Bea Uusma: Naparetki - minun rakkaustarinani

Bea Uusma: Naparetki - minun rakkaustarinani

Like 2016

Suomennos Petri Stenman

Ruotsinkielinen alkuteos Expeditionen. Min kärlekshistoria, 2013

Kirjastosta lainattu

"Kun sain ensimmäisen kerran nähdä retkikunnan varusteet omin silmin, minussa tapahtui jotain. Kuljin ympäriinsä näyttelykaappien keskellä ja katselin tuntikausia jääkarhun kaluamia säilykepurkkeja ja kotikutoisesti paikailtuja rekiä. Istuessani taas autossa valtatiellä 40 katseeni oli kiinni tiessä, mutta en voinut lakata ajattelemasta näkemääni. Yritin olla järkevä, mutta olin kuin vampyyri, joka oli saanut maistaa ensimmäisen kerran ihmisverta. Siitä tuli minun retkikuntani."

Uusma oli 90-luvulla vieraana eräissä tylsissä juhlissa, joissa istahti nojatuoliin ja otti käteensä kirjahyllystä ensimmäisenä käteen sattuneen kirjan. Tuo kirja oli Med Örnen mot polen. Andrées polarexpidition år 1897. Hän alkoi lukea. Sen jälkeen hän nousi nojatuolista ja lähti kotiin tuo kirja kainalossa joka on edelleen hänen kirjahyllyssään. Tuolla hetkellä kiinnostus ja suoranainen rakkaus Andréen Pohjoisnavalle kadonnutta retkikuntaa kohtaan roihahti niin koviin liekkeihin, ettei kirjailija saanut rauhaa vuosikausiin.

Andréen retkikuntaan kuului kolme tukholmalaismiestä, joiden tarkoituksena oli lentää Pohjoisnavalle vetykaasupallolla. Kolmekymmentäkolme vuotta myöhemmin retkikunnan jäännökset löytyvät keskeltä Jäämerta umpijäässä, eikä kukaan koskaan osannut aukottomasti kertoa mitä heille oli tapahtunut vaikka matka on Ruotsin kuvailluin naparetki. Ja sen arvoituksen parista Uusma itsensä löysi. Arvoituksen, joka sai välillä pakonomaisia piirteitä; "Nyt minun oli lopetettava lopettamatta jäänyt. Minun oli ratkaistava arvoitus, mutta en saa sitä koskaa tehdyksi, ellen uppoudu retkikuntaan syvemmin. Minun on yritettävä seurata heitä. Minun on päästävä heidän sisätaskuihinsa. Minun on päästävä heidän rispaantuneiden päiväkirjasivujensa sanojen taakse. Minun on ymmärrettävä, mitä tapahtuu ihmiselle, joka oleskelee keskellä ahtojäätä vailla poispääsyn mahdollisuutta. Minun on mentävä jään sisälle, hangen alle. Minun on mentävä sinne, missä he kuolivat. Minun on päästävä Valkosaarelle."

Jos Uusma koskaan yllättyi omasta kiinnostuksestaan epäonnista retkikuntaa kohtaan, niin kävi myös tälle lukijalle. Kun aurinko paistoi ulkona, vietin pääni sisällä aikaa kylmällä napapiirillä (tosin tämä Suomen kevät nyt vaihtelee sen verran paljon että kun tätä kirjoitan, ulkona sataa lunta!). Oli suorastaan hämmentävää, kuinka retkikunnan vaiheet ja kohtalo kietoi pauloihinsa niin, että kirja tuli luettua lähes yhdeltä istumalta. Jos jokin kirja on sopiva pelastamaan orastavan lukujumin, niin tämä! Kirjaan on nimittäin panostettu visuaalisesti paljon sillä se sisältää kuvia, raportteja sekä otteita päiväkirjamerkinnöistä. Kirja oli kirjoitettu sen verran mielenkiintoisesti että aihe, joka ei alustavasti olisi voinut juuri yhtään kiinnostaa, sai lopulta kääntämään sivuja tiuhaan tahtiin.

Retkikunnan kohtalo kutkuttaa ensi sivuiltaan lähtien - ja vielä kirjan lukemisen jälkeenkin.

Helmet-lukuhaaste: 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista

Ilana Aalto: Paikka kaikelle

 Ilana Aalto: Paikka kaikelle

Atena 2017

Kansi Elina Warsta

Arvostelukappale kustantajalta

"Tänään meillä on varaa poistaa tavaroita ihan vain siksi, että emme enää halua niitä. Säilytettävien tavaroiden valitseminen esimerkiksi sillä perusteella, tuottaako tavara iloa on häpeilemättömän itsekeskeistä. Kysymys on oman aikamme kuva: missään muualla tai milloinkaan aikaisemmin laajoilla ihmisryhmillä ei ole ollut mahdollisuutta alkaa valikoida esineitään pelkästään sillä kriteerillä ilahduttavatko ne."

Olen jo jonkun aikaa seurannut enemmän ja vähemmän kiinnostuneena maailmalla suureen suosioon johtanutta KonMari ilmiötä, ja lukenut Marie Kondon järjestämisoppaat. Ilmiö on luonut esimerkiksi Facebookiin monia järjestelyyn keskittyviä keskusteluryhmiä joita olen myös sivusilmällä kiinnostuneena seurannut. Tavaran vähentäminen ja kodin pirskahteleminen ovat nyt asioita joihin monet pyrkivät. Vaatteita pystyviikataan, kuivamuonakaappeja koodataan väreittäin ja jokaisen esineen olemusta kyseenalaistetaan. Tavara on painolasti josta halutaan nyt eroon, ja hyväntekeväisyysjärjestöt ovat pulassa ovista ja ikkunoista pursuavista lahjoituksista. Tavarasta halutaan eroon nopeasti ja ihmisten kotien tavarapaljous paljastuu oikeastaan vasta nyt kunnolla: monilla on yksinkertaisesti aivan liikaa tavaraa, ihan roinaakin, ja se ei meinaa mahtua oikein mihinkään.

Tämän seurauksena halusin ottaa lukuun vähän aikaa sitten ilmestyneen Ilana Aallon Paikka kaikelle kirjan, joka pohtii laajasti sitä mistä tavarapaljous oikein syntyy, millainen suhteemme tavaraan on ja miksi siitä kaikesta tavarasta halutaan nyt (jopa vimmaisesti) eroon. Aalto on itse ammattijärjestäjä, mutta tämä kirja ei ole järjestelyopas. Heti kirjan alussa Aalto nimittäin tuo julki sen, että mikäli sotku ei haittaa, se ei haittaa. Kaikkien ei tarvitse pyrkiä täydelliseen järjestykseen tai minimalistiin, mutta suhdetta tavaraoihin ja etenkin niiden hankintaan olisi hyvä pohtia miettimään. Miksi kodissasi on juuri ne tavarat mitä siellä tällä hetkellä on? Säilytätkö niitä itseäsi vai muita varten? Yletön tavaran haaliminen rasittaa maapalloa sen lisäksi että ihmiset rakentavat yhä isompia koteja jotta tavarat mahtuisivat niihin. Koti on pian tavaroita eikä ihmisiä varten.

