristaan. Obiomaa onkin verrattu (ja mikä sai minut alunperin kirjasta kiinnostumaankin) Chimamanda Ngozi Adichieen. Minusta vertaus on hieman haastava, sillä kyllä kirjailijoilla on mielestäni omanlaisensa vahvat tavat kirjoittaa, vaikka Afrikka heitä yhdistääkin.

Tunnustan ja ymmärrän Kalamiesten upeuden, eikä se suotta ole ollut Booker -palkintoehdokkaana, mutta kun kirjan lukemisesta on kulunut jo jokunen tovi, on se päässyt mielessäni haihtumaan jo kovasti. Tarina ei ollut missään vaiheessa erityisen kaunis, vaan se oli raaka ja traaginen joskaan ei lopussa täysin toivoton. Ilmassa koko ajan leijuvat synkät uhkakuvat maalasivat lopulta kirjan tunnelman enemmän ahdistavan puolelle ja jossain välissä tuli miettineeksi voivatko asiat enää huonommaksi mennä. Ja ehkä juuri siksi Kalamiehet ei päässyt nousemaan lukukokemuksessa erityisen korkealle.

Laura Lähteenmäki: Korkea aika

Laura Lähteenmäki: Korkea aika

WSOY 2016

Kansi Anna Makkonen

Kirjastosta lainattu

"Emman ikäisenä Anna tapasi jo Olavin. Hän rakasti miestä niin että hänen jokaista paikkaansa särki ja pisteli. Kun Olavi oli sodassa, Anna tiesi tämän olevan hengissä, koska oli varma, että häneen olisi sattunut, jos Olavi olisi haavoittunut, saati kuollut. Mutta perheen perustamisen jälkeen elämä alkoi väistämättä hajota. Lasten myötä tuli huolia ja murhetta, rakkaus mieheen väheni. Lapset kauhoivat rakkautta kuin soppaa lautasilleen, eikä sitä jäänyt heille enää. Annakin muuttui, hän unohti pitää tärkeänä sitä mikä oli ollut hänelle tärkeintä - hän antoi mennä asioiden Olavin ja hänen edelleen - ja sitten hän joutui luopumaan siitä kaikesta. Yhtäkkiä, käsittämättömän nopeasti oli se päivä, jolloin hän näki Olavin viimeisen kerran."

Anna ja Olavi joutuvat jättämään sodan myötä kotinsa Karjalaan, ja muuttavat evakkoperheenä asumaan Hämeeseen, Pihlajan tilalle. Sinne he rakentavat oman talon Olavin tarkkojen piirustusten mukaan ja ahkeroivat arjessa. Annalle ja Olaville siunaantuu lapsia ja he rakastavat toisiaan, elämäänsä. Anna on kiitollinen Pihlajan Heljä-emännälle heidän uudesta elämästään, ja haluaa auttaaa tätä kaikin mahdollisin tavoin. Varsinkin, kun Heljän mies on pahasti vammautunut sodassa eikä voi auttaa tilan kunnossa pitämisessä.

Jossain vaiheessa asiat alkavat mennä pahasti pieleen, ja hajota käsiin. Ja niin "Yksi asia johti toiseen ja tähän päivään saakka."

Korkea aika on tunnelmaltaan tiivis ja vähäeleinen perheromaani, joka kätkee sisäänsä paljon suurta tunnetta. Se on samaan aikaan myös haikea ja vahva, sillä milloin on elämän paras hetki? Kerronta on kaunista, osuvaa ja puhuttelevaa. Eletään menneisyydessä, nykyhetkessä ja lopulta hieman tulevassakin, kun kirjan loppu antaa tilaa monille tulkinnoille ja tulevaisuuden kuville. Itselleni kirjan parasta antia oli jälleen menneisyys, kuinka entisajan maailmaan uppoaa niin paljon herkemmin kuin nykyhetkeen!

Mitä vanhemmaksi tulen, sen enemmän ihastun suuriin perhetarinoihin, siihen kuinka elämä jatkuu ihmisten virheistä, sanomisista ja sanomatta jättämisistä huolimatta. Suku jatkuu ja tarina jatkuu muuttaen muotoaan. Elämä ei pysähdy. Näihin tarinoihin, kuten tähänkin, mahtuu paljon elettyä elämää, ja lauseiden taakse kätkeytyy paljon. Korkea aika ihastutti ja sen maailmaan uppoutui herkästi. Lähteenmäki on punonut ihmisten kohtaloista yhden suuren kudelman, jossa jokainen tapahtuma, lause ja katse on täynnä merkitystä. Todella vahva ja puhutteleva lukukokemus.

Joyce Maynard: Vuori talon takana

Joyce Maynard: Vuori talon takana
HarperCollins Nordic 2016
Suomennos Eeva Parviainen
Kansi Shutterstock
Englanninkielinen alkuteos After Her

Kirjastosta lainattu

"Joku olisi voinut luulla, että osa kokemuksistamme olisi saanut meidät lopettamaan tutkimusmatkamme, mutta siinä kävi päinvastoin. Vuori avasi meille avaran maailman, jollaisen emme olisi koskaan voinut kuvitella olevan olemassa pikkuisen talomme seinien sisältä tai pihasta käsin, ja se, että tuo maailma piti sisällään kuolleita eläimiä, alastomia ihmisiä ja petoja, vain yllytti meitä tutkimaan sitä lisää."

Marinin piirikunta Kaliforniassa kesällä vuonna 1979. Rachelin ja tämän pikkusiskon Pattyn kotitalon läheltä olevalta vuorelta löytyy murhattuna useita nuoria tyttöjä. Tapaus järkyttää koko osavaltiota rajusti, varsinkin lähialueen ihmisiä ja heitä, kenen tyttäret on surmattu raa'asti. Murhatutkimuksia johtaa Rachelin ja Pattyn komea rikosetsiväisä Anthony Torricelli. Tyttöjen suhde isään on suorastaan palvova: isä on paitsi piirikunnan etevin rikosetsivä myös komein ja ehdottomasti hauskin isä päällä maan, vaikka hän tunnetusti onkin uskoton eikä asu kotona tyttäriensä luona.

