Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen

Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen

Tammi 2017

Keltainen kirjasto

Suomennos Juha Mylläri

Kansi Jussi Kaakinen

Japaninkielinen alkuteos Kokkyo no Minami, Taiyo no Nishi

Englanniksi South of the Border, West of the Sun, ilmestyi 1992

Arvostelukappale kustantajalta

Hajime on perheensä ainoa lapsi, ja kärsii siitä koko lapsuusajan. Eläminen ilman sisarusta oli vajavaista, kunnes Hajime kohtaa toisen yhtä yksinäisen lapsen, Shimamoton. Heistä tulee läheiset ystävät, jotka puhuivat toisilleen kaikesta ja kuuntelevat iltapäivisin koulun jälkeen klassista musiikkia levyiltä. Läheisyys ja ymmärrys kasvaa rakkaudeksi - sellaiseksi mitä se voi 12-vuotiaana vastakkaista sukupuolta kohtaan olla. Hajimen perhe kuitenkin muuttaa toiseen kaupunkiin, ja he päätyvät eri yläkouluihin. Vielä hetken aikaa he tapaavat toisiaan kunnes tapaamiset jäävät, mutta Hajimen muistot Shimamotosta eivät haalistu vielä keski-iässäkään.

Murakami kirjoittaakin romaanin keski-ikäisen miehen perhe-elämän, kaipuun ja halun maailmasta. Siitä, missä kaikki on näennäisesti paremmin kuin hyvin, mutta joku tietty palanen elämästä puuttuu jotta voisi olla onnellinen kokonaan. Kun Shimamoto palaakin useiden vuosien jälkeen Hajimen elämään, on tämän mietittävä elääkö nostalgiassa vaiko tässä hetkessä.

Siinä missä Hajimella on elämässään ulkopuolisen silmin kaikki paremmin kuin hyvin; kaksi lasta, vaimo ja kaksi menestyvää ravintolaa, on Rajasta etelään, auringosta länteen minulle kaikinpuolin taitava romaani siitä jotain kuitenkin puuttuen. Siinä on Murakamille kirjasta toiseen tyypilliset toistot miesnäkökulmineen ja klassisen musiikiin kuunteluineen, ja se alkaa rehellisesti sanottuna jo väsyttämään.

Luin kirjaa lähes kuukauden verran, mikä on suhteettoman paljon ajateltuna kirjan sivumäärää. Murakamin tarina vain ei ottanut lähteäkseen, enkä osannut samaistua keski-ikäisen miehen elämäntilanteeseen. Tämä olikin ehkä suurin ongelmani kirjan suhteen ja huomaan, että minun on aika pitää taukoa Murakamin kanssa. IQ84 sekä Kafka rannalla -teoksien jälkeen Murakami ei ole onnistunut säväyttämään uudemman kerran, mikä on todella harmi. Murakami on kuitenkin ollut yksi lempikirjailijoistani kuten tämän blogin banneristakin voi tehdä johtopäätöksen.

Rajasta etelään, auringosta länteen ei valitettavasti ollut minulle lukukokemuksena vaikuttava vaikka sitä niin kovasti odotin. Me pidämme nyt herra Murakamin kanssa pienen tauon, ja palaamme kun hän kirjoittaa jälleen sitä ihanan vinksahtanutta maagisen realismin maailmaansa.

Helmet-lukuhaaste: 23. Käännöskirja

Minna Eväsoja: Melkein Geisha - Hurmaava ja hullu Japani

Minna Eväsoja: Melkein Geisha - Hurmaava ja hullu Japani
Gummerus 2016
E-kirja
Arvostelukappale kustantajalta

"Japanissa muodit ja virtaukset voivat muuttua nopeasti, mutta asenteet eivät." 

FT Minna Eväsojan kirjoittama Melkein geisha on kirja hänen 1990- luvun alkuun sijoittuneista opiskeluista japanilaisessa Urasenken teekoulussa. Hän on opiskellut myöhemmin myös japanin kieltä sekä estetiikkaa nimenomaan Japanissa, länsimaalaisena muiden japanilaisten joukossa. Asetelma on jo itsessään hyvin kiehtova ja varsinkin, kun kyseessä on yksin Japaniin matkustava ja siellä asuva nainen. 

Melkein geisha on kokoelma pieniä mutta hyvin osuvia tarinoita ja huomioita vuosien varrelta liittyen japanilaiseen kulttuuriin, mielenlaatuun ja elämänasenteeseen. Länsimaalaisesta moni asia tuntuu hyvin hullunkuriselta mutta toisaalta niin ihastuttavan kauniilta, onhan kyseessä ikivanha kulttuuri. Japaniin liittyvät kirjat herättävät minussa aina tietyn rauhan ja seesteisyyden, ja kuin huomaamatta kaadan itselleni teetä ja haaveilen paitsi matkasta Japaniin myös mieltä rauhoittavasta hetkestä itselleni. En tiedä mistä moinen tunne kumpuaa, ehkä jotain tekemistä asialla on aiemmin harrastamallani japanilaisella budolajilla jolla tulee aina olemaan paikka sydämessäni.

Kuitenkin. On aina yhtä mielenkiintoista lukea vastaanlaisia tarinoita elämisestä vieraassa maassa ulkopuolisen silmin. Eväsoja pyrki elämään Japanissa niin sisäpiirissä kuin se ulkopuolisena vain koskaan oli mahdollista, ja pääsi lähelle monia tapahtumia joihin harva länsimaalainen pääsee.

Kirja on jaoteltu 45:een lukuun, jolla jokaisella on oma otsikoitu tarinansa. Nämä luvut eivät ole kovin pitkiä, joten itselläni tulikin luettua kirjaa pienissä pätkissä, pieninä tarinoina Japanista. Mukaan mahtuu todella erikoisia, hauskoja ja piinaavankin tuntuisia hetkiä kun yksinelävä yliopistossa opiskeleva länsimaalainen nainen aiheuttaa niin ihastusta kuin hämmennystäkin paikallisissa.

Japanilaisista saa hyvin ristiriitaisen kuvan. Olen mieltänyt näin aina, ja kirjastakin saa sellaisia vaikutelmia. Toisaalta he elävät hyvin kurinalaisesti ja hillitysti peläten häpeän tuottamista läheisilleen, mutta samalla taustalla voi pyöriä vaikka minkälaista kaksoiselämää. Japanilaiset taiteenmuodot ja traditiot ovat kauniita ja arvostettua osaamista, mutta mitä ilmeisemmin harva nuori Japanissa enää tietää näistä mitään saatika osaisi niitä. 