Valehtelisin jos väittäisin ettei KonMari -ilmiö ole saanut miettimään omaa suhdettani tavaroihin. Paikka kaikelle saa pohtimaan sitä vielä enemmän, sillä mitä enemmän tavaraa sitä enemmän on siivottavaakin. Ja mihin ihminen lopulta tarvitsee niin paljon kaikkea? Ja ennen kaikkea: tekeekö tavaramäärä onnelliseksi?

En kuitenkaan voisi elää minimalistisesti. Se ei kuvasta minua millään tavalla. Minulle kodin lämpö on yksi tärkeimmistä asioista, ja esimerkiksi kynttilöillä, kirjoilla ja tekstiileillä sellainen on mahdollista luoda. Siis juuri niillä asioilla mitä monet kavahtavat nykyään. Sen sijaan en ole koriste-esine ihminen (ellei sillä ole suurta tunnearvoa), enkä osta uutta ennen kuin vanha on rikki tai loppunut. Tykkään että tavaroilla on oma paikkansa, ja silti perheen kaksivuotias tekee kaikkensa ettei niin pääse tapahtumaan. Mutta sehän on sitä elämää!

Aalto pohtii mielestäni varsin laajasti tavaratulvan paljoutta nykykodeissa sekä suhdettamme tavaroihin käyttäen apunaan myös paljon lähdeaineistoa. Tykästyin kovasti tyyliin, jossa jokainen uusi luku oli nimetty aina yhden kodin huoneen mukaan. Jokaisen huoneen myötä ymmärtää niihin liitetyn historian ja kulttuurisen vaikutuksen. Esimerkiksi ennen keittiö haluttiin pitää erillään ja jopa piilossa, vastaavasti nyt keittiö halutaan tuoda keskelle perheen arkea niin että jokainen voi osallistua ruuanlaittoon. Aalto pohtii asioita niin ammattijärjestäjän kuin kulttuurihistorioitsijan näkökulmasta, ja teos onkin erittäin hyvää vastapainoa nyt kun viime aikoina on ilmestynyt lukuisia nimenomaan järjestelyyn liittyviä oppaita. Paikkansa on myös tällaiselle teokselle, joka saa pohtimaan miksi tarvitsemme järjestelyoppaita ylipäätään.

Marie Kondo: KonMari. Siivouksen elämänmullistava taika

Marie Kondo: KonMari. Siivouksen elämänmullistava taika
Bazar 2015
Suomennos Päivi Rekiaro

Alkuteos: The Life-Changing Magic of Tidying

E-Kirja

Sain joku aika sitten päätökseen kirjan, joka on ollut ilmeisen suosittu ympäri maailman, myös täällä Suomessa. Kirjaa olen lukenut muutamia kuukausia sen aina jäädessä kesken, kunnes lopulta päätin kahlata kirjan loppuun ja selvittää mistä tässä on oikein kyse.

Ja kyllä, kahlata läpi.

Kirjan lukemisen jälkeen fiilikset ovat hieman hämmentyneet ja huvittuneetkin. Näkisin, että siinä on syynsä miksi ihminen tarttuu joihinkin kirjoihin. Minullakin oli syyni miksi minua kiinnosti siivoukseen ja järjestämiseen liittyvä kirja; on ollut jo pitkään fiilis että jotain tarttis tehdä. En ehkä koe asuvamme kaaoksen keskellä ja että tavaraa olisi aivan järjettömiä määriä, mutta karsinnan varaa olisi. Tuntuu että ajatus ei kulje kunnolla kun koti on alituiseen vähän vinksin vonksin.

En kuitenkaan kirjan perusteella lähtisi Kondon kelkkaan. Nainen on varmasti pätevä, mutta jotain sekopäistä tässä tuntuu silti olevan. Vaikka kuinka rakastaisin niitä yksiä ainoita kenkiä, jotka aidosti tuottavat minulle iloa ja mielihyvää (Kondon oppien mukaan kotiin tulisi haalia vain nämä kriteerit täyttäviä esineitä, muuten tavara on turha), en siltikään sanoisi niille päivän päätteeksi kiitos päivän hyvästä työstä. 

  

Tämä on vain yksi esimerkki, kuulemman mukaan paidoillakin voi olla sielunsa ja energiansa.

Joitakin asioita voin kyllä allekirjoittaa Kondon opeista ilomielin; kaikkea ei tosiaankaan tarvitse säilyttää. Periaatteessa olen samaa mieltä siitä, että mikäli et ole jotain tarvinnut pariin vuoteen, tuskin tulet sitä tarvitsemaankaan. Vaatteiden kohdalla olen soveltanut tätä jo pitkään, pois vain kaikki mitä en käytä. Mutta siis, eihän kodissa voi olla vain asioita jotka tuottavat iloa, sehän tarkoittaisi sitä että kyytiä saisi esimerkiksi pölynimuri, tiskiharja ja vaikkapa paistinpannu. Ainakin siis minun tapauksessani.

Marie Kondon KonMari siivousmenetelmä on siis maailmalla todella suosittu. Tämä japanilainen nainen on pienestä tytöstä saakka ollut intohimoinen järjestelijä, ja järjestää ihmisten koteja nyt työkseen. Ja kovaa työtä tekeekin, sillä Kondo on heittämässä koko ajan kaikkea pois, kierrätyksestä ei puhuta mitään. Kaikki vain jätesäkkeihin ja roskiin. 

Minä en ole ihmistyypiltäni minimalistinen, eikä sitä ole kotinikaan. En voisi kuvitellakaan asuvani paikassa, joka on riisuttu tavaroista. Tarvitsen ympärilleni esineitä, eikä mustavalkoinen pelkistetty koti ole haaveenani. Lisäksi kiinnyn tavaroihin. En ehkä tv-tasoon, mutta valokuviin, kirjoihin ja astioihin. Ja tämä onkin yksi asia, miksi minun ja Kondon välinen yhteistyö ei tulisi koskaan toimimaan. Krääsästä en tykkää ja olen tarkka mitä kotiini tulee, mutta kyllä siellä saa olla muutama sellainenkin juttu jotka ei tuota pelkkää iloa ja mielihyvää. Eihän minulle miehen pleikkari esimerkiksi merkitse mitään.

Tällä kirjalla pääsee varmasti hyvin alkuun, mikäli oikeasti on pulassa tavaroidensa ja kotinsa epäjärjestyksen kanssa. Tykkään siivota, tykkään että koti on siisti ja järjestyksessä (niin järjestyksessä kuin se voi lapsiperheessä ylipäänsä olla), mutta itse en hurahtanut KonMari -touhuun. Sen myönnän, että se inspiroi siivoamaan vaatehuoneeni kokonaan ja kämpänkin lattiasta kattoon, mutta se riittikin: heti tuli hyvä mieli. Ajatus todella kulkee paremmin kun koti on järjestyksessä. Olisi muuten mielenkiintoista nähdä, mitä mieltä Kondo itse olisi meille kylään tullessaan, juoksisiko karkuun kauhuissaan? :D

Jutta Gustafsberg: Jutan voimakirja

Jutta Gustafsberg: Jutan voimakirja

WSOY 2015
Kansi Elise Kulmala Magnetphotography

Arvostelukappale kustantajalta

Minulle on uusi aluevaltaus tuoda terveyteen ja hyvinvointiin liittyviä kirjoja blogiini, vaikka niiden lukemisesta kovasti pidänkin. Jutan voimakirjan kohdalla teen kuitenkin poikkeuksen, sillä kun näin kirjan ilmestyneen, tuli vahva tunne että se pitää lukea. Jotkut kirjat kutsuvat luokseen, ja juuri nyt se mitä tarvitsin tähän hetkeen, oli Jutan kirja.

