Tua Harno: Ne jotka jäävät

 Tua Harno: Ne jotka jäävät

Otava 2013

Seven pokkari 2014

Kansi Timo Numminen

Oma kirjaostos

"Jotkut meistä menevät rikki jäämällä, toiset lähtemällä, ja tässä minä olen,

 enkä tiedä kumpaan ryhmään kuulun."

Frida kirjoittaa auki sukunsa tarinaa yrittäen ymmärtää isäänsä, isoisäänsä ja itseään. Fridassa asuu sama levottomuus kuin sukunsa miehissä, mutta ei halua osaksi samaa toistuvaa ja sukupolvia vahingoittavaa ketjua, sillä "Miksi aina tärkeimpiä ovat ne, jotka lähtevät? Miksi kirjoitan tätä isästäni, joka lähti, enkä äidistäni, joka jäi?"

Fridan isä Raimo on nuorena kuin ilmetty Leonard Cohen, hän soittaa tyttärelleen artistin levyjä, pyytää kuuntelemaan sanoja tarkoin, ja matkustaa ympäri maailmaa aina moitteettomasti pukeutuen. Fridan isän lapsuus ilman oman isänsä Pojun läsnäoloa sai tämän vakuuttuneeksi ajatuksesta yhdestä upeasta ja onnellisesta perheestä, mutta se sama levottomuus mikä ajoi Pojunkin maailmalle horjuttaa myös Fridan isää. Lähteä voi monella tavalla, kuten Poju maailmalle, tai Raimo, joka yritti pysyä paikoillaan, mutta "hän kaatui sisäänpäin. Teki sisälleen maailman, jonne kukaan ei voinut häntä seurata eikä häntä sieltä löytää."

Ne jotka jäävät on vahva sukutarina. Se kertoo poislähtemisestä, jäämisestä ja sielun levottomuudesta. Samalla se tuo esiin sen jäljen mikä jääviin sukupolviin jää kun luota lähdetään pois. Se ei parane koskaan. Tässä suvussa miehet ovat lähteneet ja naiset jääneet, ja samalla rikkoneet lähtiessään paljon.

Tua Harnon teksti on painavaa ja kaunista luettavaa. Tässä tarinassa ei lähdetä sivuraiteille, se ei tuomitse henkilöitään mutta ei toisaalta anna armoakaan. Tarina ei ole kaunis mutta se on vahva ja voimakas, sieluun osuva. Surumielisyys leijuu kirjan yllä, ja sellainen kaihoisa surumielisyyden tunne jäi itsellenikin kirjan kannet suljettuani. Kuinka paljon onkaan asioita jotka ylittävät monet sukupolvet! Mutta mitä kirjailija haluaa teoksellaan sanoa?, mietin pitkin kirjaa. Kirja kertoi nimensä vastaisesti kuitenkin enemmän heistä jotka lähtevät, eivät niistä jotka oikeasti jäivät, ja juuri se asia teki tarinasta aika julman. Voisiko sukupolvien ylittävässä ketjussa tehdä poikkeuksen? Olen kuitenkin odella vaikuttunut siitä että tämä on Harnon esikoisteos, ja päällimmäiset tunteet kirjan suhteen ovat ihastuneet. Kirjan loppuratkaisu on kirjan tyylille uskollinen ja suorastaan jäätävä, mutta jotenkin niin ainoa oikea.

"Eivät ne rakasta jotka lähtevät, vaan ne jotka jäävät."

Helmet-lukuhaaste: 42. Esikoisteos

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää

Atena 2016

Kansi Anna Makkonen

Arvostelukappale kustantajalta

"Voiko antaa anteeksi, jos anteeksi ei ole pyydetty?"

1950-luvulla Helmi on naimisissa oleva kotirouva, ja Kerttu työskentelee sihteerinä. Heitä molempia yhdistää rakkaus samaan mieheen: Helmin aviomieheen Lauriin. Vuosikymmenet vierivät ja elämä johdattaa naiset sattumalta yhteen. Vaikka ikää on kertynyt, huomaavat he olevansa edelleen sidoksissa toisiinsa. Eletty elämä, sen pettymykset ja vaietut muistot nousevat esiin uudelleen, eikä mikään tässä elämässä ole täysin mustavalkoista.

Kirjassa on jotain rauhallisen pysähtynyttä, lempeän yksinkertaista ja kuitenkin hieman vinksahtanutta kuten Kertun vanha käkikello, sillä kaksi naista rakastaa samaa miestä eikä asiaa oteta puheeksi. Ja juuri tämä on se oma kompastuskiveni, Helmin kykenemättömyys nostaa kissa pöydälle, kaikki se sopiminen maailmankaikkeuden kanssa että jos sinä vielä niin en enää koskaan pyydä mitään -keskustelu. En pysty samaistumaan, en ymmärtämään Helmiä, vaikka elinkin hänen tunteidensa mukana. Mutta enhän minä ole elänyt 50-luvulla, en tiedä miltä kolmiodraama on tuolloin näyttänyt. Tuskin se olisi helppoa tänäkään päivänä.

