Katja Kettu: Yöperhonen

Katja Kettu: Yöperhonen

WSOY 2015

Kansi Eemil Karila, Forgive Me / Martti Ruokonen

Arvostelukappale kustantajalta

"Missä kaukana sijaitsi oikea todellisuus, paikka jossa oikeus voittaisi ja ihmisellä oli oikeus ruumiiseen ja mieleen. Oliko sellaista enää olemassakaan? En saattanut ainakaan kurkottaa sinne asti katseellani. Tuolla kuuraiset vuoret, tuolla tinapintainen joki, kaikkialla muualla levittäytyi lumen ja jään hirmuvalta, joukkohautojen ristit, muurahaisina liikkuvat vangit. Kaiken yllä auringon ruosteinen, natiseva kuula. Mutta kaikki loppuu aikanaan, ajattelin, ennen pitkää tätäkin kadotettujen kaupunkia soittaisi enää tuuli."


1930-luvulla nuori Irga Malinen hiihtää suutuspäissään rajan toiselle puolelle miehen perässä. Venäjän puolella piti kaiken olla paremmin, mutta pian totuus lyö Irgaa kasvoihin kunnolla. Vasta 15-vuotias raskaana oleva Irga joutuu vankileirille vakoilijan leima otsassaan. Tästä alkaa vuosien taistelu elämästä ja kuolemasta, ihmisyydestä.


Vuonna 2015 Lavran kylässä Marinmaalla Venäjällä Verna on tullut selvittämään isänsä kohtaloaan. Mihin isä kuoli, mitä hän yritti saada selville? Verna on kuin toiseen maailmaan ja aikakauteen tupsahtanut, yrittää ymmärtää tätä kansaa jolla on erityinen oma kielensä ja tapansa. Jotka edelleen puhuvat kolhooseista, joilla menneisyyden pelko edelleen vahvasti läsnä, joilla on oma uskontonsa ja suhteensa luontoon.

Katja Ketun Yöperhosesta ei voi kertoa ottamatta kantaa Ketun käyttämään kieleen. Se on runollinen ja kaunis, toisaalta myös kauhea yksityiskohtaisella julmuudellaan. Kettu heittelee lukijaa näin ollen tunnetiloista toiseen ja pitää intensiivisesti otteessaan. Lukiessa siirtyy toiseen maailmaan, on täysin tarinan vietävissä ja on samalla järkyttynyt lukemastaan.

En ole aikaisemmin lukenut Ketulta mitään, joten minulla ei ole muuta mihin verrata, mutta pidin lukemastani, jos näin voi sanoa. Lukukokemusta kun ei nimittäin voi sanoa nautinnolliseksi, jotain ravistelevaa ja taikamaista siinä kuitenkon, että luin kirjaa intensiivisesti parin päivän ajan. En saanut rauhaa niin kauan kuin kirja oli kesken, se vei vain mukanaan.

Useassa kohdassa teki todella pahaa lukea. Kuinka muutenkaan, kun puhutaan Stalinin aikaisista vankileireistä ja väkivallasta, ihmiskohtaloista ja julmuudesta, kostosta, pienten ihmistaimien kohtalosta syntyä tuohon pahaan maailmaan. Ja juuri tämän takia Ketun kerronta on toisaalta aivan kammottavaa, mutta tehokasta se ainakin on.

Melkoisia juonenkäänteitä ja tapahtumia kirjassa on. Yöperhosessa on mukana henkilöitä jotka ovat esiintyneet myös Kätilössä. Pieniä langanpätkiä tarjoillaan pitkin kirjaa, ja lopussa onkin paljon yhteenliitettävää. Yllättävää, rohkeaa ja piikittelevää on myös Ketun tapa ottaa kantaa Venäjän nykyjohtoon, sillä mukana on myös Vova, julma hallitsija, jolla on oma osansa näiden naisten tarinassa.

Mielenkiintoinen tarina kyseessä siis. Rakkautta, ystävyyttä, sisaruutta, selviytymistä... On tunne, että tämä tulee jakamaan paljon mielipiteitä. Pakko vielä mainita kirjan kansi, se on aivan mieletön! Minulle Yöperhonen on nyt yksi vuoden mieleenpainuvimmista lukukokemuksista.

"Sinun kanssasi on niin helppo nauraa. Sinun kanssasi on hyvä kyyhöttää lempeänhikisessä pimeydessä tuoksusi sekoittuessa minun ihooni ja toisin päin. Selkovereni siinä, litilempi linnunpoikani. Minä olen kaikukoppa sinun kieltesi soida. Olet parasta mitä minussa on."