Rachel ja Patty tukeutuvat toisiinsa lujasti samalla, kun heidän äitinsä vajoaa yhä syvemmällä oman huoneensa hämyisyyteen ja kirjojen maailmaan kun isä muuttaa pois kotoa. Silti, vaikka isästä piirtyy todellisen naistennaurattajan perikuva, jaksavat tytöt sokeasti uskoa ja luottaa isän kaikkivoipaisuuteen.

Murhatutkimukset saavat yhä suuremman roolin isän elämässä, ja sitä mukaa kun tutkimukset polkevat paikoillaan, riutuu rikosetsivä vain haaleaksi entiseksi itsekseen. Murhatutkimukset kiinnostavat Rachelia koko hereilläolon ajan, joskus ne pitävät hänet hereillä yölläkin, ja siksi hän päättääkin ottaa asian omiin käsiinsä, millä lopulta on melkoisen kohtalokkaat seuraukset.

Vuori talon takana  perustuu löyhästi tositapahtumiin. Vuonna 1979 Marinin piirikunnassa todella riehui sarjamurhaaja, joka tunnettiin nimellä Trailside Killer. Kirjan tapahtumat muuten ovat kuitenkin fiktiota, kuten kirjailija jälkisanoissaan kertoo.

Kirjan luki nopeasti sillä se eteni mukavalla temmolla, eikä mikään kohtaus jäänyt erityisesti mieleen sykähdyttävänä. Mieleeni nousi monesti kirjaa lukiessa, että sen voisi hyvin jättää keskenkin, eikä maailma kaatuisi siitä mihinkään. Kuitenkin, kun lukutempo oli hyvässä vauhdissa, päätin jatkaa kirjan loppuun saakka.

Kirjassa on välillä todella hyvin kuvattu siskosten välisiä suhteita ja niitä tunteita joita kasvava teinityttö päänsä sisällä kokee. Silti jokin jää ontoksi ja häiritsemään. Tyttöjen äiti on koko ajan vain taustalla häilyvä hahmo: hän ei puutu tyttöjen elämään mitenkään eikä kasvata heitä saatika ruoki. Hän on vain omassa huoneessaan lukemassa kirjoja ja vajoamassa yhä syvemmällä masennukseensa. Ja välillä isä piipahtaa heidän elämässään, supersankarina jota kaikki naiset ihailevat.

Kirjan loppupuoli onkin sitten jo melkoisen huonoa luettavaa, kolmekymmentä vuotta myöhemmin Rachel palaa aikuisena naisena kotiseudulleen päättäen vakaasti palauttaa isänsä maineen, ja tapahtumat ovat hyvin ennalta-arvattavia ja nopeasti kerrottuja. Tuntuu kuin kirjaan olisi ympätty vähän kaikkea, ja siksi tuntuikin lopussa siltä että nyt voisi jo riittää.

Vuori talon takana on samalla murhamysteeri, perhetarina, nuoren tytön kasvukertomus ja kertomus sisarten välisistä suhteista. Eli aika paljon kaikkea, minkä seurauksena kirja jätti minuun hyvin onton olon, vaikka kirja on tositapahtumiin perustuva.

Sadie Jones: Kotiinpaluu

Sadie Jones: Kotiinpaluu
Otava 2016
Suomennos Marianna Kurtto
Kansi Haywood Magee / Gettyimages
Englanninkielinen alkuteos The Outcast, 2008

Kirjastosta lainattu

"Isä oli jännittävä, ja ihailun kohde, mutta myös vieras joka muutti kodin tasapainoa. Gilbertin univormua ei ollut poltettu, vaan se roikkui vaatekaapissa vierashuoneessa, jossa hän pukeutui. Lewis olisi halunnut että Gilbert käyttäisi edelleen univormua ja olisi etäinen ja sankarillinen sen sijaan että oli todellinen ja vaikutti Lewisin päivittäiseen elämään kuten nyt vaikutti. Puvussaan ja tweed-takissaan Gilbert näytti isämäiseltä ja helposti lähestyttävältä, mutta vaikutelma oli petollinen, sillä hän oli muukalainen, ja olisi ollut helpompaa jso hän ei olisi näyttänyt joltakulta niin tutulta, kun hän ei kuitenkaan ollut."


Lewis Aldridge on vasta pieni poika kun hän näkee äitinsä kuolevan tapaturmaisesti. Tapahtumapaikalta kannetaan kotiin poika joka ei pysty kertomaan mitä tapahtui, ja viileä suhde isään viilenee entisestään. Isä suree, ja jättää samalla pienen pojankin suremaan yksin.

Vuosia myöhemmin 19-vuotias Lewis palaa kotiin vapauduttuaan juuri vankilasta. Kaikesta huolimatta Lewis suuntaa lapsuudenkotiinsa vaikka ahdistaakin. Kotiinpaluun myötä menneisyys palaa elämään ja kulissit alkavat murentua niin perhesuhteissa kuin pikkukaupungin tekopyhyydessäkin.

Alan varmasti pian toistamaan itseäni, mutta olen onnistunut alkuvuodesta lukemaan useita upeita teoksia, ja Sadie Jonesin Kotiinpaluu on ehdottomasti yksi niistä. Jones kiertää lukijan pikkusormensa ympärille täysin, ja vangitsee lukemaan kasvavan pojan kipeän tarinan. Lewisin menetys ja kasvutarina karussa ympäristössä koskettaa aivan mielettömästi, ja vaikka kirja on upea on se myös ehdottoman surullinen, synkkä ja ahdistavakin.