"Kun japanilainen kysyy, kuinka voit, on hyvien tapojen mukaista sanoa aina voivansa todella erinomaisesti. Japanilaisten kanssa ei pääse koskaan niin hyviin väleihin, että kannattaisi antautua puhumaan minkäänlaisista sairauksista, paitsi nuhakuumeesta, joka ei ole oikeasti sairaus. Muista sairauksista puhuminen saa aikaan kiusaantuneen hiljaisuuden. Sairaudet ovat tabu. Ne osoittavat ihmisen heikkouden ja haavoittuvaisuuden."

Moni asia on tabu, eikä tunteistaan puhuminen tule koskaan kuuloon japanilaisten kanssa. Vaikka maa katoaisi alta, ei ilmeen tulisi värähtääkään. Japanilaisessa kulttuurissa tuntuu olevan myös aivan mielettömästi sääntöjä joiden rikkominen tuottaa häpeää, monista pienistäkin asioista todella kannattaa ottaa selvää etukäteen ettei tule mokanneeksi täysin.

Melkein geisha raottaa japanilaisten elämää ja tutustuttaa moneenkin pieneen seikkaan josta harva tietää. Ei ole sama millä tohveleilla käyt vessassa, tai minä päivänä voi mitäkin roskaa viedä roskasäiliöön. Niin hullunkurista!

Kaikkien älyttömyyksien keskeltä paistaa kuitenkin kirjoittajan rakkaus Japania kohtaan. Kirjan viimeisessä luvussa hän viittaa Heian-kaudella eläneeseen japanilaiseen hovinaiseen Sei Shonagoniin ja tämän tyynynaluskirjaansa, ja tyylillisesti hän päättää kirjansa kauniiseen listaan niistä asioista joita pakahduttavan paljon kaipaa Kiotossa.

Japani kirsikankukkien kukinnan aikaan on yksi asia elämässäni jonka haluaisin kokea. Kirjaa lukiessani tunsin jälleen sen kauneuden kaipuun mikä puiden kukinta minussa herättää, mutta ainakin toistaiseksi tyydyn seuraamaan oman pihani kahden kirsikkapuun kukintaa sekä vierailemaan Helsingin Japanilaistyylisessä puutarhassa. Rakastan kirsikkapuita yli kaiken, ja vaikka pihallani ei koskaan muuta kasvaisikaan, täytyy siellä olla kirsikkapuu ilonani ♥

Mikäli Japaniin sijoittuvat kirjat kiinnostavat, suosittelen lukemaan! 

Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkan väriset silmät

Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkan väriset silmät

Schildts & Söderströms 2013

Suomennos Virpi Vainikainen

Kansi Emma Strömberg
Englanninkielinen alkuteos The Hare with Amber Eyes. A Hidden Inheritance, 2010

Oma ostos 

Tuskin koskaan on ollut tällaista tilannetta, että luen yhden huikean kirjan jälkeen perään heti toisen. Ja jo näin alkuvuodesta! Tässähän alkaa ihan rima nousta luettavien kohdalla huikean korkealle.

Jänis jolla on meripihkan väriset silmät on ollut kirja jonka olen pidemmän aikaa halunnut lukea. Se on kerännyt ihastuneita arvioita muilta kirjabloggaajilta, ja kun löysin kirjan viime syksyn kirjamessuilta neljän euron hintaan, ei asiaa tarvinnut kauaa pohtia. Viime vuoden puolella en enää ehtinyt kirjaan tarttua, mutta nyt ehdin. Ja kuinka täydellinen lukuhetki kirjan parissa onkaan ollut.

Edmund de Waal perii isoenoltaan kokoelman japanilaisia taide-esineitä, netsukeja. 264 kappaletta puisia ja norsunluisia figuureja, jotka ovat niin pienia että mahtuvat helposti taskuun. Netsuket kiehtovat de Waalia sen verran, että hän päättää selvittää niiden tarinan: mistä ne ovat tulleet, kuka niitä on pidellyt ja miten kokoelma on säilynyt hänen suvussaan aina 1800-luvulta tähän päivään saakka.

Netsuket vievät de Waalin ja lukijan lopulta aivan uskomattomalle historialliselle matkalle, jonka aikana ei voi kuin ihastella, hämmästellä, järkyttyä ja elää mukana. Netsukeiden tarina avaa de Waalin äidinpuoleisen suvun viiden sukupolven mittaisen tarinan, joka kulkee Odessasta Pariisiin, Wieniin ja lopulta Tokioon. Ja juuri Wienissä olin tarinan lumoissa täysin.

Rakastan historiallisia romaaneja, mutta kun lukiessa ymmärtää tekstin olevan faktaa, että tämä kaikki on oikeasti ja todella tapahtunut, se nostaa kaiken aivan uudelle tasolle. On suorastaan hengästyttävää ajatella mitä kaikkea voi omista juuristaan saada selville kun niitä alkaa tutkimaan. Tosin, de Waalin tutkimukset veivät pari vuotta ja rohkenen väittää, että kun kyse on rikkaasta mahtisuvusta, on tiedonsaaminen hieman erilaista.

Kirjan luettuani mietin, voiko hienompaa sukukronikkaa ollakaan. Kaikesta kamaluudesta huolimatta. Vaikka juutalaisvainojen myötä kaikki menetettiin ja aloitettiin alusta, säilyvät tarinat aina muistoissa. Ja juuri ne ovat niitä rikkauksia joita kukaan ei voi viedä pois. Silti on surullista, kuinka yksi kauhea ihminen pystyi tuhoamaan niin paljon, pyyhkimään koko suvun olemassaolon ja omaisuuden tuosta noin vain pois. Eläydyin vahvasti siihen hetkeen, kun natsit tulivat ja alkoivat tuhota ja varastaa kaiken de Waalin suvun palatsista. Kuinka kauhealta se on voinutkaan tuntua, kun joutuu katsomaan sellaista. Ja lopulta, kuinka omasta kodista häädetään, ja sen asuttavat tuntemattomat. Kaikki on menetetty.