Minulla on aina ollut hyvin positiivinen kuva Jutasta, vaikka en häntä koskaan ole tavannutkaan. Nainen on aina yhtä iloinen ja energinen, sen lisäksi että henkistä voimavaraa ja päättäväisyyttä tuntuu löytyvän kuin pienestä kylästä. Omana itsenään ja kovalla työllään hän on esimerkki menestyvästä naisesta ja ihmisestä, joka uskaltaa heittäytyä ja uskaltaa luottaa unelmiinsa. 

Jutalla on hyvä asenne elämään, ja se näkyy kirjan sivuilla. Hän ei kerro kuinka pitää oikeaoppisesti elää ja esimerkiksi syödä, mutta kertoo kuinka hän sen tekee ja kannustaa lukijoita haastamaan itseään ja omia ajatustapojaan. Kirjassa on jumppaohjeita, mielikuvaharjoituksia sekä ravitsemustietoakin, jotka varmasti monia auttavat ainakin alkuun omalla elämäntaparemonttitiellään.

Jutasta saa kirjan perusteella hyvin inhimillisen kuvan. Vaikka ulkoapäin saatamme nähdä vain hänen menestyksensä, on sen taustalla kuitenkin ollut taloudellista ahdinkoa, surua henkilökohtaisessa elämässä mutta myös määrätietietoista kovaa työtä. Mikään ei tule ilman kovaa työntekoa. 

Kirja on visuaalisesti kaunis, ja sitä selaa mielellään. Minulla se taitaa jäädä yöpöytäni vakiokirjaksi, sillä on hyvä palata ihan niiden perusasioiden äärelle, ja nukkumaan mennessäkin muistaa kiittää siitä että kaikesta huolimatta tämäkin päivä oli lahja. Positiivisuus luo positiivisuutta.

Minulle tämä kirja tuotti ennen kaikkea hyvää mieltä, ja sai havahtumaan muutamista asioista elämästäni. Pitäisi uskaltaa, pitäisi olla lempeämpi itseään kohtaan. Ylipäänsä olisi välillä hyvä hieman pysähtyä ja ajatella eikä vain mennä ja paahtaa.

Eletään siis tässä hetkessä, onnellisena ja toisiamme kunnioittaen! Jos kaipaat lisätsemppiä ja voimasanoja pimeään syksyyn, suosittelen Jutan kirjaa. Energisestä ihmisestä huokuu energiaa myös muille.

Henna-Kaisa Sivonen: Mummoillen - Henkisen mummon käsikirja

Henna-Kaisa Sivonen: Mummoillen - Henkisen mummon käsikirja

Gummerus 2015
Valokuvat Johanna Karttunen ja Henna-Kaisa Sivonen

Arvostelukappale kustantajalta

"Mummous ei ole sidottu ikään, lastenlasten saamiseen tai edes sukupuoleen, se on mielentila."

Kun ensimmäisen kerran kuulin kirjasta, tiesin että se täytyy lukea. Sillä hyvänen aika: henkisen mummon käsikirja, eihän sellaista vain voi jättää väliin! Mummous ei ole nimittäin sidottu ikään, nuoretkin ihmiset hakevat mummotyylistä inspiraatiota esimerkiksi pukeutumiseen ja sisustamiseen. Yhä useammat kolmikymppiset tunnustavat pitävänsä käsitöistä, sienestämisestä ja viihtyvät baari-illan sijasta mieluummin kotona. Kotoilu ja leppoistaminen on vastapainoa arjen oravanpyörälle ja työelämän alati kiihtyville vaatimuksille.

Tunnustan, pieni mummo minussa sai kiinnostumaan kirjasta.

Kirja sisältää paljon käytännöllisiä vinkkejä ja ohjeita, muisteloita ja hyvää mieltä. Meillä kaikilla on opittavaa mummoilta vaikka kaikkea ei tarvitsekaan niellä sellaisenaan, neuvot voi soveltaa nykyaikaan paremmin sopiviksi. 

"Mummoilu on elämän pienten ja isojen valintojen tekemistä isoäitien tyyliin. Oppia siitä, miten voisimme toteuttaa mummoilta perittyjä taitoja ja arvoja omassa elämässämme. Kohtuudella, sisukkuudella ja suurella sydämellä."

Kirja on paitsi kunnianosoitus mummoille myös arvokas sen sisältämän tietotaidon ja kulttuuriperinnön vuoksi. Kirjassa on juttua niin keittiöstä, tyylistä ja vapaa-ajasta mummojen tyyliin. Seassa on lisäksi haastatteluja erilaisista mummoista: on joogaavan, modernin ja työläismummon tarinoita. Kaikki hyvin mielenkiintoisia!

Kirjan kirjoittaja Henna-Kaisa Sivonen (s. 1980) on kainuulaislähtöinen, helsinkiläistynyt toimittaja ja verkkotuottaja. Hän vetää mummoja puoleensa juttusille magneetin tavoin ja tekee parhaat vaatelöydöt mummolan vintiltä. Kahden lapsen äiti keittelee omenahillot mutta ei ole vielä lähelläkään täydellistä marttaa. Parhaillaan hän remontoi vanhaa puutaloa ja sisustaa sitä mummolan henkeen. Valokuvaaja Johanna Karttunen (s. 1981) on syntyisin Karttulasta. Hänen suuri intohimonsa on sisustus, ja nykyään hän omistaakin Helsingissä second hand -kaupan nimeltä Olo-huone. Elämä on siis jatkuvaa vanhojen aarteiden etsintää.

Mummoillen - Henkisen mummon käsikirja on ihastuttavaa luettavaa. Se sai minut leipomaan mustikkapiirakkaa, haluamaan kettukarkkeja (niitä oli meidän mummolan lasipurkissa ihan aina!), pukemaan villasukat jalkaan ja ihmettelemään miksen omista ainuttakaan kivaa kukkamekkoa. Samalla se sai pohtimaan, että miksi elämä aina meneekin niin, että kun isovanhempia ei enää ole, alkavat heidän tarinansa ja omat juuret kiinnostamaan enemmän. Varsinkin edesmenneen äidinäitini elämästä olisin halukas saamaan enemmän tietoa, sillä hän on joutunut aikoinaan evakkoon Karjalasta. Siitä olen kuitenkin hurjan onnellinen, että mummini, isänäitini, on tavannut poikani, ja hän on nyt jo tupla isomummi!

Minusta tämä on vallan mainio lahja esimerkiksi äitienpäivää silmällä pitäen. Visuaalisesti kaunis hyvänmielen kirja, kaikille henkisesti mummoille!