Kun Lewisin Elizabeth äiti kuolee, ottaa Gilbert-isä nopeasti uuden nuoren vaimon Alicen, joka on niin epävarma itsestään että ei pysty auttamaan Lewisia. Lewis jää täysin yksin, ulkopuolelle. Lukijana tuli tunne, että haluaisi ottaa tuon pienen pojan kainaloon ja lohduttaa. Kantaa poika pois keskeltä pinnallisuutta ja yksinäisyyttä. Antaa halaus, jota hän niin kovasti kaipaa.

Kirja vaikutti minuun syvästi, ja se todella heitti keskelle tunnemyrskyä. Välillä tuli mietittyä, onko maailmassa enää toivoa, mutta onneksi kirjan lopussa voidaan nähdä pieni valon pilkahduskin! Ihon alle menevä tarina olisi tuntunut suorastaan epätoivoiselta ja pahalta, jos Jones ei olisi loppuun antanut toivon hippusta.

Kotiinpaluu on Jonesin esikoisteos vuodelta 2008, mutta se suomennetaan vasta nyt. Tätä ennen Jonesilta on suomennettu vain yksi teos Ehkä rakkaus oli totta, ja se totta vie pongahtaa nyt lukulistalleni. Kotiinpaluun taitava kerronta ja mieleenpainuva tarina vakuuttivat minut siitä, että Jonesiin kannattaa tutustua jatkossakin.

Kotiinpaluu on yksi niistä kirjoista, jotka jälleen muistuttavat minua siitä miksi luen. Yksi vuoden parhaimmista lukemistani kirjoista.

Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon

Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon

Tammi 2016
Suomennos Kaijamari Sivill

Kansi Eevaliina Rusanen
Englanninkielinen alkuteos God Help the Child, 2015
Arvostelukappale kustantajalta

"En minä huono äiti ollut, en tosiaankaan, mutta voi olla että satutin ainoaa lastani siksi että minun piti suojella sitä. Oli pakko. Ihan vain ihonvärien eriarvoisuuden takia. Alkuun en osannut nähdä kaiken sen mustan ohi, että kuka siellä takana oli, en osannut vain rakastaa tyttöä. Mutta rakastan minä. Ihan totta rakastan. Minusta tuntuu että tyttö nykyään ymmärtää. Luulisin."

Kun Lula Ann syntyy, pelästyy Sweetness-äiti tyttärensä ihonväriä joka on musta kuin yö. Häntä nolottaa, eikä Lula Annin isäkään pysty hyväksymään tyttärensä ihonväriä. Vaaleammalle äidille ihonväri on niin suuri katastrofi, että se synnyttää hänen ja lapsensa välille suuren kuilun. Niin suuren, että se kuilu yltää pitkälle aikuisikään, eikä palaudu koskaan kunnolla ennalleen.

Kun Lula Ann kasvaa, vaihtaa hän nimensä. Lula Anna on nykyään Bride, ja hän on kääntänyt ihonvärinsä voitokseen. Näyttävä nainen on kaunis ja menestyvä, mutta sisältä pahasti rikki. Lapsuuden kokemukset eivät jätä häntä rauhaan.

Kun suhde salaperäisen Bookerin kanssa päättyy, on Briden pakko kohdata elämänsä silmästä silmään. Lapsuuden ahdistavat kokemukset ovat jättäneet jälkensä myös Bookeriin, joten kuinka näiden kahden särkyneen ihmisen elämät voivat vielä korjaantua?

Luoja lasta auttakoon on ensimmäinen Morrisonilta lukemani teos, ja voi hyvänen aika millainen kirja onkaan kyseessä. Koin lukiessa sellaisen tunneskaalan, että se vaikuttaa minuun vieläkin. Kirjassa on alle kaksisataa sivua, mutta teksti on niin painavaa, terävää ja karua että meinaa henki salpaantua.

Äidin ja tyttären suhde surettaa. Briden äidin tunteet pientä lastansa kohtaan ovat niin kauheat, että pahaa tekee. Vasta vauva, ja oma äiti inhoaa. Sweetnessiä ei pysty ymmärtämään, vaikka hän hokee ajatelleensa aina tyttärensä parasta. Jos äiti inhoaa koskea lastansa, ei siinä ajatella lapsen parasta eikä saada lukijalta sympatiaa.

Luoja lasta auttakoon on selkeä kannanotto onnellisen lapsuuden puolesta. Jokaisella lapsella tulisi olla oikeus hyvään ja ennen kaikkea turvalliseen lapsuuteen, mutta näin ei valitettavasti kaikkialla tapahdu. Morrison kirjoittaa suorasti sellaisia kauheuksia joilta lapsia tulisi nimenomaan suojella, vaikka ne romaanissa oikeasti joku lapsi todella joutuu kokemaan.

Kirja ei missään nimessä ole kaunista luettavaa. Se on surullista, ahdistavaa mutta silti niin tarpeellista: eihän näiltä asioilta saisi koskaan sulkea silmiänsä. Joillekin kirjassa esiintyvä lapsuus voi olla totta, ja se jos mikä surettaa ja pistää vihaksi. Luoja lasta auttakoon on siis vaikuttava kirja. Se vie suoraan tunteisiin ja ravistelee voimakkaasti. Se ei jätä rauhaan ja vaikuttaa mielessä vielä pitkään.

E. Lockhart : We Were Liars

E. Lockhart: We Were Liars

Delacorte Press 2014

Englanninkielinen kirjallisuus

A beautiful and distinguished family.

A private island.

A brilliant, damaged girl; a passionate, political boy.

A group of four friends - the Liars - whose friendship turns destructive.

A revolution. An accident. A secret.

Lies upon lies.

True love.

The truth.

Jatkan itseni ja lukijoideni yllätyksenä tuomalla jälleen blogiini genren, jota ei täällä olla ennen nähty: englanninkielinen kirjallisuus. Olen jo joitakin aikoja seurannut ulkomaisia instagram kirjatilejä (mielettömän kauniita kirjakuvia!), joista saa helposti selville mistä kirjoista maailmalla nyt kohkataan. We Were Liars on niistä yksi. Hankin käsiini kirjan, koska sen suosio ja salaperäisyys kiehtoi, luettuani ymmärrän miksi. Kirjasta ei nimittäin voi kertoa ihan kauheasti paljastamatta siitä liikaa, joten kirja on luettava itse jotta tietää mistä on kyse. Kirjan takakannessakin kehotetaan: "if anyone asks you how it ends, just LIE."