Jänis jolla on meripihkanväriset silmät on upeaa luettavaa. Se on historiaa rakastaville, se on taiteen ystäville. Se on huikea katsaus yhden mahtisuvun historiaan, mistä kaikki alkoi ja miten kaikki tapahtui. Se on huikea tarina netsukeista, jotka selvisivät siitä kaikesta myllerryksestä, mitä historiaan mahtui. Netsukeiden selviytyminen tähän päivään saakka on ihme, se on asia jonka äärellä väkisinkin liikuttuu. Tarina on kuin elokuvasta, vaikka kaikki on totta. En voi kuin lämpimästi suositella tätä mieleenpainuvaa kirjaa. Ihastuin tähän kirjaan täysin.

Haruki Murakami: Maailmanloppu ja Ihmemaa

Haruki Murakami: Maailmanloppu ja Ihmemaa

Tammi 2015

Suomennos Raisa Porrasmaa

Japaninkielinen alkuteos Sekai no owari to Hado-Boirudo Wandarando, 1985

Arvostelukappale kustantajalta

On jälleen tullut aika sulkea yhden lempikirjailijani kirjoittaman kirjan kannet ja sulatella lukemaansa. On jälleen tullut aika ihmetellä mitä tuli lukeneeksi ja samalla miettiä miten ihmeessä tästä osaa mitään kirjoittaa. Herra Murakami, olet jälleen kirjoittanut niin oudon kirjan ettei tosikaan.

Maailmanloppu ja Ihmemaa on Murakamin ennen suomentamattomia teoksia, vuodelta 1985. Siinä missä Murakamin viimeisin suomennettu teos Värittömän miehen vaellusvuodet ei säväyttänyt normaaliudellaan, on tässä sitten mielikuvitusta senkin edestä.

Kaksi maailmaa, Maailmanloppu ja Ihmemaa.

Ihmemaassa kenelläkään ei ole nimeä, puhutaan Laskijoista, Merkitsijöistä, ja ihmisistä heidän titteleillään. Kirjan päähenkilö on Laskija, kolmekymmentävuotias yksin asuva mies, joka saa Professorilta erikoisen tehtävän, joka samalla osoittautuu sellaiseksi millä tulisi pelastaa koko maailma, muuten tulee maailmanloppu.

Maailmanlopussa eletään vankkojen muurien sisäpuolilla, johon Portinvartija laskee sisään irrottaen samalla ihmisen ja varjon toisistaan. Jossa Untenlukija lukee unia yksisarvisten pääkalloista. Jossa kukaan ei kyseenalaista mitään. Jossa maailma ei enää jatku, sillä Maailmanloppu on viimeinen paikka.

Olen oikeastaan aika ristiriitaisissa fiiliksissä kirjan suhteen. Kirjan lukemisesta on aikaa mutta en ole saanut aikaiseksi oikein mitään järkevää sanottavaa kirjasta. Tykkään niin kovasti Murakamin maagisesta realismista ja hänen luomistaan vinksahtaneista hahmoista, mutta tämä ei ollut kuitenkaan napakymppi. Oikeastaan tämä oli mielestäni enemmän puhdasta fantasiaa, joten tavallaan se maaginen realismi puuttui kokonaan, ja vaikutti näin lukukokemukseen. Harmillisesti tämä on jo toinen Murakamilta lukemani teos johon en ole täysin ihastunut. Minulle parasta Murakamia on ehdottomasti (aivan loistava) IQ84 -saaga sekä Kafka rannalla. Tuntuu siltä, että noita on aika vaikea ylittää. (Tiedän myös, kuinka epäreilua on verrata teoksia toisiinsa, mutta niin siinä väkisinkin käy.)

Maailmanloppu ja Ihmemaa on ilmestynyt paljon ennen äsken mainitsemiani. Ajatella, että kolmekymmentä vuotta sitten ilmestynyt kirja suomennetaan vasta nyt. Ajankuvan pystyi kyllä lukemaan rivien välistä; Duran Duran, kameroiden filmirullat sekä C-kasetit.

Maailmanloppu ja Ihmemaa on selkeästi niitä Murakamin alkutuotannon teoksia, jotka eivät suoranaisesti ole juuri minulle. Suurta Lammasseikkailuakaan en ole lukenut, ja luulen että jää lukemattakin. Minulla ja Murakamilla on nyt selkeästi hieman erikoinen vaihe, kun emme pääse samalla aaltopituudelle nyt laisinkaan.

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Otava 2013

Kansi Piia Aho

Kirjan kirjoittaja Mia Kankimäki jättää 38-vuotiaana päivätyönsä kustantamossa, laittaa asuntonsa vuokralle ja matkustaa Japaniin tutkimaan Heian-kaudella elänyttä japanilaista hovinaista Sei Shonagonia, josta on vallan vähän mitään tietoa. Kankimäki ei tunne ketään Kiotossa eikä osaa japania, joka vaikeuttaa Sein tutkimista. Usko on välillä koetuksella projektin suhteen, mutta Seistä Kankimäki on löytänyt sielunsisarensa jonka elämään hän haluaa tutustua. Tällä tutkimusmatkallaan Kankimäki matkustaa niin Kiotossa, Thaimaassa kuin Normandiassakin huomatakseen mitä elämältään todella haluaa.

Hyvin harvoin tulee luettua kirja, joka saa aikaan niin paljon ristiriitaisia tuntemuksia kuin tämä. Luin kirjaa monta päivää ja mietin monta kertaa jättääkkö kesken.

Mutta.

Olin lukenut niin paljon hyviä arvosteluja kirjasta, että yksinkertaisesti halusin pitää kirjasta.

Mutta mitä ihmettä ajatella kirjasta, joka on samaan aikaan tietokirja ja päiväkirja, matkakertomus ja vähän romaanikin? Miten suhtautua kirjaan, jossa on listoja, runoja ja tajunnanvirtaa asiapitoisen tekstin ohella? Oikea sekametelisoppa, ajattelin välillä ärsyyntyneenä ja pidin taukoa. 

Silti jotain tapahtui, ja jatkoin lukemista. Kaiken ärsyyntymisen ohella huomasin välillä nyökytteleväni päätäni ymmärtäväisenä Kankimäen huomioille, ja matkustin mielikuvissani ihastuneena Japaniin. Kuinka haluaisinkaan nähdä Kioton kirsikankukkien aikaan! (Kirsikkapuut ovat muuten minulle pakkomielle, rakastan niitä. Lempivärini on vaaleanpunainen, enkä saa keväisin tarpeeksi kirsikkapuiden kauneudesta, siksi istutin niitä kaksi kappaletta omaankin puutarhaani tänä vuonna.) 