Kompastuskivestä huolimatta kokonaisuutena rakastin kirjan kerrontaa ja sen tempoa, sillä kun vauhdikkaan päivän jälkeen otin kirjan käteeni, sukelsin sen lempeään rytmiin vaivattomasti. Luin kirjaa jopa kesken kirjamessuhulinoiden ja rauhoituin sen maailmaan hetkessä. Tunnetilat välittyvät pysähdyttävästi, realistisesti ja silti niin ihanan arkisestikin. Mutta avioeron läpi käynyttä, ja Kiia -tyttönsä toisinaan kylään saavaa Tomin roolia kirjassa en täysin ymmärrä. Hänestä voisi saada oman tarinansa, mutta juuri tähän tarinaan se ei mielestäni tuonut uutta näkökulmaa tai painoarvoa, vaikka Tomin avulla päästiin olemaan välillä nykyajassa.

Todennäköisesti toistan nyt itseäni ärsyttävyyteen asti, mutta en pysty käsittämään tätä tämän vuoden kotimaisten kirjojen tasoa, se on kertakaikkisen huikea! Tämäkin esikoisteos on niin vahva kieleltään ja kauneudeltaan, että toivon kovasti Lifländerin kirjoittavan lisää. Kirjan kansikin on yksi kauneimmista.

Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa

 Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa

Gummerus 2016

Kansi Jenni Noponen / IstockPhoto

Kirjastosta lainattu

Kaksi ihmistä minuutissa olisi saattanut mennä minulta ohi, ellen olisi sitä muutamasta blogista bongannut. Ja se olisi ollut harmi, sillä lukukokemus vie Thaimaahan, keskelle sademetsää ja maailmaa joka on meille monille tuntematonta aluetta.

Alina ja Astrid ovat tutkijoita, ja Alina tutkii nimenomaan malariaa. Tuota pientä mutta niin vahvaa virusta, joka vie pahimmillan hengen, sillä "malaria tappaa 1,2 miljoonaa ihmistä vuodessa, kaksi ihmistä minuutissa."  Työ vie lopulta Alinan kokonaan, kun rakas Astrid kuolee auto-onnettomuudessa, ja heidän tyttärensä Sellan vievät Astridin vanhemmat. Alina on se, joka saa vain pienet murut Sellan elämässä vaikka rakastaa lastaan yli kaiken. Mutta hänellä ei ole oikeutta, ja Alinan asunnossa vain piilossa olevat lelut paljastavat että siellä vierailee välillä pieni ihminen.

Kymmenen vuotta myöhemmin Alina pitää esitelmän malariasta, ja yleisön joukossa istuu Lotte. Saksalainen lääkäri, joka pyytää Alinaa mukaansa Pohjois-Thaimaan sademetsässä sijaitsevalle klinikalle auttamaan malarian taistelussa. Vaikka Alina haluaisi olla lähellä Sellaa, hän hyväksyy Loten tarjouksen ja antaa elämälle uuden mahdollisuuden.

Luin kirjaa välillä raskain sydämin, koska juuri sinne se osuu. Menettää oma puoliso, menettää oma lapsi, ja taistella välillä jotain sellaista vastaan, jota ei aina voi voittaa. Kirjassa on paljon traagista ja surullista, mutta siinä on silti toivoa. Sairauden voittamista, elämän voittamista.

Kirjan lukemisesta on hetkinen aikaa, mutta silti makustelen sitä vielä. Kaksi ihmistä minuutissa on hyvä, mutta silti jokin siitä tuntui uupuvan. Se pääsi paikoitellen ihon alle, mutta välillä se pääsi lipumaan käsistä. Päästiinkö lopulta henkilöhahmojen sisälle kunnolla, etäännyttikö kaunis kieli hieman itse tapahtumista? Oliko kirjassa lopulta liian monta suurta asiaa käsiteltäväksi?

Pidin kuitenkin kirjasta. Sen maailma on niin erilainen kuin normaalisti, se vie Suomen rajojen ulkopuolelle sellaisen asian ääreen joka ei ole arkipäiväämme. Se kertoo tarinan siitä, kun sinulla on lapsi mutta ei laillisesti. Mutta silti se pieni jokin jää puuttumaan että tähän voisi täysin ihastua.

Kirjan kannesta on pakko antaa maininta, se on nimittäin upea. Kuvaa kirjan tunnelmaa juuri oikeanlaisesti!

Minna Rytisalo: Lempi

Minna Rytisalo: Lempi

Gummerus 2016

Kannen suunnittelu: Jenni Noponen
Arvostelukappale kustantajalta

Lempi on kolmen ihmisen kertoma tarina Lapin sodan aikana tapahtuneesta perhetragediasta. Äänen saa rintamalle lähtenyt Viljami, kotitaloon jäänyt piikatyttö Elli sekä ulkomaille lähtenyt Sisko. Näiden kolmen henkilön tarina kietoutuu yhteen luoden ihmissuhteiden palapelistä kokonaisen ja osoittaa, miten emme koskaan näe toisiamme kokonaisina - meidän tarinamme sivuhenkilöt ovat pääosassa omassa elämässään.