En oikeastaan lue kirjoja muuta kuin suomeksi. Siksi olen hieman yllättynyt, että olen nyt innostunut lukemaan kirjoja muulla kuin omalla äidinkielelläni. Yksi syy on se, että haluan parantaa englanninkielen taitojani, mutta myös tavallaan se ajanhermolla pysyminen kiinnostaa. Ulkomaisia kirjoja ei kauhean nopealla tahdilla käännetä suomeksi, joten jos joku kirja nyt kiinnostaa, se pitää lukea alkuperäiskielellä. Tämäkin kirja on ilmestynyt jo vuonna 2014.

Mutta nyt itse kirjaan.

Alussa en tiennyt yhtään mihin tartun, sillä sen verran salamyhkäinen ilmapiiri kirjan ympärillä on ollut. Alussa luinkin hieman hitaammin, mutta koukutuin kirjaan sen verran nopeasti että ahmin sen parissa päivässä aina kun vain oli mahdollisuus lukea. Kirjan kieli oli paikoitellen hyvin runollista, mutta kuitenkin helppolukuista, ja päälle kahteensataan sivuun oli mahdutettu yllättävän paljon. Ja tämän sanon vain hyvällä, aina ei nimittäin tarvita paksuja romaaneja ollakseen hyvä kirja. 

Se, mitä ehkä kuvittelin kirjasta sen aloittaessani, keikahti nopeasti päälaelleen. Kaunis amerikkalainen ja menestynyt perhe, teinien välinen rakkaus, kesät yksityisellä saarella ja elämän tietty huolettomuus on kirjassa mukana, mutta niin on paljon muutakin. Heti alusta alkaen on selvää, että jotain kauheaa on tapahtunut ja kysymysmerkit leijailevat ilmassa. Mitä sinä yhtenä tiettynä kesäiltana oikein tapahtui, miksi kukaan ei kerro totuutta?

Kertoja on melkoisen epäluotettava, ja se saa lukijan keikkumaan juonen kannalta ääriasennoissa. Sitä miettii, että näin tämä nyt etenee, mutta mikään ei olekaan sitä miltä näyttää. Kertoja on yhtä pihalla kuin lukijakin etsiessään totuutta.

En osannut ollenkaan päätellä miten juoni kehittyy, millainen loppuratkaisu kirjassa on. Sellainen kuitenkin, että herkistyin. Traaginen ja surullinen, kun totuus lopulta selviää. Vaikka kirja ilmeisesti luokitellaan enemmän nuorten kirjaksi, on tämä kuitenkin hyvin erilainen ja älykäs sellainen. Kuten niin monesti aiemminkin, vaikka ulkokuori olisikin kunnossa, kulisseissa saattaa kuohua ja pahasti. Kirja näyttää myös ison rahan ja menestyksen toisen puolen, ja kuinka kierot perheenjäseneiden suhteet voivat olla. 

Minustä tämä oli todella hyvä, ja se on pyörinyt mielessäni viime päivät. Tämä on kirja, jonka voi lukea helposti uudestaan. Tämänkaltaisia kirjoja haluan lukea lisää!

Kirjaa on luettu myös suomalaisissa kirjablogeissa:
Reta Anna Maria
Nina Mari
Kirjaneidon tornihuone
Laura / Lukuisa

"Welcome to the beautiful Sinclair family.

No one is a criminal.

No one is an addict.

No one is a failure.

The Sinclairs are athletic, tall, and handsome. We are oldmoney Democrats. Our smiles are wide, our chins square, and our tennis serves aggressive."

Mamen Sánchez: On ilo juoda teetä kanssasi

Mamen Sánchez: On ilo juoda teetä kanssasi

Bazar 2015

Suomennos Satu Ekman

Kansi Eevaliina Rusanen

Espanjankielinen alkuteos La felicidad es un té contigo

Arvostelukappale kustantajalta

Englantilaisen mahtisuvun nuorin poika Atticus Craftsman on saanut isältään Marlow Craftsmanilta tehtävän. Suvun omistuksessa olevalla kustantamolla on Madridissa oma Librarte -kirjallisuuslehtensä, joka on tarkoitus lakkauttaa. Atticusin on määrä pakata laukkunsa, Earl Greynsä ja matkustaa lehden toimitukseen. Kyseessä on vastuullinen tehtävä, mutta Atticus uskoo selviävänsä. Eihän se voisi olla kovin vaikeaa, eihän?

Lehteä toimittavat viisi naista: Berta, Soleá, María, Asunción ja Gabriela, jotka eivät kuitenkaan hevillä suostu lehden lakkauttamiseen. Onhan työpaikasta muodostunut heille jo toinen koti. Nämä persoonalliset naiset päättävät yksissä tuumin punoa juonen jolla pelastaa työpaikkansa. Atticus siis astuu Libraraten toimitukseen, eikä tiedä laisinkaan mitä hänen päänsä menoksi on suunniteltu.

On ilo juoda teetä kanssasi on hauska, älytön ja hieman sekopäinenkin kirja joka viihdytti. Sánchez vie juonta jouhevasti eteenpäin, eikä mihinkään kohtaukseen turhaan keskitytä liiaksi. Monet tapahtumat kerrotaan parissa lauseessa, ja taas ollaan seuraavassa kohtauksessa. Tämä toimi. Mukana on melkoisen värikäs määrä useita henkilöitä, joten turha pulina onkin hyvä jättää pois.

Nauroin monessa kohdassa ääneen, sen verran järjetöntä meininkiä kirjassa oli! Ja Sánchez kirjoittaa kohtaukset vielä niin hyvin, toteavasti, että pistää väkisinkin naurattamaan. Espanjalainen kulttuuri ja tavat kun poikkeavat jonkin verran meidän pohjoisen asukkaiden elämästä.