"Ensimmäisten päivien aikana surin jo etukäteen, että tämä paratiisillinen ilmiö on pian ohi. Nyt alan ajatella, että onneksi se kestää vain viikon, sillä kauempaa ei ihminen tällaista kauneuden määrää pystyisi kestämään."

"Kirsikankukat, elämä - se on aivan pian ohi. Ja sitä ennen siitä on otettava kaikki irti."

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin oli viime vuoden viimeinen lukemani kirja. Olen lukemisen jälkeen vieläkin hieman hämilläni pidinkö kirjasta vai en. Ihastuin moneen pieneen asiaan kirjassa, ja se sai minut juomaan kuppikaupalla teetä, mutta oli myös monta asiaa joista en pitänyt. Kankimäen tapa puhutella Seitä suoraan tuntui oudolta. Joitakin asioita toistettiin liikaa. Paikoitellen esiintynyt puhekielisyys häiritsi. Eikä se itse Seikään ihan mahdottoman kiinnostavalta vaikuttanut, eihän koko naisesta selvinnyt oikeastaan mitään.

Mutta sitten ihastuin niihin pieniin juttuihin: kirsikankukkiin, pieneen teehumalaan, arkeen uudessa paikassa ja kämppäkavereihin. Pienet ja arkisetkin asiat tuntuivat ihanilta hetkiltä, ja niitä luin mielelläni.

Kirja joka ihastutti ja ärsytti samaan aikaan. Sen paremmin en pysty tuntemuksiani tällä hetkellä ilmaisemaan.

Haruki Murakami - Värittömän miehen vaellusvuodet

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Tammi 2014

Suomentanut Raisa Porrasmaa

Kansi Jussi Kaakinen

Japaninkielinen alkuteos Shikisai o motanai Tazaki Tsukuru to, kare no junrei no toshi 2013

 

Värittömän miehen vaellusvuodet kertoo Tsukuru Tazakista, 36- vuotiaasta yksinelävästä miehestä, jolla on menneisyyden painolasti mukanaan. Nuorena opiskelijana koettu hylkääminen ystävien puolesta seuraa yhä aikuista Tsukurua, mitään kyselemättä hän on hyväksynyt ystäviensä käytöksen, mutta miettii yhä edelleen, vuosien jälkeen, mitä tapahtui? Tiivis viiden hengen ystäväporukka oli noin vain päättänyt sulkea Tsukurun pois porukasta.

Kun Tsukuru tapaa viehättävän Saran, kannustaa hän Tsukurua kohtaamaan menneisyyden haamut, ja kysymään ystäviltään mitä yli kuusitoistavuotta sitten tapahtui. Tsukurun tavatessaan ystäviään, matkaa hän jopa kauas Suomeen selvittämään menneisyyttään.

Olen viime vuosina ihastunut herra Murakamin tuotantoon vahvasti. Syyskuussa suuntasin kirjaostoksille tempauksen myötä, ja mukaan lähti yksi syksyn odotetuimmista uutuuksista, Värittömän miehen vaellusvuodet. Minulle jo pelkästään Murakamin kirjan avaaminen tuo hyvän tunteen, rakastan jopa fonttia jolla kirja on kirjoitettu! Rakastamani IQ84:n jälkeen uuden Murakamin aloittaminen oli juhlallinen hetki, odotukset olivat korkealla.

Ehkä jopa liian korkealla.

Värittömän miehen vaellusvuodet ei ole huono, mutta se poikkeaa Murakamin tuotannosta olemalla enemmän...normaali. Vinksahtaneisuus ja maaginen realismi on poissa, ja kirja on enemmän maanläheisemmän Norwegian Woodin mukainen. Paikoitellen koin lukemani hivenen tylsäksi, ja luin kirjaa suhteettoman kauan. Kieltämättä voisin kuvailla kirjaa jopa hieman värittömäksi.

Kun on lukenut, ihastunut, rakastunut ja nähnyt unta kahden kuun maailmasta, taidetaan olla tilanteessa josta on vaikea pistää paremmaksi. Siksi tavanomaisempi Värittömän miehen vaellusvuodet jätti hieman pettyneen tunteen. Odotukset olivat liian korkealla. Kuinka olisinkaan halunnut ihastua myös tähän kirjaan!

 

Murakamin kohdalla innostun enemmän kun ollaan outojen, selittämättömien ja vinksahtaneiden asioiden äärellä, sillä Murakamilla on taito kertoa mitä uskomattomampia asioita niin että lukija ei edes kyseenalaista lukemaansa. Tämä teos ei yltänyt suosikkeihini tällä kertaa.

"Ei ole olemassa tyyneyttä, johon ei sisältyisi tuskan huutoa, ei anteeksiantoa vailla maahan valuvaa verta, ei hyväksyntää, joka ei olisi käynyt läpi tuskallista menetystä. Se tosiasia piili todellisen harmonian pohjalla."

Haruki Murakami - Kafka rannalla

Haruki Murakami - Kafka rannalla
Tammi 2011
Suomennos Juhani Lindholm (englanninkielisestä käännöksestä Kafka on the Shore, 2005)
Japaninkielinen alkuteos Umibe no Kafuka, 2002


Viidentenätoista syntymäpäivänäni minä karkaan kotoa, matkustan kaukaiseen kaupunkiin ja asun pienen kirjaston kulmauksessa. 
Kuulostaa vähän sadulta, mutta satua se ei ole, uskokaa pois. Ei vaikka sitä miten päin vääntelisi.

Kafka Tamura on asunut kahdestaan isänsä kanssa siitä lähtien, kun tämä oli neljävuotias. Tuolloin hänen äitinsä ja sisarensa häipyivät jättäen Kafkan yksin, ja noita arpia Kafka kantaa edelleen elämässään mukana. Välit isään ovat olemattomat ja nyt, viisitoistavuotiaana, Kafka päättää karata kotoa. Hänellä ei ole mitään syytä miksi jäädä. Takaraivossa jyskyttää isän julma ennustus, kohtalo jolta ei voi välttyä, mutta myös toive löytää äiti ja sisko.

Toisaalla on kuusikymmentävuotias Nakata, joka on lapsena joutunu omituiseen onnettomuuteen josta ei ole koskaan selvinnyt. Tapahtuman seurauksena Nakata menetti muistinsa kokonaan, eikä hän osaa lukea eikä kirjoittaa. Nakatalla on kuitenkin kyky keskustella kissojen kanssa, ja hän etsiikin työkseen kadonneita kotikissoja. Kun Nakata seuraa erään kissan jälkiä, päätyy hän Kafkan isän taloon. Tuo hetki muuttaa Nakatan elämän täysin ja Nakata pakenee.