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Otava 2014

Kansi Timo Numminen

Vuoden 2014 Finlandia-ehdokas

"Jelena ja Ilja lähtivät kävelemään kohti porttikäytävää, mutta minä seisahdin kivikuilun pohjalle ja katselin luentosaleista ja asuntolahuoneista loistavia sähkövaloja ja jouduin yllättäen siihen tilaan, joka oli useinkin tullut minuun lapsena: ihmettelin, minäkö tässä olen ja tämäkö on se maailma jossa minun kuuluu elää. Lapsena olin aina ajatellut, että oli päästävä pois, suuremmille aloille, kaupunkiin. Ja tänne se toive oli minut tuonut. Taivas oli pala tummaa huopaa kuilun yllä, viemäri huokaili jalkojeni juuressa ja äkkiä minä kaipasin puita jotka kasvavat vapaina, eivät vartioituina takorauta-aitojen takana."

Ilja ja Klara matkaavat kohti unelmiaan ja aatteitaan sukset jalkojensa alla pois Suomesta, kohti vapauden valtakuntaa jossa he voisivat elää unelmiensa elämää. Eivätkä he koskaan enää palaisi Suomeen. Neuvostoliitosta, tuosta uudesta ja uljaasta maasta, tulisi nyt heidän kotinsa. Nuori aviopari muuttaa nimensä ja vaihtaa kielensä, kaiken he jättävät taakse edes hyvästejä sanomatta. He kiintyvät kaupunkiin, joka ei kiintymykseen vastaa. Ja kun Petrogardista tulee Leningrad, alkaa vaikea elämä. Tuo kuumeinen kaupunki, jonka kaduilla harhailevat tuhannet ja taas tuhannet nälkää näkevät orvot lapset, ei jää yhtä ihmistä itkemään.

Se on joskus niin ihmeellistä, että saa käteensä ihan vahingossa kirjan jota ei ollut alunperin ajatellut edes lukevansa. Sitten käy niin, että kirja vie niin mukanaan ettei ymmärrä miksi oli koskaan edes ajatellut jättävänsä tämän helmen lukematta. Graniittimies oli voimakas lukukokemus joka jää mieleen pitkäksi aikaa. 

Kähkönen kuvaa tarkkanäköisesti ja herkästi sen, kuinka unelmat särkyvät ja kuinka pettymys tulevaisuutta kohtaan muuttaa ihmistä. Kuinka utopiasta tulee dystopiaa. Kuinka kaikki romahtaa, eikä uusi elämä tarjoakaan sitä mitä sen piti. Kuinka ihmiset nousevat toisiaan vastaan, kuinka ennen niin elinvoimaiset ihmiset muuttuvat.

"Panin hatun päähäni ja liikahdin kohti ovea. Katseeni tarttui olentoon, joka häivähti korkean peilin kultaisissa kehyksissä. Kasvot kuin vainotulla eläimellä. Seisahduin. Takinkauhtana, kuluneet kengät, sateissa lionnut pikkuinen hattu. Naama kuin itsensäkieltäjällä ja ilonpilaajalla. Sivelin poskeani ja kurja hahmo matki minua. Missä oli se tyttö, joka asettui kuvaajan eteen kaulakkain parhaan toverinsa kanssa, missä toverittaret, käädyt, ketjut, helminauhat, sormikiharat, kirjokaulukset, verkahameet, nappaskengät, käsilaukut, keikkuva käynti kuin västäräkillä?

 Missä ne tytöt olivat, piilossa minun sisälläni, kaikukalliosta kimpoavana nauruna, lauluna, huutona metsän takaa."

Kirjan alku on Klaran äänellä kerrottu. Loppuosassa pääsevät muutkin kirjassa esiintyneet henkilöt antamaan oman näkemyksensä ja kuvailunsa tuon ajan tapahtumiin. Pidin molemmista näkökulmista, näin kirjasta tuli vielä moniäänisempi.

Sirpa Kähkönen on ollut minulle ennen tätä tuntematon kirjailija, ja nyt Graniittimiehen lukemisen jälkeen olen kysynyt itseltäni miksi. Miten minulta on jäänyt tutustumatta tällainen upea kirjailija, joka vangitsi minut kirjansa ääreen niin täysin? Graniittimies oli minulle upea lukukokemus, ja nousi vielä näillä viime metreillä parhaaksi kotimaiseksi teokseksi.