Espanjalaista kirjallisuutta tulee luettua todella vähän (suomennetaanko sitä liian vähän?), vaikka tämäkin oli todella hyvä. Oikea väriläiskä keskellä syksyn pimeyttä. Kirjan kansikin on ihanan värikäs.

Kirjan loppu alkoi olla jo melkoista hulabaloota, että väkisinkin mietti mopon karanneen käsistä totaalisesti. Mutta toisaalta jotenkin se kaikki älyttömyys sopi tähän, onhan se espanjalainen meno ylipäänsäkin vähän vauhdikkaampaa, äänekkäämpää ja värikkäämpää kuin mihin on tottunut. Tällä kirjalla on hyvä nollata, oli se sitten lukujumi tai muu, sen verran mukavaa ja kepeää luettavaa tämä on.

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä

Into Kustannus 2015

Suomennos Taru Salminen

Alkuperäinen teos Omma rul put’akhae

Arvostelukappale kustantajalta

E-Kirja

Pidä huolta äidistä kertoo lyhykäisyydessään siitä, kuinka perheen äiti katoaa Soulin metroasemalla. Park So-nyo, 69-vuotias neljän lapsen äiti katoaa ja perheenjäsenet ryhtyvät etsimään häntä. Vuorotellen kertojat vaihtelevat ja tarina avautuu vähitellen; miksi äiti katosi, mitä ennen sitä oli tapahtunut ja ennen kaikkea miten äidin puuttuminen havahduttaa koko perheen siihen kuinka tärkeä äiti onkaan. Tunsivatko he äitiä itseasiassa ollenkaan?

Kiinnostuin kirjasta sen aiheen ja kirjailijan vuoksi. Kyseessä on ensimmäinen suomennettu eteläkorealainen teos joka on ollut maailmallakin melkoinen bestseller. En äkkiseltään muista lukeneeni yhtäkään kirjaa joka edes sivuaisi Koreaa.

Kirjan lukeminen kuitenkin kesti kauan. Osasyy oli ajanpuute mutta suurimmaksi syyksi taisi loppupeleissä nousta kirjaa kohtaan kokemani vastenmielisyys. Tällä tarkoitan sitä, että en voinut sietää siinä esiintyviä henkilöitä, perheenjäseniä. En voinut käsittää millään aluksi sitä, että mies kadottaa vaimonsa kesken matkan, enkä tarinan edetessä oikein sitäkään, kuinka välinpitämättömästi ja huonosti lapset ja aviomies käyttäytyivät äitiä kohtaan. Ei minun tehnyt mieli sellaista lukea, nousi vähän kiukkukin. Alussa takeltelin myös kirjoitustyylin kanssa, sillä sinä-muotoon kirjoitettu teksti ei meinannut kolahtaa ei sitten niin millään.

Lopulta sain kirjan kuitenkin luettua. Ymmärsin, että niin lapsista kuin aviomiehestäkin tuntui pahalta ja että he kärsivät syyllisyydestä. Oli silti vaikeaa asettua heidän puolelleen ja ymmärtää heitä täysin, kun vasta syyllisyydentunto sai heidän silmänsä aukeamaan. Vasta kun äitiä ei ole, ymmärtää hänen arvonsa.

Ymmärrän kirjan hienouden ja tunnustan sen ansiot, mutta en kokenut sen kuitenkaan olevan ihan minulle suunnattu. Kerrontatyyli vaihteli kirjan edetessä ja se oli omalla tavallaan aika nerokaskin. Näiden vaihtelevien tyylien lomassa lukijalle aukeaa yhden ihmisen elämä vähitellen. Harmi vain että ainakin omaa lukuintoani se hieman hidasti kun jouduin miettimään kenestä tai kenen äänellä välillä puhutaan. Se täytyy kyllä myöntää, etten ole vähään aikaan lukenut kirjaa joka saa minussa aikaan niin monia erilaisia tunteita.

Jos jotain, niin tämän luettua et ajattele äidistäsi enää koskaan samalla tavalla kuin ennen.

"Pidä huolta äidistä, pidäthän." Kuiskaa Hyong-chol rukouksensa Neitsyt Marialle.

Aila Ruoho & Vuokko Ilola: Usko, toivo ja raskaus

Aila Ruoho & Vuokko Ilola: Usko, toivo ja raskaus

Atena 2014

Kansi Sanna-Reeta Meilahti

Mietin aluksi, etten kirjoittaisi kirjasta koskaan blogiin asti. Kaikki kirjat eivät toki muutenkaan päädy julkaistaviksi asti, mutta tämän kohdalla hieman jopa pelkäsin reaktioita. Aikoinaan Pauliina Rauhalan Taivaslaulu sai sellaiset määrät erilaisia kommentteja itse kunkin kommenttiboksiin ja mietin, tekeekö tämäkään kirja poikkeusta. Lestadiolaisuus aiheena kun herättää todella paljon mielipiteitä ja tuntemuksia meissä jokaisessa. Sitten mietin sitäkin näkökulmaa, että ilman lestadiolaisperheiden ja lasten huonoa oloa tätä kirjaa ei olisi tarvinnutkaan kirjoittaa.

"Yksikin lapsikatraansa alle uupuva äiti, joka rukoilee uuden raskauden alkaessa keskenmenoa, on liikaa. Yksikin lapsi, joka saa kuulla syntyneensä vain siksi, ettei äiti saanut ehkäistä, on liikaa. Yksikin kaksi- tai kolmevuotias, joka saa kuulla olevansa liian iso päästäkseen syliin, on liikaa. Yksikin suurperheen pelokas äiti, joka kuolee synnytykseen uskaltautumatta ehkäistä edes lääkärin varoitettua häntä vakavasti synnytyskomplikaatioista, on liikaa. Yksikin uusi vauva perheeseen josta on uupumuksen takia otettu huostaan aiemmat lapset, on liikaa. Yksikin äiti tai isä, joka joutuu valitsemaan kuukausien selibaatin SRK:n ehkäisyopin takia, on liikaa." 