Kafka on tuossa vaiheessa jo päätynyt Tokiosta Takamatsuun, ja löytänyt kauniin kirjaston jonne muuttaa myöhemmin asumaan. Myös Nakata matkaa Takamatsuun täysin tietämättä miksi, hän vain tietää että hänen on mentävä ja tehtävä jotain. Näiden kahden tarinat nivoutuvat yhteen ja vievät lukijan matkalle realismin tuolle puolen.

"Minulle tapahtuu kaikenlaisia asioita", minä aloitan."Osa on omia ratkaisujani, osa ei. Enkä pysty enää erottamaan, kumpi on kumpaa. Jotenkin vain tuntuu kuin kaikki olisi ennalta päätetty - että minä kulkisin tietä, jonka joku on piirtänyt valmiiksi minua varten. On ihan sama, kuinka paljon minä ajattelen tai ponnistelen. Itse asiassa tunnen itseni sitä huonommin, mitä kovemmin yritän. Ihan kuin minuus olisi kiertorata, jolta olen eksynyt kauas pois, ja se oikeasti sattuu. Ennen kaikkea se kuitenkin pelottaa. Säpsähdän kuin vain ajattelenkin sitä.

Nyt muutaman Murakamin kirjan lukeneena huomaan joidenkin asioiden toistuvan usein: usein juuri klassinen musiikki taustalla, päähenkilönä poika joka kärsii vaikeasta isä-suhteesta, seksi, kirjallisuus ja kirjat ja myös tässä törmään Tsehovin teoriaan "jos tarinassa esiintyy pistooli, sen pitää myös laueta". Ja tietysti se maaginen realismi. On muuten todella hämmästyttävää, kuinka Murakami saa perus arjenaskareetkin kuulostamaan mielenkiintoisilta, yleensä jos joutuu lukemaan päähenkilön ruoanlaittopuuhista tai jumppatuokiosta, pitkästyy väkisinkin. Murakamin kirjoittamana sekin on vallan mielenkiinoista, eikä vie tehoja tarinalta.

Tällä kertaa Murakami on saanut minut paitsi pauloihinsa myös hyvin hämmentyneeksi. Olen lukenut kirjaa nyt pari viikkoa ja se on todellakin vienyt minut täysin muihin maailmoihin. Hidas eteneminen parin sivun tahtia ja hajanaiset lukukerrat eivät kuitenkaan tehneet lukukokemukselle hyvää, valitettavasti. Nyt tuntuu siltä, kuin en olisi ymmärtänyt läheskään kaikkea. Ei niin, että Murakamin kirjoja välttämättä kukaan koskaan täysin ymmärtäisi, mutta tällä kertaa lukukokemusta ei voinut mitenkään verrata IQ84 -trilogiaan, joka vei tämän lukijan täysin mennessään. Tämä kirja jos mikä vaatisi toisen lukukerran ihan vain sen takia, että varmistaisin itseltäni ymmärsinkö mitään. Kafka rannalla herättää paljon ajatuksia hämmentävillä, todella oudoilla ja joskus suorastaan ällöttävillä kohtauksillaan, mutta Murakami on Murakami, ja hän vetää väkisinkin puoleensa. Voiko kirja olla samaan aikaan hyvä mutta outo? Sitä tämä minulle nimittän oli.

"Muistot ovat sellaisia, jotka lämmittävät ihmistä sisältäpäin, mutta samalla ne myös repivät häntä kappaleiksi."

"Niin kauan kuin aikaa ylipäänsä on olemassa, jokainen meistä viime kädessä saa jonkilaisen vahingon sielulleen, muuttuu joksikin muuksi. Niin käy ennemmin tai myöhemmin kaikille."

Haruki Murakami - IQ84, osa 3

Haruki Murakami - IQ84 (2010)

Tammi 2013

Suomennos Aleksi Milonoff

Kansi Laura Lyytinen

 

"Silti Aomame jaksoi istua parvekkeella ja vahtia silmä tarkkana leikkipuistoa. Hän oli kuin merimies, joka on kiivennyt korkeaan mastoon ja tähyilee aavalla merelle etsien kalaparvia tai periskoopin uhkaavaa varjoa. Aomamen valpas katse haki vain yhtä ainoaa - Tengo Kawanaa."

Matkani kahden kuun taivaan alla, vuodessa IQ84, on tullut nyt päätökseen. Ja millainen matka se on ollutkaan! Luettuani ensimmäiset kaksi osaa, kärsin niin pahoista vieroitusoireista että kolmas osa oli saatava lukuun ja pian. Yritin kovasti olla ahmimatta kirjaa kerralla, sillä en vain olisi halunnut tämän loppuvan. Sarjan lukemisen jälkeen jäljellä on nyt ikävä. IQ84 vei minua täysin, ja olen todella iloinen että tämä voitti Blogistanian Globalian.

Kolmas osa alkaa siitä mihin toisessa osassa jäätiin: taivaalla on kaksi kuuta, jotain outoa on tekeillä, eivätkä Tengo ja Aomame ole löytäneet toisiaan. Uutena kertojaäänenä on luotaantyöntävä, molempien perässä oleva salapoliisi Ushikawa, joka on tärkeässä roolissa maailmassa jossa Aomame ja Tengo etsivät toisiaan vimmatusti. Aomamen ja Tengon täytyy saada todellisuus nyrjähtämään takaisin vuoteen 1984, sillä rinnakkaistodellisuuden järjestys uhkaa sortua. Mutta ehtivätkö he löytää toisensa ennen kuin heidät löydetään?

Päätösosa on hieman erilainen verrattuna kahteen ensimmäiseen osaan. Tässä edetään selkeästi rauhallisemmin, vaikka odotin menon olevan vauhdikkaampaa. Rauhallisempi tahti ei kuitenkaan missään vaiheessa häirinnyt tai vienyt tehoa tarinalta, se kaikki sopi tilanteeseen hyvin.Verkko kiristyy ympärillä hitaasti, mutta saa lukijan odottamaan loppuratkaisua silti suurella jännityksellä.