Parhaissa kirjoissa on aina se ongelma, etteivät omat sanat tahdo aina riittää kuvailemaan sitä mitä on juuri lukenut. Kaikki mitä kirjasta kirjoittaa, ei anna sille riittävää oikeutta. Minulle Graniittimies oli täydellinen kirja, kaikki siinä oli niin vahvaa ja vangitsevaa. Se on niin hyvä, etten tahdo saada aloitettua uutta kirjaa ollenkaan. Miksi se sitten kiehtoo niin kovasti? Paitsi että Kähkönen kirjoittaa hyvin, tarinalla on vetovoimaa. Vielä kertaakaan en ole lukenut tarinaa, jossa joku lähtisi Suomesta rajan toiselle puolelle vapaasta tahdostaan ja myös vakaasta uskomuksesta. Että vainot ja kurjuus olisi suomalaisen silmin kerrottua. Koska historian tuntee, ja sen kuinka tuon mahtavan valtion kävi, on kirjassa heti alussa läsnä pahaenteinen vire tulevasta. Vaikka tietää, ettei tässä tarinassa ole onnellista loppua, sen haluaa silti lukea.

Toistankohan muuten itseäni, viime vuonna luin tähän samaan aikaan niin ikään Neuvostoliittoon sijoittuvan romaanin Jokapäiväinen elämämme. Samoilla teemoilla mennään siis tänäkin vuonna.

Jamie Ford: Kiinalainen kehtolaulu

Jamie Ford: Kiinalainen kehtolaulu

Karisto 2014

Suomennos Leena Perttula

Englanninkielinen alkuteos Songs of Willow Frost

"William ei tiennyt, mikä oli totta ja mikä illuusiota. Hän oli rakennellut kuvitelmia mielessään vuosikaudet, perustanut ne muistoille ja puolitotuuksille, sekoittanut niihin toiveita ja haaveita. Kaiken aikaa hän oli uskonut, että hänen äitinsä oli kuollut; sen sijaan hän olikin itse kuollut äitinsä silmissä - hylätty ja sisar Brigantin sanojeen mukaan myös unohdettu."

William Eng on 12-vuotias amerikankiinalainen poika, joka elää orpokodissa 1930- luvun Seattlessa. Isäänsä hän ei muista koskaan tavanneensa, ja äitinsä hän on nähnyt viimeksi viisi vuotta sitten. Silloin, kun kaikki muuttui ja hän joutui orpokotiin. Orpokodissa on kova kuri ja järjestys, ja kaikilla pojilla on samana päivänä syntymäpäivä. Tuona kyseisenä syntymäpäivänä orpokodin pojat pääsevät muurien toiselle puolelle sisarien tarkkojen silmien alla elokuviin. Jo pelkästään ulkomaailmaan pääsy tuntuu huikealta, mutta valkokankaan äärellä William vasta mykistyykin: hän on täysin varma, että elokuvassa esiintyvä nainen, Willow Frost, on hänen äitinsä.

William ei saa rauhaa näkemästään, ja karkaa parhaan ystävänsä kanssa orpokodista löytääkseen äitinsä. Tuolla matkalla Williamille selviää paljon menneisyydestä, joka ei ole ollut helppo. Äidin elämäntarinasta huokuu surua, uhrauksia, mutta myös rakkautta. Elämä ei ole aina hyvä, eikä kaikki niin yksinkertaista. Kaikille ei ole vaihtoehtoja, ja joskus on valittava se pienempi paha.

Kiinalainen kehtolaulu on toinen lukemani kirja Jamie Fordilta, aikaisemmin häneltä on ilmestynyt Hotelli Panama josta pidin. Siksi olin kiinnostunut lukemaan myös tämän uutuudenkin. Kirjan alussa en ollut ihan varma kehkeytyykö tästä mitään maata mullistavaa, sillä pelkäsin kirjan olevan liian ennalta-arvattava ja naiivikin. Juoni kuitenkin alkoi vetämään ja kiinnostukseni heräsi kun päästiin avaamaan menneisyyden verhoja.

Kirjassa on kaksi aikatasoa, 1920- ja 1930- luku. Erityisen tyytyväinen olin siihen ratkaisuun, ettei ajanjaksolta toiselle hypitty joka toisella luvulla, vaan keskityttiin pitkäjaksoisesti yhteen hetkeen. Näin lukijankin on helpompi elää kirjan mukana.