Kirjan ovat kirjoittaneet yrittäjä, teologian maisteri ja kahden aikuisen lapsen äiti Aila Ruoho, jonka omat kokemukset lestadiolaisuudesta tulevat lapsuudesta, isänpuoleiselta suvulta, sekä 11 lapsen entinen lestadiolainen äiti Vuokko Ilola. Näiden naisten lisäksi kirjan teossa mukana on ollut 30 henkilöä, joita he ovat haastatelleet sähköpostin välityksellä. Näiden haastateltujen äänet ovatkin keskeisessä osassa kirjassa. Nämä äänet, jotka eivät liikkeen sisällä pääse kuuluville, saavat äänensä nyt tässä kirjassa.

Usko, toivo ja raskaus on paitsi nimetty todella osuvasti, myös mielenkiintoinen ja asiapohjainen. Se ei tirkistele tai yritä olla skandaalinkäryinen, mutta mikään hyvänmielenkirja se ei todellakaan ole. Elävästä elämästä poimitut esimerkit ovat karua luettavaa. Suurperheiden arjen syövereihin kätkeytyy todella pahoja asioita, kun vanhemmat ovat uupuneita ja masentuneita, isoimmat lapset hoitavat pienempiään ja saattaa perheessä olla väkivaltaakin. Henkistä tai fyysistä. Ison perhekoon myötä tulevat myös taloudelliset kysymykset esille, sillä kaikilla lestadiolaisperheillä ei ole varaa isoihin taloihin ja autoihin kuten joillakin muilla. Tämä saattaa nostaa syöksykierrettä entisestään kun molemmat tai toinen vanhemmista toivoo ettei uutta lasta syntyisi ainakaan ihan heti uudestaan. Jopa keskenmenoa rukoillaan. Vanhemmat ovat lopen uupuneita ja lapset kokevat rakkaudettomuutta ja pelkoa.

Kirjoittajat toivovat ennen kaikkea keskustelua. Kirjassa olevat lainaukset ovat jonkun oikeasta elämästä, ja ne tulee ottaa vakavasti. Uupumukseen on puututtava eikä hymistävä siitä, kuinka jokainen saa kannettavakseen vain sen verran minkä jaksaa. Yhteisö kannustaa ja painostaa perheitä lisääntymään jaksamisen ja mielenterveyden kustannuksella, vaikka selkeitä raamatullisia perusteitä ehkäisemättömyysopille ei löydy. Jokaisella perheellä tulee olla oikeus päättää lapsimäärästään.

On oikeasti todella järkyttävää, kun ehkäisykielto tulee jo äidinmaidosta. Se on niin syvällä ettei sitä osaa edes kyseenalaistaa. Pelko taivaspaikan menetyksestä on niin vahva. Ja valtaapitävät miehet (!) vielä syyllistävät ja painostavat naisia, etteivät vain alkaisi ehkäisemään. Jokainen lapsi on otettava vastaan, muuten siitä joutuu vastuuseen.

"Miehen ruumis ei rasitu raskaudesta. Mies ei kärsi raskausajan vaivoista. Mies ei saa suonikohjuja eikä hänen lihaansa tarvitse leikata ponnistusvaiheessa. Nainen kantaa, kärsii ja hoitaa, mutta vanhoillislestadiolaisessa liikeessä hänellä ei ole juuri mitään valtaa omaan ruumiseensa. Valta on niillä, jotka päättivät ehkäisyopista naisen puolesta."


Minulle kirja oli melkoisen rankkaa luettavaa, vaikkakin mielenkiintoista. Kirja piti otteessaan loppuun asti, ja useita erilaisia näkökulmia esiintyi. Naisten asema ja tasa-arvo on aina ollut lähellä sydäntäni, enkä voinut kuin tuntea surua näistä kohtaloista, missä naisilta puuttuu täysin itsemääräämisoikeus omaan vartaloonsa ja elämäänsä. Miksi naiset eivät sitten käytä järkeään ja ehkäise? Koska asenteet, pelko ja yhteisön painostus ovat juurtuneet niin syvälle. Ja tämä siirtyy sukupolvelta toiselle niin naisille, miehille kuin perheen lapsillekin.

Minusta oli hienoa, että kirja ei käsitellyt ehkäisy kysymystä vain naisen näkökulmasta, sillä on myös paljon miehiä joita asia koskettaa. Monet miehetkin uupuvat suurten odotusten ja lapsikatraan alla, ja toivovat tilanteeseen helpotusta. Ja entäpä lapset? Minusta jokaisen lapsen tulee saada rakkautta vanhemmiltaan, eikä kokea olevansa epätoivottu. Jossakin kohtaa kirjassa mainittiin sellainenkin ajatus (en valitettavasti löytänyt sitaattia enää tähän), että uskovaiset saavat lapsia ja ei-uskovaiset tekevät lapsia. Minusta aika nurinkurinen lausahdus, kun ajattelee että kuitenkaan kaikilla uskovaisilla suurperheellisillä aika ei riitä antamaan kaikille lapsille heidän tarvitsemaansa rakkautta, vaikka lapsi olisi kuinka jumalan lahja vanhemmilleen.

Totta on myös se, että kaikki perheet eivät ole uupuneita. Kaikki perheet eivät ole onnettomia. Kaikki eivät uuvu suuren lapsikatraan alla, ja he ovatkin onnekkaita. Suurperhe on monille hieno ja upea asia. Mutta miten auttaa niitä jotka uupuvat? Yhteisö ei tue näitä väsyneitä perheitä millään tavalla, vaan jokainen on oman onnensa ja uskonsa varassa. Enemmän ollaan vain huolissaan siitä jos lapsia ei tietyssä tahdissa synny. Näin ei todellakaan saisi olla.