Aila Ruoho & Vuokko Ilola: Usko, toivo ja raskaus

Aila Ruoho & Vuokko Ilola: Usko, toivo ja raskaus

Atena 2014

Kansi Sanna-Reeta Meilahti

Mietin aluksi, etten kirjoittaisi kirjasta koskaan blogiin asti. Kaikki kirjat eivät toki muutenkaan päädy julkaistaviksi asti, mutta tämän kohdalla hieman jopa pelkäsin reaktioita. Aikoinaan Pauliina Rauhalan Taivaslaulu sai sellaiset määrät erilaisia kommentteja itse kunkin kommenttiboksiin ja mietin, tekeekö tämäkään kirja poikkeusta. Lestadiolaisuus aiheena kun herättää todella paljon mielipiteitä ja tuntemuksia meissä jokaisessa. Sitten mietin sitäkin näkökulmaa, että ilman lestadiolaisperheiden ja lasten huonoa oloa tätä kirjaa ei olisi tarvinnutkaan kirjoittaa.

"Yksikin lapsikatraansa alle uupuva äiti, joka rukoilee uuden raskauden alkaessa keskenmenoa, on liikaa. Yksikin lapsi, joka saa kuulla syntyneensä vain siksi, ettei äiti saanut ehkäistä, on liikaa. Yksikin kaksi- tai kolmevuotias, joka saa kuulla olevansa liian iso päästäkseen syliin, on liikaa. Yksikin suurperheen pelokas äiti, joka kuolee synnytykseen uskaltautumatta ehkäistä edes lääkärin varoitettua häntä vakavasti synnytyskomplikaatioista, on liikaa. Yksikin uusi vauva perheeseen josta on uupumuksen takia otettu huostaan aiemmat lapset, on liikaa. Yksikin äiti tai isä, joka joutuu valitsemaan kuukausien selibaatin SRK:n ehkäisyopin takia, on liikaa." 

Kirjan ovat kirjoittaneet yrittäjä, teologian maisteri ja kahden aikuisen lapsen äiti Aila Ruoho, jonka omat kokemukset lestadiolaisuudesta tulevat lapsuudesta, isänpuoleiselta suvulta, sekä 11 lapsen entinen lestadiolainen äiti Vuokko Ilola. Näiden naisten lisäksi kirjan teossa mukana on ollut 30 henkilöä, joita he ovat haastatelleet sähköpostin välityksellä. Näiden haastateltujen äänet ovatkin keskeisessä osassa kirjassa. Nämä äänet, jotka eivät liikkeen sisällä pääse kuuluville, saavat äänensä nyt tässä kirjassa.

Usko, toivo ja raskaus on paitsi nimetty todella osuvasti, myös mielenkiintoinen ja asiapohjainen. Se ei tirkistele tai yritä olla skandaalinkäryinen, mutta mikään hyvänmielenkirja se ei todellakaan ole. Elävästä elämästä poimitut esimerkit ovat karua luettavaa. Suurperheiden arjen syövereihin kätkeytyy todella pahoja asioita, kun vanhemmat ovat uupuneita ja masentuneita, isoimmat lapset hoitavat pienempiään ja saattaa perheessä olla väkivaltaakin. Henkistä tai fyysistä. Ison perhekoon myötä tulevat myös taloudelliset kysymykset esille, sillä kaikilla lestadiolaisperheillä ei ole varaa isoihin taloihin ja autoihin kuten joillakin muilla. Tämä saattaa nostaa syöksykierrettä entisestään kun molemmat tai toinen vanhemmista toivoo ettei uutta lasta syntyisi ainakaan ihan heti uudestaan. Jopa keskenmenoa rukoillaan. Vanhemmat ovat lopen uupuneita ja lapset kokevat rakkaudettomuutta ja pelkoa.

Kirjoittajat toivovat ennen kaikkea keskustelua. Kirjassa olevat lainaukset ovat jonkun oikeasta elämästä, ja ne tulee ottaa vakavasti. Uupumukseen on puututtava eikä hymistävä siitä, kuinka jokainen saa kannettavakseen vain sen verran minkä jaksaa. Yhteisö kannustaa ja painostaa perheitä lisääntymään jaksamisen ja mielenterveyden kustannuksella, vaikka selkeitä raamatullisia perusteitä ehkäisemättömyysopille ei löydy. Jokaisella perheellä tulee olla oikeus päättää lapsimäärästään.

On oikeasti todella järkyttävää, kun ehkäisykielto tulee jo äidinmaidosta. Se on niin syvällä ettei sitä osaa edes kyseenalaistaa. Pelko taivaspaikan menetyksestä on niin vahva. Ja valtaapitävät miehet (!) vielä syyllistävät ja painostavat naisia, etteivät vain alkaisi ehkäisemään. Jokainen lapsi on otettava vastaan, muuten siitä joutuu vastuuseen.

"Miehen ruumis ei rasitu raskaudesta. Mies ei kärsi raskausajan vaivoista. Mies ei saa suonikohjuja eikä hänen lihaansa tarvitse leikata ponnistusvaiheessa. Nainen kantaa, kärsii ja hoitaa, mutta vanhoillislestadiolaisessa liikeessä hänellä ei ole juuri mitään valtaa omaan ruumiseensa. Valta on niillä, jotka päättivät ehkäisyopista naisen puolesta."


Minulle kirja oli melkoisen rankkaa luettavaa, vaikkakin mielenkiintoista. Kirja piti otteessaan loppuun asti, ja useita erilaisia näkökulmia esiintyi. Naisten asema ja tasa-arvo on aina ollut lähellä sydäntäni, enkä voinut kuin tuntea surua näistä kohtaloista, missä naisilta puuttuu täysin itsemääräämisoikeus omaan vartaloonsa ja elämäänsä. Miksi naiset eivät sitten käytä järkeään ja ehkäise? Koska asenteet, pelko ja yhteisön painostus ovat juurtuneet niin syvälle. Ja tämä siirtyy sukupolvelta toiselle niin naisille, miehille kuin perheen lapsillekin.

Minusta oli hienoa, että kirja ei käsitellyt ehkäisy kysymystä vain naisen näkökulmasta, sillä on myös paljon miehiä joita asia koskettaa. Monet miehetkin uupuvat suurten odotusten ja lapsikatraan alla, ja toivovat tilanteeseen helpotusta. Ja entäpä lapset? Minusta jokaisen lapsen tulee saada rakkautta vanhemmiltaan, eikä kokea olevansa epätoivottu. Jossakin kohtaa kirjassa mainittiin sellainenkin ajatus (en valitettavasti löytänyt sitaattia enää tähän), että uskovaiset saavat lapsia ja ei-uskovaiset tekevät lapsia. Minusta aika nurinkurinen lausahdus, kun ajattelee että kuitenkaan kaikilla uskovaisilla suurperheellisillä aika ei riitä antamaan kaikille lapsille heidän tarvitsemaansa rakkautta, vaikka lapsi olisi kuinka jumalan lahja vanhemmilleen.

Totta on myös se, että kaikki perheet eivät ole uupuneita. Kaikki perheet eivät ole onnettomia. Kaikki eivät uuvu suuren lapsikatraan alla, ja he ovatkin onnekkaita. Suurperhe on monille hieno ja upea asia. Mutta miten auttaa niitä jotka uupuvat? Yhteisö ei tue näitä väsyneitä perheitä millään tavalla, vaan jokainen on oman onnensa ja uskonsa varassa. Enemmän ollaan vain huolissaan siitä jos lapsia ei tietyssä tahdissa synny. Näin ei todellakaan saisi olla.

