En tahdo kuolla, en vain jaksa elää. Aito apori, ratkaisematon filosofinen dilemma, ahdistava tilanne itsessään, jos unohdetaan että useimmiten oma ahdistukseni saa minut pitämään elämää arvottomana ja ajattelemaan että se pitäisi siksi lopettaa. Se sattuu liikaa. Joskus. Joskus se on vain sietämätöntä. Tämä arki. Tämä murhe. Tämä ruma elämä. Tämä latteus. Tämä typeryys. Kaikki mitä te ette ymmärrä. Anteeksi. Se oli tarpeetonta. Anteeksi.
Enpä olisi voinut enempää syvemmällä tekstissä kuin olin Annen kanssa St. Larsin odotushuoneessa hänen kaikissa elämänvaiheissaan. Heberlein kirjoittaa heti ensimmäisestä lauseesta alkaen tavalla, joka saa lukijan jollain tavalla "heräämään". Olin Annen otteessa koko kirjan ajan, koko hänen maanisen ajatuksenjuoksunsa ajan, jonka aikana sain lukea ja kokea miltä helvetti pään sisällä voi pahimmillaan olla ja kuinka rakkaus ei aina tunnu riittävän.
En tahdo kuolla, en vain jaksa elää kertoo kirjailijan itse-eletystä helvetistä kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa. On aikoja, jolloin kaikki menee hyvin, mutta maanisen kauden aikana aivot käyvät ylikierroksilla, ne eivät lakkaa ajattelemasta. On pakko tehdä, pakko ajatella ja se saa toisinaan tuntemaan ettei tätä kaikkea millään jaksa.
Heberlein kirjoittaa julki sen, mitä ihmiset yleensä ajattelevat mielialahäiriöisistä, niistä hulluista. Ihminen mielellään ummistaa silmänsä, piilottaa päänsä pensaaseen, mutta kun siitä tulee henkilökohtaista , kaikki muuttuu. Herkästi ajatellaan, että kaikki psykiatrian potilaat ovat hulluja ja väkivaltaisia, mutta lähinnä he ovat vaaraksi itselleen.
Heberlein käsittelee vahvasti ihmisen omaa oikeutta itsemurhaan. Mitä ihminen voi valita? Mitä hän saa valita? Mitä hän on vapaa valitsemaan? Ja koska hän on vapaa? Yleinen käsitys on, että ihminen joka ajattelee itsemurhaa on sairas, häiriintynyt ihminen joka ei enää kykene rationaalisiin päätöksiin. Itsemurha on aiheena vahva, se on kysymyksenä paitsi psykologinen, filosofinen myös teologinen. Kenellä on oikeus ratkaista, onko elämä elämisen arvoista? Voisiko itsemurhaa ajatella myös yksilön itsemääräämisoikeutena, vapaan tahdon ilmaisuna?
Äärimmäisen vahvoja, tunteita herättäviä ajatuksia ja kysymyksiä.
Heberleinin teksti menee syvälle, se vie mukanaan yhtä maanisesti kuin kirjailijan ajatuksenjuoksu. Elin vahvasti mukana ja tällä hetkellä tilanteeni on se, etten osaa edes pukea kaikkia ajatuksiani sanoiksi. Tämä ei ole uutuusteos, mutta ehdottomasti lukeutuu tämän kirjavuoteni sykähdyttävimpiin lukukokemuksiini.
