Laura Lindstedt: Oneiron

Laura Lindstedt: Oneiron

Teos 2015

Finlandia -voittaja 2015

Kansi Aki-Pekka Sinikoski

Joululahjaksi saatu

"Mistä tuo yhtäkkinen varmuus ja yksituumaisuus? Me emme tiedä. On paljon asioita, jotka eivät ole vallassamme. Jälleen joudumme luopumaan. Ja aina se tuntuu yhtä musertavalta. Ikään kuin emme oppisi mitään tuhansista ja taas tuhansista lähtemisistä, yksin jäämisistä ja uusista tulemisista. Aivan kuin ihmiset, jotka ilmestyvät tänne yksitellen tai ryppäinä, myttynä tai jäsenet suorina, säikähtäneinä tai syvässä unessa, ja aikansa oltuaan katoavat, eivät olisi luonnollinen osa tätä kirottua prosessia."

Melkoinen aloitus tuli tälle kirjavuodelle, kun suljin Oneironin kannet uuden vuoden päivänä. En täysin osannut odottaa mitä tuleman pitää kun aloitin kirjan, kehuvia arvioita olin lukenut pitkin loppuvuotta ja toki takakannen teksti oli luettuna, mutta en ollut varautunut ihan tähänkään. Tähän tunteeseen, että on lukenut jotain sellaista jota on hankala pukea sanoiksi. Kirja, joka on niin runsas, niin karu ja niin itsensä ympärille kietova. Kuinka lukijana sukeltaa syvälle naisten elämiin ja tunteisiin.

Oneiron teki minuun vaikutuksen. Pisteytän harvoin lukemiani kirjoja, sillä jokainen on aina omalla tavallaan hyvä ja pisteytys on vähän hankalaakin, mutta Oneiron saa minulta heti täydet viisi tähteä. Juuri tällaisia vahvoja ja vaikuttavia teoksia on mahtavaa lukea. Oneironissakin on omat heikot hetkensä, mutta niin vähäiset, että Oneiron on silti huikea lukukokemus. Aivan ainutlaatuinen ja omanlaisensa teos!

Lindstedt käsittelee isoja asioita, ja kirjan runsaus ja laajuus vähän hämmensikin. Varsinkin kirjan alussa mietin että johan on räväkkää meininkiä, ja mitä tästä vielä seuraakaan. Alussa teksti tuntui myös hieman sekavalta niiltä osin, että seassa oli erilaisia tekstilajeja. Kuitenkin, Oneiron vie matkalle seitsemän naisen maailmaan, valkoiseen välitilaan ja elämään ennen kuolemaa.

On marseillelainen hienostorouva Nina, Newyorkilainen taiteilija Slomith, senegalilainen mallintöistä haaveileva Maimuna, moskovalainen pääkirjanpitäjä Polina, brasilialainen sydänsiirtopotilas Rosa Imaculada, hollantilainen kurkkusyöpää sairastavaWlbgis ja itävaltalainen teinityttö Ulrike. Mikä on koitunut näiden naisten kohtaloksi?

Oneiron on fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista. Jälleen tässä kohtaa voi todeta, kuinka tärkeää ja vaikeaa on takakannessa osata kertoa kirjan tyylistä. Itse en fantasiasta juurikaan välitä, sellaisesta fantasiasta miksi se yleisesti kuvitellaan, mutta Oneironista en löytänyt fantasiaa. Jos kuolemanjälkeistä elämää ajatellaan fantasiaksi, niin sitten. Mutta sehän on asia, mikä meille eläville on arvoitus.

Oneiron on taas niitä kirjoja joista tuntuu olevan mahdotonta kirjoittaa hyvin. Kun on lukenut upean kirjan, upeaa tekstiä, tuntuu oma ihan valjulta. Sanon silti tähän loppuun, että Lindstedt on Finlandiansa ansainnut, ja kaikki kehut. Tämä on sellainen romaani, joka menestyisi maailmallakin ja toivon todella että tätä käännetään muillekin kielille. Mikä aloitus kirjalliselle vuodelle 2016! Ja mitä ihmettä luen tämän jälkeen?