Usko, toivo ja raskaus on tosiaankin ajatuksia herättävä ja silmiä avaava kirja.Voi olla että minun ei viimeisilläni raskaana olisi kannattanut kirjaan tarttua (sen verran raskaalta lukeminen välillä tuntui), mutta kyllä tässä on kyseessä tärkeä kirja. Ei tällaiselta asialta saa enää 2000-luvulla sulkea silmiään. Jotain kirjan kiinnostavuudesta muuten kertoo se, että varasin kirjan melko pian sen ilmestyessä kirjastosta ja sain sen käteeni vasta nyt! Toivottavasti kirja päätyy luettavaksi myös sinne minne sen ehdottomasti soisi päätyvän: vanhoillislestadiolaisen liikkeen valtaapitäville.

Kirjan ovat lukeneet lisäkseni ainakin Katja, Anna ja Ilona.

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Otava 2013

Kansi Piia Aho

Kirjan kirjoittaja Mia Kankimäki jättää 38-vuotiaana päivätyönsä kustantamossa, laittaa asuntonsa vuokralle ja matkustaa Japaniin tutkimaan Heian-kaudella elänyttä japanilaista hovinaista Sei Shonagonia, josta on vallan vähän mitään tietoa. Kankimäki ei tunne ketään Kiotossa eikä osaa japania, joka vaikeuttaa Sein tutkimista. Usko on välillä koetuksella projektin suhteen, mutta Seistä Kankimäki on löytänyt sielunsisarensa jonka elämään hän haluaa tutustua. Tällä tutkimusmatkallaan Kankimäki matkustaa niin Kiotossa, Thaimaassa kuin Normandiassakin huomatakseen mitä elämältään todella haluaa.

Hyvin harvoin tulee luettua kirja, joka saa aikaan niin paljon ristiriitaisia tuntemuksia kuin tämä. Luin kirjaa monta päivää ja mietin monta kertaa jättääkkö kesken.

Mutta.

Olin lukenut niin paljon hyviä arvosteluja kirjasta, että yksinkertaisesti halusin pitää kirjasta.

Mutta mitä ihmettä ajatella kirjasta, joka on samaan aikaan tietokirja ja päiväkirja, matkakertomus ja vähän romaanikin? Miten suhtautua kirjaan, jossa on listoja, runoja ja tajunnanvirtaa asiapitoisen tekstin ohella? Oikea sekametelisoppa, ajattelin välillä ärsyyntyneenä ja pidin taukoa. 

Silti jotain tapahtui, ja jatkoin lukemista. Kaiken ärsyyntymisen ohella huomasin välillä nyökytteleväni päätäni ymmärtäväisenä Kankimäen huomioille, ja matkustin mielikuvissani ihastuneena Japaniin. Kuinka haluaisinkaan nähdä Kioton kirsikankukkien aikaan! (Kirsikkapuut ovat muuten minulle pakkomielle, rakastan niitä. Lempivärini on vaaleanpunainen, enkä saa keväisin tarpeeksi kirsikkapuiden kauneudesta, siksi istutin niitä kaksi kappaletta omaankin puutarhaani tänä vuonna.) 

"Ensimmäisten päivien aikana surin jo etukäteen, että tämä paratiisillinen ilmiö on pian ohi. Nyt alan ajatella, että onneksi se kestää vain viikon, sillä kauempaa ei ihminen tällaista kauneuden määrää pystyisi kestämään."

"Kirsikankukat, elämä - se on aivan pian ohi. Ja sitä ennen siitä on otettava kaikki irti."

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin oli viime vuoden viimeinen lukemani kirja. Olen lukemisen jälkeen vieläkin hieman hämilläni pidinkö kirjasta vai en. Ihastuin moneen pieneen asiaan kirjassa, ja se sai minut juomaan kuppikaupalla teetä, mutta oli myös monta asiaa joista en pitänyt. Kankimäen tapa puhutella Seitä suoraan tuntui oudolta. Joitakin asioita toistettiin liikaa. Paikoitellen esiintynyt puhekielisyys häiritsi. Eikä se itse Seikään ihan mahdottoman kiinnostavalta vaikuttanut, eihän koko naisesta selvinnyt oikeastaan mitään.

Mutta sitten ihastuin niihin pieniin juttuihin: kirsikankukkiin, pieneen teehumalaan, arkeen uudessa paikassa ja kämppäkavereihin. Pienet ja arkisetkin asiat tuntuivat ihanilta hetkiltä, ja niitä luin mielelläni.

Kirja joka ihastutti ja ärsytti samaan aikaan. Sen paremmin en pysty tuntemuksiani tällä hetkellä ilmaisemaan.

Tuula Karjalainen: Tove Jansson - Tee työtä ja rakasta

-

Tuula Karjalainen: Tove Jansson - Tee työtä ja rakasta

Tammi 2013

Kansi: Timo Numminen

"Lapsi liikahti ensimmäisen kerran. Vain pieni potku, silti se tuntui selvästi vatsanpeitteiden läpi ja viestitti- minä olen minä. Tove Janssonin äiti Signe Hammarsten Jansson oli kävelyllä Pariisissa ja oli juuri saapunut kadulle jonka nimi oli Rue de la Gaité - Ilonkatu. Oliko se, että syntymätön lapsi antoi merkin itsestään juuri ilonkadulla, enne? Kertoiko se, että hänestä tulisi onnellinen? Joka tapauksessa hän tulisi tuottamaan valtavasti iloa maailmaan."

Näin alkaa Tove Janssonista kertova elämänkerta, joka on Tuula Karjalaisen kirjoittama. Kirja suorastaan kutsuu lukemaan sen värikylläisyyden vuoksi, ja sekä tietokirjaksi että elämänkerraksi kirja on visuaalisesti todella hienoa luettavaa. Kirja kertoo monilahjakkuudesta, Tove Janssonista (1914-2001), joka on Suomen tunnetuimpia taiteilijoita ja kaikkien rakastaman muumihahmon äiti. Tove oli myös paljon muuta kuin nainen Muumimaailman takana - hän oli kuvataiteilija, kirjailija, kuvittaja, käsikirjoittaja ja laulujen sanoittaja. 

Värikäs kirja kätkee sisäänsä niin ikään värikkään ja tuotteliaan taiteilijan elämän. Tänä vuonna olen lukenut nyt kaksi Tove Janssonista kertovaa kirjaa, Boel Westinin kirjoittaman ja tämän Karjalaisen.Vaikka huomasin että samoja asioita toistuu, oli suurimmat erot näiden kahden teoksen välillä siinä, että Karjalaisen kirjoittama oli visuaalisempi ja että myös Toven ja Tuulikki Pietilän suhde nostettiin enemmän esille. Mutta minusta sekin oli täysin asiallista, eikä ollut liian toisen yksityiselämään kurkistelua.