IQ84 on paljon sellaista mitä ei ymmärrä, mutta josta toisaalta voisi kertoa paljonkin. Aina kun kohdalle osuu todella hyvä kirja joka vie jalat alta, vie se selkeästi myös taidon kirjoittaa kirjasta mitään ylistyssanoja järkevämpää. IQ84 on kirja, joka täytyy lukea, kokea ja antaa viedä mennessään. Minulle kirjan maailma on ollut sellaista josta on ollut vaikeaa palata takaisin, tässä tarinassa olen ollut niin kiinni viime viikkoina etten ihan heti muista koska viimeksi näin olisi kirjan kohdalla käynyt. Kirja sisältää paljon on paljon outoja asioita, eikä loppukaan anna paljon vastauksia, mutta ehkä siinä juuri on osa Murakamin taikaa: lukija jää hämmennyksen valtaan, mutta silti pohtimaan mistä tässä kaikessa on kyse. Murakamilla on taito kirjoittaa niin, etteivät oudot asiat loppupeleissä edes tunnu niin kovin oudoilta, kaikki on mahdollista.

IQ84 on ollut minulle huikea lukukokemus, siitä ei pääse mihinkään. Yksi parhaimpia lukemiani kirjoja. Muuta en aio enää sanoa kuin että lukekaa te jotka ette vielä ole kirjaan tarttuneet. Teillä tämä huikea maailma on vielä edessä, minä yritän päästä IQ84:n tunnelmasta vähitellen muiden kirjojen pariin, helppoa se ei tule olemaan.

Haruki Murakami - IQ84, osat 1&2

Haruki Murakami - IQ84 (2009)

Tammi 2013

Suomennos Aleksi Milonoff

Kansi Laura Lyytinen

"Tahdoin tai en, olen nyt täällä, vuodessa IQ84. Minun tuntemaani vuotta 1984 ei ole enää olemassa. Nyt on IQ84. Ilma on muuttunut, maisema on muuttunut. Minun täytyy sopeutua tähän kysymysmerkkimaailmaan mahdollisimman nopeasti. Niin kuin eläimen, joka on vapautettu uuteen metsään. Jotta voin pitää puoliani ja säilyä hengissä, minun pitää oppia ja sisäistää paikan säännöt."

Olen ollut jo useamman päivän poissa blogimaailmasta johtuen siitä että olen elänyt aivan toisessa maailmassa, tarkemmin sanottuna rinnakkaistodellisuudessa ja vuodessa IQ84. Venytin lukemistani loppua kohden sillä en olisi millään halunnut tämän kirjan loppuvan! Tämä kirja on kerta kaikkiaan vienyt nyt lukijaa, koska kärsin kuuhulluudesta ja täysikuun aikana kirja tuli jopa uniini. Oli vaikeaa herätä normaaliin arjen oravanpyörään kun mieli on vuodessa IQ84.

Kirjan alussa tuntuu siltä ettei juuri mitään tapahdu, mutta sitten kirja alkaakin vetää puoleensa niin paljon että tällä hetkellä kärsin suorastaan vieroitusoireista kun odotan vain kolmannen osan saapumista kotiini. En usko että saan tässä välissä edes aloitettua uutta kirjaa ennen kuin olen tämän sarjan saanut luettua. Todella, todella koukuttavaa.

On vuosi 1984, ja Aomame istuu taksissa keskellä liikenneruuhkaa ja toivoo ehtivänsä työkeikalle. Aomame tappaa työkseen miehiä, jotka hakkaavat vaimojaan. Koska liikenne on täysin tukossa, kuljettaja neuvoo Aomamelle oikotien hätäpoistumistikkaita pitkin. Kun Aomame on laskeutunut tikkaat alas, hän huomaa siirtyneensä rinnakkaistodellisuuteen jonka taivaalla on kaksi kuuta.

On vuosi 1984, ja matematiikanopettaja Tengo saa käsiinsä oudon käsikirjoituksen, jonka on kirjoittanut nuori tyttö, Fuka-Eri. Tengo alkaa työstää kömpelöä tekstiä romaaniksi joka saavuttaa huikean suosion, mutta Fuka-Eri ei ole kiinnostunut suosiosta. Kirjan menestyksen huipulla Fuka-Eri katoaa, ja Tengo tajuaa kirjoittaneensa tarinaa maailmasta, jossa on kaksi kuuta ja niin nyrjähtää todellisuus raiteiltaan.

Aomamen ja Tengon elämät liittyvät toisiinsa, ja lukija odottaa koko ajan milloin Aomame ja Tengo kohtaavat kasvotusten. Kirjan lopussa polut alkavat hieman kohdata mutta maailma ympärillä jatkaa muuttumista yhä kummallisemmaksi, he molemmat näkevät taivaalla kaksi kuuta ja ymmärtävät, että jotain on alkanut tapahtua. Kaikki eivät nimittäin voi nähdä kahta kuuta.

Murakami on todellakin yksi lempikirjailijoistani, olen lukenut häneltä ennestään Norwegian Woodin ja Sputnik- rakastettuni, joista pidin erittäin paljon. IQ84 on enemmän juonivetoisempi ja siksi vielä niin paljon enemmän koukuttavampi. Murakamin kirjoittamana mikään ei tunnu mahdottomalta, ja oudoimmatkin asiat tuntuvat luonnollisilta. IQ84 on uskomaton kirja, tätä tiiliskiveä ei kannata pelätä, sillä sivumäärä ei tunnu missään kun tarina alkaa edetä.

"Jos et ymmärrä ilman selitystä, et ymmärrä myöskään selityksen kanssa."

Haruki Murakami - Sputnik-rakastettuni

Haruki Murakami (Supuutoniku no koibito 1999) Tammi 2003. Suomennos Ilkka Malinen

Kertojaäänenä toimii tokiolainen opettaja K, joka on rakastunut itseään nuorempaan Sumireen. Sumire on lapsesta saakka päättänyt vakaasti ryhtyä kirjailijaksi ja opiskelee vuoden verran yliopistossa kirjallisuutta ennen kuin jättää koulun kesken. Sumire haluaa keskittyä koulun sijaan kirjoittamiseen, ja koulu tuntuu pelkästään ajanhukalta. Sumiren kirjallinen idoli on Jack Kerouac, ja hän kantaa mukanaan tämän kirjoja tehden niihin jatkuvasti muistiinpanoja ja alleviivaatakseen hyviä sitaatteja. K:lla ja Sumirella on kuitenkin vain ystävyyssuhde, vaikka K kovasti kaipaa enemmänkin.