Usko, toivo ja raskaus on tosiaankin ajatuksia herättävä ja silmiä avaava kirja.Voi olla että minun ei viimeisilläni raskaana olisi kannattanut kirjaan tarttua (sen verran raskaalta lukeminen välillä tuntui), mutta kyllä tässä on kyseessä tärkeä kirja. Ei tällaiselta asialta saa enää 2000-luvulla sulkea silmiään. Jotain kirjan kiinnostavuudesta muuten kertoo se, että varasin kirjan melko pian sen ilmestyessä kirjastosta ja sain sen käteeni vasta nyt! Toivottavasti kirja päätyy luettavaksi myös sinne minne sen ehdottomasti soisi päätyvän: vanhoillislestadiolaisen liikkeen valtaapitäville.

Kirjan ovat lukeneet lisäkseni ainakin Katja, Anna ja Ilona.

Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani

Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani

Otava 2012

Suomennos Kaijamari Sivill

Kansi Chev Wilkinson / Getty Images

Englanninkielinen alkuteos My sister, my love

"Skyler auta minua

Skyler minä olen täällä ihan yksin

minua pelottaa

minuun sattuu kamalasti Skyler

ethän jätä minua tähän kamalaan paikkaan ethän Skyler?

 Yhdeksän vuotta, kymmenen kuukautta, viisi päivää.

Tämä lapsenääni päässäni."

Nouseva lapsiluistelijatähti Bliss Rampike löydetään murhattuna kotoaan New Jerseystä tammikuussa 29. päivänä 1997 seitsemänvuotispäivänsä kynnyksellä. Tapaus nostattaa valtaisan kohun perheen ympärille ja varsinkin Blissin äiti, joka toimii tyttärensä managerina, ottaa roolistaan traagisesti kuolleen lapsen vanhempana kaiken irti. Mutta kuka murhasi suloisen pienen tytön tämän omaan kotiinsa? Perheenjäseniä epäillään, myös Blissin tuolloin 9-vuotiasta isoveljeä Skyleria. 

Kymmenen vuotta myöhemmin tapaus on edelleen auki, vaikka yksi tasapainoton alueen pedofiili on periaatteessa tunnustanut tekonsa poliisille. Skyler on ajautunut laitos- ja lääkekierteeseen siskonsa kuoleman jälkeen, ja kirjan kertojaäänenä toimiva Skyler yrittää nyt avata menneisyyttä kertomalla elämästään omasta näkökulmastaan, hahmottamalla tapahtumia. Kysymys leijuu ilmassa koko ajan: kuka murhasi Bliss Rampiken?

Sisareni, rakkaani on valtava kirja sanan kaikessa merkityksessä. Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta siitä tuntuu olevan hirveän vaikea kirjoittaa. Kirja vei hurjalla voimalla eteeenpäin, ja siinä on niin monia suuria teemoja joihin tarttua. Kirja on kirjoitettu hyvin erikoisesti, vastaavaa en ole aikaisemmin lukenut, sillä mukana on aivan järjettömän paljon alaviitteitä. Ärsyyntymiseen saakka. Tämä aiheuttaa turhaa rönsyilyä, katkoksia, sekavuutta lukemiseen ja samalla aiheuttaa lukijassa epäilyksiä kertojaäänen luotettavuudesta. Skyler tosiaan tuntuu olevan hukassa.

"Älä puhu siitä koskaan Skyler, älä koskaan äläkä kenellekään älä edes Jeesukselle. Älä puhu."

Kirja perustuu tositapahtumiin, mutta on silti fiktiivinen teos. Oates ottaa omalta osaltaan kantaa siihen kauheaan amerikkalaiseen unelmaan, jossa menestys on kaikki kaikessa. Koko Rampiken perhe tuntuu täysin tasapainottomalta ja vastenmieliseltä, etenkin siis vanhemmat, joiden koko avioliitto on yhtä suurta kulissia. 

Kirjasta tulee oikeasti todella paha olo. Kaikki on niin sairasta ja sekavaa, ja pieni tyttö on kuollut. Ja minkä tähden? Tunteet heilahtelevat ällöttävyyden ja pahan olon rajoilla koko ajan, niin tarkasti, viiltävästi ja osuvasti Oates kirjoittaa. Välillä mietin onko kirja liian skandaalinkäryinen ja tirkistelevä, mutta ei. Tästä pitääkin kirjoittaa, sillä kuten Katri on osannut järjettömän hyvin tiivistää kirjan koko olemuksen: " Kirja tarjoilee painajaismaista amerikkalaista unelmaa." Tämä on sen unelman nurja kääntöpuoli pahimmillaan. Pahaenteisyys väreilee ilmassa koko kirjan ajan.

Loppu ei pääse ihan kauheasti yllättämään sillä syyllinen oli minulle selvä jo aikaisemmin, mutta silti vielä lopussa Oates tarjoaa niin järkyttävän ihmiskuvauksen varsinkin äidistä, että raivostuttaa. Vanhempien ahneus nimittäin jaksaa yllättää loppuun saakka.

Sisareni, rakkaani on siitä erikoinen tapaus, että en voi suoralta kädeltä sanoa pitäneeni kirjasta. Sen lukeminen oli rankkaa kerrontatyylinsä ja sisältönsä vuoksi. Kaikki on niin sairasta. Mutta ehdottoman taitava ja mieleenpainuva se on. Oates on melkoinen kirjoittaja! Silti koin että tiivistämisen varaa olisi ollut. Teksti on paikoitellen aivan liian rönsyilevää, mutta toisaalta ymmärrän miksi Oates tekee niin. Näin Skyler tulee enemmän iholle, kaikkine tunteineen ja menneisyyden haamuineen. Skylerin ääneen on vaikea välillä luottaa täysin, joten mihin lukijan ylipäänsä pitäisi uskoa?

Oates ei siis todellakaan päästä helpolla. Mutta en voi kieltää etteikö kirja olisi koukuttanut ja tehnyt vaikutuksen. Minun on saatava lukea Oatesia lisää. Kun kirjan on lukenut ja sitä hieman sulatellut, ymmärtää miten valtavasta teoksesta tosiaan on kyse.