Luin kirjaa useamman kuukauden. Tämä oli täysin tietoinen päätös. Koska olin tutustunut jo keväällä Toven historiaan Westinin teoksen myötä, en halunnut liikaa toistoa lukemalla heti perään toisen Tovesta kertovan kirjan. Siksi luin aina luvun siellä toisen täällä kun sille päälle innostuin.

Karjalaisen teosta oli helppo lukea, eikä se vaikuttanut liian tietokirjamaiselta. Tähän vaikutti varmasti kirjan kuvitus. Toisaalta täytyy myöntää, että viihdyin ehkä kuitenkin hitusen paremmin Westinin kirjoittaman teoksen parissa. Jossain vaiheessa nimittäin hieman mietin, kannattiko edes yhteen vuoteen mahduttaa molemmat Tove Janssonin elämästä kertovat kirjat. Toistoa tuli liikaa.

Kaiken kaikkiaan minusta hieno teos, joka pureutuu hyvin Toven elämään ja työhön. Aina alusta loppuun saakka. Minulle kuluva Toven juhlavuosi on ollut tutustumismatka taiteilijan elämään ja tuotantoon, johon en aiemmin ollut perehtynyt. Muumikirjat ovat esimerkiksi olleet aikaisemmin minulle täysin tuntemattomia, joten juhlavuosi on ollut oiva hetki laajentaa omaa lukukenttäänsä. Tällä kirjalla osallistun mukaan haasteeseen jossa luetaan juhlavuoden kunniaksi Toven kirjoja.

http://www.tove100.fi/

Aino-Maria Savolainen & Katja Jalkanen: Linnasta humisevalle harjulle - 50 parasta kirjaa

 

Aino-Maria Savolainen & Katja Jalkanen: Linnasta humisevalle harjulle - 50 parasta kirjaa

Avain 2014

Mistä löytää hyvää lukemista?

Mitkä kirjat jokaisen pitäisi lukea?

Mikä on kaikkien aikojen paras kirja?

Kirja kirjoista, mahtavaa! Kirjabloggaajat Katja Jalkanen Luminen omena -blogista ja Aino-Maria Savolainen Amman lukuhetki -blogista ovat kirjoittaneet ihanan tietokirjan 50 parhaasta kirjasta, jotka perustuvat vuonna 2013 pidettyyn Kaikkien aikojen paras kirja -äänestyksen tuloksiin. Amman blogissa järjestettyyn äänestykseen parhaiden kirjojen ehdotuksia tuli yli 500, ja näistä nyt 50 eniten kirjabloggaajien ääntä saanutta on Linnasta humisevalle harjulle -kirjan sivuilla.

Tartuin tietokirjaan innolla, sillä rakastan kirjoja ja rakastan listoja. Kuten etukäteen olin uumoillutkin, oli kirjassa sellaisiakin teoksia, joita olin jo lukenut ja joiden juonesta olin niin ikään selvillä. Mutta paljon tuli uutta tietoa, ja luin kiinnostuneena tietoja myös niistä kirjoista jotka olin jo lukenut. Jokainen kirjaesittely on kirjoitettu vetävästi.

Sivuilta tarttui useampi kirjavinkki, varsinkin Tuulen viemää on kyllä sellainen klassikko että sen aion vielä jonain päivänä lukea. Teoksen avulla ymmärsin, kuinka pihalla juonesta oikeastaan olinkaan, en edes tiennyt mille aikakaudelle Tuulen viemää sijoittuu, ennen kuin luin tiivistelmän. Olen kaikki nämä vuodet luullut, että kirja on imelääkin imelämpi rakkaustarina. Tarinassa on kuitenkin paljon muuta, mikä minua alkoi heti kiinnostamaan. Kas näin tietämätön sitä voi kirjabloggaajakin toisinaan olla!

Pidin kirjaa onnistuneena, sillä kaikenlaiset lukijat löytävät joukosta lukuvinkkejä, ja omalla kohdallani myös tietyt oletukset tiettyjen kirjojen sisällöistä saivat kyytiä. Olin yllättynyt, kuinka paljon sain teoksesta irti, sillä kirjojen esittelyistä selvisi myös paljon pieniä kivoja faktoja jotka toivat mukavan lisän. Lisäksi oli mukavaa huomata, kuinka kirjabloggaaja -taustaiset tekijät nostivat esille myös kirjabloggausta mm. mainitsemalla joitakin blogeja nimeltä.

Yllättäen löysin omasta hyllystänikin useamman kirjan, jotka teoksessa mainitaan. Harmi vain, että kaikkia en ole vieläkään saanut luettua. Tästäpä jokin projekti jälleen itselle? Nyt katselen nimittäin kirjoja aivan eri silmin, ja varsinkin Pikku naisia olisi kesän aikana ihana lukea. Laskin, että 50 kirjasta olen lukenut 16. Eniten klassikon asemassa olevia kirjoja olen lukenut nuorempana, mikä käytännössä tarkoittaa että kirjat on luettu koulussa. Muistinko Kärpästen herraa, Hobittia tai Anna Liisaa enää kouluajoilta kovin hyvin? Valitettavasti en, mutta tämä tietoteos palautti asioita taas mieleen ja pisti pohtimaan, että klassikoita pitäisi lukea aikuisena uudestaan.

Hieman hankalana kirjassa pidin joidenkin kirjaesittelyn jälkeisiä linkkejä, jota kautta lukija voi etsiä lisää tietoa, sillä osa linkeistä kun oli mahdottoman pitkiä ja epäilen, että harva jaksaa kirjoittaa osoiteriville sellaisia rimpsuja. Linkit olisivat oiva lisä sähköisessä muodossa olevassa kirjassa, joiden avulla kyseisille sivuille voisi periaatteessa heti päästä, mutta tässä tapauksessa minusta linkit olivat ehkä hieman turhia. Kauhean pitkä osoiterivi kirjassa ei näyttänyt hyvältä. Mutta nämä asiathan ovat sellaisia pieniä juttuja.

Kaiken kaikkiaan olin todella viehättynyt kirjasta, ja luin sen mielelläni. Mukaan tarttui paitsi tietoa myös paljon uusia lukuvinkkejä. Tässä kirja kirjojen ystäville!

 -----------
Blogger jostain syystä kiukuttelee jälleen, eikä suostu tekemään kunnon kappalejakoa. Tämä teksti näkyy nyt yhtenä pötkönä korjausyrityksistäni huolimatta. Pahoitteluni!

Lirio Abbate - Mafian naiset

Lirio Abbate - Mafian naiset 

Atena 2014

Suomennos Taru Nyström

Kansi Mika Perkiökangas

Italiankielinen alkuteos Fimmine ribelli. Come le donne salverrano il paese dalla 'ndrangheta

"Tarinani kertovat mafiajärjestö 'Ndranghetan naisista, jotka pakotetaan menemään naimisiin liian nuorina ja joiden on hiljaisuudessa alistuttava väkivaltaiseen elämään ja miesten mielivaltaan. Ne kertovat ikivanhojen ja taantumuksellisten sääntöjen kahlitsemista äideistä, vaimoista ja sisaristam jotka maksavat uskottomuuden hengellään, sillä yhä nykyisinkin kaukaa menneisyydestä periytyvä raaka tapa, kunniamurha, niittää uhreja. Tällä vuosisadalla 'Ndraghetan kasvot ovat muuttuneet, mutta eläimellinen julmuus on ennallaan. Samoin kuin Taliban-liikkeen Afganistanissa, myös Calabriassa on yhä voimassa koodi, jonka mukaan uskoton nainen tuomitaan kuolemaan. 'Ndragheta ei nykyaikaistu, päinvastoin, se pitää moderniutta paheena."