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Otava 2014

Kansi Timo Numminen

Vuoden 2014 Finlandia-ehdokas

"Jelena ja Ilja lähtivät kävelemään kohti porttikäytävää, mutta minä seisahdin kivikuilun pohjalle ja katselin luentosaleista ja asuntolahuoneista loistavia sähkövaloja ja jouduin yllättäen siihen tilaan, joka oli useinkin tullut minuun lapsena: ihmettelin, minäkö tässä olen ja tämäkö on se maailma jossa minun kuuluu elää. Lapsena olin aina ajatellut, että oli päästävä pois, suuremmille aloille, kaupunkiin. Ja tänne se toive oli minut tuonut. Taivas oli pala tummaa huopaa kuilun yllä, viemäri huokaili jalkojeni juuressa ja äkkiä minä kaipasin puita jotka kasvavat vapaina, eivät vartioituina takorauta-aitojen takana."

Ilja ja Klara matkaavat kohti unelmiaan ja aatteitaan sukset jalkojensa alla pois Suomesta, kohti vapauden valtakuntaa jossa he voisivat elää unelmiensa elämää. Eivätkä he koskaan enää palaisi Suomeen. Neuvostoliitosta, tuosta uudesta ja uljaasta maasta, tulisi nyt heidän kotinsa. Nuori aviopari muuttaa nimensä ja vaihtaa kielensä, kaiken he jättävät taakse edes hyvästejä sanomatta. He kiintyvät kaupunkiin, joka ei kiintymykseen vastaa. Ja kun Petrogardista tulee Leningrad, alkaa vaikea elämä. Tuo kuumeinen kaupunki, jonka kaduilla harhailevat tuhannet ja taas tuhannet nälkää näkevät orvot lapset, ei jää yhtä ihmistä itkemään.

Se on joskus niin ihmeellistä, että saa käteensä ihan vahingossa kirjan jota ei ollut alunperin ajatellut edes lukevansa. Sitten käy niin, että kirja vie niin mukanaan ettei ymmärrä miksi oli koskaan edes ajatellut jättävänsä tämän helmen lukematta. Graniittimies oli voimakas lukukokemus joka jää mieleen pitkäksi aikaa. 

Kähkönen kuvaa tarkkanäköisesti ja herkästi sen, kuinka unelmat särkyvät ja kuinka pettymys tulevaisuutta kohtaan muuttaa ihmistä. Kuinka utopiasta tulee dystopiaa. Kuinka kaikki romahtaa, eikä uusi elämä tarjoakaan sitä mitä sen piti. Kuinka ihmiset nousevat toisiaan vastaan, kuinka ennen niin elinvoimaiset ihmiset muuttuvat.

"Panin hatun päähäni ja liikahdin kohti ovea. Katseeni tarttui olentoon, joka häivähti korkean peilin kultaisissa kehyksissä. Kasvot kuin vainotulla eläimellä. Seisahduin. Takinkauhtana, kuluneet kengät, sateissa lionnut pikkuinen hattu. Naama kuin itsensäkieltäjällä ja ilonpilaajalla. Sivelin poskeani ja kurja hahmo matki minua. Missä oli se tyttö, joka asettui kuvaajan eteen kaulakkain parhaan toverinsa kanssa, missä toverittaret, käädyt, ketjut, helminauhat, sormikiharat, kirjokaulukset, verkahameet, nappaskengät, käsilaukut, keikkuva käynti kuin västäräkillä?

 Missä ne tytöt olivat, piilossa minun sisälläni, kaikukalliosta kimpoavana nauruna, lauluna, huutona metsän takaa."