Kirjan sivuilta voi kokea koko suuren tunteiden kirjon; vihaa, rakkautta, surua... Eikä lukijana voi kuin heittäytyä tunneskaalojen vietäväksi.
 
Kirjan juonesta (ja kirjasta itsestään) voisi kirjoittaa enemmänkin, mutta mitä kirjoittaa kirjasta josta on jo ennestään kirjoitettu niin kauniisti, koskettavasti ja ylistävästi? Kaiketi yhtyä vain samaan kuoroon. Sillä Lempi on upea ja mieleenpainuva kirja, ja kaikki kehunsa ja arvostuksensa se on ansainnut. Tarina jää mielen taustalle ja pulpahtaa sieltä ajoittain esiin muistuttaen kuinka pienestä elämä onkaan kiinni, kuinka näemme ja koemme asiat niin eri tavoin...

Tyylistäni poiketen jätän tämän kirjoituksen tähän. Lempi on hieno kirja, lukekaa.

Kristiina Bruun: Kaikki mikä on sinun

Kristiina Bruun: Kaikki mikä on sinun

Schildts & Söderströms 2015

Kansi Satu Kontinen / Satukala

Arvostelukappale kustantajalta

Kaikki mikä on sinun

on myös minun,

myös sinun maasi.

Kaikkialle minne sinä menet,

minä seuraan.

Kaikkea mitä sinä rakastat

on minunkin rakastettava.

90-luvun alussa nuori ja määrätietoinen Anna matkustaa Yhdysvaltoihin opiskelemaan mielessään paitsi tutkinto myös amerikkalainen avioliitto. Kaikki on mahdollista, ja kaikki on edessä. Mutta koska elämä ei aina mene kuten on suunniteltu, rakastuukin Anna amerikkalaisen miehen sijasta Taufiqiin, Bangladeshilaiseen muslimiin. Taufiqin kanssa kaikki on niin erilaista ja samalla myös niin hankalaa erilaisten maailmojen kohdatessa. Elämä ilman Taufiqia on kuitenkin mahdotonta, ja Anna matkustaa tämän kanssa Bangladeshiin.

Samaan aikaan Bangladeshissa varttuu isänsä menettänyt nuori Delwar, joka toivoo saavansa hyvän työpaikan elättääkseen perhettään ja tulevaa vaimoaan. Työ autonkuljettajana onkin juuri sellainen, ja hän onkin ihmeissään kuljettaessaan ulkomailta tullutta naista, jolla on niin oudot vaatteet ja tavat.

Vielä on Taslima, kaunis ja yläluokkainen, nuorena solmitussa avioliitossaan niin onnneton ja epätoivoisen yksinäinen. Onneksi hänellä on tytär, jolla on kaikki mahdollisuudet hyvään elämään, mutta jonka kanssa hänellä ei tunnu olevan keskusteluyhteyttä. 

Näiden kaikkien erilaisten ihmisten elämät kietoutuvat yhteen Bangladeshin vilkkailla ja värikkäillä kaduilla, kaiken kuumuuden ja monsuunisateiden keskellä. Anna etsii paikkaansa uudessa maassa erilaisen kulttuurin keskellä ja muut yrittävät ymmärtää ulkomailta tullutta.

Kaikki mikä on sinun on Kristiina Bruunin esikoisteos, ja oikein oiva sellainen. Pidin tarinasta ja sen runollisuudesta mutta näin monen ihmisen elämästä kertova kirja jäi hieman pinnallisemmaksi kuin olisin toivonut. Tuntui, että en päässyt ihan niin syvälle tarinaan kiinni kuin mitä se olisi voinut olla mahdollista. Itseäni näin suomalaisena kiinnosti eniten juuri Annan tarina, sopeutuminen vieraaseen kulttuuriin, mutta tuntui siltä että Annan sopeutuminen tapahtuikin yllättävän kivuttomasti vaikka esimerkiksi ympäröivä köyhyys häntä järkyttikin. Kuitenkin oli mielenkiintoista seurata itsenäisen naisen kamppailua kulttuurissa, jossa nainen jää miehen varjoon.

"Anna istui kädet jalkojensa ympärillä ja tuijotti ulos miettien miten voisi elää vuoden täällä. Ei viikkoja, ei kuukausia vaan vuoden, kokonaisen vuoden jonka oli luvannut. Anna olisi halunnut itkeä. Hän, kaiken haluamansa saanut lapsi, jonka ei ollut koskaan tarvinnut itkeä, itki ensin miehen ja seuraavaksi tämän maan takia. Nyt oli saatu molemmat, Anna onnitteli itseään."

Kaikki mikä on sinun on toisaalta hieman erilainen tarina mutta silti sillä on ikiaikainen sanoma: kaikkein tärkeintä on rauha ja rakkaus. Mielenkiintoinen, kaunis, karu ja värikäs, sellainen kuin ihmiselämä useimmiten on.