Lirio Abbate on toimittaja ja kirjailija, joka on viidentoista vuoden ajan taistellut kynällään mafiaa vastaan paljastaen tärkeitä mafiaan liittyviä rikoksia. Rohkea mies nostaa esiin asioita joihin mafia on tavalla tai toisella sekaantunut, ja kirjassaan Mafian naiset hän antaa äänen niille naisille joilla on ollut rohkeutta nousta mafiaperhettään vastaan. Jokainen joutuu maksamaan kalliin hinnan, myös Abbate, jonka henkeä on uhattu useammin kuin kerran, ja joka on vuodesta 2007 asti elänyt viranomaisten suojeluksessa.

Italian Calabriaa hallitsee mafiajärjestö 'Ndragheta, voimakas ja pelottava klaani, jonka rikolliset lonkerot yltävät kaikkialle bisneksiin, ja jonka toiminta perustuu ikivanhaan kunniakoodiin. Tuossa kieroutuneessa kunnian maailmassa "Klaanien naisilla ei ole omaa tahtoa eikä asemaa, ei minkäänlaista mahdollisuutta tehdä omia valintoja. He ovat perheensä omaisuutta." Tyttö ei saa käydä yksin missään ilman esiliinaa, eikä tyttöjen koulunkäyntiä arvosteta. Miehen sana on laki.

Ikivanhaan kunniakoodiin kuuluu olennaisena osana naisen uskollisuus perheelleen ja miehelleen. Mafian miehille vaimon lähteminen toisen miehen matkaan merkitsee aina kasvojen menetystä, ja naiselle itselleen kuolemantuomiota. Kunniamurhan suorittaa joku perheen miehistä, ja se naamioidaan usein itsemurhaksi. Kaikki naisia ei edes koskaan löydetä, he vain katoavat. Naisen elämä päätty joko isän, veljen tai jopa oman poikansa käden kautta. Rankaisemalla naista klaani saa takaisin menetetyn kunniansa ja vahvistaa näin omaa voimaansa ja mahtavuuttaan.

Kirjassaan Abbate kertoo useamman naisen tarinan. Jotkut pysyvät lujina ja pääsevät jatkamaan elämäänsä vapaana ilman mafiaperhettään, mutta se vaatii aina viranomaisten suojelua ja lasten hylkäämistä. Ja juuri tämä on se, mikä on jokaisella äidillä heikko kohta. Mafiaperheet käyttävät häikäilemättömästi hyväkseen naisten heikointa kohtaa houkutellakseen naisen takaisin kotiin. Luvataan, että kaikki on anteeksi annettu, mutta koodia ei noin vain ohiteta...

Mafian naiset on karua luettavaa. Nämä tarinat ovat totta. Tässä päästään lukemaan muutaman naisen tarina, mutta kuinka monta naista kärsii tälläkin hetkellä pelon keskellä? Mafiamaailma kuulostaa todella kaukaiselta ja muinaiseltakin asialta, mutta mafiayhteisö elää edelleen. Italian viranomaiset ovat päässeet taistelussaan mafiaa vastaan eteenpäin, mutta katoaako mafia koskaan?

"Huolimatta rikollisesta loiselämästään perheet nauttivat yhteisössä laajaa hyväksyntää. Laittomista toimistaan tulevilla varoilla klaanit luovat uusia työpaikkoja alueille, missä niistä on pula, ja rikollisjärjestöihin suhtaudutaan melkein kuin hyväntekijöihin. Pelonsekainen kunnioitus ja rauhanomainen rinnakkaiselo perheiden kanssa on turvallisempaa, ja sen lisäksi hyvistä suhteista saattaa olla hyötyä."

Kirjassa on paljon rankkoja asioita ja kohtaloita, mutta pieni valonpilkahdus onneksi on näkyvissä aivan lopussa. Calabriassa pidetään 'Ndraghetaa välttämättömänä pahana, jonka kanssa ihmiset tulevat toimeen, ja kääntävät mieluummin katseensa pois. Kouluilla on suuri rooli, kun nuoria ohjataan kyseenalaistamaan mafian toimet. Muutoksia ilmapiirissä on tapahtunut, kun lopussa on vielä kahden entisen mafiaperheen tyttäret näyttävät rohkeutensa, jota toivottavasti yhä useampi calabrialainen nainen seuraa.

Vaikka kirja on rankkaa luettavaa, on tärkeää että nämä naiset pääsevät ääneen, ja rohkeita ihmisiä löytyy tuomaan heidän tarinansa ihmisten tietoisuuteen. Niin kauan kuin mafia on hengissä, eivät nämä naiset saa elää vapaana.

Leena Virtanen - Noitanaisen älä anna elää

Leena Virtanen - Noitanaisen älä anna elää, Tosikertomus noitavainosta Suomessa 1666-1671.

WSOY 2013

Kansi Mika Tuominen

Noitanaisen älä anna elää on tosikertomus Ahvenanmaan noitavainoista vuosina 1666-1671, jolloin noitahysteria valtaa ihmiskunnan. Leena Virtanen on kirjoittanut mielenkiintoisen teoksen historiallisesta ajanjaksosta, jossa noitavainon uhreiksi joutuneita naisia kohtasi kuolemantuomio paholaisen kanssa vehkeilystä. Ja vielä kun Ahvenanmaalle saapuu akateemisten teorioiden ja kristinuskon täyttämä tuomari, alkavat vanhan kansan perinteiset loitsimistaiat kääntyä koko yhteisöä vastaan. Noituudesta ja taikojen käyttämisestä syytetään naapureita kilpaa.

Ahvenanmaalla useita vuosia jatkunut noitavaino rikkoi kymmenien, ellei satojen perhekuntien tasapainon pahimmillaan monen sukupolven ajaksi eteenpäin.

Ennen noitavainojen alkua arkisen aherruksen näännyttämä ihminen kääntyi helposti taikuuden ja noituudenkin voimien puoleen hallan viedessä sadon, lehmien sairastuessa tai voin tuotannon heikentyessä. Taikuus oli tuttua Ruotsi-Suomessa, ja valkoista magiaa oltiin harjoitettu jo vuosisatojen ajan ennen kuin siitä tuli rangaistavaa vasta 1500- luvulla.

Minkä takia juuri 1600-luvulla suhtautuminen taikuuteen ja noituuteen kiristyi, kuinka kaikki muuttui suoranaiseksi noitavainoksi? Täysin yksiselitteistä vastausta ei ole olemassa, nykyajan ihminen ei kuitenkaan pelkää samalla tavalla kirkon mahtia kuin ennen, aikaisemmin ihminen odotti ihmiskunnan kadotuksen odottavan nurkan takana, ja paholaisen kanssa tehdystä sopimuksesta joutui suoraan helvettiin. Virtanen huomauttaa, että tuona aikana onnen koettiin olevan vakio, ja jos naapurilla alkoi olla voita huomattavasti enemmän kun itsellä, syyttävä sormi kääntyi herkästi sen enempää ihmettelemättä naapurin puoleen. 1600-luvun ihminen tavallaan ulkoistaa ongelmansa, eikä syytä epäonneen löydetä muualta kuin useimmiten (hankalan) naapurin käyttämästä noituudesta. Teoksessaan Virtanen käy läpi laajasti noitavainoon johdattaneista syistä.