"Voisin sama tien sanoa asian suoraan. Olin rakastunut Sumireen. Tunsin vetoa häneen ensi hetkestä jolloin keskustelimme, ja kohta paluuta ei ollut. Pitkään aikaan en kyennyt ajattelemaan mitään muuta kuin häntä. Yritin kertoa hänelle mitä tunsin, mutta jotenkin tunteille ei löytynyt oikeita sanoja. Ehkä niin oli parempi. Jos olisin pystynyt puhumaan hänelle tunteistani, hän olisi vain nauranut minulle."

Serkkunsa häissä Sumire tapaa itseään seitsemäntoistavuotta vanhemman Miun, ja tapahtuu niin että Sumire rakastuu tähän, kuin salama kirkkaalta taivaalta. Rakastumista ei häiritse edes se tosi asia, että Miu on nainen. Hän on löytänyt oman Sputnik- rakkaansa, ja yht'äkkiä Sumiren suunnittelema kirjailijan tie vaihtaa suuntaa, Miu kuljettaa häntä eteen päin. Rakkaus muuttaa kaiken Sumiressa ja hieman resuinen Sumire alkaa pukeutua tyylikkäästi ja työskennellä Miun kansainvälisessä yrityksessä. Elämä Miun kanssa vie ihmeellisille matkoille maailmalla, aina Kreikkaan saakka, jossa Sumire täysin yllättäen ja selittämättömästi katoaa.

Alkuasetelmassa on samaa kuin Norwegian Woodissakin. Ystävyyttä, haikeutta, rakkautta ja yksinäisyyttä. Tietysti vertaan tätä edelliseen lukemaani Murakamiin, vaikka tiesin Norwegianin olevan helpoin ja realistisin Murakamin kirjoista. Toisaalta samaa, toisaalta ei yhtään. Samaa unenomaisuutta ja haikeutta löytyy tästäkin, mutta nyt mennään jo sinne toiselle puolelle jota olen odottanut. Salaperäisyyttä ja kummallisuutta, jonka Murakami kertoo aivan luonnollisesti, aivan kuin toisen maailman olemassa olo olisi täysin normaalia. Pidän tästä Murakamin tyylistä venyttää todellisuuden rajoja, välillä en ollut varma missä todellisuudessa ollaan, ja tarinan lopun avoimuus teki kirjasta kiintoisan ja hyvän.

Kerronta etenee sujuvasti, Murakamilla on taito koukuttaa lukijaa ja kirjoittaa unenomaisesti eteen päin soljuva teksti vangitsevalla tavalla jota ei osaa lopettaa kesken. Minä pidin tästä kovasti, mutta vielä tässä vaiheessa (luettuani vasta kaksi Murakamin teosta) kallistun enemmän Norwegian Woodin puoleen. Norwegian Wood oli minulle vain niin täydellinen osuma, täydet viisi tähteä ja parhaimpia lukemiani kirjoja ikinä. Seuraava Murakamini on joko Kafka Rannalla tai IQ84, vielä en osaa päättää.

Yksi asia minua on aina kiinnostanut, Murakamin kirjojen nimet nimittäin herättävät alkuun pientä kummastusta ja huvittuneisuutta. Kuten Kirsi loistavasti pohti, onkohan kyseessä kenties neuvostoliittolainen avaruusromanttinen hupailu? Aivan, nimet aiheuttavat melkoisia mielikuvia ennakkoon ja ensimmäiseksi mietin minäkin että mitä ihmettä...Rakkautta ja Sputnik- satelliitti?! Kirjan alussa kerrotaan onneksi mistä nimi juontaa, eikä lukijan tarvitse alkua pidemmälle ihmetellä erikoista yhteyttä juonen ja nimen välillä.

Loppuun vielä lause, joka lämmittää väkisinkin jokaista kirjan ystävää:

"Sumire ja minä olimme monessa suhteessa samanlaisia. Kirjojen ahmiminen oli meille yhtä luontaista kuin hengittäminen. Jokaisena vapaana hetkenämme asetuimme johonkin rauhalliseen nurkkaukseen ja käänsimme sivun toisensa perään. Japanilaisia romaaneja, ulkomaisia romaaneja, uutuuksia, klassikoita, avnatgardesta eniten myytyihin - kunhan kirjassa vain oli jotakin älyllisesti kiihottavaa, me luimme sen. Maleksimme kirjastoissa, kulutimme kokonaisia päiviä selaillen kirjoja Kandasssa, Tokion antikvariaattien mekassa. En ollut koskaan tavannut ketään, joka olisi lukenut niin ahneesti - niin kiihkeästi, niin monipuolisesti kuin Sumire, ja olen varma että hän tunsi samoin."

Haruki Murakami - Norwegian Wood

Haruki Murakami (Noruwei no mori 1987) Tammi 2012. Suomennos Aleksi Milonoff

Muisti toimii kummallisesti. Silloin kun seisoin keskellä maisemaa, tuskin huomasin sitä. Minulle ei tullut mieleenkään, että maisema tekisi minuun lähtemättömän vaikutuksen, enkä voinut kuvitellakaan, että muistaisin sen tarkasti vielä kahdeksantoista vuotta myöhemmin. En piitannut pätkääkään maisemasta. Ajattelin itseäni. Ajattelin kaunista tyttöä, joka käveli vierelläni. Ajattelin meitä molempia, häntä ja minua yhdessä, ja sitten taas itseäni. Olin siinä iässä, jolloin kaikki se mitä näin, tunsin ja ajattelin palautui aina takaisin itseeni niin kuin bumerangi. Kaiken kukkuraksi olin rakastunut ja siinä rakkaudessa oli ongelmansa. Maisema ei tosiaankaan ollut päällimmäisenä mielessäni.

Minun ja Murakamin tiet eivät olisi välttämättä koskaan kohdanneet ilman ihania kirjablogeja, jälleen kerran. Monissa blogeissa on kohistu Murakamista niin paljon, että vähemmästäkin alkaa väkisinkin kiinnostumaan. Ostin tämän Keltaisen kirjaston pokkarin Kirjan ja ruusun päivänä, ja siitä asti se on poltellut minua, suorastaan kutsunut nimeäni. Nostin kirjan koko ajan ylemmäs korkeassa lukupinossa, kunnes vihdoin koin oikeaksi hetkeksi tarttua ihan ensimmäiseen Murakamiini, ja voin kertoa että se on kuulkaa menoa nyt. Ja tämähän on vasta ensimmäinen Murakamini!

Kirja alkaa Hampurin lentokentältä, jossa Toru palaa muistoihin kahdenkymmenen vuoden taakse vuoteen 1969. Muistoihin Kizukista, Naokosta...