Kirjan alku on Klaran äänellä kerrottu. Loppuosassa pääsevät muutkin kirjassa esiintyneet henkilöt antamaan oman näkemyksensä ja kuvailunsa tuon ajan tapahtumiin. Pidin molemmista näkökulmista, näin kirjasta tuli vielä moniäänisempi.

Sirpa Kähkönen on ollut minulle ennen tätä tuntematon kirjailija, ja nyt Graniittimiehen lukemisen jälkeen olen kysynyt itseltäni miksi. Miten minulta on jäänyt tutustumatta tällainen upea kirjailija, joka vangitsi minut kirjansa ääreen niin täysin? Graniittimies oli minulle upea lukukokemus, ja nousi vielä näillä viime metreillä parhaaksi kotimaiseksi teokseksi.

Parhaissa kirjoissa on aina se ongelma, etteivät omat sanat tahdo aina riittää kuvailemaan sitä mitä on juuri lukenut. Kaikki mitä kirjasta kirjoittaa, ei anna sille riittävää oikeutta. Minulle Graniittimies oli täydellinen kirja, kaikki siinä oli niin vahvaa ja vangitsevaa. Se on niin hyvä, etten tahdo saada aloitettua uutta kirjaa ollenkaan. Miksi se sitten kiehtoo niin kovasti? Paitsi että Kähkönen kirjoittaa hyvin, tarinalla on vetovoimaa. Vielä kertaakaan en ole lukenut tarinaa, jossa joku lähtisi Suomesta rajan toiselle puolelle vapaasta tahdostaan ja myös vakaasta uskomuksesta. Että vainot ja kurjuus olisi suomalaisen silmin kerrottua. Koska historian tuntee, ja sen kuinka tuon mahtavan valtion kävi, on kirjassa heti alussa läsnä pahaenteinen vire tulevasta. Vaikka tietää, ettei tässä tarinassa ole onnellista loppua, sen haluaa silti lukea.

Toistankohan muuten itseäni, viime vuonna luin tähän samaan aikaan niin ikään Neuvostoliittoon sijoittuvan romaanin Jokapäiväinen elämämme. Samoilla teemoilla mennään siis tänäkin vuonna.

Riikka Pelo - Jokapäiväinen elämämme

Riikka Pelo - Jokapäiväinen elämämme

Teos 2013

Kansi Camilla Pentti

Koko heidän matkansa ajan ja koko tämän vuoden, jonka he olivat asuneet tässä nimeään kauniimmassa kylässä, Alja oli kirjoittanut käsikirjoitusta hänen kanssaan. Arjen enteitä tai Jokapäiväisen merkit, hän ei ollut nimestä vieläkään varma. Mutta heidän yhteinen teoksensa siitä tulisi. Heidän molempien äänet yhteen palmikoituina, yhtä hengitystä, yhtä sielua. Heidän molempien Moskova yhteen liukuneena kuin pinnat joulukuusen koristenauhassa. Heidän maanpakonsa, heidän rakkautensa, heidän kielensä.

Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme kertoo yhdestä aikamme merkittävimmästä venäläisestä runoilijasta, Marina Tsvetajevasta (1892-1941), ja hänen tyttärestään Ariadna Efronista (1912-1975). Marina pakeni tyttärensä kanssa Venäjän vallankumousta pakoon voidakseen elää yhdessä miehensä Sergei Efronin kanssa, joka palveli aiemmin valkoisessa armeijassa. Perhe asui ensin Prahan lähiseudun kylissä, sitten Tsekkoslovakiassa kunnes päätyivät Pariisiin, jossa isä ja tytär työskentelivät Neuvostoliiton salaiselle poliisille. Elämä vei heitä takaisin Moskovaan, mutta Stalinin terrori ja toinen maailmansota erotti perheen toisistaan monilla tavoin, lopulta  Ariadnan vankileirille Komiin ja Marinan maanpakoon omassa maassaan.