Kiinalainen kehtolaulu on surullinen ja traaginen kirja. Se herättää myös vihaa: naimattomalla naisella on ollut todella huonot eväät selvitä tuohon aikaan, varsinkin jos omaa vähänkään etnistä taustaa. Williamin äidin kohtalo ja kärsimykset tuntuivat niin epäoikeudenmukaisilta paikoitellen kestää.

"Kaikki hyvä päättyy aikanaan. Kaikki paha jatkaa loputtomiin."

Kjell Westö - Kangastus 38

Kjell Westö - Kangastus 38
Otava 2013
Suomentanut Liisa Ryömä
Ruotsinkielinen alkuteos Hägring 38 


Eletään vuotta 1938 Helsingissä, jossa omaa asianajotoimistoaan pyörittävä Claes Thune palkkaa konttoristikseen rouva Matilda Wiikin. Matilda omaa moitteettoman ansioluettelon, on pätevä ja kaikinpuolin etevä, mutta ei kerro itsestään juuri mitään. Ja kun perinteinen Thunen ja ystävien Keskiviikkokerho kokoontuu Thunen toimistossa puhumaan politiikasta ja ryyppäämäänkin, kuulee rouva Wiik äänen menneisyydestä joka on suistaa tämän raiteiltaan. Menneisyys palaa kipeänä mieleen.

Samaan aikaan taustalla Helsinki valmistautuu mahdollisiin olympialaisiin, musiikki soi ja rouva Wiikin katselemat elokuvat pyörivät. Samaan aikaan ihmiset myös seuraavat huolestuneina uutisia Euroopasta jossa kuohuu, ja sodan uhka leijuu ilmassa pahaenteisenä. Edellisestä sodasta kannetaan edelleen kipeitä arpia mukana, eivätkä ihmiset ole vielä unohtaneet. Westö kuvaakin kipeän todellisesti Suomen vapaussotaa, sen julmuutta ja kauheita leirioloja, joita ei voinut kuin sydän syrjällään lukea.

Kangastus 38 kiinnosti minua jo ilmestymisestään saakka kovasti. Ensimmäisen kerran pääsin kosketuksiin Westön teksteihin viime marraskuussa matkalla Riikaan, jonne olin ostanut mukaan jonkun naistenlehden (olisikohan ollut Anna), ja sieltä löytyi pieni tekstinpätkä Kangastus 38:sta. En ollut vielä kertaakaan aikaisemmin lukenut Westön kirjoja, ja monista blogeista luin hyviä arvioita kirjasta. Olipa kirja viime vuoden Finlandia -ehdokkaanakin. Minun piti ostaa kirja hyllyyni, mutta jotenkin se jäi, kunnes löysin kirjan kirjastosta Bestseller -tarralla varustettuna. Lainasin kirjan mutta en ehtinyt alkua pidemmälle. Myönsin tappioni ja palautin kirjan kiltisti kirjastoon. Sen verran jäi palauttaminen kuitenkin harmittamaan, että varasin kirjan ja ajattelin jatkaa siitä mihin jäin. Nyt kun olen vihdoin pienien esteiden jälkeen saanut kirjan luettua, olen ehkä jopa hieman ärtynyt itselleni että vetkuttelin tämän kanssa - olihan kirja todella hyvä.

Kangastus 38 on kirja jossa on monta kerrosta ja josta voisi kirjoittaa paljonkin, mutta jonka lukemisen jälkeen olo on oikeastaan aika sanaton.Westö pääsee yllättämään, ja saa uuden lukijan pauloihinsa. Alun arvoitus koukutti minut jo tuolloin marraskuussa, ja loppu saikin yllättymään täysin ja ymmärtämään kuinka upean kirjan onkaan lukenut. Tästä oikeastaan sanattomuus. Kirjan lukemisesta on jo muutamia päivä aikaa mutta en edelleenkään osaa pukea kaikkia tunteita sanoiksi. Annoin kirjalle aluksi neljä tähteä, mutta muutamien päivien kypsyttelyn tuloksena tajusin kirjan ansaitsevan täydet viisi, niin mieleenpainuva kirja on. Nyt ymmärrän miksi Westöa kehutaan niin paljon, hän on kaiken ylistyksensä ansainnut. Samalla voi vain ihmetellä miksi tartun herran kirjoihin vasta nyt.