Kirjassa käsitellään Ahvenanmaan vainojen lisäksi myös Suomen ja Ruotsin noitavainoja. Ahvenanmaan jälkeen noitavainot puhkeavat myös Ruotsissa, väkilukuun suhteutettuna suurin uhriluku noitavainoissa on kuitenkin Ahvenanmaan hallussa, vuosina 1666-1671 syytettiin 16 naista noituudesta ja heistä seitsemän sai kuolemantuomion. Erittäin työteliäs tuomari ajoi innokkaasti noituudesta syytettyjen naisten kuolemantuomioita.

Ahvenanmaan noitaprosessi vuosina 1666-1678 on poikkeuksellinen verrattuna muihin Pohjoismaiden vainojen piirteitä sisältäneisiin noitaoikeudenkäynteihin.

Virtanen antaa äänen kuolemaantuomituille naisille, ja lukija saa seurata heti alusta asti Maria Clasdotterin huolta kadonneista ruislyhteisä joilla on äärimmäisen tärkeä rooli myöhemmän ajan tapahtumissa.Virtanen kirjoittaa mielenkiintoisesti historiallisesta ajanjaksosta kuulostamatta liian totiselta tai opettavaiselta, lukiessa ei aina kiinnittänyt huomiota siihen että kirja on ennen kaikkea historiallinen tietokirja. Viihdyin erittäin hyvin kirjan parissa vaikka aihe onkin väkivaltainen. Tämä kirja on jokaiselle historiasta ja ennen kaikkea noitavainoista kiinnostuneille erinomainen teos!

Katja Jalkanen ja Hanna Pudas - Rivien välissä

 

Katja Jalkanen & Hanna Pudas- Rivien välissä. Avain 2013.

Kansi: Tarja Kettunen

Kannen kuva: Kira Leskinen

"Kirjablogit kertovat kirjoista. Piste."

Kun sain tiedon Rivien välissä -kirjan ilmestymisestä, tein heti kirjasta varauksen kirjastoon. Tämä tietokirja on ehdottomasti luettava! Tähän mennessä monissa blogeissa Rivien välissä on jo esiintynyt ja nyt mökkilukemiseksi ensimmäisenä kiilasi kirjablogikirja. Kyllähän se nimittäin niin on, että kirjabloggaaja haluaa lukea kirjan aiheesta joka käsittelee omaa rakasta harrastustaan. Siksi tämä ei ole millään mitarilla arvio, ei tällaisen kirjan kanssa voi muuta kuin elää mukana! Juuri siitä syystä kirja tuli suorastaan ahmittua.

Katja ja Hanna ovat hienosti päästäneet niin bloggaajat kuin kirjailijatkin ääneen, ja joistakin kohdin voi tunnistaa tutun bloggaajan sanat. Kirjaa varten on sähköpostitse haastateltu useita kirjabloggaajia ja kirjailijoita. Kirjaan on mahdutettu paljon asiaa alkaen blogien synnystä tulevaisuuden pohdintoihin, ja kirjallinen keskustelu jatkuu edelleen. 

Oli mielenkiintoista pysähtyä miettimään suurta lukuharrastajien joukkoamme, joka tällä hetkellä blogimaailmasta löytyy. Vieläkin löydän uusia kirjablogeja joita jään seuraamaan, ja uusia tulee koko ajan lisää. Oma blogini taitaa olla siinä uuden ja vanhemman blogin välimaastossa, kun vuosia mittariin on kertynyt kaksi. En siis ole aivan uusi mutta en luokittelisi itseäni vielä pitkään bloganneeksi. Aikoinani tutustuin ihan ensimmäisenä Leena Lumin kirjablogiin johon jäin jo heti alussa totaalisen koukkuun, ja sen myötä löysin muitakin blogeja ja ajattelin että tässä se mun juttuni nyt on ♥ 

Lukeminen on blogin perustamisen myötä muuttunut aiemmasta, sitä kiinnittää jo lukemisen aikana huomiota erilaisiin asioihin joihin ei ennen niin tarkkaan perehtynyt, sitä vain luki. Jälkikäteen ajateltuna voin sanoa että kyllä harmittaa kun en ole ennen blogia älynnyt pitää minkäänlaista lukupäiväkirjaa...Melkoinen määrä niitä kyllä olisi! 

Kiinnostava havainto kirjassa oli mielestäni se, että suurimmalla osalla bloggaajista on korkeakoulututkinto, ja että paljon työskennellään kirjallisuuden parissa. Korkeakoulututkinto minulta kyllä löytyy, mutta aivan eri alalta kuin kirjallisuuden. Naisia löytyy myös enemmän blogien takaa, ja pohdinta miesten lukutottumuksista on kiintoisaa.

Yhteisöllisyys on mahtavaa kirjablogimaailmassa. En ole vielä kertaakaan kohdannut ilkeitä ja loukkaavia kommentteja, joita usein löytyy esimerkiksi muotiblogien kommenttibokseista. Kommentit ovat järjestään mukavia, tsemppaavia, lämpimiä ja asiallisia. Kirjabloggaajat osaavat käydä asiallista  ja perusteltua keskustelua. Toisista kirjabloggaajista tulee helposti ystäviä, vaikka vain virtuaalisestikin. 

Olen vasta viime aikoina todella ymmärtänyt, että kirjablogit alkavat olla muunkin maailman tietoisuudessa. Aloittaessani omaa blogiani oli tarkoituksena päästä purkamaan ajatuksiani kirjoista muiden samanhenkisten ihmisten kanssa. Kirjabloggaamisesta on tullut rakas harrastus, ja olen koukuttunut tähän maailmaan täysin. Kaksi vuotta on mennyt kuin siivillä! Kirjablogi on antanut minulle paljon ja on hienoa kuulua tähän yhteisöön!

"On ollut mahtavaa todeta, ettei ole yksin kirjahulluutensa kanssa, vaan näitä "hulluja" löytyy joka lähtöön, ja introverttikin voi tuntea itsensä osaksi yhteisöä."
 

Rivien välissä ilmestyi erittäin hyvään aikaan, sillä kirjablogeissa on viime aikoina kuohuttanut paljon NYT- liitteestä lähtenyt keskustelu. Tässä siis kirja meille bloggaajille mutta myös heille, joita kirjabloggaajien touhu tuntuu syystä taikka toisesta epäilyttävän. 

Alla oleva kuva on otettu mökin pirttipöydältä, mikäs sen parempaa kuin lukea kirjablogikirjaa ja juoda kuohuviiiniä. Tässä siis nostan virtuaalisesti maljan kirjan kirjoittajille!

 

Vielä kerran lämpimät onnittelut Katjalle ja Hannalle hienosta kirjasta! ♥