Jokapäiväisessä elämässä on paljon asioita joihin minulla eivät sanat riitä. Mutta ennen kaikkea kaikessa on kyse äidistä ja tyttärestä, heidän yrityksestään saada yhteys toisiinsa. Äidin ja tyttären kiihkeän monimutkaiset välit on kirjoitettu kuin Pelo olisi päässyt Marinan ja Ariadnan päiden sisään, ilmassa on paljon sanoja, paljon kaunaa ja vihaa, mutta lopuksi myös asioita joille ei löydy sanoja. Kirjoittamisesta ja sanoista elävä Marina haluaa tyttärestään jotain suurta ja opettaakin tyttärelleen runoutta, Marinan haaveenaan on kirjoittaa kirja yhdessä. Äiti ja tytär. Mutta Ariadna haluaa olla ihan tavallinen lapsi.

On tarinoita ja on runoja.

Opin niiden eron. Tarinat ovat maailmasta, kaikkien omaa, mutta runot tulevat sydämestä, siksi ne ovat tärkeämpiä. Jokaisella on omat runosanansa, ne vain pitää löytää. Ne pitää kuulla.

Runosanat ovat meidän salaisuutemme. Kieli jota vain me puhumme. Sydänsanat. Ne kuiskataan salaa, viimeiseksi illalla, ensimmäiseksi aamulla.

Kun sanon sydänsanan, tiedän että Marina on kohta luonani. Siihen ei tarvitse edes ääntä, sydämen liike, sydän joka koskettaa sydäntä, saa sen liikkeelle.

Sydänsanoista tiedän että me olemme yhtä suuta ja sydäntä, yhtä rytmiä ja hengitystä.

Sanojen kautta tulen hänen kuvakseen, Marinan kuvaksi, minulla ei ole muita kuvia.

Jokapäiväinen elämämme vei täyden huomioni, Pelo kirjoittaa vahvasti, runollisesti, laulaen.Viettämäni aika kirjan parissa on ollut hyvin intensiivinen: kirja vaatii täyden keskittymisen, sen se on ehdottomasti ansainnut, mutta voimia se vei. Pelon tyyli kirjoittaa on hyvin runollinen, tyyli joka ei ihan joka kerta saa minua pauloihinsa, mutta jotain vangitsevaa Pelon kynässä kuitenkin on, sillä tarinassa pysyi kiinni aina upeaan loppuun saakka. Pelo ei pelkää kirjoittaa omalla tyylillään, runsaasti ja runollisesti.

Vaikka olen vielä vahvasti kirjan maailmassa sen juuri luettuani, on kuitenkin myönnettävä että voimia kirja vei ennen kaikkea siksi, että se oli paikoitellen hyvin raskas ja liian hidas. On outo tunne, kun kirjan luettuaan on toisaalta helpottunut tiiliskiven loputtua mutta toisaalta on edelleen vahvasti kiinni kirjassa ja sen kielessä. Ei kuitenkaan osaa päästää tarinasta irti. Koen asian niin, että Pelon kynässä on sitä jotakin ja ehdottoman samaa mieltä olen siitä että tämä jos mikä on Finlandiansa ansainnut. On uskomatonta, että suomalainen on päässyt näin kiinni venäläisyyteen ja saavuttanut mielenmaiseman joka on täysin uskottava.

Enempää sanoja minulla ei ole, huomaan että kirjoitan ristiriitaisesti kun koin kirjan rankkana, surumielisenä, hitaanakin, mutta kuitenkin merkittävänä ja vahvana. Tätä tämä kirja sai minussa nyt aikaan! Melkoinen lukukokemus siis takana, ja kirjavuoteni 2013 päättyy todella upeasti.

Ulla-Lena Lundberg - Jää

Ulla-Lena Lundberg ( Is ) 2012. Teos & Schildts & Södeströms. 