"-- te luulette että oikeudenmukaisuus on jotain itsestään selvää. Oikeudenmukainen kohtelu on etuoikeus."

Jos pitää kuolla, niin ei kai ole väliä millainen sää on?
En sanoisi niinkään. Pohjoisen valossa on jokin taika. On kovin irvokasta tulla murhatuksi kun kaikki hehkuu olemassaolon riemua. Olen joskus ajatellut meidän punaisiamme silloin kaksikymmentä vuotta sitten, sitä että heidät vietiin leireihin juuri touko- ja kesäkuussa... On parempi tuhoutua yössä ja usvassa, silloin maailma on sentään mukautuvinaan kohtaloosi.

Amor Towles - Seuraelämän säännöt

Amor Towles ( Rules of Civility) 2011. Kuva: Martti Ruokonen, suomentanut Hanna Tarkka. WSOY.

 

”Siinäpä se. Kun on syntynyt New Yorkissa, vanha lehtikioskinpitäjä huomautti apeana, - ei ole New Yorkia minne paeta.”

Katey Kontent on nuori New Yorkilainen nainen joka työskentelee konttoristina lakiaisiaintoimistossa ja asuu vaatimattomasti naisten täysihoitolassa. Varakkaasta perheestä lähtöisin oleva Eve haluaa elää ilman perheensä rahallista tukea, ja tienata itse omat rahansa. Yhdessä he kulkevat New Yorkin katuja ja toisinaan ravintoloissa hyväksyvät muutamien herrasmiehien tarjoamat drinkit. Kun tytöt lähtevät juhlimaan vuoden vaihtumista, saa illanvietto kuitenkin erilaisen käänteen heidän tavatessaan komean ja menestyneen Tinker Greyn, johon he molemmat ihastuvat. Kohtalokkaana yönä tapahtuu jotain, joka muuttaa kaiken, eikä mikään ole enää ennallaan kenenkään ihmissuhteessa.

Seuraelämän säännöt sijoittuvat 1930-luvun New Yorkiin. Kerronta etenee maltillisesti, eikä lukijalle anneta kaikkea helppolukuisesti valmiina, mistä pidän. Paikoitellen kuitenkin tuntui siltä, että tapahtumat eivät etene oikeastaan ollenkaan, ja toisinaan kirja joutui jäähylle hienoisen tylsistymiseni vuoksi. Viitaten edelliseen lukemaani WSOY:n Aikamme kertojia -sarjan Tiikerin vaimoon, vaatii tämäkin mielestäni hieman lukijalta aikaa. 

Olen lukenut kirjan jo alkukesästä, mutta pohtinut koko kesän kuinka kertoisin mielipiteeni lukemastani. Seuraelämän säännöt antoi lopulta kuitenkin minulle vain hienoisen säväyksen sillä jostain syystä oletin teokselta enemmän. Arvioita en ollut juurikaan ehtinyt teoksesta lukemaan, ja oletin että kun kyseessä on 30- luku ja New York, ei voida mennä pahasti hakoteille. Miljöön kuvaus on kuitenkin ollut onnistunut, ja lukija pääsee mukaan tutustumaan eleganttiin ja hienostuneeseen New Yorkiin rikkaan ja ylemmän luokan seurapiiritapahtumiin.

Vaikka Eve oli kirjassa se, joka halusi elää ilman perheensä taloudellista tukea, ja tienata omalla työllään kaiken, oli Katey kuitenkin juuri se kehen henkilönä tykästyin. Hänessa oli enemmän sisäistä voimaa, kuin mitä alkuasetelmasta olisi voinut aluksi päätellä.

Rehellisesti sanottuna en osaa kuvailla, mitä odotin, tai että mitä lukukokemuksesta jäi puuttumaan. Kirjassa oli muutamia kohtia, jotka kaikessa töksähtelevyydessään toivat särmää tarinan etenemiseen, ja joista itse henkilökohtaisesti pidän. Eräässäkin kohtauksessa Katey saa mahdollisuuden ylennykseen ja hetken asiaa pohdittuaan: "Aamulla heräsin valon ensikajoon. Kävin suihkussa. Harjasin hampaat. Sitten menin Quiggin ja Halen konttoriin, jota kuulemma sisimmältäni edustin, ja sanoin itseni irti."

Aikamme kertojia -kirjasarjaan uskoisin kuitenkin palaavani vielä jatkossakin, sillä Tiikerin vaimo oli sen verran vangitseva lukukokemus.