Tämä on toinen kirja jonka luen itselleni asettaman haasteen tiimoilta jossa luen vuodessa 10 kirjaa omasta hyllystäni. Tilanne siis 2/10.

Taiye Selasi - Ghana ikuisesti

Taiye Selasi - Ghana ikuisesti

Otava 2013

Suomennos Marianna Kurtto

Kansi Timo Mänttäri

Englanninkielinen alkuteos Ghana must go

"Kuinka hän olisi voinut tietää? Että elämä, jonka kokoamiseen heillä oli mennyt vuosia, hajoaisi palasiksi viikoissa? Kokonainen elämä, kokonainen maailma, kokonainen maailma jonka he itse olivat rakentaneet: päivällisi, tiskejä, vaippoja, tekoja, tutkintoja, sanattomia sopimuksi.a, vastaajaviestejä maailmalle: Soititte Sain perheelle, emme juuri nyt ole paikalla. Piip. Eivätkä he olisi paikalla enää koskaan. Jättäkää viesti. Kunnes jäljellä ei ollut muuta kuin äitipatsas Volvon takakontissa ja maalaus, kaksi hahmoa. Öljy kankaalle. Kehinde Sai, 1993. Taiteilijan signeeraama. Suurempi ihminen."

Kweku Sai syntyy Ghanassa pienessä kylässä ja vaatimattomissa oloissa. Lahjakas Kweku pääsee opiskelemaan Yhdysvaltoihin lääketiedettä ja menee naimisiin kauniin nigerialaisen Folan kanssa. Fola uhraa menestyksekkäät lakiopintonsa heidän odottaessaan ensimmäistä lastaan, sillä heille riittää yksi unelma, ja se on Kwekun menestyminen kirurgina. Fola jää kotiin ja Kweku menestyy bostonilaisessa sairaalassa, toista yhtä lahjakasta kirurgia kuin Kweku ei ole.

Kaikki muuttuu, kun arvostettu potilas kuolee Kwekun leikkauspöydälle, vaikka kaikki oli jo alusta asti tuhoontuomittu. Leikkaus ei olisi voinut mitenkään pelastaa seurapiirien suosiossa olevaa potilasta, mutta omaiset vaativat rangaistusta ja jonkun jota syyllistää. Vuoden kestänyt oikeustaistelu ajaa Kwekun paitsi taloudelliseen ahdinkoon ja lopuksi vararikkoon, myös täydelliseen häpeään jota ei kestä. Nujerrettuna hän hylkää perheensä ja palaa Ghanaan. Perhe Saita ei enää ole.

Perheen lapset Olu, Kehinde, Taiwo ja Sadie ajautuvat erilleen ympäri maailmaa ja yrittävät rakentaa omaa elämäänsä hajonneen perheen raunioille ja isän jättämän tyhjiön ympärille. Tragedia vaikuttaa syvästi perheeseen, ja Fola tuntee jokaisessa hermopisteessään lastensa tuskan: elossa mutta eivät onnellisia.

Sen verran paljastan tässä, että heti kirjan ensimmäisessä lauseessa Kweku kuolee. Koko tarina ja tragedian vyyhti alkaa siis purkautua Kwekun kuolemasta, ja näin pakottaa särkyneen perheen kohtaamaan sydäntä särkevän menneisyyden ja myös toisensa. Kaksoset Kehinde ja Taiwo jotka kadottivat toisensa ja yhteisen kielensä, Olu joka on koko elämänsä pelännyt tulevansa isänsä kaltaiseksi mieheksi joka hylkää rakkaimpansa ja Sadie joka tunsi aina ulkopuolisuutta.

Selasi on mielenkiintoinen uusi tuttavuus, hän on esikoiskirjailija joka kirjoittaa vahvasti. Aikaisemmin ilmestynyt novelli Afrikkalaistyttöjen seksielämä Suomen Grantassa oli vaikuttavaa luettavaa ja kiinnostus kirjailijaa kohtaan oli suuri. Kirjaston pitkässä varausjonossa oli vihdoin minun vuoroni ja lukukokemus on ollut hyvin intensiivinen. 

Selasi vie lukijaa miten haluaa: johdattaa ensin toisaalle, palaa taas alkuun. Paljastaa lukijalle mitä haluaa ja vähitellen, ajassa ja paikassa pomppien. Eikä lukijana voi kuin lukea, ja saada vähitellen selville perheen tarina. Selasi johdattaa lukijaa nerokkaasti perheen tarinan läpi, kuinka sen jokainen perheenjäsen kipuilee omalla tavallaan, kuinka jokainen kokee tilanteen eri tavalla ja loukkaa väkisinkin toista. Vaikka Selasilla on kyky vangita lukijansa, oli hänen runollinen, näkökulmien vaihtuminen ja omintakeinen tyylinsä kirjoittaa välillä raskasta ja vei hieman voimiakin lukemiselta. Tiedän, että tästä on hirveästi pidetty useissa kirjablogeissa, mutta minulle kirja ei ollut niin vahva kuin esimerkiksi Adichien Kotiinpalaajat.

Suomennoksessa on varmasti ollut oma työnsä, ja Marianna Kurtto tekee sen hienosti. Kirjailijan ääni selkeästi välittyy kirjan sivuilta, omintakeinen kirjoitystyyli esimerkiksi listauksilla, lyhyillä lauseilla mutta toisaalta taas pitkillä runollisilla lauseilla on ollut varmasti haastavaa. 

Vaikka taidan nyt poiketa valtavirrasta aika paljonkin sillä että tämä ei ollut minulle täysin täydellinen kirja, on Selasi jatkossakin ehdottoman kiinnostava ja häneltä odotan innolla uutta. Tämä nainen on kaunis ja erittäin lahjakas, on vaikeaa uskoa että Ghana ikuisesti on kirjailijan esikoisteos, sen verran varma ja vahva kirjailija tässä on kyseessä.