Kansi Helena Kajander, suomennos Leena Vallisaari

 Kun meri jäätyy, on pidettävä korvat auki ja oltava silmä kovana. Miten jää makaa, missä virtapaikat ovat. Mistä tuuli käy. Mustat läikät sulaa, vihreät sileää jäätä, maidonsininen kuin sokean silmää peittävä kalvo, sitä on muistettava varoa. Itsestään selviä asioita. Jäänaskalit täytyy aina pitää mukana ja puukko vyöllä. Kuuntele, millä tavalla jää natisee. Älä pelkää, sillä silloin et selviä minnekään. Älä ole uhmakas, sillä silloin sinun käy huonosti. Meri on kylmä, paina se mieleesi, ja syvä.

Minusta oli aivan järisyttävän hienoa saada tämä esiin joulupaketistani. Kirja, joka on saanut niin paljon blogisavuja ja vielä Finlandia -palkinnon, oli nyt kädessäni. Olin jo aikaisemmin ajatellut että tämä kirja täytyy lukea rauhassa ja antaa sille arvoisensa aika. Muutama päivä tätä lukiessa meni, ja mielellään olisin jatkanut tarinan parissa pidempäänkin.

Kun kiinnostun jostakin kirjasta, välttelen niin hyvin kuin mahdollista lukemasta arvosteluja kyseisestä kirjasta. Haluan saada kirjasta juuri omanlaisen mielikuvan ja arvostelun. Jään kanssa onnistuin pitämään etäisyyttä kaikesta mediahuomiosta huolimatta. Alkuasetelma olikin hienoisen tietämätön mutta sitäkin enemmän odotuksia täynnä. Eikä Jää pettänyt.

Jää kertoo nuoresta papista Petter Kummelista, hänen perheestään ja elämästään Luotojen saarella toisen maailmansodan jälkeen. Pieni Luotojen seurakunta sijaitsee Ahvenanmaan saaristossa, jota ei kartalta löydy. Nuori Petter on avoimen sydämellinen ja kiinnostunut seurakuntansa elämästä Luodoilla, jossa varsinkin talvisin on ankarat olot. Niin itä kuin länsiluotolaisetkin ottavat papin perheineen vastaan kiinnostuneina, vakituista pappia kun ei Luodoilla ole ollut pitkiin aikoihin.

Petter ymmärtää varsin pian, että tähän seurakuntaan hän on tullut jäädäkseen, ja aikoo saada vakituisen viran Luodoilta. Samalla kun Petter hoitaa seurakuntansa asioita ja suorittaa pastoraalitutkintoaan loppuun, vaikuttaa kotona pappilassa voimakas ja rivakkatahtinen vaimo Mona, joka tietää kuinka asiat hoituvat. Lukijalle valoittuu myös Luotojen asukkaiden elämä, on tohtori Gyllen menneisyyden taakan kanssa, on Posti- Anton joka näkee enemmän kuin muut.

Elämään Luodoilla tempautuu mukaan, vaikka se etenee hitaasti ja antaa jopa hieman odottaa itseään. Minulle hitaat alut ovat yleensä hankalia, en tahdo jaksaa pysyä mukana. Tässä tarina lipuu hitaasti, varmasti ja vangitsevasti eteenpäin ja halusin elää mukana joka hetken. Jossain takaraivossa kuitenkin jyskytti ajatus, että pian jotain tapahtuu..enkä voinut välttyä itkulta.

Olen onnellinen että kirjavuoteni 2012 on saanut näin kertakaikkisen upean päätöksen. En haluaisi aloittaa uutta kirjaa ennen ensi vuotta, sen verran vahvan lukukokemuksen Jää minuun jätti. Olen melkein sanaton, tässä oli kaikkea mutta ei liikaa, kieli oli ihanan soljuvaa ja kaunista mutta ei sitäkään liikaa. Jää toisaalta erottaa, toisaalta yhdistää. Oih, ehdottomasti kirjavuoteni kohokohtia!