Lukioikäisen Torun paras ystävä Kizuki tekee erään mukavan illan jälkeen itsemurhan jättämättä mitään viestiä. Tätä ennen Toru, Kizuki ja tämän tyttöystävä Naoko viettivät kolmistaan aikaa, mutta kuolemasta johtuva suru vei Torua ja Naokoa erilleen. Lukion jälkeen Toru siirtyy yliopistoon Tokioon ja elää asuntolassa muiden poikien kesken, harmillisesti auki jää huonetoveri Kamikazen kohtalo. Opiskelujen ja hauskanpidon ohella tie Naokon kanssa Tokiossa kohtaa uudestaan. Toru viettää aikaa Naokon kanssa, ja ymmärtää rakastuneensa tähän. Kun erään illan jälkeen Naoko katoaa jälkiä jättämättä, putoaa Toru tilaan jossa mikään ei merkitse mitään...

...ja sitten hän tutustuu eläväiseen ja hieman hassuun Midoriin, missään vaiheeessa Naokoa unohtamatta. Viimein hän saa kuulla Naokon olinpaikan ja tapaa taas rakkaansa, tuon sisältä niin rikkonaisen olennon joka pyytää "älä unohda minua koskaan." Selviää, että niin Kizukin kuin Naokonkin ongelmat ovat syvemmällä kuin voi ymmärtääkään, eikä Naoko pysty käsittelemään suruaan ilman ulkopuolista apua. Naokon ja Torun tarinan ohella seurataan myös Naokon tukihenkilön Reikon tarinaa

Murakamin kynässä on taikaa. Hän kirjoittaa samaan aikaan vangitsevasti, mutta verkkaisesti. Norwegian Wood  on kirja nuoruudesta, kasvamisesta, rakkaudesta ja kuolemasta. Sen henkilöt ovat epätavallisia ja epätäydellisiä. Itsetuhoiset, vahvat, syvälliset ja hieman vinksahtaneetkin hahmot tekevät vaikutuksen. Minulle tämä oli täys kymppi. Tässä on niin paljon haikeutta, kipuilua, rakkautta, kasvamista että tähän ei voi olla ihastumatta. Minä olen täysin myyty.

On jo tässä vaiheessa täysin selvää, että Norwegian Wood kipuaa vuoden parhaimpiin ja Murakamista tulee vuoden kirjailijalöytöni.  Nyt haluaisin nähdä tästä tehdyn elokuvan..
Hyvin pian lukuvuorossa on Sputnik - rakastettuni, joka lähtee taas viikonlopun mökkireissulle mukaan.

Joskus kauan sitten, silloin kun olin vielä nuori, silloin kun muistot olivat paljon elävämpiä kuin nyt, yritin usein kirjoittaa Naokosta, mutta en pystynyt tuottamaan riviäkään. Tiesin, etä teksti virtaisi paperille kuin itsestään, jos saisin aikaan ensimmäisen rivin, mutat se ei onnistunut millään. Näin kaiken niin tarkasti ja kirkkaasti, etten tiennyt mistä aloittaa - en kyennyt näkemään metsää puilta. Nyt kuitenkin ymmärrän, että siihen vajavaiseen maljaan, jota kutsutaan tekstiksi, voi kaataa vain vajavaisia muistoja ja vajavaisia ajatuksia. Mitä himmeämmiksi muistoni Naokosta muuttuvat, sitä syvällisemmin pystyn ymmärtämään häntä. Tiedän myös, miksi Naoko pyysi etten unohtaisi häntä. Totta kai hän tiesi sen itsekin. Hän tiesi, että muistoni hänestä himmenisivät. Juuri siksi hän halusi, etten unohtaisi häntä ikinä ja muistaisin aina, että hän oli ollut olemassa.

Jamie Ford - Hotelli Panama

Henry Lee on vuosikymmenien ajan kävellyt legendaarisen tapaamispaikan, hotelli Panaman, ohi. Hotelli Panama, joka erottaa kiinalais- ja japanilaiskorttelin, avataan kuitenkin taas uudelleen ja muistot tulvivat Henryn mieleen.

Oli vuosi 1942, ja teini-ikäiset Henry ja Keiko tapasivat hotelli Panaman kulmalla salaa. Henryn ja Keikon nuori rakkaus kuitenkin katkesi traagisella tavalla, sillä japanilainen Keiko joutui kymmenien tuhansien muiden japanilaisten tavoin vankileirille Yhdysvaltojen ja Japanin ollessa sodassa.

Hotelli Panama tarjoaa nyt neljäkymmentä vuotta myöhemmin Henrylle mahdollisuuden matkata menneisyyteen paitsi Keikon, myös oman isänsä jättämien arpien vuoksi. " Mutta siitähän tässä matkassa oli pohjimmiltaan kyse: sokeasta uskosta."

Hotelli Panama ei tuomitse historiallisen aikakauden traagisia tapahtumia, vaan luottaa lukijan oikeudentunteeseen ja antaa samalla karujen tosiasioiden puhua puolestaan. Sotavuodet nuoren Henryn silmin ovat erilaiset kuin hänen isänsä silmin, joka inhosi japanilaisia eikä suhde japanilaiseen tyttöön ollut mahdollista.

" Ei! Et voi sivuuttaa minua. Et enää", Henry intti englanniksi, kunnes luovutti ja jatkoi kiinaksi: "He vievät kaikki pois. Kaikki japanilaiset. Armeija vie kaikki pois!" Isä ojensi julistuksen takaisin.
" Mieluummin he kuin me."

Oikeastaan haluaisin kertoa kirjasta enemmänkin mutta en kertakaikkiaan raaski, vaan haluan teidän lukevan sen itse. Hotelli Panama on riipaiseva tarina, joka sai minut pauloihinsa heti ensisivuilta lähtien. Kirjan historiallinen näkökulma oli myös äärimmäisen kiinnostava: kuinka moni muistaa toisesta maailmansodasta japanilaisten traagiset kohtalot Yhdysvalloissa, joissa kokonaisia perheitä hajotettiin ja lähetettiin vuosiksi vankileireille?

Haluan kiittää Leenaa tästä ihanasta lukukokemuksesta, nautin tästä suunnattomasti ja tässä oli todella paljon sellaista, mistä pidin. Suosittelen lukemaan, esikoiskirjaksi tämä on äärimmäisen vahva taidonnäyte.